Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Yksinäinen saa aina seuraa lähibaarista.

Jos haluaa tasokkaampaa seuraa niin punavuoren bubeissa käy myös julkut!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Mä olen niin samaa mieltä, erityisesti tuosta boldaamastani kohdasta. Ystävyys ei ole mulle velvollisuus vaan vapaaehtoinen kiva asia. Jos ystävyyteen alkaa tulla vaatimuksia ja odotuksia, se muuttuu painostavaksi eikä ole enää ystävyyttä vaan pikemminkin eräänlainen hyötysuhde.

Se että ystävän kanssa on ylipäätään tekemisissä on "vaatimista ja painostusta"? Teille ilmeisesti ystävä on vain jokin rivi listassa. Nimi Facebookissa. Joku jonka kanssa ette edes halua olla tekemisissä, mutta jota nimitetään ystäväksi. En ymmärrä.

Tämähän on sama kuin olisitte muka tapailusuhteessa jonkin kanssa jota ette ikinä haluaisi/ehtisi tavata. Kun kahden kuukauden hiljaiselon jälkeen kumppani kysyy että mikä meno, ollaanko me edes suhteessa kun ei koskaan nähdä, te vedätte pultit kuinka "mua ei kahlita tällä lailla, suhteen pitää olla vapaaehtoinen eikä pakotettu" ja se oli sen "suhteen" loppu. Ei, en rinnasta ystävyyttä parisuhteeseen, vaan tuohon ajattelumalliin että voisi muka olla olemassa ihmissuhde jossa ei kuitenkaan olla juuri missään tekemisissä, ja jossa toinen ei oikeastaan edes halua olla tekemisissä.

Selvennän...mulle vaatimista ja painostavaa olisi esimerkiksi se, että mun pitäisi laittaa ystävälleni joka viikko tekstivisti ilman, että mulla on hänelle mitään asiaa. Mä laitan viestiä silloin, kun on jotain kerrottavaakin. En siksi, että ystäväni saisi multa viestin. Joskus on päiviä, jolloin tulee laitettua useitakin viestejä ja joskus voi olla aikoja, ettei ole pariin viikkoon omassa elämässä tapahtunut mitään sellaista, mistä olisi tarvetta viestitellä. Mä en kysele ystäväni kuulumisia eikä hän kysele mun kuulumisiani, koska me kumpikin osataan ihan oma-aloitteisesti kertoa, jos on jotain kerrottavaa. Jos mitään viestittelyä ei vähään aikaan ole, kumpikin elää silloin tavallista arkista arkeaan eli töitä, kotitöitä ja perheen kanssa olemista.

Nuorena sikkuna elämässä tapahtuikin harva se päivä kaikenlaista enemmän tai vähemmän merkittävää. Pääsi opiskelemaan, oli bileitä, sai arvosanoja tenttituloksista, jännitti tenttejä, otti asuntolainan, sisusti asuntoaan ja osti uusia huonekaluja, tapasi uusia mielenkiintoisia miehiä, sai työpaikan, raskaustesti näytti miinusta tai plussaa jne, Mutta kun tulee ikää lisää, suurin osa päivistä on sellaisia, joissa ei tapahdu mitään, mitä ei olisi tapahtunut myös eilen, toissapäivänä jne. Arki muuttuu tylsemmäksi :)

Entä jos sun kaverilla tapahtuisikin jotain kertomisen arvoista melkein joka viikko - alkaisiko sinua ahdistaa kun hän laittaisi joka viikko viestiä? Ja laittaisitko itse silti jotain viestiä oma-aloitteisesti, vaikka kaverisi viestisi useammin?

Jos vastaat ei - kyllä, niin silloinhan tilanteesi on ihan eri kuin mistä on puhe! (= siitä, että toinen ahdistuu jos yhteydenottoja on enemmän kuin muutama kerta vuodessa, ja toinen ei itse ota ikinä yhteyttä).

Todennäköisesti alkaisi ahdistaa jossain vaiheessa, jos viikottaista viestittelyä olisi pidemmän aikaa. Ja puhun nyt siis tässä vaiheessa kaverista, mitä termiä sinäkin käytit. Toki tuossakin nyt olisi merkitystä silläkin, mitä ne viikottaiset asiat olisivat. 

Ystävä on taas vähän eri juttu, koska esimerkiksi vakava sairastuminen tai avioero voi olla tilanne, jolloin haluaa olla ystäväänsä yhteyksissä enemmän kuin normaalisti. Tarvitsee siis ystävänsä tukea, rohkaisua, ehkä ihan konkreettistakin apua jne vaikeassa elämäntilanteessa eikä silloin haittaa edes viestittely tai soittaminen vaikka joka päivä. Tai jos ystävän elämässä tapahtuu jotain sellaista, mistä hän on ihan intopinkeenä pidemmän aikaa, esim talon rakentaminen. Ei mua ahdistaisi, jos ystävä kertoisi mulle viikottain, miten rakennusprojekti etenee. Mutta alkaisi ahdistaa, jos kertoisi rakennusprojektistaan joka päivä. 

Aikuisiällä mun ystävikseni on valikoitunut itseni kaltaisia aika tylsiä ja tavallisia ihmisiä, joiden elämässä ei joka viikko tapahdu jotain merkittävää. Tuttava- ja kaveripiiristä - sukulaisistakin - kuitenkin löytyy ihmisiä, joiden elämä tuntuu olevan yhtä vuoristorataa, mutta mä olen aivan liian tylsä ihminen heidän ystävikseen. Voin kyllä kuunnella, myötäelää ja lohduttaakin sekä iloita heidän puolestaan onnistumisista ja mitä kaikkea nyt sitten heidän elämässään kulloinkin tapahtuu, mutta ystävyystasolle niin erilaisten ihmisten kanssa en ole tähän ikään mennessä vielä päätynyt. 

En laske viestien määriä ja on yhdentekevää, saanko monta viestiä vai en yhtään. Mä laitan viestiä sitten, kun mulla on jotain asiaakin. Toki vastaan saamiini viesteihin, jos katson, että niihin on syytä vastata (esim tilanne, jossa ystävällä olisi vaikea sairaus tai eroprosessi meneillään, mutta sellaisiin "nice to know" -viesteihin en välttämättä vastaa). 

Tämä tuntuu melko etuoikeutetun ihmisen kommentilta. Empatia on rajoitetusti saatavilla olevaa ylellisyyttä, jota ei kaikkiin tuhlata. Moni toisten "draamaa" paheksuva ihminen ei ymmärrä sitä, että usein nämä toiset maksaisivat aivan mitä tahansa saadakseen samalaisen tasaisen ja turvallisen elämän, kun mikä heidän paheksujallaan on ollut. Kukaan ei ihan oikeasti toivo sitä, että mielenterveys alkaa huojua esimerkiksi lapsuudenkodin perheväkivallan seurauksena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Mä olen niin samaa mieltä, erityisesti tuosta boldaamastani kohdasta. Ystävyys ei ole mulle velvollisuus vaan vapaaehtoinen kiva asia. Jos ystävyyteen alkaa tulla vaatimuksia ja odotuksia, se muuttuu painostavaksi eikä ole enää ystävyyttä vaan pikemminkin eräänlainen hyötysuhde.

Se että ystävän kanssa on ylipäätään tekemisissä on "vaatimista ja painostusta"? Teille ilmeisesti ystävä on vain jokin rivi listassa. Nimi Facebookissa. Joku jonka kanssa ette edes halua olla tekemisissä, mutta jota nimitetään ystäväksi. En ymmärrä.

Tämähän on sama kuin olisitte muka tapailusuhteessa jonkin kanssa jota ette ikinä haluaisi/ehtisi tavata. Kun kahden kuukauden hiljaiselon jälkeen kumppani kysyy että mikä meno, ollaanko me edes suhteessa kun ei koskaan nähdä, te vedätte pultit kuinka "mua ei kahlita tällä lailla, suhteen pitää olla vapaaehtoinen eikä pakotettu" ja se oli sen "suhteen" loppu. Ei, en rinnasta ystävyyttä parisuhteeseen, vaan tuohon ajattelumalliin että voisi muka olla olemassa ihmissuhde jossa ei kuitenkaan olla juuri missään tekemisissä, ja jossa toinen ei oikeastaan edes halua olla tekemisissä.

Selvennän...mulle vaatimista ja painostavaa olisi esimerkiksi se, että mun pitäisi laittaa ystävälleni joka viikko tekstivisti ilman, että mulla on hänelle mitään asiaa. Mä laitan viestiä silloin, kun on jotain kerrottavaakin. En siksi, että ystäväni saisi multa viestin. Joskus on päiviä, jolloin tulee laitettua useitakin viestejä ja joskus voi olla aikoja, ettei ole pariin viikkoon omassa elämässä tapahtunut mitään sellaista, mistä olisi tarvetta viestitellä. Mä en kysele ystäväni kuulumisia eikä hän kysele mun kuulumisiani, koska me kumpikin osataan ihan oma-aloitteisesti kertoa, jos on jotain kerrottavaa. Jos mitään viestittelyä ei vähään aikaan ole, kumpikin elää silloin tavallista arkista arkeaan eli töitä, kotitöitä ja perheen kanssa olemista.

Nuorena sikkuna elämässä tapahtuikin harva se päivä kaikenlaista enemmän tai vähemmän merkittävää. Pääsi opiskelemaan, oli bileitä, sai arvosanoja tenttituloksista, jännitti tenttejä, otti asuntolainan, sisusti asuntoaan ja osti uusia huonekaluja, tapasi uusia mielenkiintoisia miehiä, sai työpaikan, raskaustesti näytti miinusta tai plussaa jne, Mutta kun tulee ikää lisää, suurin osa päivistä on sellaisia, joissa ei tapahdu mitään, mitä ei olisi tapahtunut myös eilen, toissapäivänä jne. Arki muuttuu tylsemmäksi :)

Entä jos sun kaverilla tapahtuisikin jotain kertomisen arvoista melkein joka viikko - alkaisiko sinua ahdistaa kun hän laittaisi joka viikko viestiä? Ja laittaisitko itse silti jotain viestiä oma-aloitteisesti, vaikka kaverisi viestisi useammin?

Jos vastaat ei - kyllä, niin silloinhan tilanteesi on ihan eri kuin mistä on puhe! (= siitä, että toinen ahdistuu jos yhteydenottoja on enemmän kuin muutama kerta vuodessa, ja toinen ei itse ota ikinä yhteyttä).

Todennäköisesti alkaisi ahdistaa jossain vaiheessa, jos viikottaista viestittelyä olisi pidemmän aikaa. Ja puhun nyt siis tässä vaiheessa kaverista, mitä termiä sinäkin käytit. Toki tuossakin nyt olisi merkitystä silläkin, mitä ne viikottaiset asiat olisivat. 

Ystävä on taas vähän eri juttu, koska esimerkiksi vakava sairastuminen tai avioero voi olla tilanne, jolloin haluaa olla ystäväänsä yhteyksissä enemmän kuin normaalisti. Tarvitsee siis ystävänsä tukea, rohkaisua, ehkä ihan konkreettistakin apua jne vaikeassa elämäntilanteessa eikä silloin haittaa edes viestittely tai soittaminen vaikka joka päivä. Tai jos ystävän elämässä tapahtuu jotain sellaista, mistä hän on ihan intopinkeenä pidemmän aikaa, esim talon rakentaminen. Ei mua ahdistaisi, jos ystävä kertoisi mulle viikottain, miten rakennusprojekti etenee. Mutta alkaisi ahdistaa, jos kertoisi rakennusprojektistaan joka päivä. 

Aikuisiällä mun ystävikseni on valikoitunut itseni kaltaisia aika tylsiä ja tavallisia ihmisiä, joiden elämässä ei joka viikko tapahdu jotain merkittävää. Tuttava- ja kaveripiiristä - sukulaisistakin - kuitenkin löytyy ihmisiä, joiden elämä tuntuu olevan yhtä vuoristorataa, mutta mä olen aivan liian tylsä ihminen heidän ystävikseen. Voin kyllä kuunnella, myötäelää ja lohduttaakin sekä iloita heidän puolestaan onnistumisista ja mitä kaikkea nyt sitten heidän elämässään kulloinkin tapahtuu, mutta ystävyystasolle niin erilaisten ihmisten kanssa en ole tähän ikään mennessä vielä päätynyt. 

En laske viestien määriä ja on yhdentekevää, saanko monta viestiä vai en yhtään. Mä laitan viestiä sitten, kun mulla on jotain asiaakin. Toki vastaan saamiini viesteihin, jos katson, että niihin on syytä vastata (esim tilanne, jossa ystävällä olisi vaikea sairaus tai eroprosessi meneillään, mutta sellaisiin "nice to know" -viesteihin en välttämättä vastaa). 

Kiitos hyvästä selityksestä. Onkohan tämä yleistäkin että jo viikottainen viestiminen koetaan liialliseksi? Koska kyllä mulle tapahtuu viikottain tai useamminkin asioita, joita haluaisin ystävälle jakaa! Esim lähikuukaudet etsin uusia töitä, joten oli haastattelukutsuja, haastatteluja, palautetta niistä, tarjouksia, jne jne. Vai eikö tällaisiakaan "kuulu" jakaa ystäville 😮?

Ja tosiaan, koska ei ole minkäänlaista sukua, niin puolison lisäksi ei ole muita kenen kanssa tällaisista keskustella. Jakavatko "suvulliset" nämä asiat sukulaisten kanssa, ettei vaan ole tarvetta kertoa kenellekään muulle? Mun mielestä oli esim surullista kun sain kaksi hyvää työtarjousta, ettei mulla ollut kuin puoliso jolle niistä kertoa. Kyllä elämän kivat (ja ne joskus huonotkin) tapahtumat kuitenkin haluaisi jakaa.

Vierailija kirjoitti:

Miten me löytäisimme toisemme? Käytättekö Kik-sovellusta, perustetaanko oma ryhmä sinne? Täällä vaikuttaa olevan paljon mahtavia tyyppejä :)

Onko tämä joku Whatsappin tyylinen sovellus?

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kokeilleet kaverihaku.net-sivua? Miksei ole olemassa ystävä-tinderiä, jossa saman henkiset löytäisivät toisensa?

Olen etsinyt ystäviä netistä ja vastannut ilmoituksiin, mutta ei ole (ainakaan vielä) tärpännyt. En tiedä, mikä minussa mättää. Olen aika tavallinen, ehkäpä en tarpeeksi kiinnostava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten me löytäisimme toisemme? Käytättekö Kik-sovellusta, perustetaanko oma ryhmä sinne? Täällä vaikuttaa olevan paljon mahtavia tyyppejä :)

Onko tämä joku Whatsappin tyylinen sovellus?

Kik on viestisovellus, mutta sen kautta kirjoittaessa ei tarvitse vaihtaa yhteystietoja. Nimimerkki riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten me löytäisimme toisemme? Käytättekö Kik-sovellusta, perustetaanko oma ryhmä sinne? Täällä vaikuttaa olevan paljon mahtavia tyyppejä :)

Onko tämä joku Whatsappin tyylinen sovellus?

Kik on viestisovellus, mutta sen kautta kirjoittaessa ei tarvitse vaihtaa yhteystietoja. Nimimerkki riittää.

Voisin kokeilla! Laitatko ryhmän pystyyn? 😊

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kokeilleet kaverihaku.net-sivua? Miksei ole olemassa ystävä-tinderiä, jossa saman henkiset löytäisivät toisensa?

laadi esimerkki kaverin haku ilmoituksestasi

vaikapa näin:

Ritva 50v etsii ystävää jakamaan elämän ilot ja surut

töissä kaupan kassalla

harrastaa sauvakävelyä ja kirppiksiä (joskus samaanaikaan:))

olen raitis

en usko jesseen

kaksi kissaa ja aikuinen poika (joka asuu vielä kotona)

asun kontulassa

Jos Ritva ei ole allerginen koirille tai ei inhoa koiria, sopisi varsin hyvin mun kaverikseni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kokeilleet kaverihaku.net-sivua? Miksei ole olemassa ystävä-tinderiä, jossa saman henkiset löytäisivät toisensa?

Olen etsinyt ystäviä netistä ja vastannut ilmoituksiin, mutta ei ole (ainakaan vielä) tärpännyt. En tiedä, mikä minussa mättää. Olen aika tavallinen, ehkäpä en tarpeeksi kiinnostava.

Olen tavannut joidenkin FB:n ryhmien kautta ihmisiä, mutta yleensä se on tyssännyt toisen osapuolen passiivisuuteen (vaikka hän olisi ollut se, joka on ilmoituksen laittanut). Ihmisillä taitaa olla hyvin korkeat odotukset toisten suhteen, koska itse olen todella hämmästynyt tästä tuloksesta mielestäni hyvin menneen tapaamisen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Terapeutti on aina yrittänyt lohduttaa minua, jos olen kertonut jonkun ihmissuhteen sujuneen huonosti, että ihmisten on vaikea suhtautua kypsästi toisten tilanteisiin. Valitettavasti se ei vain auta asiaa - yksinäisyys tuntuu joka tapauksessa pahalta, oli sen syy mikä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos toinen kohtelee ikävästi, niin myötätunto alkaa kivaltakin ihmiseltä usein jossain vaiheessa loppua.

Miksi haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä, joka kohtelee sua ikävästi? Jos siltä tuntuu, ei kannata tarrautua sellaiseen "ystävyyteen".

Varsinainen älynväläys. Ehkä osa ihmisistä on luonteeltaan sellaisia, että heistä on mukavaa, jos asiat eivät jää ilmaan roikkumaan, vaan ne saavat jonkin päätepisteen.

Aivan. Ei mun tarkoitus ollut kritisoida toimintatapaasi, vaan yrittää tarjota tilanteeseen toinen näkökulma. Joskus siitä on hyötyä, joskus ei. Saitko vastausta siihen, miksi tämä ystävä ei enää halunnut nähdä sinua?

En tosiaan ole sama joka kommentoi väliin.

En saanut mitään järkevää selitystä. Vain tyyliin "eikö voitais olla vaan iloisia että meillä oli hauskaa sen aikaa mitä oli" ja kun kysyin syitä miksi hän ei halua enää mitään yhteydenpitoa "on niin kiireistä ja meillä on tunti välimatkaa".

Omaan korvaan tuo matka kuulostaa tekosyyltä, kun kai kivaan tyyppiin voisi pitää yhteyttä onlinekin? Eikä tunti edes ole paljoa, kun kumpikaan ei aiemminkaan ole halunnut/ehtinyt nähdä edes joka viikko. Kuka ei ole valmis esim kerran kuussa käyttämään paria tuntia ystävän luo matkustamiseen (jos olisi nähty esim vuorotellen matkustaen parin viikon välein)? Kummallakaan ei ole lapsia tms joka vähentäisi vapaa-aikaa. Ja tämä ihminen pitää kyllä muihin paljonkin yhteyttä myös online, eli ei ole myöskään mikään "vain livetapaaminen on aitoa" -tyyppiä.

Eli lyhyesti - en usko että sain todellista syytä. Ei kukaan normaali ihminen jätä kaveria kokonaan siksi että matkaan menee tunti suuntaansa, ja puolivälissäkin voisi tavata...

Ps. En ole valittaja, en puhu vain itsestäni. Ihan päinvastoin.

Ehkä tuossa toista ahdistaa se oletus näkemisestä tai tiiviistä online-yhteydenpidosta. Itse näen ystäviä kutakin noin kerran puolessa vuodessa, välillä soitellaan. Välimatkaa se tunti, joihinkin vähemään tai enemmän. Pitkäaikaisia ystäviä ja kukaan ei ole jäänyt matkalle. Kuitenkaan en ehkä jaksaisi viikoittaista yhteydenpitoa saatika alkaa matkustamaan enemmän. Kaikilla omat juttunsa ja arki, sen on riitettävä ja aina yhtä hauskaa on kun ollaan tekemisissä.

Niin.. He ovat PITKÄAIKAISIA ystäviä. Kuinka moni uusi ystävyys syntyy sillä että tapaa puolen vuoden välein? Eihän siinä synny minkäänlaista yhteyttä kun toista ei tunne ollenkaan.

Jos nyt suoraan sanon niin ei minua edes kiinnosta tuttavuus jossa tavataan noin harvoin - mitä tekee kaverilla johon on yhteydessä kaksi kertaa vuodessa? Eihän siinä pysy ollenkaan kärryillä hänen elämästään, eikä hän minun. Jos kaipaa elämäänsä ihmiskontakteja niin ihmissuhde jossa ei ole kontaktia, vain "paperilla olemme ystäviä mutta emme tiedä toisistamme mitään" ei oikein täytä sitä tarvetta.

Nämä ovat pitkäaikaisia ystäviä, mutta osaan olen tutustunut aikuisiällä, tunnettu joitakin vuosia. Jääneet eri yhteyksistä elämään. Soitellaan toki useammin ja tarvittaessa, olen pääpiirteittäin kartalla heidän elämistään. Joskus joudutaan sitten päivittämään asioita pidemmältä ajalta kerralla. Emme ole ystäviä vaan facessa tai paperilla, vaan nimenomaan puhutaan pidempiä puheluita ja nähdään kun pystytään tai jaksetaan (mikä on harvakseltaan). Kuitenkin tiedän, että auttaisivat jos pulaan joutuisin ja toisinpäin, myös neuvoja jaellaan ja lähdetään esim. muuttoavuksi pidemmällekin.

Se toisen arvostus on siinä pohjajuonteena ja joku samanhenkisyys, tiedetään, että toinen pysyy mielessä eikä kaikkea tarvitse jakaa. Odotukset ei risteä ja jos näin on, voi sen sanoa. Sopii meille, mutta onneksi on samanhenkisiä, riippumattomia tyyppejä ystävinä. Tuttavia minulla ei paljon ole, en pidä pinnallisesta kanssakäymisestä kovinkaan paljoa. Lisäksi olen introvertti, joka tekee vaativaa asiakastyötä.

Kysyit, mitä tällaisilla ystävillä tekee? En tiedä, mitä tekisin ilman heitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos toinen kohtelee ikävästi, niin myötätunto alkaa kivaltakin ihmiseltä usein jossain vaiheessa loppua.

Miksi haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä, joka kohtelee sua ikävästi? Jos siltä tuntuu, ei kannata tarrautua sellaiseen "ystävyyteen".

Varsinainen älynväläys. Ehkä osa ihmisistä on luonteeltaan sellaisia, että heistä on mukavaa, jos asiat eivät jää ilmaan roikkumaan, vaan ne saavat jonkin päätepisteen.

Aivan. Ei mun tarkoitus ollut kritisoida toimintatapaasi, vaan yrittää tarjota tilanteeseen toinen näkökulma. Joskus siitä on hyötyä, joskus ei. Saitko vastausta siihen, miksi tämä ystävä ei enää halunnut nähdä sinua?

En tosiaan ole sama joka kommentoi väliin.

En saanut mitään järkevää selitystä. Vain tyyliin "eikö voitais olla vaan iloisia että meillä oli hauskaa sen aikaa mitä oli" ja kun kysyin syitä miksi hän ei halua enää mitään yhteydenpitoa "on niin kiireistä ja meillä on tunti välimatkaa".

Omaan korvaan tuo matka kuulostaa tekosyyltä, kun kai kivaan tyyppiin voisi pitää yhteyttä onlinekin? Eikä tunti edes ole paljoa, kun kumpikaan ei aiemminkaan ole halunnut/ehtinyt nähdä edes joka viikko. Kuka ei ole valmis esim kerran kuussa käyttämään paria tuntia ystävän luo matkustamiseen (jos olisi nähty esim vuorotellen matkustaen parin viikon välein)? Kummallakaan ei ole lapsia tms joka vähentäisi vapaa-aikaa. Ja tämä ihminen pitää kyllä muihin paljonkin yhteyttä myös online, eli ei ole myöskään mikään "vain livetapaaminen on aitoa" -tyyppiä.

Eli lyhyesti - en usko että sain todellista syytä. Ei kukaan normaali ihminen jätä kaveria kokonaan siksi että matkaan menee tunti suuntaansa, ja puolivälissäkin voisi tavata...

Ps. En ole valittaja, en puhu vain itsestäni. Ihan päinvastoin.

Ehkä tuossa toista ahdistaa se oletus näkemisestä tai tiiviistä online-yhteydenpidosta. Itse näen ystäviä kutakin noin kerran puolessa vuodessa, välillä soitellaan. Välimatkaa se tunti, joihinkin vähemään tai enemmän. Pitkäaikaisia ystäviä ja kukaan ei ole jäänyt matkalle. Kuitenkaan en ehkä jaksaisi viikoittaista yhteydenpitoa saatika alkaa matkustamaan enemmän. Kaikilla omat juttunsa ja arki, sen on riitettävä ja aina yhtä hauskaa on kun ollaan tekemisissä.

Niin.. He ovat PITKÄAIKAISIA ystäviä. Kuinka moni uusi ystävyys syntyy sillä että tapaa puolen vuoden välein? Eihän siinä synny minkäänlaista yhteyttä kun toista ei tunne ollenkaan.

Jos nyt suoraan sanon niin ei minua edes kiinnosta tuttavuus jossa tavataan noin harvoin - mitä tekee kaverilla johon on yhteydessä kaksi kertaa vuodessa? Eihän siinä pysy ollenkaan kärryillä hänen elämästään, eikä hän minun. Jos kaipaa elämäänsä ihmiskontakteja niin ihmissuhde jossa ei ole kontaktia, vain "paperilla olemme ystäviä mutta emme tiedä toisistamme mitään" ei oikein täytä sitä tarvetta.

Nämä ovat pitkäaikaisia ystäviä, mutta osaan olen tutustunut aikuisiällä, tunnettu joitakin vuosia. Jääneet eri yhteyksistä elämään. Soitellaan toki useammin ja tarvittaessa, olen pääpiirteittäin kartalla heidän elämistään. Joskus joudutaan sitten päivittämään asioita pidemmältä ajalta kerralla. Emme ole ystäviä vaan facessa tai paperilla, vaan nimenomaan puhutaan pidempiä puheluita ja nähdään kun pystytään tai jaksetaan (mikä on harvakseltaan). Kuitenkin tiedän, että auttaisivat jos pulaan joutuisin ja toisinpäin, myös neuvoja jaellaan ja lähdetään esim. muuttoavuksi pidemmällekin.

Se toisen arvostus on siinä pohjajuonteena ja joku samanhenkisyys, tiedetään, että toinen pysyy mielessä eikä kaikkea tarvitse jakaa. Odotukset ei risteä ja jos näin on, voi sen sanoa. Sopii meille, mutta onneksi on samanhenkisiä, riippumattomia tyyppejä ystävinä. Tuttavia minulla ei paljon ole, en pidä pinnallisesta kanssakäymisestä kovinkaan paljoa. Lisäksi olen introvertti, joka tekee vaativaa asiakastyötä.

Kysyit, mitä tällaisilla ystävillä tekee? En tiedä, mitä tekisin ilman heitä.

Ja mä en tiedä miksi tällainen ei vaan toimi mulla. Ensinnäkin, jos en itse pidä yhteyttä, ei ne tuttavuudet / kaveriksi luulemani ihmiset ikinä ota enää yhteyttä. Esim vanhat työkaverit tms.

Jos itse harvennan väliä, voi olla että ihminen esim poistaa parissa kuukaudessa Facebookista, tai vaihtaa numeroa eikä ilmoita mulle uutta, tai hänen vastauksensa viestiini kuukausien jälkeen on selkeä "eh, miksi ihmeessä enää otat yhteyttä 🙄". Edes tällaisia harvempia yhteyksiä ei siis pääse syntymään / ne eivät pysy. En siis nykyään näe edes syytä yrittää - voin ottaa kaksi kertaa johonkin yhteyttä, mutta sen jälkeen pallo on hänellä.

Yhden hyväksi ystäväksi luulemani kohdalla odotin VUODEN. Siis vuoden olin ainoa yhteydenpitäjä siitä kun huomasin ettei hän itse ole soitellut enää pitkiin aikoihin. En enää yksinkertaisesti ilennyt enää jatkaa yksipuolista yhteydenottoa! Nyt edellisestä on puolitoista vuotta, joten eiköhän se 15v ystävyys ollut siinä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos toinen kohtelee ikävästi, niin myötätunto alkaa kivaltakin ihmiseltä usein jossain vaiheessa loppua.

Miksi haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä, joka kohtelee sua ikävästi? Jos siltä tuntuu, ei kannata tarrautua sellaiseen "ystävyyteen".

Varsinainen älynväläys. Ehkä osa ihmisistä on luonteeltaan sellaisia, että heistä on mukavaa, jos asiat eivät jää ilmaan roikkumaan, vaan ne saavat jonkin päätepisteen.

Aivan. Ei mun tarkoitus ollut kritisoida toimintatapaasi, vaan yrittää tarjota tilanteeseen toinen näkökulma. Joskus siitä on hyötyä, joskus ei. Saitko vastausta siihen, miksi tämä ystävä ei enää halunnut nähdä sinua?

En tosiaan ole sama joka kommentoi väliin.

En saanut mitään järkevää selitystä. Vain tyyliin "eikö voitais olla vaan iloisia että meillä oli hauskaa sen aikaa mitä oli" ja kun kysyin syitä miksi hän ei halua enää mitään yhteydenpitoa "on niin kiireistä ja meillä on tunti välimatkaa".

Omaan korvaan tuo matka kuulostaa tekosyyltä, kun kai kivaan tyyppiin voisi pitää yhteyttä onlinekin? Eikä tunti edes ole paljoa, kun kumpikaan ei aiemminkaan ole halunnut/ehtinyt nähdä edes joka viikko. Kuka ei ole valmis esim kerran kuussa käyttämään paria tuntia ystävän luo matkustamiseen (jos olisi nähty esim vuorotellen matkustaen parin viikon välein)? Kummallakaan ei ole lapsia tms joka vähentäisi vapaa-aikaa. Ja tämä ihminen pitää kyllä muihin paljonkin yhteyttä myös online, eli ei ole myöskään mikään "vain livetapaaminen on aitoa" -tyyppiä.

Eli lyhyesti - en usko että sain todellista syytä. Ei kukaan normaali ihminen jätä kaveria kokonaan siksi että matkaan menee tunti suuntaansa, ja puolivälissäkin voisi tavata...

Ps. En ole valittaja, en puhu vain itsestäni. Ihan päinvastoin.

Ehkä tuossa toista ahdistaa se oletus näkemisestä tai tiiviistä online-yhteydenpidosta. Itse näen ystäviä kutakin noin kerran puolessa vuodessa, välillä soitellaan. Välimatkaa se tunti, joihinkin vähemään tai enemmän. Pitkäaikaisia ystäviä ja kukaan ei ole jäänyt matkalle. Kuitenkaan en ehkä jaksaisi viikoittaista yhteydenpitoa saatika alkaa matkustamaan enemmän. Kaikilla omat juttunsa ja arki, sen on riitettävä ja aina yhtä hauskaa on kun ollaan tekemisissä.

Niin.. He ovat PITKÄAIKAISIA ystäviä. Kuinka moni uusi ystävyys syntyy sillä että tapaa puolen vuoden välein? Eihän siinä synny minkäänlaista yhteyttä kun toista ei tunne ollenkaan.

Jos nyt suoraan sanon niin ei minua edes kiinnosta tuttavuus jossa tavataan noin harvoin - mitä tekee kaverilla johon on yhteydessä kaksi kertaa vuodessa? Eihän siinä pysy ollenkaan kärryillä hänen elämästään, eikä hän minun. Jos kaipaa elämäänsä ihmiskontakteja niin ihmissuhde jossa ei ole kontaktia, vain "paperilla olemme ystäviä mutta emme tiedä toisistamme mitään" ei oikein täytä sitä tarvetta.

Nämä ovat pitkäaikaisia ystäviä, mutta osaan olen tutustunut aikuisiällä, tunnettu joitakin vuosia. Jääneet eri yhteyksistä elämään. Soitellaan toki useammin ja tarvittaessa, olen pääpiirteittäin kartalla heidän elämistään. Joskus joudutaan sitten päivittämään asioita pidemmältä ajalta kerralla. Emme ole ystäviä vaan facessa tai paperilla, vaan nimenomaan puhutaan pidempiä puheluita ja nähdään kun pystytään tai jaksetaan (mikä on harvakseltaan). Kuitenkin tiedän, että auttaisivat jos pulaan joutuisin ja toisinpäin, myös neuvoja jaellaan ja lähdetään esim. muuttoavuksi pidemmällekin.

Se toisen arvostus on siinä pohjajuonteena ja joku samanhenkisyys, tiedetään, että toinen pysyy mielessä eikä kaikkea tarvitse jakaa. Odotukset ei risteä ja jos näin on, voi sen sanoa. Sopii meille, mutta onneksi on samanhenkisiä, riippumattomia tyyppejä ystävinä. Tuttavia minulla ei paljon ole, en pidä pinnallisesta kanssakäymisestä kovinkaan paljoa. Lisäksi olen introvertti, joka tekee vaativaa asiakastyötä.

Kysyit, mitä tällaisilla ystävillä tekee? En tiedä, mitä tekisin ilman heitä.

Lisään vielä, että otan huomioon jos ystävän tilanne muuttuu, esimerkiksi muuttaa tai parisuhde katkeaa. Herkällä korvalla kuuntelen tarvitseeko ystävä enemmän kontaktia, kutsun käymään tai käyn ihmettelemässä hänen uutta elämää, pidetään tiiviimmin yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos toinen kohtelee ikävästi, niin myötätunto alkaa kivaltakin ihmiseltä usein jossain vaiheessa loppua.

Miksi haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä, joka kohtelee sua ikävästi? Jos siltä tuntuu, ei kannata tarrautua sellaiseen "ystävyyteen".

Varsinainen älynväläys. Ehkä osa ihmisistä on luonteeltaan sellaisia, että heistä on mukavaa, jos asiat eivät jää ilmaan roikkumaan, vaan ne saavat jonkin päätepisteen.

Aivan. Ei mun tarkoitus ollut kritisoida toimintatapaasi, vaan yrittää tarjota tilanteeseen toinen näkökulma. Joskus siitä on hyötyä, joskus ei. Saitko vastausta siihen, miksi tämä ystävä ei enää halunnut nähdä sinua?

En tosiaan ole sama joka kommentoi väliin.

En saanut mitään järkevää selitystä. Vain tyyliin "eikö voitais olla vaan iloisia että meillä oli hauskaa sen aikaa mitä oli" ja kun kysyin syitä miksi hän ei halua enää mitään yhteydenpitoa "on niin kiireistä ja meillä on tunti välimatkaa".

Omaan korvaan tuo matka kuulostaa tekosyyltä, kun kai kivaan tyyppiin voisi pitää yhteyttä onlinekin? Eikä tunti edes ole paljoa, kun kumpikaan ei aiemminkaan ole halunnut/ehtinyt nähdä edes joka viikko. Kuka ei ole valmis esim kerran kuussa käyttämään paria tuntia ystävän luo matkustamiseen (jos olisi nähty esim vuorotellen matkustaen parin viikon välein)? Kummallakaan ei ole lapsia tms joka vähentäisi vapaa-aikaa. Ja tämä ihminen pitää kyllä muihin paljonkin yhteyttä myös online, eli ei ole myöskään mikään "vain livetapaaminen on aitoa" -tyyppiä.

Eli lyhyesti - en usko että sain todellista syytä. Ei kukaan normaali ihminen jätä kaveria kokonaan siksi että matkaan menee tunti suuntaansa, ja puolivälissäkin voisi tavata...

Ps. En ole valittaja, en puhu vain itsestäni. Ihan päinvastoin.

Ehkä tuossa toista ahdistaa se oletus näkemisestä tai tiiviistä online-yhteydenpidosta. Itse näen ystäviä kutakin noin kerran puolessa vuodessa, välillä soitellaan. Välimatkaa se tunti, joihinkin vähemään tai enemmän. Pitkäaikaisia ystäviä ja kukaan ei ole jäänyt matkalle. Kuitenkaan en ehkä jaksaisi viikoittaista yhteydenpitoa saatika alkaa matkustamaan enemmän. Kaikilla omat juttunsa ja arki, sen on riitettävä ja aina yhtä hauskaa on kun ollaan tekemisissä.

Niin.. He ovat PITKÄAIKAISIA ystäviä. Kuinka moni uusi ystävyys syntyy sillä että tapaa puolen vuoden välein? Eihän siinä synny minkäänlaista yhteyttä kun toista ei tunne ollenkaan.

Jos nyt suoraan sanon niin ei minua edes kiinnosta tuttavuus jossa tavataan noin harvoin - mitä tekee kaverilla johon on yhteydessä kaksi kertaa vuodessa? Eihän siinä pysy ollenkaan kärryillä hänen elämästään, eikä hän minun. Jos kaipaa elämäänsä ihmiskontakteja niin ihmissuhde jossa ei ole kontaktia, vain "paperilla olemme ystäviä mutta emme tiedä toisistamme mitään" ei oikein täytä sitä tarvetta.

Nämä ovat pitkäaikaisia ystäviä, mutta osaan olen tutustunut aikuisiällä, tunnettu joitakin vuosia. Jääneet eri yhteyksistä elämään. Soitellaan toki useammin ja tarvittaessa, olen pääpiirteittäin kartalla heidän elämistään. Joskus joudutaan sitten päivittämään asioita pidemmältä ajalta kerralla. Emme ole ystäviä vaan facessa tai paperilla, vaan nimenomaan puhutaan pidempiä puheluita ja nähdään kun pystytään tai jaksetaan (mikä on harvakseltaan). Kuitenkin tiedän, että auttaisivat jos pulaan joutuisin ja toisinpäin, myös neuvoja jaellaan ja lähdetään esim. muuttoavuksi pidemmällekin.

Se toisen arvostus on siinä pohjajuonteena ja joku samanhenkisyys, tiedetään, että toinen pysyy mielessä eikä kaikkea tarvitse jakaa. Odotukset ei risteä ja jos näin on, voi sen sanoa. Sopii meille, mutta onneksi on samanhenkisiä, riippumattomia tyyppejä ystävinä. Tuttavia minulla ei paljon ole, en pidä pinnallisesta kanssakäymisestä kovinkaan paljoa. Lisäksi olen introvertti, joka tekee vaativaa asiakastyötä.

Kysyit, mitä tällaisilla ystävillä tekee? En tiedä, mitä tekisin ilman heitä.

Ja mä en tiedä miksi tällainen ei vaan toimi mulla. Ensinnäkin, jos en itse pidä yhteyttä, ei ne tuttavuudet / kaveriksi luulemani ihmiset ikinä ota enää yhteyttä. Esim vanhat työkaverit tms.

Jos itse harvennan väliä, voi olla että ihminen esim poistaa parissa kuukaudessa Facebookista, tai vaihtaa numeroa eikä ilmoita mulle uutta, tai hänen vastauksensa viestiini kuukausien jälkeen on selkeä "eh, miksi ihmeessä enää otat yhteyttä 🙄". Edes tällaisia harvempia yhteyksiä ei siis pääse syntymään / ne eivät pysy. En siis nykyään näe edes syytä yrittää - voin ottaa kaksi kertaa johonkin yhteyttä, mutta sen jälkeen pallo on hänellä.

Yhden hyväksi ystäväksi luulemani kohdalla odotin VUODEN. Siis vuoden olin ainoa yhteydenpitäjä siitä kun huomasin ettei hän itse ole soitellut enää pitkiin aikoihin. En enää yksinkertaisesti ilennyt enää jatkaa yksipuolista yhteydenottoa! Nyt edellisestä on puolitoista vuotta, joten eiköhän se 15v ystävyys ollut siinä...

Ne tuttavuudet ja kaveruudet jäävät juuri siksi, että ne ovat aikaan ja paikkaan sidottuja ihmissuhteita. Entiset työkaverit ovat entisiä. Entiset naapurit ovat entisiä. Lomaromanssi on vain lomaromanssi. Edellisen kirjoittajan mainitsema samanhenkisyys joko puuttuu tai se on ollut löyhempi sidos teidän välillänne kuin sama työpaikka. Kun työpaikka ei enää yhdistä, ei olekaan muuta yhdistävää. Sen vuoksi yhteydenpito heidän osaltaan jää. 

En osaa sanoa, miksi sulle käy aina samalla tavalla. Enkä valitettavasti osaa myöskään kertoa, mitä voisit tehdä, jotta niin ei enää kävisi. Paitsi löytää sellainen ihminen, jolle suhteenne merkitsee yhtä paljon kuin sinullekin. 

Mä en oikeastaan edes ajatellut tätä asiaa ennen kuin mieheni joutui onnettomuuteen, jossa henki oli vähällä lähteä. Yhtäkkiä tajusin kuinka järkyttävän yksin jäisin ilman häntä. Lapsuuden muutamat kaverit jäivät kotipaikkakunnalle kun muutin nuorena, harvat opiskelukaverit kun muutin uudestaan, nyt pääkaupunkiseudulle. Oletin että saisin töissä kavereita, mutta sosiaalialan karu arki veti maton jalkojen alta. Hyvä kun töissä juuri ja juuri kestää sairastumatta henkisesti, mitään oikeita ystäviä sieltä on turha haaveilla saavansa. Superkonservatiiviseen sukuuni en ole juuri yhteyksissä, ovat kovia arvostelemaan koko elämääni ja olen mieluummin kuuntelematta. Jäljellä on muutama tuttu menneisyydestä ja harrastuksen kautta saatuja tuttavia, mutta ei ketään tosi ystävää, kuten mieheni. En tiedä mistä tällaisen todellisen ystävän voisi löytää. Ujous ja herkkyys eivät tunnu auttavan asiaa.

Mietin josko ottaisin yhteyttä johonkin aiempaan ystävään, mutta olen täysin muuttunut ihmisenä ja epäilen olisiko meillä enää mitään yhteistä. Jos jollakulla olisi hyviä vihjeitä, mistä vanhempana voisi löytää vielä todellisia ystäviä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Mä olen aina ajatellut, että sadasta tapaamastani mukavasta ihmisestä korkeintaan yhdestä tulee ystäväni ja viidestä muusta kaverini. Suurin osa jää vain tuttaviksi. Ystävystyminen aikuisiällä on siis vaikeaa ja usein sattumista kiinni. Lapsena riitti, että oltiin samalla hiekkalaatikolla ja molemmilla oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ystävystyminen edellyttää paljon enemmän, koska ihmisillä on muuta elämää niin paljon enemmän (työt, harrastukset, koti, mahdollisesti perhe, muut ihmissuhteet). Tutustumista uusiin ihmisiin en kuitenkaan pidä vaikeana enkä edes kaverisuhteiden luomista, mutta ymmärrän, että jos kaipaa ystävää, pelkkä kaveruus ei riitä. 

Joillakin yksinäisyyden ydin on ystävän eikä niinkään seuran puute. Mulla on elämäni aikana ollut monenlaisia vaiheita, joissa ihmiset, joiden kanssa ole viettänyt varsin tiiviistikin aikaani, ovat myöhemmin jääneet. Opiskeluaikojen porukka hajosi ympäri maata ja maailmaa. Lukioaikasista kavereistani en muista enää kuin kolmen nimen. Kotiäitivuosien päiväseura leikkipuistoissa ja päiväkahveilla loppui, kun palasin työelämään. Työpaikkaa vaihtaessa entiset työkaverit yleensä jäävät. Valtaosa mukavista ihmissuhteista on aikaan ja paikkaan sidottuja. Kun aika tai paikka vaihtuu, päättyy tuo ihmissuhdekin ja tilalle tulee uusia ihmissuhteita uudessa ajassa ja paikassa. Lisäksi elämä on arvaamatonta. Vuosikymmenten verralla olen ollut jo kahden hyvän ystäväni hautajaisissa. Toinen menehtyi vain 30-vuotiaana syöpään ja toinen kuoli autokolarissa 42-vuotiaana. Olen joko realisti tai kyyninen, mutta pidän vanhuuteeni asti kestävää ihmissuhdetta sen verran epävarmana, että en edes aseta sellaista odotusta toiselle ihmiselle. Muistelen mieluummin ilolla hyviä aikoja jonkun menneisyydessäni olleen ihmisen kanssa kuin katkerana sitä, että ne ajat ovat syystä tai toisesta ohi. Mulla on tietenkin sinuun verrattuna se ero, että mulla on perhe ja suku. Vaikka mulla ei olisi yhtään ystävää eikä yhtään kaveria, en olisi siltikään yksinäinen. Sun tilanteesi on paljon huonompi ja sen vuoksi ymmärrän kaipuusi ystävään. Halusin vain tuoda esille oman näkökulmani ja uusi tuttavuus, jonka tapaat, saattaa elää samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minäkin eikä hän sen vuoksi ehkä vastaakaan sun tarpeisiisi kuten toivoisit, koska hänellä ei ole sitä tarvetta, mikä sinulla taas on. 

En ole tuo jolle vastasit, mutta niinhän se on, jos sinulla ei olisi perhettä ja sukua eikä niitä ystäviä niin veikkaan että olisit ainakin hitusen katkera.

Varmasti näin voisi ollakin, mutta kyllä mä silti ymmärtäisin, että kun aika ja paikka vaihtuu, vaihtuu siihen aikaan ja paikkaan liittyneet ihmissuhteetkin. Vaikka olisi miten hyvä ystävyys, niin jos esim maantieteellinen etäisyys on pitkä, tapaamiset väkisinkin harvenevat. Se toinen löytää elämäänsä ja arkeensa uusia ihmisiä, joista tulee hänelle läheisiä. Yhteydenpito vähenee entisestään, kun toisella muut ihmiset ja asiat vievät suurimman osan ajasta. Ja jossain vaiheessa yhtydenpito voi päättyä kokonaan. Yksi opiskeluaikojen ystävistäni lähti valmistumisensa jälkeen Chileen, tapasi siellä miehensä ja jäi sille tielleen. Kun hänen äitinsä kuoli, ei käynyt enää Suomessakaan. Vaikka miten viestiteltiin alussa ja tavattiin kerran vuodessa, kun hän tuli Suomessa käymään, ei sitä ystävyyttä pystynyt mitenkään pitämään hengissä siten, että sellainen ystävyys olisi voinut poistaa yksinäisyyden. Parisuhteessa voi odottaa, että jos muutetaan, muutetaan yhdessä, mutta ei ystävyydessä. 

Läpi elämän kestävien ihmissuhteiden odottaminen on aika epärealistista, koska mitä tahansa voi tapahtua. Pystyisikö yksinäisyyttään lievittämään hyväksymällä tämän asian? Hyväksymällä sen, että muutto uudelle paikkakunnalle pääsääntöisesti muuttaa sosiaalisia suhteita? Ja että jos muuttaa usein, sosiaalinen verkostokin vaihtuu usein? Kun muutat, ihmiset entisellä kotipaikkakunnallasi löytävät uusia kavereita, joiden kanssa viettävät aikaansa? Aivan kuten muuttajakin uudella paikkakunnalla, vaikka tietäisikin, että jossain vaiheessa todennäköisesti muuttaa jälleen. Nuorten aikuisten kohdalla yhä useammin muutetaan myös ulkomaille joko opiskelemaan, töihin tai parisuhteen vuoksi. Joillakin työ on sellainen, että asutaan yhdessä maassa vain muutama vuosi ja sitten taas muutetaan uuteen maahan. Sosiaalinen verkosto muuttuu merkittävästi ja jopa usein. Menneestä on osattava päästää irti. Se on kuitenkin elämää. 

Ja samalla kun se edes kaveruuden kehittyminen vie ilmeisesti useimpien mielestä vuosia, ei mikään kehity täysin pinnallista tuttavuutta pidemmälle. Se jää sille "tervehditään kun tavataan ja päivitellään säätä" asteelle.

On helppo sanoa että sen pitää riittää jos itsellä on sitä sukua ja kuitenkin niitä pitkäaikaisia ystäviä. Mutta mietipä elämää jossa sulla ei ole ketään jonka kanssa käydä kahvilla, elokuvissa, kaupungilla, ei ketään jolle lähettää joulukortti, ei ketään jolle kertoa että sai uuden työn tai potkut, ei ketään jonka kanssa puhua mitään säätä syvällisempää? Ei ketään ketä kutsua pyöreille synttäreille, valmistujaisiin, mihin tahansa? Olisiko se helppo hyväksyä ja silti olla onnellinen?

Minulle on ollut ihanteellinen tilanne. Minulla on paljon tuttuja ja kavereita, mutta ystäviä en ole koskaan oikein halunnut, kun en halua sitoutua pitkäaikaisiin ja velvollisuuksia vaativiin suhteisiin.

On tuttuja, joiden kanssa käydä elokuvissa ja kavereita, joille kertoa uusista töistä, ja synttäreillekin on ollut aina joku tulossa.

Mutta en jaksa ja halua alkaa mihinkään syvälliseen ystävyyssuhteeseen ihmisien kanssa. Tai on minulla ystäviä, mutta juuri niitä, joiden kanssa voidaan soittaa toisinaan pitkiä puheluita ja nähdään pari kertaa vuodessa. Juuri niitä, joiden kanssa voidaan pohtia elämää syvemminkin. Mutta uskon, että jos heitä tapaisi jatkuvasti, niin alkaisin ottaa etäisyyttä.

Olen tyytyväinen näin, koska näin koen, että saan pidettyä itsenäisyyteni ja rajani ja saan oman rauhan ja oman elämän.

Joten ei kannata yleistää, että kaikki sydänystävää vailla olevat olisivat yksinäisiä tai surullisia. Minulla on oikein hyvä sosiaalinen elämä ja se riittää minulle.