Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juurihan tässä jotkut ovat sanoneet että ovat vuositolkulla kiltteyttään suostuneet tapaamaan jotakuta, joka aina ehdottaa tapaamista, ja kiltteyttään esittävät että heillä on tosi kivaa. Kuitenkin oikessti toivovat että ko henkilö tajuaisi lopettaa kyselyn. Joten jos itse on aina, se ehdottelija niin mistä tietää että onko toinen vain laiska yhteydenpitäjä vai tällainen "kiltti" joka haluaa että jätät rauhaan? Jos se kysyttäessäkin on niin kiltti että valehtelee että tottakai haluaa nähdä?

Onko sillä väliä, jos sinulla on ollut hauskaa? Se on heidän ongelmansa, jos he joutuvat feikkaamaan itselleen, että heillä oli hauskaa.

Tiedän, että toisista se on jotenkin hienompaa, kun ympärillä olevat ovat rehellisiä kusipäitä, mutta itsestäni feikkaava huipputyyppi on lopulta kuitenkin kivempää seuraa.

Joten vaikka nämä kilttit nyt tuntevatkin olonsa surkeaksi, koska eivät ole osanneet sanoa ei, niin minä taas kiitän heitä mukavista hetkistä joita he ehkä feikkaamalla ovat minulle tuoneet.

Taitavia olivat. En huomannut mitään.

Mulle on ainakin tärkeää että lähellä olevat ihmiset ovat aidosta omasta halusta siinä, jos sulle riittää feikkikaverit ja heikko hauskanpito niin saat pitää jatkossakin nämä "ystäväsi". Pidän aikaani sen verran arvokkaana että kulutan sitä mieluummin minulle merkittäviin asioihin. Turha tästä väännette, kun näköjään ihmiset hakee erilaisia asioita ihmissuhteiltaan ja arvoja on erilaisia ja se on ihan fine, jos kaikki on tyytyväisiä. Jos ei ole, sille on tehtävä jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juurihan tässä jotkut ovat sanoneet että ovat vuositolkulla kiltteyttään suostuneet tapaamaan jotakuta, joka aina ehdottaa tapaamista, ja kiltteyttään esittävät että heillä on tosi kivaa. Kuitenkin oikessti toivovat että ko henkilö tajuaisi lopettaa kyselyn. Joten jos itse on aina, se ehdottelija niin mistä tietää että onko toinen vain laiska yhteydenpitäjä vai tällainen "kiltti" joka haluaa että jätät rauhaan? Jos se kysyttäessäkin on niin kiltti että valehtelee että tottakai haluaa nähdä?

Onko sillä väliä, jos sinulla on ollut hauskaa? Se on heidän ongelmansa, jos he joutuvat feikkaamaan itselleen, että heillä oli hauskaa.

Tiedän, että toisista se on jotenkin hienompaa, kun ympärillä olevat ovat rehellisiä kusipäitä, mutta itsestäni feikkaava huipputyyppi on lopulta kuitenkin kivempää seuraa.

Joten vaikka nämä kilttit nyt tuntevatkin olonsa surkeaksi, koska eivät ole osanneet sanoa ei, niin minä taas kiitän heitä mukavista hetkistä joita he ehkä feikkaamalla ovat minulle tuoneet.

Taitavia olivat. En huomannut mitään.

Mulle on ainakin tärkeää että lähellä olevat ihmiset ovat aidosta omasta halusta siinä, jos sulle riittää feikkikaverit ja heikko hauskanpito niin saat pitää jatkossakin nämä "ystäväsi". Pidän aikaani sen verran arvokkaana että kulutan sitä mieluummin minulle merkittäviin asioihin. Turha tästä väännette, kun näköjään ihmiset hakee erilaisia asioita ihmissuhteiltaan ja arvoja on erilaisia ja se on ihan fine, jos kaikki on tyytyväisiä. Jos ei ole, sille on tehtävä jotain.

Feikki hauskanpito piti lukea. Hemmetin automaattikorjaus

Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.

Niin..missä työtön keski ikäinen yksineläjä tyydyttää sosiaaliset tarpeensa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.

Niin..missä työtön keski ikäinen yksineläjä tyydyttää sosiaaliset tarpeensa?

A. tinderissä

B ruokajonossa

C kirkossa

D auttavassa puhelimessa

Onkohan kukaan täällä muuten löytänyt sellaista sydänystävää, jota aina kuvailtiin tyttökirjoissa? Minä ainakaan en. Jo lapsena haaveilin sellaisesta henkilöstä, jonka kanssa jaetaan kaikki ja puuhastellaan kaikkea. Ilman mitään "ehkä joo joskus, kattellaan, puhu sä, mut mä en kerro" -kuvioita. 

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.

En voi joskus olla tuntematta hienoista vahingoniloa jo etukäteen, kun nyt naimisissa olevat tai seurustelevat tulevat joskus eroamaan ja tajuavat, että damn, tälläistäkö se elämä on yksin. No, pystyvät tietysti tukeutumaan lapsiin jonkin verran. Kai sitä sitten alkaa viestejä tulla. Too late. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tietoisesti jättänyt kaikki turhanpäiväiset tuttavuudet pois elämästäni, en jaksa turhanpäiväistä jaarittelua. Mieluummin olen sen ajn perheeni kanssa. Yksi ystävä jonka tunnen jo nuoruudestani olisi vielä rakas ja haluaisin tavata, mutta joku vuosi sitten totesin että yhteydenotto tuli AINA minun puoleltani. Olen tämänkin "ystävän" pikkuhiljaa jättänyt taakseni. Kerran vuodessa nähdään ja hänestäkin se on aina ihanaa, mutta ei hän kyllä koskaan ota yhteyttä. Aiemmin laitettiin kiireen syyksi ja kun lapsilla on niin paljon harrastuksia. Nyt molempien lapset on isoja. Syy varmasti on eri elämäntilanteet. Olen duunari-yrittäjä ja hän on hienostorouva.

Tätä en joskus ymmärrä. Kumpi on tärkeämpää? Se, että yhteydenotto kerrat menevät tasan vai se, että saa ja voi viettää aikaa itselleen tärkeän henkilön kanssa? Ystävyys on harvinaista ja siitä pitäisi olla onnellinen, että on edes löytänyt jonkun rakkaan henkilön, jonka seurassa viihtyy, eikä nipottaa jostain vastavuoroisuus periatteista. Joskus se vaan on niin, että joko on kokonaan ilman tai joustaa tuosta periaatteesta. Voit olla oikeassa ja pitää kiinni periaatteistasi ja menettää lopullisesti ystäväsi. Onko se sen arvoista?

Mutta jos ei ole vastavuoroisuutta, niin miten sellaista voi kutsua ystävyydeksi? Voin minä tuntemattoman kadunkulkijankin seurassa viihtyä. Olennaista kai ystävyydessä on se, että se on pitkäkestoista ja siihen sitoudutaan ja panostetaan. Jos toisen puolelta ystävyys alkaa muistuttaa väljähtynyttä viiniä, niin sehän kertoo siitä, että ystävyyden peruselementit on unohdettu. Tai ehkä niitä ei ole koskaan ollutkaan. Esim. minun "hyvän" ystäväni kanssa jo lapsuudesta saakka asetelma on ollut jotenkin hivenen viallinen eli olen aina ollut sellainen kivireki eli kyselijä ja ehdottelija, kun taas toinen suostuu, jos suostuu ja kiireiltään ehtii. Yli 30 vuotta mennyt näinkin silti. Tarkemmin kun ajattelee, niin ehkä jo lapsena olen saanut tästä vääränlaisen mallin ihmissuhteisiin eli "tyydy siihen, mitä saat".

Minusta on vähän omituista, että joku puhuu halveksuvasti nipottamisesta, kun on kyse niinkin tärkeästä asiasta kuin vastavuoroisuudesta. 

Ehkä se ero on juuri siinä, ettei vastavuoroisuus ole minulle välttämättä oltava juuri sama asia molemmilta. Vastavuoroisuus voi olla minulle sitä, että minä kyllä soitan, mutta toinen pyytää kotiinsa kahville puhelun aikana.

En minä puhu yksipuolisuudesta, että toinen pyytää ja kerjää ja aina tulee eitä tai ehkää vastaukseksi. Mutta nyt puhuttiinkin soittamisesta tai kuka lähettää ekan viestin. Minun en tarvitse odotella muiden soittoja tunteakseni itseäni tärkeäksi ystävilleni, mutta ymmäränhän minäkin miten minun yhteydenottoihini vastataan. Ystävänä vai painolastina.

Ainoa vaan, että jos sinä olet oikeasti toiselle tärkeä, niin ottaahan se yhteyttä joskus ekanakin. 

Toisaalta kyllä minä ihmettelen ihan käytöstapojenkin nimissä välillä, että eikö nyt ymmärrä sen vertaa, että se olisi oma vuoro ottaa yhteyttä ja ehkä olla vähän "ylivalppaanakin", ettei asia jäisi taas tai toinen olisi asialla ekana. Esim. jos peruu lapsen sairauden takia tapaamisen, niin toki ihan jees, mutta samaan pakettiin kuuluu minusta ehdottaa toista aikaa eikä jättää asiaa "ei nähdäkään" -tolalle. Ja odotella (vai mahtaako edes odottaa?) taas sitä, että se TOINEN ehdottaa uutta tapaamista, vaikka oma kersa on ollut tapaamisen estäjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juurihan tässä jotkut ovat sanoneet että ovat vuositolkulla kiltteyttään suostuneet tapaamaan jotakuta, joka aina ehdottaa tapaamista, ja kiltteyttään esittävät että heillä on tosi kivaa. Kuitenkin oikessti toivovat että ko henkilö tajuaisi lopettaa kyselyn. Joten jos itse on aina, se ehdottelija niin mistä tietää että onko toinen vain laiska yhteydenpitäjä vai tällainen "kiltti" joka haluaa että jätät rauhaan? Jos se kysyttäessäkin on niin kiltti että valehtelee että tottakai haluaa nähdä?

Onko sillä väliä, jos sinulla on ollut hauskaa? Se on heidän ongelmansa, jos he joutuvat feikkaamaan itselleen, että heillä oli hauskaa.

Tiedän, että toisista se on jotenkin hienompaa, kun ympärillä olevat ovat rehellisiä kusipäitä, mutta itsestäni feikkaava huipputyyppi on lopulta kuitenkin kivempää seuraa.

Joten vaikka nämä kilttit nyt tuntevatkin olonsa surkeaksi, koska eivät ole osanneet sanoa ei, niin minä taas kiitän heitä mukavista hetkistä joita he ehkä feikkaamalla ovat minulle tuoneet.

Taitavia olivat. En huomannut mitään.

Tottakai sillä on väliä, ihan helvetin paljon 😮!! Sama kuin kävisi maksullisella seksiammattilaisella, ja väittäisi että ihan samaa se on kuin seksi rakastavan ihmisen kanssa, jos ammattilainen osaa feikata uskottavasti.

Minusta, ja varmaan kaikista normaaleista ihmisistä, on aivan hirveää huomata eläneensä valheessa niinkin intiimissä asiassa kuin läheisessä ihmissuhteessa. Ensinnäkin siinä menee kaikki hyvät muistot uusiksi, kun joutuu käymään ne läpi "uusien lasien" kanssa. Että kun toinen nauroi niin näyttelikö hän, kun halasin niin inhottiko toista, jne jne. Toisekseen siinä menee kaikki luotto omiin kykyihin tunnistaa toisen ihmisen tunteita ja tarkoitusperiä - jos ei ole huomannut kuinka toinen ei aidosti pidäkään seurasta, niin miten voi jatkossakaan luottaa keneenkään ja nauttia toisten seurasta - ehkä se seuraavakin tyyppi vain näyttelee!

Tuollaisesta vahingoittuu siis sekä menneisyys että tulevaisuus,ja jos se tapahtuu useamman kerran, joko ihmisen luottamusjärjestelmä voi saada korjaamattomia kolhuja eikä ketään enää uskalla päästää lähelleen, ikinä. Esim itse en enää ala siksi yksipuoliseksi yhteydenpitäjäksi, koska edellämainittu on käynyt minulle useasti, enkä ilmeisesti todellakaan osaa tulkita onko seurani oikeasti mieluisaa vai ei. Joten jos toinen osapuoli ei näe mitään vaivaa yhteydemme eteen, on paljon todennäköisempää olettaa ettei hän aidosti minua kaipaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.

Niin..missä työtön keski ikäinen yksineläjä tyydyttää sosiaaliset tarpeensa?

A. tinderissä

B ruokajonossa

C kirkossa

D auttavassa puhelimessa

A irtoseksi ei millään lailla korvaa merkityksellistä ystävyyssuhdetta, päin vastoin.

B joo kaikki työttömät toki ovat ruokajonossa 🙄. Käsittääkseni ihmiset eivät niissä myöskään halua hirveästi sosialisoida...

C hyvin harva on uskonnollinen, ja uskon teeskentely on jo vähän liikaa vaadittu. Mikset samantien kehota liittymään Jehovantodistajiin?

D satunnainen keskusteluapu satunnaisten ihmisten kanssa ei myöskään korvaa oikeaa, aitoa ja jatkuvaa ihmissuhdetta.

Ja koko viesti oli muutenkin typerä - tämä keski-ikäinen mies luettelee pitkän liudan ihmissuhteita, ja sitten ihmettelee mihin niitä kavereita tarvitsee - no juuri siihen, kun ei näitä lueteltuja suhteita itsellään ole!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juurihan tässä jotkut ovat sanoneet että ovat vuositolkulla kiltteyttään suostuneet tapaamaan jotakuta, joka aina ehdottaa tapaamista, ja kiltteyttään esittävät että heillä on tosi kivaa. Kuitenkin oikessti toivovat että ko henkilö tajuaisi lopettaa kyselyn. Joten jos itse on aina, se ehdottelija niin mistä tietää että onko toinen vain laiska yhteydenpitäjä vai tällainen "kiltti" joka haluaa että jätät rauhaan? Jos se kysyttäessäkin on niin kiltti että valehtelee että tottakai haluaa nähdä?

Onko sillä väliä, jos sinulla on ollut hauskaa? Se on heidän ongelmansa, jos he joutuvat feikkaamaan itselleen, että heillä oli hauskaa.

Tiedän, että toisista se on jotenkin hienompaa, kun ympärillä olevat ovat rehellisiä kusipäitä, mutta itsestäni feikkaava huipputyyppi on lopulta kuitenkin kivempää seuraa.

Joten vaikka nämä kilttit nyt tuntevatkin olonsa surkeaksi, koska eivät ole osanneet sanoa ei, niin minä taas kiitän heitä mukavista hetkistä joita he ehkä feikkaamalla ovat minulle tuoneet.

Taitavia olivat. En huomannut mitään.

Tottakai sillä on väliä, ihan helvetin paljon 😮!! Sama kuin kävisi maksullisella seksiammattilaisella, ja väittäisi että ihan samaa se on kuin seksi rakastavan ihmisen kanssa, jos ammattilainen osaa feikata uskottavasti.

Minusta, ja varmaan kaikista normaaleista ihmisistä, on aivan hirveää huomata eläneensä valheessa niinkin intiimissä asiassa kuin läheisessä ihmissuhteessa. Ensinnäkin siinä menee kaikki hyvät muistot uusiksi, kun joutuu käymään ne läpi "uusien lasien" kanssa. Että kun toinen nauroi niin näyttelikö hän, kun halasin niin inhottiko toista, jne jne. Toisekseen siinä menee kaikki luotto omiin kykyihin tunnistaa toisen ihmisen tunteita ja tarkoitusperiä - jos ei ole huomannut kuinka toinen ei aidosti pidäkään seurasta, niin miten voi jatkossakaan luottaa keneenkään ja nauttia toisten seurasta - ehkä se seuraavakin tyyppi vain näyttelee!

Tuollaisesta vahingoittuu siis sekä menneisyys että tulevaisuus,ja jos se tapahtuu useamman kerran, joko ihmisen luottamusjärjestelmä voi saada korjaamattomia kolhuja eikä ketään enää uskalla päästää lähelleen, ikinä. Esim itse en enää ala siksi yksipuoliseksi yhteydenpitäjäksi, koska edellämainittu on käynyt minulle useasti, enkä ilmeisesti todellakaan osaa tulkita onko seurani oikeasti mieluisaa vai ei. Joten jos toinen osapuoli ei näe mitään vaivaa yhteydemme eteen, on paljon todennäköisempää olettaa ettei hän aidosti minua kaipaa.

Kyllä, onha se toisaalta surullista todeta, että joku ei ollut täysin aidosti mukana. Mutta surullistahan se on olla yksinkin. Vaput, juhannukset, joulut.

En usko, etteikö nämä tapaamisiin tulleet ainakin jollain tasolla ole halunneet tulla. Eikai nyt niin selkärangaton voi olla, että johonkin todella vastenmieliseen lähtee, kunhan ei tarvitse sille "kaverille" sanoa ei? Feikkaa monta tuntia naurua ja iloa, vaikka oikeasti oksettaa? Ihan oikeasti, onko tuollaista?

Ehkä tunnen sitten ystäväni niiin hyvin, että tiedän todellakin heillä olevan selkärankaa kieltäytyä ei mieluisista asioista.

En tiedä mikä teille on yksipuolista yhteyden pitoa, mutta minulla on jaksoja joissa minä olen viimeiset 20 kertaa ollut aloittaja. Mutta se ei haittaa, koska kun he saapuvat paikalle, he ovat saattaneet varata koko päivän minulle tai sunnittelevat jotain reissua kanssani ja saattavat jopa haluta maksaa sen minulle.

Oman kokemukseni mukaan aina jossain vaiheessa, (ehkä juuri käytöstapojen takia), alkaa myös tuo vastavuoroisuus uudestaan tai sitten he alkavat sanoa kaikkeen ei.

Joo eipä nuita puheluita tule ja näimpä olen jättänyt itsekkin soittamatta, voivat todellakin etsiä psykologinsa jostakin muualta.

Ainoa positiivinen asia tässä on se että on helpompi hengittää ja elämä on aurinkoista kun ei tarvitse muiden murheita enää ottaa saavikaupalla niskaan:)

Yksinäiset ottakaa kissa:)

Se lohduttaa , on aina kanssasi, ei puhu rumasti...

Netflix ja punkku korvaavat helposti ihmissuhteet:)

Vierailija kirjoitti:

Onkohan kukaan täällä muuten löytänyt sellaista sydänystävää, jota aina kuvailtiin tyttökirjoissa? Minä ainakaan en. Jo lapsena haaveilin sellaisesta henkilöstä, jonka kanssa jaetaan kaikki ja puuhastellaan kaikkea. Ilman mitään "ehkä joo joskus, kattellaan, puhu sä, mut mä en kerro" -kuvioita. 

Olen, mutta kuten tyttökirjatkin myös sellaiset "paita ja pe rse " -ystävyyssuhteet kuuluivat lapsuuteen ja teinivuosiin. Aikuisilla tuppaa olemaan muutakin elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.

En voi joskus olla tuntematta hienoista vahingoniloa jo etukäteen, kun nyt naimisissa olevat tai seurustelevat tulevat joskus eroamaan ja tajuavat, että damn, tälläistäkö se elämä on yksin. No, pystyvät tietysti tukeutumaan lapsiin jonkin verran. Kai sitä sitten alkaa viestejä tulla. Too late. 

Kuvitteletko, ettei kukaan pystyisi saamaan uusia ystäviä uusissa elämäntilanteissa?

Minä olen muuttanut monta kertaa ja monenlaisia elämäntilanteita ollut. Joka paikassa ja tilanteessa olen löytänyt aina hyviä tuttuja ja ystäviä. Ei ole tarvinnut "varmuuden vuoksi" raahata matkassani lapsuudenystäviä, jotta jos vaikka eroan 65 vuotiaana. Kyllä niitä ystäviä on tullut aina uusia. 

Ei muhunkaan kukaan ota yhteyttä. Toisaalta harvat kaverini ovat samanlaisia erakkoja kuin mä, mutta yhdestä ei oo kuulunut vuoteen mitään. Mielellään se kuitenkin näkee aina kerran vuodessa, kun ehdotan.. Mutta päätin että etsin uusia kavereita, kun on elämä muutenkin käännöskohdassa. Ehkä mun kaverit on ollut "vääriä", kun en itsekään niin kovin palavasti heitä halua nähdä. Yhteinen aikamme on tullut päätökseen! Simppeliä ja luonnollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.

En voi joskus olla tuntematta hienoista vahingoniloa jo etukäteen, kun nyt naimisissa olevat tai seurustelevat tulevat joskus eroamaan ja tajuavat, että damn, tälläistäkö se elämä on yksin. No, pystyvät tietysti tukeutumaan lapsiin jonkin verran. Kai sitä sitten alkaa viestejä tulla. Too late. 

Kuvitteletko, ettei kukaan pystyisi saamaan uusia ystäviä uusissa elämäntilanteissa?

Minä olen muuttanut monta kertaa ja monenlaisia elämäntilanteita ollut. Joka paikassa ja tilanteessa olen löytänyt aina hyviä tuttuja ja ystäviä. Ei ole tarvinnut "varmuuden vuoksi" raahata matkassani lapsuudenystäviä, jotta jos vaikka eroan 65 vuotiaana. Kyllä niitä ystäviä on tullut aina uusia. 

Ja kuka haluaa ystäväkseen ihmisen, joka vuosikymmeniä istuu kotonaan haaveillen kuvitelmalla, että tuttavansa eroaisivat ja sitten voisi sanoa niille, että ähäkutti, nyt ootte yksin, minäpäs en soita teille. Sairasta kait tuollainen on.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset ottakaa kissa:)

Se lohduttaa , on aina kanssasi, ei puhu rumasti...

Netflix ja punkku korvaavat helposti ihmissuhteet:)

Niin ihania kuin eläimet ovat, niin yksinäistä ihmistä ne rajoittavat tosi paljon, kun ei ole ketään hoitajaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset ottakaa kissa:)

Se lohduttaa , on aina kanssasi, ei puhu rumasti...

Netflix ja punkku korvaavat helposti ihmissuhteet:)

Niin ihania kuin eläimet ovat, niin yksinäistä ihmistä ne rajoittavat tosi paljon, kun ei ole ketään hoitajaa.

Ja alkoholi voi pahentaa huonoa oloa entisestään.

Te joilla ei ole ketään, hankkikaa kumppani. Mun on ollu helpompaa hankkia aikuisiällä mies kuin uudet ystävät. Sen kautta saa muitakin ihmisiä elämään, miehen sukulaiset ja kaverit. Ei tuu yksinäinen olo kauhean usein kun on aina yksi ihminen joka haluaa olla seurassasi. Oon muuttanut myös uudelle paikkakunnalle lukion jälkeen ja kaverien hankkiminen on ollu vaihtelevaa. On ollut koulukavereita jotka jäi kun koulu loppui, työkavereiden kanssa sama juttu. Vaan 1 ystävä on pysynyt jonka sain täällä ja yhteen lapsuuden kaveriin tulee joskus pidettyä yhteyttä. Näitä kavereita tulee nähtyä vaan muutaman kerran vuodessa mutta miehen ansiosta ei ole yksinäinen olo kuin harvoin, toiv. saadaan perheenlisäystäkin. Oon ollu aikuisiällä suurimman osan ajasta parisuhteessa.