Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Ystävyyskin voi muuttaa muotoaan.

Minun läheinen ystäväni oli todella paljon tukenani, kun sairastin ja olin pitkään kotona. Tämän jälkeen, voidessani paremmin, autoin häntä lastenhoidossa ja pidimme paljon yhteyttä.

Nyt, kun minä olen kunnossa ja ystäväni lapset ovat isompia, emme enää samalla tavalla "tarvitse" toisiamme, näemme harvemmin emmekä enää pidä yhteyttä yhtä usein kuin aiemmin. Surin tätä asiaa jonkin aikaa, mutta nyttemmin olen sen hyväksynyt; ystävyytemme on nyt tällaista, kun minä opiskelen työn ohessa ja ystävälläni on kaksi kouluikäistä lasta ja hän pyörittää perheensä arkea.

Toivon ja uskon, että kun meidän molempien elämäntilanteet helpottavat (minä valmistun ja ystäväni lapset kasvavat isommiksi), voimme taas lähentyä ystävinä :)

Ystäväni, mikäli tunnistit itsesi, haluan sanoa, että olet minulle todella rakas ja tärkeä! <3

Ystävyydet ovat joillekin läheisriippuvaissuhteita. Olen itsekin kokenut näitä juttuja. Minun pitäisi kertoa aina ja kaikki ja mahdollisimman nopeaa ystävälle. Jos en kerro kaikkea heti, niin hän suuttuu ja sanoo, etten ole oikea ystävä.

Esim. kun aloin seurustelemaan ja miehen kanssa päätimme esim. lähteä tapaamaan hänen perhettään. Ystävä suuttui, kun en ollut kertonut hänelle siitä ja siitä, mitä siellä tapahtui. Samoin siitä, kun en ole kertonut millainen mieheni on sängyssä. Toinen suuttui, kun en kertonut raskaudesta ensimäisenä ystäville. Kun sain esikoisen, silloin alkoikin ystävien syyllistäminen. Vauva oli vasta pari viikkoa ja persaus oli vielä kipeä ja jälkivuoto kova, niin olisi pitänyt olla jo ystävien kanssa kahvilla ja shoppailemassa ja kylässä ja ottamassa omaa aikaa. Uhkailtiin, että jos en lähde, niin kyllä minä sitten itken myöhemmin, kun mies jättää ja jään yksin ja ei ole enää ystäviä.

Jotkut tosiaankin näyttävät kuvittelevan, että ystävyys on toisen ihmisen omistamista.

Vierailija kirjoitti:

Ystävyyskin voi muuttaa muotoaan.

Minun läheinen ystäväni oli todella paljon tukenani, kun sairastin ja olin pitkään kotona. Tämän jälkeen, voidessani paremmin, autoin häntä lastenhoidossa ja pidimme paljon yhteyttä.

Nyt, kun minä olen kunnossa ja ystäväni lapset ovat isompia, emme enää samalla tavalla "tarvitse" toisiamme, näemme harvemmin emmekä enää pidä yhteyttä yhtä usein kuin aiemmin. Surin tätä asiaa jonkin aikaa, mutta nyttemmin olen sen hyväksynyt; ystävyytemme on nyt tällaista, kun minä opiskelen työn ohessa ja ystävälläni on kaksi kouluikäistä lasta ja hän pyörittää perheensä arkea.

Toivon ja uskon, että kun meidän molempien elämäntilanteet helpottavat (minä valmistun ja ystäväni lapset kasvavat isommiksi), voimme taas lähentyä ystävinä :)

Ystäväni, mikäli tunnistit itsesi, haluan sanoa, että olet minulle todella rakas ja tärkeä! <3

Lisään vielä, että myös ystäväni käy töissä, joten ymmärrän, että hänelläkin kiirettä riittää.

Ehkä avain todelliseen ystävyyteen on sen hyväksyntä, että elämäntilanteet voivat muuttua ja silti voidaan pysyä ystävinä - ehkä eri tavalla kuin ennen, mutta ystävinä kuitenkin?

Mä vedän homoja puoleeni mangneetin lailla.

Vaikken ole homo.

Heteroäijät ei siis kaveeraa kanssani koska luulevat että olen homo.

Homoja taas en kaipaa seurakseni.

Enkä muitakaan nörttejä ja homomaisia.

Ollaan sitte ilman kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Ystävyydet ovat joillekin läheisriippuvaissuhteita. Olen itsekin kokenut näitä juttuja. Minun pitäisi kertoa aina ja kaikki ja mahdollisimman nopeaa ystävälle. Jos en kerro kaikkea heti, niin hän suuttuu ja sanoo, etten ole oikea ystävä.

Esim. kun aloin seurustelemaan ja miehen kanssa päätimme esim. lähteä tapaamaan hänen perhettään. Ystävä suuttui, kun en ollut kertonut hänelle siitä ja siitä, mitä siellä tapahtui. Samoin siitä, kun en ole kertonut millainen mieheni on sängyssä. Toinen suuttui, kun en kertonut raskaudesta ensimäisenä ystäville. Kun sain esikoisen, silloin alkoikin ystävien syyllistäminen. Vauva oli vasta pari viikkoa ja persaus oli vielä kipeä ja jälkivuoto kova, niin olisi pitänyt olla jo ystävien kanssa kahvilla ja shoppailemassa ja kylässä ja ottamassa omaa aikaa. Uhkailtiin, että jos en lähde, niin kyllä minä sitten itken myöhemmin, kun mies jättää ja jään yksin ja ei ole enää ystäviä.

Jotkut tosiaankin näyttävät kuvittelevan, että ystävyys on toisen ihmisen omistamista.

Kuulostaa kamalalta! Oletteko vielä tekemisissä?

Vierailija kirjoitti:

Ystävyydet ovat joillekin läheisriippuvaissuhteita. Olen itsekin kokenut näitä juttuja. Minun pitäisi kertoa aina ja kaikki ja mahdollisimman nopeaa ystävälle. Jos en kerro kaikkea heti, niin hän suuttuu ja sanoo, etten ole oikea ystävä.

Esim. kun aloin seurustelemaan ja miehen kanssa päätimme esim. lähteä tapaamaan hänen perhettään. Ystävä suuttui, kun en ollut kertonut hänelle siitä ja siitä, mitä siellä tapahtui. Samoin siitä, kun en ole kertonut millainen mieheni on sängyssä. Toinen suuttui, kun en kertonut raskaudesta ensimäisenä ystäville. Kun sain esikoisen, silloin alkoikin ystävien syyllistäminen. Vauva oli vasta pari viikkoa ja persaus oli vielä kipeä ja jälkivuoto kova, niin olisi pitänyt olla jo ystävien kanssa kahvilla ja shoppailemassa ja kylässä ja ottamassa omaa aikaa. Uhkailtiin, että jos en lähde, niin kyllä minä sitten itken myöhemmin, kun mies jättää ja jään yksin ja ei ole enää ystäviä.

Jotkut tosiaankin näyttävät kuvittelevan, että ystävyys on toisen ihmisen omistamista.

Kamalaa... Mulla on kans kokemusta siitä että ystävä koki että en halua kertoa uudesta suhteestani, halusin vaan suojella hyvin alkanutta suhdettani, en halunnut alussa kertoa kenellekään mitään vaan pitää sen itselläni, varsinkaan mitään seksijuttuja. No se kaverisuhde sitten kariutui koska tää ystävä koki että mieheni vei sen paikan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhden kaverin kaa on pitänyt jo pitkään nähdä, viimeksi kysyin että käykö nyt vkl, sanoi että on vielä vkl suunnitelmat auki ja palataan vkl, sanoi että muistuttaisin sitä jos ei ala kuulua. No en oo ajatellut, muutenkin se on lähes aina minä joka kyselee, ja nyt pitää vielä muistuttaa. Jos ei itse näe meidän näkemistä sen verran tärkeäksi että muistaisi ihan itse, niin annan olla, en aio alentua ruinaamaan seuraa :/ Sitten kun itse ottaa harvoin yhteyttä niin se on tyyliin tunnin päästä arki-iltana, mun pitäs jättää kaikki mun tekemiset kesken ja lähteä tapaamaan sitä ex tempore, kun kaverista ei alunperinkään kuulunut moneen kuukauteen. En jaksa ymmärtää näitä nykypäivän itsekkäitä ihmisiä. Kyllä tulee olee että on jollekin vaan hätävara. En aio enää edes vastata mitään jos vielä joskus pyytää jonnekin tunnin varoitusajalla.

 

Oisko nyt vain kyse siitä, että teistä toinen tykkää elää spontaanimmin ja toinen suunnitella asiat ennakkoon? Ekalle tyypille asioiden lukkoonlyöminen hyvissä ajoin ennakkoon on yhtä ikävää kuin toisesta lähteminen jonnekin lyhyellä varoitusajalla.

No sitä se varmaan myös on, mutta pointtina se että kyseistä kaveria ei näe muuten ikinä, koska aina kun yritän sopia etukäteen niin ei käy eikä enää palaa asiaan. Sitten se ehdottaa 2 kerta vuodessa että lähdetään jonnekin tunnin varoitusajalla. Muuten varmaan lähtisinkin jos olis aikaa ja olisi nimenomaan hyvä kaveri, mutta tuollaisen kanssa en lähde mihinkään, josta ei muuten kuulu koskaan mitään. Päätin nyt antaa olla enkä enää pyydä sitä mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?

Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.

Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...

Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.

Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.

Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.

Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.

Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?

Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.

Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."

Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.

Silloin kannattaa miettiä millaisen kuvan antaa ystäville, ja vaikka kertoa suoraan että nyt on kiireinen jakso elämässä tms ja että nähdään sitten myöhemmin taas enemmän. Mun mielestä tuo on välinpitämättömyyttä jos ei edes viitsi syytä ilmoittaa. Ei muiden tarvii arvata ja osa tekee omat johtopäätöksensä. Ei sitten kannata ihmetellä miksi itsekään en enää myöhemmin "ehdi" nähdä.

Olli kirjoitti:

Mua on aina vituttanu kaverit.

Lapsena jo mielummin rakensin Legoilla kuin olin kavereiden kanssa..

Teininä ei ollut enää kuin yksi kaveri.

Nuorena miehenä ei ollut kuin juoppokavereita jokunen.

Kännissä soittelin sukulaisille kerran kuussa.

Korkeintaan.

Nyt on toki perhe - eukko ja kolme aikuista lasta.

Mutta kavereita ei ole yhtäkään. Töissä on jokunen luottokaveri, muttei mitään ystäviä sinänsä.

Eikä kyllä ole väliksikään..

LAPSETKAAN EI SULLE TAIDA SOITELLA?

Mulle ei tulisi mieleenkään roikkua sellaisessa tyypissä, joka ei vastavuoroisesti halua pitää minuun yhteyttä. Itse olen ystävystynyt vain sellaisten kanssa, jotka ovat aktiivisia myös itse pitämään yhteyttä muhun päin. Itse tulkitsen sen niin, jos yksin pidän yhteyttä kaverisuhteessa, ettei sitä toista oikein syystä tai toisesta kiinnosta mun seura (voi olla luonteeltaan erakko, on jo tarpeeksi kavereita tai sitten juuri mun seura ei oikein kiinnosta).

Pidän lähelläni ihmisiä, jotka kohtelee mua tarpeeksi hyvin ja joiden kanssa kaveruus on vastavuoroista. Joskus on ollut hiljaisempaa kaveririntamalla, mutta mieluummin olen sitten itsekseni kuin huonojen kavereiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mulle ei tulisi mieleenkään roikkua sellaisessa tyypissä, joka ei vastavuoroisesti halua pitää minuun yhteyttä. Itse olen ystävystynyt vain sellaisten kanssa, jotka ovat aktiivisia myös itse pitämään yhteyttä muhun päin. Itse tulkitsen sen niin, jos yksin pidän yhteyttä kaverisuhteessa, ettei sitä toista oikein syystä tai toisesta kiinnosta mun seura (voi olla luonteeltaan erakko, on jo tarpeeksi kavereita tai sitten juuri mun seura ei oikein kiinnosta).

Pidän lähelläni ihmisiä, jotka kohtelee mua tarpeeksi hyvin ja joiden kanssa kaveruus on vastavuoroista. Joskus on ollut hiljaisempaa kaveririntamalla, mutta mieluummin olen sitten itsekseni kuin huonojen kavereiden kanssa.

Niin no näinhän sen pitäs mennä, yleensä en ota näihin ihmisiin yhteyttä mutta sitten harvoin kun ne ottaa niin toivo herää siitä että nyt ne haluaakin olla taas tekemisissä, sitten ehdotan jotain ja sama juttu. Olis pitänyt jo aiemmin tajuta ettei niitä vaan kiinnosta. Näiden 2 kaverin kanssa joita on mulla enää jäljellä ei ole tällaista, vaikka nähdäänkin harvemmin.

Introverttien kanssa halutaan ystävystyä koska ovat luotettavia ja hyviä kuuntelemaan ja heillä on elämänviisautta. Ekstrovertit on useinkin vain itsestään puhuvia ja ei osaa kuunnella. Myös hölöttävät asioista mitä ei saisi.

Jos joku haluaa olla kaveri hän kyllä löytää aikaa treffata. Jos ei löydä eikä tee mitään nähdäkseen, ei pidä tärkeänä. Kaikilla on sama 24 h vrk. Siihen löytyy aikaa mitä arvostaa.

Muutin yksin. Kukaan ei tarjoutunut auttamaan. Tilasin muuttofirmalta kaiken.

Ystävä sanoi, että ammattilaisiltahan se käy kätevästi.

Olen itse auttanut häntä asioissa, jotka käyvät ammattilaisilta helposti. Ammattilaiset laskuttavat niistä 250-300 euroa/tunti.

Tuon muuton jälkeen on tuntunut siltä, ettei minulla ole ketään.

Vierailija kirjoitti:

Muutin yksin. Kukaan ei tarjoutunut auttamaan. Tilasin muuttofirmalta kaiken.

Ystävä sanoi, että ammattilaisiltahan se käy kätevästi.

Olen itse auttanut häntä asioissa, jotka käyvät ammattilaisilta helposti. Ammattilaiset laskuttavat niistä 250-300 euroa/tunti.

Tuon muuton jälkeen on tuntunut siltä, ettei minulla ole ketään.

Olen pahoillani puolestasi. Halauksia!

Muistat varmaan jatkossa tämän etkä auta enää, jos apu ei ole vastavuoroista?

Vierailija kirjoitti:

Introverttien kanssa halutaan ystävystyä koska ovat luotettavia ja hyviä kuuntelemaan ja heillä on elämänviisautta. Ekstrovertit on useinkin vain itsestään puhuvia ja ei osaa kuunnella. Myös hölöttävät asioista mitä ei saisi.

Jos joku haluaa olla kaveri hän kyllä löytää aikaa treffata. Jos ei löydä eikä tee mitään nähdäkseen, ei pidä tärkeänä. Kaikilla on sama 24 h vrk. Siihen löytyy aikaa mitä arvostaa.

Extrovertin määritelmä ei ole tuollainen, että ovat äänessä ja eivät osaa kuunnella. Samoin introvertti ei ole hiljainen kuuntelija.

Tämä on siinä mielessä helpottava ketju, että itselläni on ollut sama tilanne jo yli 15 v sitten ennen somea ja olen kokenut itseni sen seurauksena poikkeavaksi ja yksinäiseksi. Perheen perustamisen myötä asia ei vaivannut ja tietynlaisia kontakteja oli pikkulapsivaiheessa, mutta nyt taas huomaan ettei ole ketään jonka kanssa pidettäisiin puolin ja toisin yhteyttä. Ainoastaan yksi opiskeluaikojen kaveri kirjoittelee spostia ja siitä olen kiitollinen. Nyt olen eroamassa ja kieltämättä mietin, millaisia sosiaalisia kontakteja elämääni olisi enää tässä iässä mahdollista löytää.

Te jotka vetoatte kiireisiin ja pikkulapsiaikaan. Yrittäkää löytää joku rako tavata ystäviä. Ei kukaan roiku pitkään mukana jos tulee tunne yksipuolisuudesta. Ja sitten kun sulla kiinnostaa ja olisi aikaa, ei he joihin et viitsinyt pitää yhteyttä olekkaan saatavilla enää. Suurin osa toimii niin että luovuttaa aika pian.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tietoisesti jättänyt kaikki turhanpäiväiset tuttavuudet pois elämästäni, en jaksa turhanpäiväistä jaarittelua. Mieluummin olen sen ajn perheeni kanssa. Yksi ystävä jonka tunnen jo nuoruudestani olisi vielä rakas ja haluaisin tavata, mutta joku vuosi sitten totesin että yhteydenotto tuli AINA minun puoleltani. Olen tämänkin "ystävän" pikkuhiljaa jättänyt taakseni. Kerran vuodessa nähdään ja hänestäkin se on aina ihanaa, mutta ei hän kyllä koskaan ota yhteyttä. Aiemmin laitettiin kiireen syyksi ja kun lapsilla on niin paljon harrastuksia. Nyt molempien lapset on isoja. Syy varmasti on eri elämäntilanteet. Olen duunari-yrittäjä ja hän on hienostorouva.

Tätä en joskus ymmärrä. Kumpi on tärkeämpää? Se, että yhteydenotto kerrat menevät tasan vai se, että saa ja voi viettää aikaa itselleen tärkeän henkilön kanssa? Ystävyys on harvinaista ja siitä pitäisi olla onnellinen, että on edes löytänyt jonkun rakkaan henkilön, jonka seurassa viihtyy, eikä nipottaa jostain vastavuoroisuus periatteista. Joskus se vaan on niin, että joko on kokonaan ilman tai joustaa tuosta periaatteesta. Voit olla oikeassa ja pitää kiinni periaatteistasi ja menettää lopullisesti ystäväsi. Onko se sen arvoista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?

Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.

Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...

Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.

Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.

Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.

Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.

Tästä on aika monenlaisia näkemyksiä. Minusta tuo on aika ehdoton tapa ajatella, ettei ystävyys ole ollut todellista jos se on myöhemmin loppunut. Voihan ihminen olla kokenut suuren rakkauden, vaikka suhde myöhemmin päättyisikin. Miksi ystävyys ei voisi olla samalla tavalla totta vaikkei se kestäisikään koko loppuelämää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?

Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.

Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...

Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.

Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.

Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.

Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.

Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?

Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.

Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."

Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.

Kaikenlaista voi elämässä sattua ja tapahtua, mutta kenenkään ei tarvitse vuosia odotella toista "varalla", jos toinen sittenkin taas seurasta kiinnostuisi. Jos ystävyys on jäissä, niin molemmilla on oikeus jatkaa elämässään eteenpäin ja täyttää elämänsä uusilla ihmisillä.