Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Onkohan kukaan täällä muuten löytänyt sellaista sydänystävää, jota aina kuvailtiin tyttökirjoissa? Minä ainakaan en. Jo lapsena haaveilin sellaisesta henkilöstä, jonka kanssa jaetaan kaikki ja puuhastellaan kaikkea. Ilman mitään "ehkä joo joskus, kattellaan, puhu sä, mut mä en kerro" -kuvioita.
Minä löysin aikuisiällä sellaisen mutta ajan kanssa se muuttui aika ahdistavaksi, oon siitä tässä kertonut jo useamman kerran. Ystävä odotti että olisin ollu sen ystävä, sisko, äiti, kumppani, terapeutti ja niin edelleen... Lopulta oli mustis mun miehestä ja halusi kaiken mun vapaa ajan omistautuvan itselleen. En oo enää varma sopiiko tällainen enää aikuisiällä kellekään....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ottakaa kissa:)
Se lohduttaa , on aina kanssasi, ei puhu rumasti...
Netflix ja punkku korvaavat helposti ihmissuhteet:)
Niin ihania kuin eläimet ovat, niin yksinäistä ihmistä ne rajoittavat tosi paljon, kun ei ole ketään hoitajaa.
Esim. akvaarioon voi laittaa ruokinta-automaatin jos on matkoilla tms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ottakaa kissa:)
Se lohduttaa , on aina kanssasi, ei puhu rumasti...
Netflix ja punkku korvaavat helposti ihmissuhteet:)
Niin ihania kuin eläimet ovat, niin yksinäistä ihmistä ne rajoittavat tosi paljon, kun ei ole ketään hoitajaa.
Esim. akvaarioon voi laittaa ruokinta-automaatin jos on matkoilla tms.
No voi hyvänen aika, onko siitä akvaariosta mitään seuraa 🙄??? Kissaa tai koiraa et voi ruokinta-automaatilla hoitaa, ja hoitolat ovat todella kalliita eivätkä muutenkaan kovin hyvä ratkaisu toistuviin tarpeisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan kukaan täällä muuten löytänyt sellaista sydänystävää, jota aina kuvailtiin tyttökirjoissa? Minä ainakaan en. Jo lapsena haaveilin sellaisesta henkilöstä, jonka kanssa jaetaan kaikki ja puuhastellaan kaikkea. Ilman mitään "ehkä joo joskus, kattellaan, puhu sä, mut mä en kerro" -kuvioita.
Minä löysin aikuisiällä sellaisen mutta ajan kanssa se muuttui aika ahdistavaksi, oon siitä tässä kertonut jo useamman kerran. Ystävä odotti että olisin ollu sen ystävä, sisko, äiti, kumppani, terapeutti ja niin edelleen... Lopulta oli mustis mun miehestä ja halusi kaiken mun vapaa ajan omistautuvan itselleen. En oo enää varma sopiiko tällainen enää aikuisiällä kellekään....
Minusta ei sovi. Aikuisen pitää olla luotettava ja lojaali myös muita kuin "sydänystäväänsä" kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Tästä on aika monenlaisia näkemyksiä. Minusta tuo on aika ehdoton tapa ajatella, ettei ystävyys ole ollut todellista jos se on myöhemmin loppunut. Voihan ihminen olla kokenut suuren rakkauden, vaikka suhde myöhemmin päättyisikin. Miksi ystävyys ei voisi olla samalla tavalla totta vaikkei se kestäisikään koko loppuelämää?
Yhtä ehdottomastihan voi ajatella rakkaudestakin. Jos se loppuu, ei se suurta rakkautta ollutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?
Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.
Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.
Kaikenlaista voi elämässä sattua ja tapahtua, mutta kenenkään ei tarvitse vuosia odotella toista "varalla", jos toinen sittenkin taas seurasta kiinnostuisi. Jos ystävyys on jäissä, niin molemmilla on oikeus jatkaa elämässään eteenpäin ja täyttää elämänsä uusilla ihmisillä.
Tietysti noin. Ystävyys voi kuitenkin elpyä, jos molemmat sitä haluaa. Jos taas toinen on kokenut tulleensa hylätyksi ja on siitä kaunainen, silloin ei elvy. Mutta joskus molemmin puolin vain menee niin, että ystävyys jostain syystä jää ja sitten jossain vaiheessa taas elpyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikähän siinä muuten on, että ihmiset haluaa hirveän mielellään ystävystyä introvertin ihmisen kanssa. Tai en niin siitä introverttiydestä tiedä, mutta ihmisten, jotka eivät kaipaa erityisemmin jatkuvaa kanssakäymistä ihmisten kanssa.
Olen tästä asiasta muutaman kerran jutellut joidenkin kaltaisteni kanssa ja ihmetellyt, että mitä etäisempiä olemme, sen enemmän pommitetaan viesteillä ja kutsuilla. Vaikka kuinka yrittää selittää, että viihdyn hyvin itsekseni ja en jaksaisi nyt kenenkään seuraa, niin se pommitus vain pahenee.
Todella ärsyttävää. Yksinäisille vinkiksi. Ystävystykää ekstroverttien kanssa, jotka haluavat koko ajan olla seurassa ja käydä kahvilla ja tapahtumissa ja harrastaa kaveriporukassa. Se paras ehdotus ei ole ihminen, joka tykkää harrastaa yksin ja kulkea yksin ja olla vapaalla rauhassa.
Oisko joku tunnelukko niilläkin? :p
Nämä ovat usein huonosti kohdeltu ihmisiä, joilta puuttuu kokemus siitä millaista on, jos ihmissuhteessa tulee aidosti pidetyssä ja hyväksytyksi. Siksi tarrataan epätoivoisesti kiinni siihen vähäänkin positiiviseen, mistä vain saa kiinni. Ei uskota oikeasti siihen, että jossain voisi löytyä jotain parempaa, koska kokemuksia siitä ei ole.
Vastasit väärään kysymykseen. Tässä ihmeteltiin sitä, miksi jotkut tarrautuu introvertteihin ja yrittää päästä heidän ystävikseen...kyse ei siis ystävänä hylätyksi tulemisesta, vaan siitä, että sitä ystävyyttä haetaan niiltä, jotka ei siihen ole halukkaita alunperinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kaveritkavereina kirjoitti:
Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen.
Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk.
Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!
Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.
Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.
Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.
Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.
Kyllä näin myös voi käydä. Ex ystävä ilmoitti riidan yhteydessä että aina ollaan tehty niitä asioita joista minä tykkäsin!? Olin vaan että wtf, kai nyt suunsa voi avata ja sanoa jos ei halua/kiinnosta. Sitten se itse rupesi käyttäytymään töykeästi mua kohtaan ja omasta mielestään vaan alkoi elää niin kuin itse haluaa eikä niin kuin muut odottaa. Tämä siis oli käytännössä syyllistämistä ja tiuskimista, vähättelyä ja itsensä ja omien korostamista sekä manipulointia. Tällaisia ne on ne omasta mielestään kiltit ja herkät ihmiset...🙄
Osanottoni! Tuollaiset ihmiset ovat aivan hanurista.
Mä pystyn näkemään sen toisen puolen asiaa. Kun kiltti ihminen vihdoin lopettaa joustamisen , on takuuvarmaa, että tutut ihmiset alkavat syyttää häntä itsekkääksi ja töykeäksi. Ovat niin tottuneet siihen, että koko suhde on aikaisemmin pelannut heidän ehdoillaan.
Todellako? Voiko todellakin toista syyttää hyväksikäyttäjäksi jos tällainen "kiltti" ihminen aina hänen toiveistaan kysyttäessä vastaa, että hänelle käy se kaikki mikä toisellekin. Onko se todellakin silloin kaverin syytä, että toinen ei saa koskaan suutaan auki, ei edes vaikka hänen näkemyksiään yhteistä tekemistä koskien yms. tiedustelisi toistuvasti.
Mun mielestä on. Mulla on pari tämmöistä kaveria, jotka eivät saa suutaan auki, vaan menevät aina sen mukaan, mitä toiset ajattelevat. Taustalla on paljon kaikenlaista, mutta kyllä se on mun vika, ellen osaa tarpeeksi turvallisesti, rauhallisesti ja kivasti antaa heille tilaa, kysymällä lempeästi pariinkin otteeseen, mitä heitä huvittaisi tehdä.
On joo tavallaan vähän rasittavaa verrattuna rempseempien kanssa sopimiseen, mutta kivoja kavereita ovat ja yhä useammin ovat nyt viime aikona sanoneetkin mielipiteitään suoraan.
Tuollainen herkkyys, mitä sulla on, on vaan todella harvinaista. Mä olen entinen "kiltti", joka on oppinut vetämään rajat. Käytännössä se tarkoittaa, että hyväksyn nykyään ystävikseni vain niitä, joilla on tuota herkkyyttä lukea ihmisiä... päällepäsmärit torjun nykyään suorilta, en halua ystävikseni ihmisiä joille joudun asettamaan rajat.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan kukaan täällä muuten löytänyt sellaista sydänystävää, jota aina kuvailtiin tyttökirjoissa? Minä ainakaan en. Jo lapsena haaveilin sellaisesta henkilöstä, jonka kanssa jaetaan kaikki ja puuhastellaan kaikkea. Ilman mitään "ehkä joo joskus, kattellaan, puhu sä, mut mä en kerro" -kuvioita.
Mulla on. Ystävyys on jatkunut jo 30 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitin joskus tälle palstalle, että miksihän eräs ystäväni ei vastaa viesteihini kun kysyn kuulumisia silloin tällöin. Muuten kyllä kun nähdään (muutama kerta vuodessa) kertoo kuulumisiaan. Minulle vastattiin täällä, että "älä häiritse, anna ihmisten olla rauhassa".
Eli tämän henkilön ja muidenkin näin ajattelevien mukaan, kannattaa vain olla pitämättä yhteyttä. En tiedä mihin ovat jääneet käytöstavat, voihan edes jotain joskus vastata viestillä, kun kuitenkaan en ole mikään rasittava tai takertuva tyyppi ja osaan veräytyä omiin oloihin nooeasti, jos edes hitusen olisin rasitteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Tästä on aika monenlaisia näkemyksiä. Minusta tuo on aika ehdoton tapa ajatella, ettei ystävyys ole ollut todellista jos se on myöhemmin loppunut. Voihan ihminen olla kokenut suuren rakkauden, vaikka suhde myöhemmin päättyisikin. Miksi ystävyys ei voisi olla samalla tavalla totta vaikkei se kestäisikään koko loppuelämää?
Yhtä ehdottomastihan voi ajatella rakkaudestakin. Jos se loppuu, ei se suurta rakkautta ollutkaan.
Loppuuhan se viimeistään homman kumman kuolemaan. Moni silti puhuu elämänsä rakkaudesta, vaikka jäisikin lopulta viettämään elämäänsä yksikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikähän siinä muuten on, että ihmiset haluaa hirveän mielellään ystävystyä introvertin ihmisen kanssa. Tai en niin siitä introverttiydestä tiedä, mutta ihmisten, jotka eivät kaipaa erityisemmin jatkuvaa kanssakäymistä ihmisten kanssa.
Olen tästä asiasta muutaman kerran jutellut joidenkin kaltaisteni kanssa ja ihmetellyt, että mitä etäisempiä olemme, sen enemmän pommitetaan viesteillä ja kutsuilla. Vaikka kuinka yrittää selittää, että viihdyn hyvin itsekseni ja en jaksaisi nyt kenenkään seuraa, niin se pommitus vain pahenee.
Todella ärsyttävää. Yksinäisille vinkiksi. Ystävystykää ekstroverttien kanssa, jotka haluavat koko ajan olla seurassa ja käydä kahvilla ja tapahtumissa ja harrastaa kaveriporukassa. Se paras ehdotus ei ole ihminen, joka tykkää harrastaa yksin ja kulkea yksin ja olla vapaalla rauhassa.
Oisko joku tunnelukko niilläkin? :p
Nämä ovat usein huonosti kohdeltu ihmisiä, joilta puuttuu kokemus siitä millaista on, jos ihmissuhteessa tulee aidosti pidetyssä ja hyväksytyksi. Siksi tarrataan epätoivoisesti kiinni siihen vähäänkin positiiviseen, mistä vain saa kiinni. Ei uskota oikeasti siihen, että jossain voisi löytyä jotain parempaa, koska kokemuksia siitä ei ole.
Vastasit väärään kysymykseen. Tässä ihmeteltiin sitä, miksi jotkut tarrautuu introvertteihin ja yrittää päästä heidän ystävikseen...kyse ei siis ystävänä hylätyksi tulemisesta, vaan siitä, että sitä ystävyyttä haetaan niiltä, jotka ei siihen ole halukkaita alunperinkään.
Hitto vieköön, eivät kaikki introvertit ole erakkoja!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kaveritkavereina kirjoitti:
Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen.
Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk.
Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!
Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.
Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.
Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.
Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.
Kyllä näin myös voi käydä. Ex ystävä ilmoitti riidan yhteydessä että aina ollaan tehty niitä asioita joista minä tykkäsin!? Olin vaan että wtf, kai nyt suunsa voi avata ja sanoa jos ei halua/kiinnosta. Sitten se itse rupesi käyttäytymään töykeästi mua kohtaan ja omasta mielestään vaan alkoi elää niin kuin itse haluaa eikä niin kuin muut odottaa. Tämä siis oli käytännössä syyllistämistä ja tiuskimista, vähättelyä ja itsensä ja omien korostamista sekä manipulointia. Tällaisia ne on ne omasta mielestään kiltit ja herkät ihmiset...🙄
Osanottoni! Tuollaiset ihmiset ovat aivan hanurista.
Mä pystyn näkemään sen toisen puolen asiaa. Kun kiltti ihminen vihdoin lopettaa joustamisen , on takuuvarmaa, että tutut ihmiset alkavat syyttää häntä itsekkääksi ja töykeäksi. Ovat niin tottuneet siihen, että koko suhde on aikaisemmin pelannut heidän ehdoillaan.
Todellako? Voiko todellakin toista syyttää hyväksikäyttäjäksi jos tällainen "kiltti" ihminen aina hänen toiveistaan kysyttäessä vastaa, että hänelle käy se kaikki mikä toisellekin. Onko se todellakin silloin kaverin syytä, että toinen ei saa koskaan suutaan auki, ei edes vaikka hänen näkemyksiään yhteistä tekemistä koskien yms. tiedustelisi toistuvasti.
Mun mielestä on. Mulla on pari tämmöistä kaveria, jotka eivät saa suutaan auki, vaan menevät aina sen mukaan, mitä toiset ajattelevat. Taustalla on paljon kaikenlaista, mutta kyllä se on mun vika, ellen osaa tarpeeksi turvallisesti, rauhallisesti ja kivasti antaa heille tilaa, kysymällä lempeästi pariinkin otteeseen, mitä heitä huvittaisi tehdä.
On joo tavallaan vähän rasittavaa verrattuna rempseempien kanssa sopimiseen, mutta kivoja kavereita ovat ja yhä useammin ovat nyt viime aikona sanoneetkin mielipiteitään suoraan.
Tuollainen herkkyys, mitä sulla on, on vaan todella harvinaista. Mä olen entinen "kiltti", joka on oppinut vetämään rajat. Käytännössä se tarkoittaa, että hyväksyn nykyään ystävikseni vain niitä, joilla on tuota herkkyyttä lukea ihmisiä... päällepäsmärit torjun nykyään suorilta, en halua ystävikseni ihmisiä joille joudun asettamaan rajat.
Rajojen asettaminen ja kyvyttömyys ilmaista itseään ovat eri asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Tästä on aika monenlaisia näkemyksiä. Minusta tuo on aika ehdoton tapa ajatella, ettei ystävyys ole ollut todellista jos se on myöhemmin loppunut. Voihan ihminen olla kokenut suuren rakkauden, vaikka suhde myöhemmin päättyisikin. Miksi ystävyys ei voisi olla samalla tavalla totta vaikkei se kestäisikään koko loppuelämää?
Yhtä ehdottomastihan voi ajatella rakkaudestakin. Jos se loppuu, ei se suurta rakkautta ollutkaan.
Loppuuhan se viimeistään homman kumman kuolemaan. Moni silti puhuu elämänsä rakkaudesta, vaikka jäisikin lopulta viettämään elämäänsä yksikseen.
Ja moni puhuu vanhoista hyvistä ystävistä, vaikka yhteys olisi aikoja sitten katkennut. Pointti on, että molemmista voi ajatella yhtä ehdottomasti, että se mikä ei kestänyt, ei ollut todellistta. Tai sitten vaalia lämmöllä muistoa menneestäkin ystävyydestä/rakkaudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?
Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.
Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.
Silloin kannattaa miettiä millaisen kuvan antaa ystäville, ja vaikka kertoa suoraan että nyt on kiireinen jakso elämässä tms ja että nähdään sitten myöhemmin taas enemmän. Mun mielestä tuo on välinpitämättömyyttä jos ei edes viitsi syytä ilmoittaa. Ei muiden tarvii arvata ja osa tekee omat johtopäätöksensä. Ei sitten kannata ihmetellä miksi itsekään en enää myöhemmin "ehdi" nähdä.
No et voi sit mitenkään keskustella ja kysyä suoraan tällaiseltä ystävältä, et mikä on, jos kerta niin tärkeä ja läheinen on?
Ootte salaa itseltänne vaatimassa jotain erityiskohtelua toisilta ihmisiltä ja loukkannutte ja pistätte välit poikki, kun joku ihminen ei enää ilmoita itsestään, mut ette kuitenkaan itse voi näyttää ja sanoa asioita suoraan tälle ihmiselle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?
Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.
Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.
Silloin kannattaa miettiä millaisen kuvan antaa ystäville, ja vaikka kertoa suoraan että nyt on kiireinen jakso elämässä tms ja että nähdään sitten myöhemmin taas enemmän. Mun mielestä tuo on välinpitämättömyyttä jos ei edes viitsi syytä ilmoittaa. Ei muiden tarvii arvata ja osa tekee omat johtopäätöksensä. Ei sitten kannata ihmetellä miksi itsekään en enää myöhemmin "ehdi" nähdä.
No et voi sit mitenkään keskustella ja kysyä suoraan tällaiseltä ystävältä, et mikä on, jos kerta niin tärkeä ja läheinen on?
Ootte salaa itseltänne vaatimassa jotain erityiskohtelua toisilta ihmisiltä ja loukkannutte ja pistätte välit poikki, kun joku ihminen ei enää ilmoita itsestään, mut ette kuitenkaan itse voi näyttää ja sanoa asioita suoraan tälle ihmiselle?
Ennen välien laittamista poikki on voitu jo vuosia käydä keskusteluja, että tuntuisi mukavalta jos ystävä soittelisi useammin yms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?
Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.
Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.
Silloin kannattaa miettiä millaisen kuvan antaa ystäville, ja vaikka kertoa suoraan että nyt on kiireinen jakso elämässä tms ja että nähdään sitten myöhemmin taas enemmän. Mun mielestä tuo on välinpitämättömyyttä jos ei edes viitsi syytä ilmoittaa. Ei muiden tarvii arvata ja osa tekee omat johtopäätöksensä. Ei sitten kannata ihmetellä miksi itsekään en enää myöhemmin "ehdi" nähdä.
No et voi sit mitenkään keskustella ja kysyä suoraan tällaiseltä ystävältä, et mikä on, jos kerta niin tärkeä ja läheinen on?
Ootte salaa itseltänne vaatimassa jotain erityiskohtelua toisilta ihmisiltä ja loukkannutte ja pistätte välit poikki, kun joku ihminen ei enää ilmoita itsestään, mut ette kuitenkaan itse voi näyttää ja sanoa asioita suoraan tälle ihmiselle?
Ennen välien laittamista poikki on voitu jo vuosia käydä keskusteluja, että tuntuisi mukavalta jos ystävä soittelisi useammin yms.
Et voi olla tosissas; "jo vuosia keskusteltu".
Ette taida oikeasti pitää tästä ihmisestä tai hän teistä, jos se oikeesti tollasta on!
Ehkä taustalla on vaan tarve saada tyydytystä huomionkipeyteen yms.
No minäpä kerron, miksi minä en esim. soittele määrätyille ihmisille.
En kaipaa symbioottisia ystävyyssuhteita. En ymmärrä, miksi minun pitäisi kertoa elämästäni kaikki. En kestä sitä uteliaisuutta, että soitellaan ja kysellään kaikki minun tekemiset ja missä oon ollut ja miten ukon kanssa menee ja lasten asiat. En kestä sitä, että soitetaan ja kysytään, miksi en vastannut eilen ja missä olin ja mitä tekemässä.
Haluan pitää jonkinlaisen yksityisyyden elämässäni, enkä olla kaiken aikaa kaikkien tavoiteltavissa. Tässä on yksi syy, miksi joskus en jaksa vastata, koska olen kyllästynyt siihen uteliaisuuteen ja uteluun, missä olin, mitä tein, mitä tunnen, miten miehen kanssa menee, miten lapsilla. Joillain tiivistä ystävyyssuhdetta kaipaavilla ihmisillä on käsitys, että heidän pitää tietää kaikki mahdollinen ystävän elämästä tai muuten loukkaannutaan.
Joten olen ottanut aika lailla etäisyyttä muutamiin ihmisiin. Ja se on ihan ok, jos he jättävät minut rauhaan ja lopettavat soittelun. Näin aikuisena pidän enemmän ihmissuhteista, missä jokaiselle jätetään yksityisyys ja oma elämä ja ei enää tarvitse käsi kädessä koko ajan jakaa kaikkea tekemäänsä ja tuntemaansa ja olla tavoiteltavissa koko aikaa.
Laitoin ystävälleni pitkästä aikaa viestiä, jossa kysyin hänen kuulumisiaan. Hän vastasi kertomalla kuulumisensa ja loppuun, että "meidän pitäisi kyllä nähdä!" Ei kuitenkaan kysynyt, mitä minulle kuuluu tai ehdottanut sopivaa päivää näkemiselle.
Arvatkaa, vastasinko hänelle mitään.
En vastannut. En ala enää pitämään näitä suhteita yksin yllä.
Harrastuksissa ja vapaaehtoistyössä.