Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle ei tulisi mieleenkään roikkua sellaisessa tyypissä, joka ei vastavuoroisesti halua pitää minuun yhteyttä. Itse olen ystävystynyt vain sellaisten kanssa, jotka ovat aktiivisia myös itse pitämään yhteyttä muhun päin. Itse tulkitsen sen niin, jos yksin pidän yhteyttä kaverisuhteessa, ettei sitä toista oikein syystä tai toisesta kiinnosta mun seura (voi olla luonteeltaan erakko, on jo tarpeeksi kavereita tai sitten juuri mun seura ei oikein kiinnosta).

Pidän lähelläni ihmisiä, jotka kohtelee mua tarpeeksi hyvin ja joiden kanssa kaveruus on vastavuoroista. Joskus on ollut hiljaisempaa kaveririntamalla, mutta mieluummin olen sitten itsekseni kuin huonojen kavereiden kanssa.

Niin no näinhän sen pitäs mennä, yleensä en ota näihin ihmisiin yhteyttä mutta sitten harvoin kun ne ottaa niin toivo herää siitä että nyt ne haluaakin olla taas tekemisissä, sitten ehdotan jotain ja sama juttu. Olis pitänyt jo aiemmin tajuta ettei niitä vaan kiinnosta. Näiden 2 kaverin kanssa joita on mulla enää jäljellä ei ole tällaista, vaikka nähdäänkin harvemmin.

Tämä on niin totta! Eivät tällaiset pitkään jatkuneet kaverukset yleensä ole täysin yksipuolisia. Vastavuoroisuuden määrä ei vain ole molempia osapuolia tyydyttävällä tasolla. Koska ihmissuhteesta kuitenkin molemmat selvästi saavat irti jotain, niin tilanteen toivoo paranevan aikaa myöten. Yleensä se ei silti mene niin ja lopulta pitkäkin ystävyys päättyy pettymykseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikähän siinä muuten on, että ihmiset haluaa hirveän mielellään ystävystyä introvertin ihmisen kanssa. Tai en niin siitä introverttiydestä tiedä, mutta ihmisten, jotka eivät kaipaa erityisemmin jatkuvaa kanssakäymistä ihmisten kanssa.

Olen tästä asiasta muutaman kerran jutellut joidenkin kaltaisteni kanssa ja ihmetellyt, että mitä etäisempiä olemme, sen enemmän pommitetaan viesteillä ja kutsuilla. Vaikka kuinka yrittää selittää, että viihdyn hyvin itsekseni ja en jaksaisi nyt kenenkään seuraa, niin se pommitus vain pahenee.

Todella ärsyttävää. Yksinäisille vinkiksi. Ystävystykää ekstroverttien kanssa, jotka haluavat koko ajan olla seurassa ja käydä kahvilla ja tapahtumissa ja harrastaa kaveriporukassa. Se paras ehdotus ei ole ihminen, joka tykkää harrastaa yksin ja kulkea yksin ja olla vapaalla rauhassa.

 

Oisko joku tunnelukko niilläkin? :p

Nämä ovat usein huonosti kohdeltu ihmisiä, joilta puuttuu kokemus siitä millaista on, jos ihmissuhteessa tulee aidosti pidetyssä ja hyväksytyksi. Siksi tarrataan epätoivoisesti kiinni siihen vähäänkin positiiviseen, mistä vain saa kiinni. Ei uskota oikeasti siihen, että jossain voisi löytyä jotain parempaa, koska kokemuksia siitä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tietoisesti jättänyt kaikki turhanpäiväiset tuttavuudet pois elämästäni, en jaksa turhanpäiväistä jaarittelua. Mieluummin olen sen ajn perheeni kanssa. Yksi ystävä jonka tunnen jo nuoruudestani olisi vielä rakas ja haluaisin tavata, mutta joku vuosi sitten totesin että yhteydenotto tuli AINA minun puoleltani. Olen tämänkin "ystävän" pikkuhiljaa jättänyt taakseni. Kerran vuodessa nähdään ja hänestäkin se on aina ihanaa, mutta ei hän kyllä koskaan ota yhteyttä. Aiemmin laitettiin kiireen syyksi ja kun lapsilla on niin paljon harrastuksia. Nyt molempien lapset on isoja. Syy varmasti on eri elämäntilanteet. Olen duunari-yrittäjä ja hän on hienostorouva.

Tätä en joskus ymmärrä. Kumpi on tärkeämpää? Se, että yhteydenotto kerrat menevät tasan vai se, että saa ja voi viettää aikaa itselleen tärkeän henkilön kanssa? Ystävyys on harvinaista ja siitä pitäisi olla onnellinen, että on edes löytänyt jonkun rakkaan henkilön, jonka seurassa viihtyy, eikä nipottaa jostain vastavuoroisuus periatteista. Joskus se vaan on niin, että joko on kokonaan ilman tai joustaa tuosta periaatteesta. Voit olla oikeassa ja pitää kiinni periaatteistasi ja menettää lopullisesti ystäväsi. Onko se sen arvoista?

Kyllä, se on sen arvoista. On parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Yksinäisyyden avulla voit löytää sen, kuka olet ja mitä haluat. Kun olet saanut sen selville, niin et enää jatkossa hyväksy huonoa kohtelua yhtä itsestäänselvyytenä ja voit siksi löytää parempia ystäviä itsellesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kaveritkavereina kirjoitti:

Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen. 

Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk. 

Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!

Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.

Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.

Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.

Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.

Kyllä näin myös voi käydä. Ex ystävä ilmoitti riidan yhteydessä että aina ollaan tehty niitä asioita joista minä tykkäsin!? Olin vaan että wtf, kai nyt suunsa voi avata ja sanoa jos ei halua/kiinnosta. Sitten se itse rupesi käyttäytymään töykeästi mua kohtaan ja omasta mielestään vaan alkoi elää niin kuin itse haluaa eikä niin kuin muut odottaa. Tämä siis oli käytännössä syyllistämistä ja tiuskimista, vähättelyä ja itsensä ja omien korostamista sekä manipulointia. Tällaisia ne on ne omasta mielestään kiltit ja herkät ihmiset...🙄

Osanottoni! Tuollaiset ihmiset ovat aivan hanurista.

 

Mä pystyn näkemään sen toisen puolen asiaa. Kun kiltti ihminen vihdoin lopettaa joustamisen , on takuuvarmaa, että tutut ihmiset alkavat syyttää häntä itsekkääksi ja töykeäksi. Ovat niin tottuneet siihen, että koko suhde on aikaisemmin pelannut heidän ehdoillaan.

Todellako? Voiko todellakin toista syyttää hyväksikäyttäjäksi jos tällainen "kiltti" ihminen aina hänen toiveistaan kysyttäessä vastaa, että hänelle käy se kaikki mikä toisellekin. Onko se todellakin silloin kaverin syytä, että toinen ei saa koskaan suutaan auki, ei edes vaikka hänen näkemyksiään yhteistä tekemistä koskien yms. tiedustelisi toistuvasti.

Mun mielestä on. Mulla on pari tämmöistä kaveria, jotka eivät saa suutaan auki, vaan menevät aina sen mukaan, mitä toiset ajattelevat. Taustalla on paljon kaikenlaista, mutta kyllä se on mun vika, ellen osaa tarpeeksi turvallisesti, rauhallisesti ja kivasti antaa heille tilaa, kysymällä lempeästi pariinkin otteeseen, mitä heitä huvittaisi tehdä.

On joo tavallaan vähän rasittavaa verrattuna rempseempien kanssa sopimiseen, mutta kivoja kavereita ovat ja yhä useammin ovat nyt viime aikona sanoneetkin mielipiteitään suoraan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kaveritkavereina kirjoitti:

Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen. 

Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk. 

Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!

Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.

Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.

Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.

Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.

Kyllä näin myös voi käydä. Ex ystävä ilmoitti riidan yhteydessä että aina ollaan tehty niitä asioita joista minä tykkäsin!? Olin vaan että wtf, kai nyt suunsa voi avata ja sanoa jos ei halua/kiinnosta. Sitten se itse rupesi käyttäytymään töykeästi mua kohtaan ja omasta mielestään vaan alkoi elää niin kuin itse haluaa eikä niin kuin muut odottaa. Tämä siis oli käytännössä syyllistämistä ja tiuskimista, vähättelyä ja itsensä ja omien korostamista sekä manipulointia. Tällaisia ne on ne omasta mielestään kiltit ja herkät ihmiset...🙄

Osanottoni! Tuollaiset ihmiset ovat aivan hanurista.

 

Mä pystyn näkemään sen toisen puolen asiaa. Kun kiltti ihminen vihdoin lopettaa joustamisen , on takuuvarmaa, että tutut ihmiset alkavat syyttää häntä itsekkääksi ja töykeäksi. Ovat niin tottuneet siihen, että koko suhde on aikaisemmin pelannut heidän ehdoillaan.

Todellako? Voiko todellakin toista syyttää hyväksikäyttäjäksi jos tällainen "kiltti" ihminen aina hänen toiveistaan kysyttäessä vastaa, että hänelle käy se kaikki mikä toisellekin. Onko se todellakin silloin kaverin syytä, että toinen ei saa koskaan suutaan auki, ei edes vaikka hänen näkemyksiään yhteistä tekemistä koskien yms. tiedustelisi toistuvasti.

Mun mielestä on. Mulla on pari tämmöistä kaveria, jotka eivät saa suutaan auki, vaan menevät aina sen mukaan, mitä toiset ajattelevat. Taustalla on paljon kaikenlaista, mutta kyllä se on mun vika, ellen osaa tarpeeksi turvallisesti, rauhallisesti ja kivasti antaa heille tilaa, kysymällä lempeästi pariinkin otteeseen, mitä heitä huvittaisi tehdä.

On joo tavallaan vähän rasittavaa verrattuna rempseempien kanssa sopimiseen, mutta kivoja kavereita ovat ja yhä useammin ovat nyt viime aikona sanoneetkin mielipiteitään suoraan.

Ei se pariin kertaan kysyminen riitä sellaisen ihmisen kanssa, joka on pahasti jumissa itsensä kanssa. Yritetty on kyselemällä kysellä. Vastaukset ovat silti aina samoja. Jälkikäteen sitten uhriuduttiin. Ystävä ei aina pysty auttamaan. Joskus tarvittaisiin ammattiapua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikähän siinä muuten on, että ihmiset haluaa hirveän mielellään ystävystyä introvertin ihmisen kanssa. Tai en niin siitä introverttiydestä tiedä, mutta ihmisten, jotka eivät kaipaa erityisemmin jatkuvaa kanssakäymistä ihmisten kanssa.

Olen tästä asiasta muutaman kerran jutellut joidenkin kaltaisteni kanssa ja ihmetellyt, että mitä etäisempiä olemme, sen enemmän pommitetaan viesteillä ja kutsuilla. Vaikka kuinka yrittää selittää, että viihdyn hyvin itsekseni ja en jaksaisi nyt kenenkään seuraa, niin se pommitus vain pahenee.

Todella ärsyttävää. Yksinäisille vinkiksi. Ystävystykää ekstroverttien kanssa, jotka haluavat koko ajan olla seurassa ja käydä kahvilla ja tapahtumissa ja harrastaa kaveriporukassa. Se paras ehdotus ei ole ihminen, joka tykkää harrastaa yksin ja kulkea yksin ja olla vapaalla rauhassa.

 

Oisko joku tunnelukko niilläkin? :p

Nämä ovat usein huonosti kohdeltu ihmisiä, joilta puuttuu kokemus siitä millaista on, jos ihmissuhteessa tulee aidosti pidetyssä ja hyväksytyksi. Siksi tarrataan epätoivoisesti kiinni siihen vähäänkin positiiviseen, mistä vain saa kiinni. Ei uskota oikeasti siihen, että jossain voisi löytyä jotain parempaa, koska kokemuksia siitä ei ole.

Ja monesti sitä parempaa ei tule, vaikka jättäisikin ne huonot ihmissuhteet taakseen. Tämä on vähän sama kuin sanoa tahtomattaan lapsettomalle "kun lakkaat yrittämästä niin kyllä se raskaus alkaa luonnollisesti". Ei elämä ole satua, eikä aina tule sitä onnellista loppua. Silti mielestäni parempi on olla yksin, kuin huonossa seurassa - mutta väite että se takaa "oikeita" ystäviä, on erittäin naiivi ja syyllistävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikähän siinä muuten on, että ihmiset haluaa hirveän mielellään ystävystyä introvertin ihmisen kanssa. Tai en niin siitä introverttiydestä tiedä, mutta ihmisten, jotka eivät kaipaa erityisemmin jatkuvaa kanssakäymistä ihmisten kanssa.

Olen tästä asiasta muutaman kerran jutellut joidenkin kaltaisteni kanssa ja ihmetellyt, että mitä etäisempiä olemme, sen enemmän pommitetaan viesteillä ja kutsuilla. Vaikka kuinka yrittää selittää, että viihdyn hyvin itsekseni ja en jaksaisi nyt kenenkään seuraa, niin se pommitus vain pahenee.

Todella ärsyttävää. Yksinäisille vinkiksi. Ystävystykää ekstroverttien kanssa, jotka haluavat koko ajan olla seurassa ja käydä kahvilla ja tapahtumissa ja harrastaa kaveriporukassa. Se paras ehdotus ei ole ihminen, joka tykkää harrastaa yksin ja kulkea yksin ja olla vapaalla rauhassa.

 

Oisko joku tunnelukko niilläkin? :p

Nämä ovat usein huonosti kohdeltu ihmisiä, joilta puuttuu kokemus siitä millaista on, jos ihmissuhteessa tulee aidosti pidetyssä ja hyväksytyksi. Siksi tarrataan epätoivoisesti kiinni siihen vähäänkin positiiviseen, mistä vain saa kiinni. Ei uskota oikeasti siihen, että jossain voisi löytyä jotain parempaa, koska kokemuksia siitä ei ole.

Ja monesti sitä parempaa ei tule, vaikka jättäisikin ne huonot ihmissuhteet taakseen. Tämä on vähän sama kuin sanoa tahtomattaan lapsettomalle "kun lakkaat yrittämästä niin kyllä se raskaus alkaa luonnollisesti". Ei elämä ole satua, eikä aina tule sitä onnellista loppua. Silti mielestäni parempi on olla yksin, kuin huonossa seurassa - mutta väite että se takaa "oikeita" ystäviä, on erittäin naiivi ja syyllistävä.

Aivan totta! Hyvä näkökulma.

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!

No, mä toimin jossain määrin näin eli kyselen vain. Mutta kyllähän se on vähän itsensä huijaamista: ohittaa samalla sen faktan, että muita ei kiinnosta yhtä paljon kuin itseä. Suomeksi sanottuna eivät he ole niin kavereita/ystäviä kuin haluaa ajatella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tietoisesti jättänyt kaikki turhanpäiväiset tuttavuudet pois elämästäni, en jaksa turhanpäiväistä jaarittelua. Mieluummin olen sen ajn perheeni kanssa. Yksi ystävä jonka tunnen jo nuoruudestani olisi vielä rakas ja haluaisin tavata, mutta joku vuosi sitten totesin että yhteydenotto tuli AINA minun puoleltani. Olen tämänkin "ystävän" pikkuhiljaa jättänyt taakseni. Kerran vuodessa nähdään ja hänestäkin se on aina ihanaa, mutta ei hän kyllä koskaan ota yhteyttä. Aiemmin laitettiin kiireen syyksi ja kun lapsilla on niin paljon harrastuksia. Nyt molempien lapset on isoja. Syy varmasti on eri elämäntilanteet. Olen duunari-yrittäjä ja hän on hienostorouva.

Tätä en joskus ymmärrä. Kumpi on tärkeämpää? Se, että yhteydenotto kerrat menevät tasan vai se, että saa ja voi viettää aikaa itselleen tärkeän henkilön kanssa? Ystävyys on harvinaista ja siitä pitäisi olla onnellinen, että on edes löytänyt jonkun rakkaan henkilön, jonka seurassa viihtyy, eikä nipottaa jostain vastavuoroisuus periatteista. Joskus se vaan on niin, että joko on kokonaan ilman tai joustaa tuosta periaatteesta. Voit olla oikeassa ja pitää kiinni periaatteistasi ja menettää lopullisesti ystäväsi. Onko se sen arvoista?

Kyllä, se on sen arvoista. On parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Yksinäisyyden avulla voit löytää sen, kuka olet ja mitä haluat. Kun olet saanut sen selville, niin et enää jatkossa hyväksy huonoa kohtelua yhtä itsestäänselvyytenä ja voit siksi löytää parempia ystäviä itsellesi.

Mutta jos kyseessä ei ole huono seura, vaan ihan puhtaasti kuvitelma, että toinen ei välitä, jos hän ei ota ensin yhteyttä?

Minä olen näitä, jotka pitävät yksipuolisesti pitkiäkin aikoja yhteyttä toisiin ystäviini. Eikä se haittaa, koska kun he tulevat paikalle he tuovat niin selkeästi esille sen, että heistäkin tapaaminen oli ihanaa. Hyväksyn siis täysin tuollaisen "pikku virheen " heissä, etteivät he ole kovin aloitekykyisiä. Minä voin olla sitä heidän puolestaan.

Mutta se mitä en hyväksyisi, olisi ainaiset kielteiset vastaukset. Sen ottaisin selkeänä merkkinä ettei seurani kiinnosta. Koska siinä ole kyse siitä ettei vaan saa aikaiseksi, vaikka ehkä haluttaisikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikähän siinä muuten on, että ihmiset haluaa hirveän mielellään ystävystyä introvertin ihmisen kanssa. Tai en niin siitä introverttiydestä tiedä, mutta ihmisten, jotka eivät kaipaa erityisemmin jatkuvaa kanssakäymistä ihmisten kanssa.

Olen tästä asiasta muutaman kerran jutellut joidenkin kaltaisteni kanssa ja ihmetellyt, että mitä etäisempiä olemme, sen enemmän pommitetaan viesteillä ja kutsuilla. Vaikka kuinka yrittää selittää, että viihdyn hyvin itsekseni ja en jaksaisi nyt kenenkään seuraa, niin se pommitus vain pahenee.

Todella ärsyttävää. Yksinäisille vinkiksi. Ystävystykää ekstroverttien kanssa, jotka haluavat koko ajan olla seurassa ja käydä kahvilla ja tapahtumissa ja harrastaa kaveriporukassa. Se paras ehdotus ei ole ihminen, joka tykkää harrastaa yksin ja kulkea yksin ja olla vapaalla rauhassa.

 

Oisko joku tunnelukko niilläkin? :p

Nämä ovat usein huonosti kohdeltu ihmisiä, joilta puuttuu kokemus siitä millaista on, jos ihmissuhteessa tulee aidosti pidetyssä ja hyväksytyksi. Siksi tarrataan epätoivoisesti kiinni siihen vähäänkin positiiviseen, mistä vain saa kiinni. Ei uskota oikeasti siihen, että jossain voisi löytyä jotain parempaa, koska kokemuksia siitä ei ole.

Ja monesti sitä parempaa ei tule, vaikka jättäisikin ne huonot ihmissuhteet taakseen. Tämä on vähän sama kuin sanoa tahtomattaan lapsettomalle "kun lakkaat yrittämästä niin kyllä se raskaus alkaa luonnollisesti". Ei elämä ole satua, eikä aina tule sitä onnellista loppua. Silti mielestäni parempi on olla yksin, kuin huonossa seurassa - mutta väite että se takaa "oikeita" ystäviä, on erittäin naiivi ja syyllistävä.

No sitä suuremmalla syyllä luulisi haluavansa pitää kiinni niistä joiden kanssa on mukava olla ja ohittaa joku pikku yksityiskohta kuka soitti ja ehdotti tapaamista?. Vai käytättekö koko tapaamisajan siihen kuinka pohditte, kuka soitti ja ollaanko nyt yhteydenotoissa tasan ja jne?

Kyllähän tuollaisia "stalkkaajia" jotka soittavat vaikka joka päivä, saattaa löytyä helpollakin, mutta niitä joiden kanssa itse oikeasti haluaa viettää aikaansa, paljonko sellaisia oikeasti tulee elämässä vastaan? Kannattaako sellainen hylätä vaan sen takia, koska viimeiset 5 kertaa on ottanut itse ensin ynteyttä, mutta sitten itse tapaamiset ovat olleet huippukivoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tietoisesti jättänyt kaikki turhanpäiväiset tuttavuudet pois elämästäni, en jaksa turhanpäiväistä jaarittelua. Mieluummin olen sen ajn perheeni kanssa. Yksi ystävä jonka tunnen jo nuoruudestani olisi vielä rakas ja haluaisin tavata, mutta joku vuosi sitten totesin että yhteydenotto tuli AINA minun puoleltani. Olen tämänkin "ystävän" pikkuhiljaa jättänyt taakseni. Kerran vuodessa nähdään ja hänestäkin se on aina ihanaa, mutta ei hän kyllä koskaan ota yhteyttä. Aiemmin laitettiin kiireen syyksi ja kun lapsilla on niin paljon harrastuksia. Nyt molempien lapset on isoja. Syy varmasti on eri elämäntilanteet. Olen duunari-yrittäjä ja hän on hienostorouva.

Tätä en joskus ymmärrä. Kumpi on tärkeämpää? Se, että yhteydenotto kerrat menevät tasan vai se, että saa ja voi viettää aikaa itselleen tärkeän henkilön kanssa? Ystävyys on harvinaista ja siitä pitäisi olla onnellinen, että on edes löytänyt jonkun rakkaan henkilön, jonka seurassa viihtyy, eikä nipottaa jostain vastavuoroisuus periatteista. Joskus se vaan on niin, että joko on kokonaan ilman tai joustaa tuosta periaatteesta. Voit olla oikeassa ja pitää kiinni periaatteistasi ja menettää lopullisesti ystäväsi. Onko se sen arvoista?

Mutta jos ei ole vastavuoroisuutta, niin miten sellaista voi kutsua ystävyydeksi? Voin minä tuntemattoman kadunkulkijankin seurassa viihtyä. Olennaista kai ystävyydessä on se, että se on pitkäkestoista ja siihen sitoudutaan ja panostetaan. Jos toisen puolelta ystävyys alkaa muistuttaa väljähtynyttä viiniä, niin sehän kertoo siitä, että ystävyyden peruselementit on unohdettu. Tai ehkä niitä ei ole koskaan ollutkaan. Esim. minun "hyvän" ystäväni kanssa jo lapsuudesta saakka asetelma on ollut jotenkin hivenen viallinen eli olen aina ollut sellainen kivireki eli kyselijä ja ehdottelija, kun taas toinen suostuu, jos suostuu ja kiireiltään ehtii. Yli 30 vuotta mennyt näinkin silti. Tarkemmin kun ajattelee, niin ehkä jo lapsena olen saanut tästä vääränlaisen mallin ihmissuhteisiin eli "tyydy siihen, mitä saat".

Minusta on vähän omituista, että joku puhuu halveksuvasti nipottamisesta, kun on kyse niinkin tärkeästä asiasta kuin vastavuoroisuudesta. 

Eihän se silloin ole kaveri, jos ei pidä mitään yhteyttä.

Onko kenellekään täällä käynyt niin että se toinen kaveri ois hiljaisuudestasi tajunnut ottaa itsekin välillä yhteyttä teihin

Juurihan tässä jotkut ovat sanoneet että ovat vuositolkulla kiltteyttään suostuneet tapaamaan jotakuta, joka aina ehdottaa tapaamista, ja kiltteyttään esittävät että heillä on tosi kivaa. Kuitenkin oikessti toivovat että ko henkilö tajuaisi lopettaa kyselyn. Joten jos itse on aina, se ehdottelija niin mistä tietää että onko toinen vain laiska yhteydenpitäjä vai tällainen "kiltti" joka haluaa että jätät rauhaan? Jos se kysyttäessäkin on niin kiltti että valehtelee että tottakai haluaa nähdä?

Vierailija kirjoitti:

Juurihan tässä jotkut ovat sanoneet että ovat vuositolkulla kiltteyttään suostuneet tapaamaan jotakuta, joka aina ehdottaa tapaamista, ja kiltteyttään esittävät että heillä on tosi kivaa. Kuitenkin oikessti toivovat että ko henkilö tajuaisi lopettaa kyselyn. Joten jos itse on aina, se ehdottelija niin mistä tietää että onko toinen vain laiska yhteydenpitäjä vai tällainen "kiltti" joka haluaa että jätät rauhaan? Jos se kysyttäessäkin on niin kiltti että valehtelee että tottakai haluaa nähdä?

Tämä minuakin kammottaa! Tämän ketjun myötä olen päättänyt jättää ne vähäisetkin yhteydenottoyritykset - en todellakaan halua enää koskaan tilanteeseen, jossa seurassani ollaan ”hyväsydämisyyttä” = paskuuttaan!

Hyi! Inhottaa! Ihmiset ovat kauheita!

Vierailija kirjoitti:

Onko kenellekään täällä käynyt niin että se toinen kaveri ois hiljaisuudestasi tajunnut ottaa itsekin välillä yhteyttä teihin

Ei oo ikävä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tietoisesti jättänyt kaikki turhanpäiväiset tuttavuudet pois elämästäni, en jaksa turhanpäiväistä jaarittelua. Mieluummin olen sen ajn perheeni kanssa. Yksi ystävä jonka tunnen jo nuoruudestani olisi vielä rakas ja haluaisin tavata, mutta joku vuosi sitten totesin että yhteydenotto tuli AINA minun puoleltani. Olen tämänkin "ystävän" pikkuhiljaa jättänyt taakseni. Kerran vuodessa nähdään ja hänestäkin se on aina ihanaa, mutta ei hän kyllä koskaan ota yhteyttä. Aiemmin laitettiin kiireen syyksi ja kun lapsilla on niin paljon harrastuksia. Nyt molempien lapset on isoja. Syy varmasti on eri elämäntilanteet. Olen duunari-yrittäjä ja hän on hienostorouva.

Tätä en joskus ymmärrä. Kumpi on tärkeämpää? Se, että yhteydenotto kerrat menevät tasan vai se, että saa ja voi viettää aikaa itselleen tärkeän henkilön kanssa? Ystävyys on harvinaista ja siitä pitäisi olla onnellinen, että on edes löytänyt jonkun rakkaan henkilön, jonka seurassa viihtyy, eikä nipottaa jostain vastavuoroisuus periatteista. Joskus se vaan on niin, että joko on kokonaan ilman tai joustaa tuosta periaatteesta. Voit olla oikeassa ja pitää kiinni periaatteistasi ja menettää lopullisesti ystäväsi. Onko se sen arvoista?

Se ei ole mitään aitoa ystävyyttä toiselta jos ei viitsitä pitää mitään yhteyttä, älä ole niin sinisilmäinen. Kyllähän sen näkee kiinnostaako toista aidosti vai ei. Ei tarvitse mennä yhteydenottojen tasan mutta jos edes joskus tulisi toisestakin puolelta niin tulisi tunne että olen toiselle merkityksellinen. En halua olla jollekin joku hätävara tai yksinäisyydeltä/tylsyydeltä pelastaja joka sitten unohdetaan heti kun löytyy mielenkiintoisempaa seuraa. Siitäkin on ikävä kyllä kokemusta. Toki jokainen päättää itse kuinka paljon arvostaa itseään ja kuinka huonosti antaa muiden kohdella. Mä oon päättänyt viime vuosina että mieluummin oon niiden harvojen ihmisten seurassa ja silloin kun seuraa ei ole tarjolla niin omassa hyvässä seurassa jossa voin tehdä itselleni merkityksellisiä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tietoisesti jättänyt kaikki turhanpäiväiset tuttavuudet pois elämästäni, en jaksa turhanpäiväistä jaarittelua. Mieluummin olen sen ajn perheeni kanssa. Yksi ystävä jonka tunnen jo nuoruudestani olisi vielä rakas ja haluaisin tavata, mutta joku vuosi sitten totesin että yhteydenotto tuli AINA minun puoleltani. Olen tämänkin "ystävän" pikkuhiljaa jättänyt taakseni. Kerran vuodessa nähdään ja hänestäkin se on aina ihanaa, mutta ei hän kyllä koskaan ota yhteyttä. Aiemmin laitettiin kiireen syyksi ja kun lapsilla on niin paljon harrastuksia. Nyt molempien lapset on isoja. Syy varmasti on eri elämäntilanteet. Olen duunari-yrittäjä ja hän on hienostorouva.

Tätä en joskus ymmärrä. Kumpi on tärkeämpää? Se, että yhteydenotto kerrat menevät tasan vai se, että saa ja voi viettää aikaa itselleen tärkeän henkilön kanssa? Ystävyys on harvinaista ja siitä pitäisi olla onnellinen, että on edes löytänyt jonkun rakkaan henkilön, jonka seurassa viihtyy, eikä nipottaa jostain vastavuoroisuus periatteista. Joskus se vaan on niin, että joko on kokonaan ilman tai joustaa tuosta periaatteesta. Voit olla oikeassa ja pitää kiinni periaatteistasi ja menettää lopullisesti ystäväsi. Onko se sen arvoista?

Se ei ole mitään aitoa ystävyyttä toiselta jos ei viitsitä pitää mitään yhteyttä, älä ole niin sinisilmäinen. Kyllähän sen näkee kiinnostaako toista aidosti vai ei. Ei tarvitse mennä yhteydenottojen tasan mutta jos edes joskus tulisi toisestakin puolelta niin tulisi tunne että olen toiselle merkityksellinen. En halua olla jollekin joku hätävara tai yksinäisyydeltä/tylsyydeltä pelastaja joka sitten unohdetaan heti kun löytyy mielenkiintoisempaa seuraa. Siitäkin on ikävä kyllä kokemusta. Toki jokainen päättää itse kuinka paljon arvostaa itseään ja kuinka huonosti antaa muiden kohdella. Mä oon päättänyt viime vuosina että mieluummin oon niiden harvojen ihmisten seurassa ja silloin kun seuraa ei ole tarjolla niin omassa hyvässä seurassa jossa voin tehdä itselleni merkityksellisiä asioita.

Siis niiden harvojen ihmisten seurassa joista tiedän että haluavat ihan vapaaehtoisesti aidosti viettää aikaansa kanssani.

Vierailija kirjoitti:

Juurihan tässä jotkut ovat sanoneet että ovat vuositolkulla kiltteyttään suostuneet tapaamaan jotakuta, joka aina ehdottaa tapaamista, ja kiltteyttään esittävät että heillä on tosi kivaa. Kuitenkin oikessti toivovat että ko henkilö tajuaisi lopettaa kyselyn. Joten jos itse on aina, se ehdottelija niin mistä tietää että onko toinen vain laiska yhteydenpitäjä vai tällainen "kiltti" joka haluaa että jätät rauhaan? Jos se kysyttäessäkin on niin kiltti että valehtelee että tottakai haluaa nähdä?

Onko sillä väliä, jos sinulla on ollut hauskaa? Se on heidän ongelmansa, jos he joutuvat feikkaamaan itselleen, että heillä oli hauskaa.

Tiedän, että toisista se on jotenkin hienompaa, kun ympärillä olevat ovat rehellisiä kusipäitä, mutta itsestäni feikkaava huipputyyppi on lopulta kuitenkin kivempää seuraa.

Joten vaikka nämä kilttit nyt tuntevatkin olonsa surkeaksi, koska eivät ole osanneet sanoa ei, niin minä taas kiitän heitä mukavista hetkistä joita he ehkä feikkaamalla ovat minulle tuoneet.

Taitavia olivat. En huomannut mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tietoisesti jättänyt kaikki turhanpäiväiset tuttavuudet pois elämästäni, en jaksa turhanpäiväistä jaarittelua. Mieluummin olen sen ajn perheeni kanssa. Yksi ystävä jonka tunnen jo nuoruudestani olisi vielä rakas ja haluaisin tavata, mutta joku vuosi sitten totesin että yhteydenotto tuli AINA minun puoleltani. Olen tämänkin "ystävän" pikkuhiljaa jättänyt taakseni. Kerran vuodessa nähdään ja hänestäkin se on aina ihanaa, mutta ei hän kyllä koskaan ota yhteyttä. Aiemmin laitettiin kiireen syyksi ja kun lapsilla on niin paljon harrastuksia. Nyt molempien lapset on isoja. Syy varmasti on eri elämäntilanteet. Olen duunari-yrittäjä ja hän on hienostorouva.

Tätä en joskus ymmärrä. Kumpi on tärkeämpää? Se, että yhteydenotto kerrat menevät tasan vai se, että saa ja voi viettää aikaa itselleen tärkeän henkilön kanssa? Ystävyys on harvinaista ja siitä pitäisi olla onnellinen, että on edes löytänyt jonkun rakkaan henkilön, jonka seurassa viihtyy, eikä nipottaa jostain vastavuoroisuus periatteista. Joskus se vaan on niin, että joko on kokonaan ilman tai joustaa tuosta periaatteesta. Voit olla oikeassa ja pitää kiinni periaatteistasi ja menettää lopullisesti ystäväsi. Onko se sen arvoista?

Mutta jos ei ole vastavuoroisuutta, niin miten sellaista voi kutsua ystävyydeksi? Voin minä tuntemattoman kadunkulkijankin seurassa viihtyä. Olennaista kai ystävyydessä on se, että se on pitkäkestoista ja siihen sitoudutaan ja panostetaan. Jos toisen puolelta ystävyys alkaa muistuttaa väljähtynyttä viiniä, niin sehän kertoo siitä, että ystävyyden peruselementit on unohdettu. Tai ehkä niitä ei ole koskaan ollutkaan. Esim. minun "hyvän" ystäväni kanssa jo lapsuudesta saakka asetelma on ollut jotenkin hivenen viallinen eli olen aina ollut sellainen kivireki eli kyselijä ja ehdottelija, kun taas toinen suostuu, jos suostuu ja kiireiltään ehtii. Yli 30 vuotta mennyt näinkin silti. Tarkemmin kun ajattelee, niin ehkä jo lapsena olen saanut tästä vääränlaisen mallin ihmissuhteisiin eli "tyydy siihen, mitä saat".

Minusta on vähän omituista, että joku puhuu halveksuvasti nipottamisesta, kun on kyse niinkin tärkeästä asiasta kuin vastavuoroisuudesta. 

Ehkä se ero on juuri siinä, ettei vastavuoroisuus ole minulle välttämättä oltava juuri sama asia molemmilta. Vastavuoroisuus voi olla minulle sitä, että minä kyllä soitan, mutta toinen pyytää kotiinsa kahville puhelun aikana.

En minä puhu yksipuolisuudesta, että toinen pyytää ja kerjää ja aina tulee eitä tai ehkää vastaukseksi. Mutta nyt puhuttiinkin soittamisesta tai kuka lähettää ekan viestin. Minun en tarvitse odotella muiden soittoja tunteakseni itseäni tärkeäksi ystävilleni, mutta ymmäränhän minäkin miten minun yhteydenottoihini vastataan. Ystävänä vai painolastina.