Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Aamen! Mutta tätä tuo jankkaaja ei tajua. Kaikki ovat velkaa hänelle koska maailma on ollut hänelle niin paska. Ja hänellä on oikeus olla nyt niin ikävä ihminen kuin vain tahtoo .
Mä ymmärrän tän näkökulman mutta samalla itse näen asian vähän toisin. En ole aiemmin osallistunut tähän keskusteluun ja kerron nyt mielipiteeni:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Kyllä, mutta kuka ottaa tehtäväkseen pelastaa toisen? Varsinkaan sellaisen, joka sitä vaatimalla vaatii?
Mitä ajattelet ihmisistä, jotka ajattelevat, että on ok seurata kiusaamista sivusta?
No itse olen mennyt jo lapsena väliin ja kärsinytkin siitä, mutta silti minusta niin kuuluu tehdä. Mutta kannattaa olla myös tarkka siinä, ettei ryntää puolustamaan kiusaajaa, joka manipulatiivisilla ja syyllustävillä kysymyksillä yrittää saada itsensä näyttämään kiusatulta, jolle koko maailma on velkaa. Tällainen ihminen heittää keskusteluun yksittäisiä rankkoja kokemuksiaan ja kun toinen reagoi myötätuntoa, iskee vyön alle.
Onko sinulla ollut jokin tällainen kokemus, joka yhä vaikuttaa sinuun? Vaikutat reagoivan aiheeseen vahvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Aamen! Mutta tätä tuo jankkaaja ei tajua. Kaikki ovat velkaa hänelle koska maailma on ollut hänelle niin paska. Ja hänellä on oikeus olla nyt niin ikävä ihminen kuin vain tahtoo .
Mä ymmärrän tän näkökulman mutta samalla itse näen asian vähän toisin. En ole aiemmin osallistunut tähän keskusteluun ja kerron nyt mielipiteeni:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Kyllä, mutta kuka ottaa tehtäväkseen pelastaa toisen? Varsinkaan sellaisen, joka sitä vaatimalla vaatii?
Jos näet traumatisoituneet aina pelkästään ikävinä ihmisinä ja tuot sitä heidän seurassaan näin näkyvästi esiin kuin täällä, niin ei ihme ettei vuorovaikutus oikein toimi.
Voi kuule, tunnen monia traumstsoituneita ihmisiä ja monet heistä ovat sellaisia "anteeksi kun olen olemassa "-ihmisiä, jotka kyllä herättää sympatiaa. Tälläkin palstalla taitaa olla vain tämä yksi vaativa jankkaaja, joka yrittää syyllistää muita siitä, etteivät he heittäydy rekan alle häntä pelastamaan .
Sama ihminen voi käyttäytyä eri tilanteissa eri tavoin. Jokaisessa on paljon kaikenlaisia puolia. Sitä on ihmisyys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Aamen! Mutta tätä tuo jankkaaja ei tajua. Kaikki ovat velkaa hänelle koska maailma on ollut hänelle niin paska. Ja hänellä on oikeus olla nyt niin ikävä ihminen kuin vain tahtoo .
Mä ymmärrän tän näkökulman mutta samalla itse näen asian vähän toisin. En ole aiemmin osallistunut tähän keskusteluun ja kerron nyt mielipiteeni:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Kyllä, mutta kuka ottaa tehtäväkseen pelastaa toisen? Varsinkaan sellaisen, joka sitä vaatimalla vaatii?
Mitä ajattelet ihmisistä, jotka ajattelevat, että on ok seurata kiusaamista sivusta?
No itse olen mennyt jo lapsena väliin ja kärsinytkin siitä, mutta silti minusta niin kuuluu tehdä. Mutta kannattaa olla myös tarkka siinä, ettei ryntää puolustamaan kiusaajaa, joka manipulatiivisilla ja syyllustävillä kysymyksillä yrittää saada itsensä näyttämään kiusatulta, jolle koko maailma on velkaa. Tällainen ihminen heittää keskusteluun yksittäisiä rankkoja kokemuksiaan ja kun toinen reagoi myötätuntoa, iskee vyön alle.
Onko sinulla ollut jokin tällainen kokemus, joka yhä vaikuttaa sinuun? Vaikutat reagoivan aiheeseen vahvasti.
Siinä paha, missä mainitaan. Sori, en mene tuohon lankaan, jossa yrität esittää minut ongelmaisena . :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Aamen! Mutta tätä tuo jankkaaja ei tajua. Kaikki ovat velkaa hänelle koska maailma on ollut hänelle niin paska. Ja hänellä on oikeus olla nyt niin ikävä ihminen kuin vain tahtoo .
Mä ymmärrän tän näkökulman mutta samalla itse näen asian vähän toisin. En ole aiemmin osallistunut tähän keskusteluun ja kerron nyt mielipiteeni:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Kyllä, mutta kuka ottaa tehtäväkseen pelastaa toisen? Varsinkaan sellaisen, joka sitä vaatimalla vaatii?
Mitä ajattelet ihmisistä, jotka ajattelevat, että on ok seurata kiusaamista sivusta?
No itse olen mennyt jo lapsena väliin ja kärsinytkin siitä, mutta silti minusta niin kuuluu tehdä. Mutta kannattaa olla myös tarkka siinä, ettei ryntää puolustamaan kiusaajaa, joka manipulatiivisilla ja syyllustävillä kysymyksillä yrittää saada itsensä näyttämään kiusatulta, jolle koko maailma on velkaa. Tällainen ihminen heittää keskusteluun yksittäisiä rankkoja kokemuksiaan ja kun toinen reagoi myötätuntoa, iskee vyön alle.
Onko sinulla ollut jokin tällainen kokemus, joka yhä vaikuttaa sinuun? Vaikutat reagoivan aiheeseen vahvasti.
Siinä paha, missä mainitaan. Sori, en mene tuohon lankaan, jossa yrität esittää minut ongelmaisena . :)
Ei ole pakko vastata. Pohdin vain käytöstäsi. Kukaan ei ole väittänyt, että trauma olisi oikeutus kohdella toisiaan miten vain, mutta sinä tuot jatkuvasti esiin sitä ajatusta, että näin traumatisoituneet toimisivat kaiken aikaa. Eivät toimi. Trauma on vain pieni osa ihmisestä. Toki se vaikuttaa ihmiseen, mutta ihminen ei ole pelkkä traumansa eikä häntä sen takia tulisi sulkea pois toisten joukosta. On iso ero sillä vaaditaanko ihmistä täysin kätkemään vaikea olonsa toisilta ja sillä, että joku käyttäytyy muita kohtaan ihan miten tahansa. Ne eivät ole sama asia, mutta yrittää ne samana asiana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Aamen! Mutta tätä tuo jankkaaja ei tajua. Kaikki ovat velkaa hänelle koska maailma on ollut hänelle niin paska. Ja hänellä on oikeus olla nyt niin ikävä ihminen kuin vain tahtoo .
Mä ymmärrän tän näkökulman mutta samalla itse näen asian vähän toisin. En ole aiemmin osallistunut tähän keskusteluun ja kerron nyt mielipiteeni:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Kyllä, mutta kuka ottaa tehtäväkseen pelastaa toisen? Varsinkaan sellaisen, joka sitä vaatimalla vaatii?
Mitä ajattelet ihmisistä, jotka ajattelevat, että on ok seurata kiusaamista sivusta?
No itse olen mennyt jo lapsena väliin ja kärsinytkin siitä, mutta silti minusta niin kuuluu tehdä. Mutta kannattaa olla myös tarkka siinä, ettei ryntää puolustamaan kiusaajaa, joka manipulatiivisilla ja syyllustävillä kysymyksillä yrittää saada itsensä näyttämään kiusatulta, jolle koko maailma on velkaa. Tällainen ihminen heittää keskusteluun yksittäisiä rankkoja kokemuksiaan ja kun toinen reagoi myötätuntoa, iskee vyön alle.
Onko sinulla ollut jokin tällainen kokemus, joka yhä vaikuttaa sinuun? Vaikutat reagoivan aiheeseen vahvasti.
Siinä paha, missä mainitaan. Sori, en mene tuohon lankaan, jossa yrität esittää minut ongelmaisena . :)
Ei ole pakko vastata. Pohdin vain käytöstäsi. Kukaan ei ole väittänyt, että trauma olisi oikeutus kohdella toisiaan miten vain, mutta sinä tuot jatkuvasti esiin sitä ajatusta, että näin traumatisoituneet toimisivat kaiken aikaa. Eivät toimi. Trauma on vain pieni osa ihmisestä. Toki se vaikuttaa ihmiseen, mutta ihminen ei ole pelkkä traumansa eikä häntä sen takia tulisi sulkea pois toisten joukosta. On iso ero sillä vaaditaanko ihmistä täysin kätkemään vaikea olonsa toisilta ja sillä, että joku käyttäytyy muita kohtaan ihan miten tahansa. Ne eivät ole sama asia, mutta yrittää ne samana asiana.
* yrität esittää ne samana asiana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa siksikin ennakkoluulottomasti tutustua erilaisiin uusiin ihmisiin, koska ihmisen käytöksestä ryhmätilanteissa tai pinnallisen small talkin perusteella ei voi luotettavasti päätellä millainen hän on läheisenä ystävänä. Mulla on paljon kokemusta tästä, että ystävyyden syvetessä toisesta tulee esiin aivan erilaisia piirteitä.
Moni isoissa piireissä hauska ja säteilevä onkin ystävilleen kiukutteleva, itsekäs, manipuloiva negatiivari ja moni päällisin puolin tympeä paljastaa sisäisen kauneutensa vasta luottamuksellisessa kahdenkeskeisessä ihmissuhteessa.
Hyvin sanottu. Aika sitten näyttää mihin suuntaan ystävyys kehittyy. Jotain voi kuitenkin yleensä kaikista kokemuksista oppia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Aamen! Mutta tätä tuo jankkaaja ei tajua. Kaikki ovat velkaa hänelle koska maailma on ollut hänelle niin paska. Ja hänellä on oikeus olla nyt niin ikävä ihminen kuin vain tahtoo .
Mä ymmärrän tän näkökulman mutta samalla itse näen asian vähän toisin. En ole aiemmin osallistunut tähän keskusteluun ja kerron nyt mielipiteeni:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Kyllä, mutta kuka ottaa tehtäväkseen pelastaa toisen? Varsinkaan sellaisen, joka sitä vaatimalla vaatii?
Mitä ajattelet ihmisistä, jotka ajattelevat, että on ok seurata kiusaamista sivusta?
No itse olen mennyt jo lapsena väliin ja kärsinytkin siitä, mutta silti minusta niin kuuluu tehdä. Mutta kannattaa olla myös tarkka siinä, ettei ryntää puolustamaan kiusaajaa, joka manipulatiivisilla ja syyllustävillä kysymyksillä yrittää saada itsensä näyttämään kiusatulta, jolle koko maailma on velkaa. Tällainen ihminen heittää keskusteluun yksittäisiä rankkoja kokemuksiaan ja kun toinen reagoi myötätuntoa, iskee vyön alle.
Onko sinulla ollut jokin tällainen kokemus, joka yhä vaikuttaa sinuun? Vaikutat reagoivan aiheeseen vahvasti.
Siinä paha, missä mainitaan. Sori, en mene tuohon lankaan, jossa yrität esittää minut ongelmaisena . :)
Ei ole pakko vastata. Pohdin vain käytöstäsi. Kukaan ei ole väittänyt, että trauma olisi oikeutus kohdella toisiaan miten vain, mutta sinä tuot jatkuvasti esiin sitä ajatusta, että näin traumatisoituneet toimisivat kaiken aikaa. Eivät toimi. Trauma on vain pieni osa ihmisestä. Toki se vaikuttaa ihmiseen, mutta ihminen ei ole pelkkä traumansa eikä häntä sen takia tulisi sulkea pois toisten joukosta. On iso ero sillä vaaditaanko ihmistä täysin kätkemään vaikea olonsa toisilta ja sillä, että joku käyttäytyy muita kohtaan ihan miten tahansa. Ne eivät ole sama asia, mutta yrittää ne samana asiana.
Ohis...minusta tässä on puhuttu nimenomaan niistä ihmisistä, jotka oikeuttavat oman huonon käytöksensä menneisyydessä kokemillaan traumoilla. Läheskään kaikki traumatisoituneet eivät ole sellaisia, mutta jotkut ovat. Trauma ei ole este tutustumiselle, kaveruudelle tai ystävyydelle, mutta jo tutustumisvaiheen alussa ilmenevä huono käytös toista ihmistä kohtaan on. Jokaisella on täysi oikeus kääntää selkänsä sellaiselle, joka käyttäytyy häntä kohtaan huonosti, eikä trauma toisen menneisyydessä ole mikään peruste, minkä vuoksi huonoa käytöstä tarvitsisi sietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Aamen! Mutta tätä tuo jankkaaja ei tajua. Kaikki ovat velkaa hänelle koska maailma on ollut hänelle niin paska. Ja hänellä on oikeus olla nyt niin ikävä ihminen kuin vain tahtoo .
Mä ymmärrän tän näkökulman mutta samalla itse näen asian vähän toisin. En ole aiemmin osallistunut tähän keskusteluun ja kerron nyt mielipiteeni:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Kyllä, mutta kuka ottaa tehtäväkseen pelastaa toisen? Varsinkaan sellaisen, joka sitä vaatimalla vaatii?
Jotkut hienot ihmiset, enkelit melkein, ottaa, ainakin vähän siitä taakasta.
Mutta sun ei tarvitse. Se tehdään, jos tehdään, vilpittömässä auttamisen ilosta, ei koskaan väkisin pakosta.
Ystävyys on aina vapaaehtoista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Aamen! Mutta tätä tuo jankkaaja ei tajua. Kaikki ovat velkaa hänelle koska maailma on ollut hänelle niin paska. Ja hänellä on oikeus olla nyt niin ikävä ihminen kuin vain tahtoo .
Mä ymmärrän tän näkökulman mutta samalla itse näen asian vähän toisin. En ole aiemmin osallistunut tähän keskusteluun ja kerron nyt mielipiteeni:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Kyllä, mutta kuka ottaa tehtäväkseen pelastaa toisen? Varsinkaan sellaisen, joka sitä vaatimalla vaatii?
Mitä ajattelet ihmisistä, jotka ajattelevat, että on ok seurata kiusaamista sivusta?
No itse olen mennyt jo lapsena väliin ja kärsinytkin siitä, mutta silti minusta niin kuuluu tehdä. Mutta kannattaa olla myös tarkka siinä, ettei ryntää puolustamaan kiusaajaa, joka manipulatiivisilla ja syyllustävillä kysymyksillä yrittää saada itsensä näyttämään kiusatulta, jolle koko maailma on velkaa. Tällainen ihminen heittää keskusteluun yksittäisiä rankkoja kokemuksiaan ja kun toinen reagoi myötätuntoa, iskee vyön alle.
Onko sinulla ollut jokin tällainen kokemus, joka yhä vaikuttaa sinuun? Vaikutat reagoivan aiheeseen vahvasti.
Siinä paha, missä mainitaan. Sori, en mene tuohon lankaan, jossa yrität esittää minut ongelmaisena . :)
Ei ole pakko vastata. Pohdin vain käytöstäsi. Kukaan ei ole väittänyt, että trauma olisi oikeutus kohdella toisiaan miten vain, mutta sinä tuot jatkuvasti esiin sitä ajatusta, että näin traumatisoituneet toimisivat kaiken aikaa. Eivät toimi. Trauma on vain pieni osa ihmisestä. Toki se vaikuttaa ihmiseen, mutta ihminen ei ole pelkkä traumansa eikä häntä sen takia tulisi sulkea pois toisten joukosta. On iso ero sillä vaaditaanko ihmistä täysin kätkemään vaikea olonsa toisilta ja sillä, että joku käyttäytyy muita kohtaan ihan miten tahansa. Ne eivät ole sama asia, mutta yrittää ne samana asiana.
Ohis...minusta tässä on puhuttu nimenomaan niistä ihmisistä, jotka oikeuttavat oman huonon käytöksensä menneisyydessä kokemillaan traumoilla. Läheskään kaikki traumatisoituneet eivät ole sellaisia, mutta jotkut ovat. Trauma ei ole este tutustumiselle, kaveruudelle tai ystävyydelle, mutta jo tutustumisvaiheen alussa ilmenevä huono käytös toista ihmistä kohtaan on. Jokaisella on täysi oikeus kääntää selkänsä sellaiselle, joka käyttäytyy häntä kohtaan huonosti, eikä trauma toisen menneisyydessä ole mikään peruste, minkä vuoksi huonoa käytöstä tarvitsisi sietää.
Traumatisoituminen vaikuttaa usein ihmiseen niin, että hänen voimavaransa vaihtelevat paljon. Sama ihminen voi siis eri hetkinä käyttäytyä eri tavoin. Nollatoleranssi traumaoireilulle tarkoittaa sitä, että tämä ihminen suljetaan mahdollisesti loppuiäkseen muiden joukosta pois. Trauma, myös käsitelty sellainen, kun voi vielä moneen otteeseen jossain määrin palata eri tavoin muistuttamaan itsestään erilaisten elämäntapahtumien myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Aamen! Mutta tätä tuo jankkaaja ei tajua. Kaikki ovat velkaa hänelle koska maailma on ollut hänelle niin paska. Ja hänellä on oikeus olla nyt niin ikävä ihminen kuin vain tahtoo .
Mä ymmärrän tän näkökulman mutta samalla itse näen asian vähän toisin. En ole aiemmin osallistunut tähän keskusteluun ja kerron nyt mielipiteeni:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Kyllä, mutta kuka ottaa tehtäväkseen pelastaa toisen? Varsinkaan sellaisen, joka sitä vaatimalla vaatii?
Mitä ajattelet ihmisistä, jotka ajattelevat, että on ok seurata kiusaamista sivusta?
No itse olen mennyt jo lapsena väliin ja kärsinytkin siitä, mutta silti minusta niin kuuluu tehdä. Mutta kannattaa olla myös tarkka siinä, ettei ryntää puolustamaan kiusaajaa, joka manipulatiivisilla ja syyllustävillä kysymyksillä yrittää saada itsensä näyttämään kiusatulta, jolle koko maailma on velkaa. Tällainen ihminen heittää keskusteluun yksittäisiä rankkoja kokemuksiaan ja kun toinen reagoi myötätuntoa, iskee vyön alle.
Onko sinulla ollut jokin tällainen kokemus, joka yhä vaikuttaa sinuun? Vaikutat reagoivan aiheeseen vahvasti.
Siinä paha, missä mainitaan. Sori, en mene tuohon lankaan, jossa yrität esittää minut ongelmaisena . :)
Ei ole pakko vastata. Pohdin vain käytöstäsi. Kukaan ei ole väittänyt, että trauma olisi oikeutus kohdella toisiaan miten vain, mutta sinä tuot jatkuvasti esiin sitä ajatusta, että näin traumatisoituneet toimisivat kaiken aikaa. Eivät toimi. Trauma on vain pieni osa ihmisestä. Toki se vaikuttaa ihmiseen, mutta ihminen ei ole pelkkä traumansa eikä häntä sen takia tulisi sulkea pois toisten joukosta. On iso ero sillä vaaditaanko ihmistä täysin kätkemään vaikea olonsa toisilta ja sillä, että joku käyttäytyy muita kohtaan ihan miten tahansa. Ne eivät ole sama asia, mutta yrittää ne samana asiana.
Ohis...minusta tässä on puhuttu nimenomaan niistä ihmisistä, jotka oikeuttavat oman huonon käytöksensä menneisyydessä kokemillaan traumoilla. Läheskään kaikki traumatisoituneet eivät ole sellaisia, mutta jotkut ovat. Trauma ei ole este tutustumiselle, kaveruudelle tai ystävyydelle, mutta jo tutustumisvaiheen alussa ilmenevä huono käytös toista ihmistä kohtaan on. Jokaisella on täysi oikeus kääntää selkänsä sellaiselle, joka käyttäytyy häntä kohtaan huonosti, eikä trauma toisen menneisyydessä ole mikään peruste, minkä vuoksi huonoa käytöstä tarvitsisi sietää.
Traumatisoituminen vaikuttaa usein ihmiseen niin, että hänen voimavaransa vaihtelevat paljon. Sama ihminen voi siis eri hetkinä käyttäytyä eri tavoin. Nollatoleranssi traumaoireilulle tarkoittaa sitä, että tämä ihminen suljetaan mahdollisesti loppuiäkseen muiden joukosta pois. Trauma, myös käsitelty sellainen, kun voi vielä moneen otteeseen jossain määrin palata eri tavoin muistuttamaan itsestään erilaisten elämäntapahtumien myötä.
Kyllä, mutta traumaoireilua siedetään paremmin ystäviltä kuin uusilta tuttavuuksilta. Tämä on nimenomaan koko homman pointti. Jos ei kykene hillitsemään omaa käytöstään siihen asti, että tutustuu kunnolla ja suhde alkaa olla tuttavuuden sijasta edes kaveruutta, toinen ihminen kyllästyy ja luovuttaa. Toinen kokee uuden ihmissuhteen liian negativisena, liian vaativana ja aivan liian vähän mitään positiivista antavana, jonka jälkeen hän palaa niiden ihmissuhteiden pariin, joissa kumpikin osapuoli on suhteeseen tyytyväinen.
Joku mainitsi, että on olemassa enkeleitä, jotka ovat valmiita ottamaan mitä tahansa skeidaa niskaansa, jos skeidan kaatajalla on joku trauma. Varmasti on, mutta suurin osa ihmisistä ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua on viimeksi pyydetty jonnekin vuonna 2000. Sen jälkeen kukaan ei ole oma-aloitteisesti puhunut minulle lukuunottamatta työpaikalla tapahtuvaa pakollista kanssakäymistä. Itse olen aloittanut silloin tällöin keskusteluja vapaa-ajallani, mutta ne eivät johda koskaan mihinkään varsinaiseen keskusteluun, ainoastaan lyhyt vastaus toiselta osapuolelta ja pois kääntyminen tai mikä varsin yleistä, ei minkäänlaista reagointia sanomisiini. Kukaan ei ole kohta kahteenkymmeneen vuoteen aloittanut keskustelua kanssani.
Tämä on juuri sitä viestintää, josta pitää ymmärtää, että toista ei kiinnosta.
Totta kai ymmärrän sen. Totesin vain, miten asia on. Oletko todella niin yksinkertainen, että sinun pitää tuollainen asia erikseen tuoda täällä esille? Uskomatonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua on viimeksi pyydetty jonnekin vuonna 2000. Sen jälkeen kukaan ei ole oma-aloitteisesti puhunut minulle lukuunottamatta työpaikalla tapahtuvaa pakollista kanssakäymistä. Itse olen aloittanut silloin tällöin keskusteluja vapaa-ajallani, mutta ne eivät johda koskaan mihinkään varsinaiseen keskusteluun, ainoastaan lyhyt vastaus toiselta osapuolelta ja pois kääntyminen tai mikä varsin yleistä, ei minkäänlaista reagointia sanomisiini. Kukaan ei ole kohta kahteenkymmeneen vuoteen aloittanut keskustelua kanssani.
Miksi alapeukut? Totuutta ei saa täällä kertoa, vaan pitää ilmeisesti valehdella mukavia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Aamen! Mutta tätä tuo jankkaaja ei tajua. Kaikki ovat velkaa hänelle koska maailma on ollut hänelle niin paska. Ja hänellä on oikeus olla nyt niin ikävä ihminen kuin vain tahtoo .
Mä ymmärrän tän näkökulman mutta samalla itse näen asian vähän toisin. En ole aiemmin osallistunut tähän keskusteluun ja kerron nyt mielipiteeni:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Kyllä, mutta kuka ottaa tehtäväkseen pelastaa toisen? Varsinkaan sellaisen, joka sitä vaatimalla vaatii?
Mitä ajattelet ihmisistä, jotka ajattelevat, että on ok seurata kiusaamista sivusta?
No itse olen mennyt jo lapsena väliin ja kärsinytkin siitä, mutta silti minusta niin kuuluu tehdä. Mutta kannattaa olla myös tarkka siinä, ettei ryntää puolustamaan kiusaajaa, joka manipulatiivisilla ja syyllustävillä kysymyksillä yrittää saada itsensä näyttämään kiusatulta, jolle koko maailma on velkaa. Tällainen ihminen heittää keskusteluun yksittäisiä rankkoja kokemuksiaan ja kun toinen reagoi myötätuntoa, iskee vyön alle.
Onko sinulla ollut jokin tällainen kokemus, joka yhä vaikuttaa sinuun? Vaikutat reagoivan aiheeseen vahvasti.
Siinä paha, missä mainitaan. Sori, en mene tuohon lankaan, jossa yrität esittää minut ongelmaisena . :)
Ei ole pakko vastata. Pohdin vain käytöstäsi. Kukaan ei ole väittänyt, että trauma olisi oikeutus kohdella toisiaan miten vain, mutta sinä tuot jatkuvasti esiin sitä ajatusta, että näin traumatisoituneet toimisivat kaiken aikaa. Eivät toimi. Trauma on vain pieni osa ihmisestä. Toki se vaikuttaa ihmiseen, mutta ihminen ei ole pelkkä traumansa eikä häntä sen takia tulisi sulkea pois toisten joukosta. On iso ero sillä vaaditaanko ihmistä täysin kätkemään vaikea olonsa toisilta ja sillä, että joku käyttäytyy muita kohtaan ihan miten tahansa. Ne eivät ole sama asia, mutta yrittää ne samana asiana.
Ohis...minusta tässä on puhuttu nimenomaan niistä ihmisistä, jotka oikeuttavat oman huonon käytöksensä menneisyydessä kokemillaan traumoilla. Läheskään kaikki traumatisoituneet eivät ole sellaisia, mutta jotkut ovat. Trauma ei ole este tutustumiselle, kaveruudelle tai ystävyydelle, mutta jo tutustumisvaiheen alussa ilmenevä huono käytös toista ihmistä kohtaan on. Jokaisella on täysi oikeus kääntää selkänsä sellaiselle, joka käyttäytyy häntä kohtaan huonosti, eikä trauma toisen menneisyydessä ole mikään peruste, minkä vuoksi huonoa käytöstä tarvitsisi sietää.
Traumatisoituminen vaikuttaa usein ihmiseen niin, että hänen voimavaransa vaihtelevat paljon. Sama ihminen voi siis eri hetkinä käyttäytyä eri tavoin. Nollatoleranssi traumaoireilulle tarkoittaa sitä, että tämä ihminen suljetaan mahdollisesti loppuiäkseen muiden joukosta pois. Trauma, myös käsitelty sellainen, kun voi vielä moneen otteeseen jossain määrin palata eri tavoin muistuttamaan itsestään erilaisten elämäntapahtumien myötä.
Kyllä, mutta traumaoireilua siedetään paremmin ystäviltä kuin uusilta tuttavuuksilta. Tämä on nimenomaan koko homman pointti. Jos ei kykene hillitsemään omaa käytöstään siihen asti, että tutustuu kunnolla ja suhde alkaa olla tuttavuuden sijasta edes kaveruutta, toinen ihminen kyllästyy ja luovuttaa. Toinen kokee uuden ihmissuhteen liian negativisena, liian vaativana ja aivan liian vähän mitään positiivista antavana, jonka jälkeen hän palaa niiden ihmissuhteiden pariin, joissa kumpikin osapuoli on suhteeseen tyytyväinen.
Joku mainitsi, että on olemassa enkeleitä, jotka ovat valmiita ottamaan mitä tahansa skeidaa niskaansa, jos skeidan kaatajalla on joku trauma. Varmasti on, mutta suurin osa ihmisistä ei ole.
Yleensä aivan samoilla ihmisillä on vaikeuksia suhtautua kypsästi sekä vieraampien että tutumpien ihmisten ongelmiin. Siksi moni traumatisoitunut jääkin todella yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua on viimeksi pyydetty jonnekin vuonna 2000. Sen jälkeen kukaan ei ole oma-aloitteisesti puhunut minulle lukuunottamatta työpaikalla tapahtuvaa pakollista kanssakäymistä. Itse olen aloittanut silloin tällöin keskusteluja vapaa-ajallani, mutta ne eivät johda koskaan mihinkään varsinaiseen keskusteluun, ainoastaan lyhyt vastaus toiselta osapuolelta ja pois kääntyminen tai mikä varsin yleistä, ei minkäänlaista reagointia sanomisiini. Kukaan ei ole kohta kahteenkymmeneen vuoteen aloittanut keskustelua kanssani.
Miksi alapeukut? Totuutta ei saa täällä kertoa, vaan pitää ilmeisesti valehdella mukavia.
AV:lla empaattisiin ihmisiin törmääminen vaatii paljon onnea. Ikävä kuulla tilanteestasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli siis mielestäsi joku 45 minuutin terapia-aika silloin tällöin poistaa ihmisen kaikki muut sosiaaliset tarpeet?
Ja sinun mielestäsi jossain vauvafoorumilla roikkuminen tyydyttää ne jotenkin paremmin?
Itsekin roikut täällä. Joten kerro nyt mitä tämä sinulle merkitsee. Minulle kommenttisi jäi vähän irralliseksi.
Epäilemättä jäikin, koska luet vain viimeisen kommentin etkä kykene lainkaan hahmottamaan sitä varsinaista ketjua, josta muut keskustelevat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli siis mielestäsi joku 45 minuutin terapia-aika silloin tällöin poistaa ihmisen kaikki muut sosiaaliset tarpeet?
Ja sinun mielestäsi jossain vauvafoorumilla roikkuminen tyydyttää ne jotenkin paremmin?
Itsekin roikut täällä. Joten kerro nyt mitä tämä sinulle merkitsee. Minulle kommenttisi jäi vähän irralliseksi.
Epäilemättä jäikin, koska luet vain viimeisen kommentin etkä kykene lainkaan hahmottamaan sitä varsinaista ketjua, josta muut keskustelevat.
Referoihan tähän sitten joitakin niitä mielestäsi olennaisimpia juttuja tästä keskustelusta. Niin ymmärrän paremmin mitä sinä haluat nostaa esiin ja mitä pidät tärkeänä. Emme välttämättä ole kokeneet keskustelua samalla tavoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Ja sitten on niitä jotka on kokeneet yhtä sun toista kamalaa eivätkä silti ole kyynistyneet ja menettäneet luottamustaan ihmisiin. Joskus tuntuu, että pahiten katkeroituneet ei suinkaan ole niitä jotka ovat kokeneet ne pahimmat asiat. Pahimmasta selvinneet ovat usein jopa aika valoisia ihmisiä .
Riippuu siitä mitä tarkoitat pahoilla kokemuksilla.
Jos on saanut kasvaa kodissa jossa olet tuntenut itsesi hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi eikä sinua ole pahasti koulukiusattu jne, niin selviydyt monista vastoinkäymisistä ja jaksat pitää uskoa tulevaan yllä.
Jos itsetunto sen sijaan on jo varhain lannistettu , on tilanne toinen.Pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta kyynistyneet ja epäluuloiset eivät ole kovin virkistävää seuraa ja sen vuoksi heidän kanssaan ei kovin moni halua ystävystyä. Toisen lapsuuden kokemukset eivät ole tämän uuden aikuisen syytä eikä hänen tarvitse säälistä alkaa tutustumaan. Tuskin yksinäiset itsekään haluavat, että heidän seurassaan ollaan säälistä?
Secondary wounded. Ensin ihmistä kohdellaan kurjasti ja tämän jälkeen kaikki muut kääntävät hänelle selkänsä.
Sen vuoksi pitääkin hakea ammattiapua ja/tai vertaistukea. Eihän kukaan halua joutua vankilaankaan jonkun toisen rikoksesta.
Tuota toimintamalliahan juuri sinä käytännössä toteutat hylkimällä esimerkiksi koulukiusattua, raiskauksen uhria tai muuta kurjaa kokenutta sen takia, että hän on ahdistunut. Rankaiset toista ihmistä toiminnallasi siitä, että hänelle on tehty jotain ikävää.
Ei se ole rangaistus, koska en ole ottamassa pois mitään, mitä hänellä on tai mikä hänelle kuuluisi. Jos Jukka ajaa Pekan päälle autolla enkä minä maksa Pekan sairaalalaskua, niin ei se ole minulta mikään rangaistus Pekalle, koska ei mulla ole osaa eikä arpaa siihen, että Jukka ajoi Pekan päälle. En siis ole korvausvelvollinen aivan kuten en ole korvausvelvollinen koulukiusatullekaan tms, jos en itse ole ko koulukiusaaja.
Aamen! Mutta tätä tuo jankkaaja ei tajua. Kaikki ovat velkaa hänelle koska maailma on ollut hänelle niin paska. Ja hänellä on oikeus olla nyt niin ikävä ihminen kuin vain tahtoo .
Mä ymmärrän tän näkökulman mutta samalla itse näen asian vähän toisin. En ole aiemmin osallistunut tähän keskusteluun ja kerron nyt mielipiteeni:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Kyllä, mutta kuka ottaa tehtäväkseen pelastaa toisen? Varsinkaan sellaisen, joka sitä vaatimalla vaatii?
Mitä ajattelet ihmisistä, jotka ajattelevat, että on ok seurata kiusaamista sivusta?
No itse olen mennyt jo lapsena väliin ja kärsinytkin siitä, mutta silti minusta niin kuuluu tehdä. Mutta kannattaa olla myös tarkka siinä, ettei ryntää puolustamaan kiusaajaa, joka manipulatiivisilla ja syyllustävillä kysymyksillä yrittää saada itsensä näyttämään kiusatulta, jolle koko maailma on velkaa. Tällainen ihminen heittää keskusteluun yksittäisiä rankkoja kokemuksiaan ja kun toinen reagoi myötätuntoa, iskee vyön alle.
Onko sinulla ollut jokin tällainen kokemus, joka yhä vaikuttaa sinuun? Vaikutat reagoivan aiheeseen vahvasti.
Siinä paha, missä mainitaan. Sori, en mene tuohon lankaan, jossa yrität esittää minut ongelmaisena . :)
Ei ole pakko vastata. Pohdin vain käytöstäsi. Kukaan ei ole väittänyt, että trauma olisi oikeutus kohdella toisiaan miten vain, mutta sinä tuot jatkuvasti esiin sitä ajatusta, että näin traumatisoituneet toimisivat kaiken aikaa. Eivät toimi. Trauma on vain pieni osa ihmisestä. Toki se vaikuttaa ihmiseen, mutta ihminen ei ole pelkkä traumansa eikä häntä sen takia tulisi sulkea pois toisten joukosta. On iso ero sillä vaaditaanko ihmistä täysin kätkemään vaikea olonsa toisilta ja sillä, että joku käyttäytyy muita kohtaan ihan miten tahansa. Ne eivät ole sama asia, mutta yrittää ne samana asiana.
Ohis...minusta tässä on puhuttu nimenomaan niistä ihmisistä, jotka oikeuttavat oman huonon käytöksensä menneisyydessä kokemillaan traumoilla. Läheskään kaikki traumatisoituneet eivät ole sellaisia, mutta jotkut ovat. Trauma ei ole este tutustumiselle, kaveruudelle tai ystävyydelle, mutta jo tutustumisvaiheen alussa ilmenevä huono käytös toista ihmistä kohtaan on. Jokaisella on täysi oikeus kääntää selkänsä sellaiselle, joka käyttäytyy häntä kohtaan huonosti, eikä trauma toisen menneisyydessä ole mikään peruste, minkä vuoksi huonoa käytöstä tarvitsisi sietää.
Traumatisoituminen vaikuttaa usein ihmiseen niin, että hänen voimavaransa vaihtelevat paljon. Sama ihminen voi siis eri hetkinä käyttäytyä eri tavoin. Nollatoleranssi traumaoireilulle tarkoittaa sitä, että tämä ihminen suljetaan mahdollisesti loppuiäkseen muiden joukosta pois. Trauma, myös käsitelty sellainen, kun voi vielä moneen otteeseen jossain määrin palata eri tavoin muistuttamaan itsestään erilaisten elämäntapahtumien myötä.
Kyllä, mutta traumaoireilua siedetään paremmin ystäviltä kuin uusilta tuttavuuksilta. Tämä on nimenomaan koko homman pointti. Jos ei kykene hillitsemään omaa käytöstään siihen asti, että tutustuu kunnolla ja suhde alkaa olla tuttavuuden sijasta edes kaveruutta, toinen ihminen kyllästyy ja luovuttaa. Toinen kokee uuden ihmissuhteen liian negativisena, liian vaativana ja aivan liian vähän mitään positiivista antavana, jonka jälkeen hän palaa niiden ihmissuhteiden pariin, joissa kumpikin osapuoli on suhteeseen tyytyväinen.
Joku mainitsi, että on olemassa enkeleitä, jotka ovat valmiita ottamaan mitä tahansa skeidaa niskaansa, jos skeidan kaatajalla on joku trauma. Varmasti on, mutta suurin osa ihmisistä ei ole.
Yleensä aivan samoilla ihmisillä on vaikeuksia suhtautua kypsästi sekä vieraampien että tutumpien ihmisten ongelmiin. Siksi moni traumatisoitunut jääkin todella yksin.
Kyllä, tietenkin. Mutta eivät kaikki. Riippuu täysin siitä, millä tavalla ongelmansa ilmaisee. Jos sen ilmaisee huonona käytöksenä tai rajattomuutena jo heti tutustumisen alussa, toinen itseään ja omia voimavarojaan suojellakseen perääntyy. Ihan normaalia. Jos kuitenkin kykenee käyttäytymään asiallisesti niin pitkään, että tuttavuus muuttuu kaveruudeksi, voi jo jotain ongelmistaan vähän kertoakin. Mutta ei käyttäytymällä huonosti eikä antamalla toisen ymmärtää, että syy traumaan olisi hänessä tai että hän olisi velvollinen hyvittämään jonkun toisen aiheuttaman trauman. Trauman kokeneelle pitää riittää, että toinen vain kuuntelee ja myötäelää (ja tämän pitää olla vastavuoroista eli myös trauman kokeneen pitää osata tarvittaessa kuunnella ja myötäelää). Eikä trauma ja sen seuraukset saa olla jokaisen yhteydenpidon tai tapaamisen aiheena. Pitää osata puhua muustakin. Ystävyystasolla voikin sitten kokeilla, antaako ystävä huonon käytöksen anteeksi. Mutta pitää varautua siihen , että ei anna. Toisaalta tässä vaiheessa ihmissuhdetta trauman kokeneella yksinäisellä on jo ystävä, joten hän ei olekaan enää yksinäinen ja kenties hän ei edes koe tarvetta käyttäytyä huonosti ystäväänsä kohtaan.
On hyvä muistaa, että tänä päivänä meistä jokaisen on syytä olla jossain määrin varovainen, kun tutustumme uusiin ihmisiin. Joillain ihmisillä on sellaisia ongelmia, että niistä voi aiheutua vakavaakin haittaa. Vaikka onkin olemassa turvakiellot, lähestymiskiellot yms, ei sellaiseen soppaan kannata itseään ihan hyvää hyvyyttään laittaa. Traumaattiset kokemukset eivät itsessään aiheuta sellaisia ongelmia eikä kaikilla vainoajilla todellakaan ole mitään traumaa taustalla, mutta jos toisen ihmisen seurassa alkaa kokea olonsa turvattomaksi, ahdistuneeksi tai uhatuksi, kannattaa juosta.
Vierailija kirjoitti:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Ikävä juttu, mutta tällaisia asioita juuri hiotaan siellä terapiassa. Siis ENNEN kuin edes kuvitellaan löytävänsä niitä tosiystäviä. Sellaista ihmeystävää ei monikaan elämässään löydä, joka nostaisi tuollaisesta suosta ketään ylös pelkästään olemalla ystävällinen.
Tässä on nyt muutenkin yksi juttu, mitä nämä tympeät ja kyyniset ihmiset eivät oikein tunnu tajuavan... siis positiiviset ja mukavat ns. hyvät tyypit ystävystyvät helposti keskenään, koska heitä kiinnostavat myös toiset ihmiset - heidän on siis helppo viihtyä toistensa seurassa. Kyyniset negailijat eivät tutustu edes toisiinsa, koska kyräilevät lähinnä siellä omassa nurkassaan eivätkä tietenkään viihdy edes toistensa seurassa - pahinkaan negailija kun ei halua riesakseen toista negailijaa, vaan ystäväksi pitäisi nimenomaan se hyvä tyyppi saada. Ja sitten ollaan tosi loukkaantuneita ja katkeria, kun näin ei tapahdukaan. Ihme kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä ex-kiusattua on elämä ehkä muillakin tavoin potkinut päähän ja rakennusaineksia ei ole tasapainolle, luottamukselle, empatialle jne. Niillä eväin mitä on, ei kertakaikkiaan pysty olemaan iloinen ja ystävällinen muita kohtaan. Hänestä on tullut tympeä ja kyyninen eikä hän löydä ulospääsyä siitä ennen kuin saa hyviä kokemuksia. Hän ei pysty olemaan luottavainen ja kiva muille ennen kuin näkee edes kerran pari luottamusta ja ystävällisyyttä itseään kohtaan.
Ikävä juttu, mutta tällaisia asioita juuri hiotaan siellä terapiassa. Siis ENNEN kuin edes kuvitellaan löytävänsä niitä tosiystäviä. Sellaista ihmeystävää ei monikaan elämässään löydä, joka nostaisi tuollaisesta suosta ketään ylös pelkästään olemalla ystävällinen.
Tässä on nyt muutenkin yksi juttu, mitä nämä tympeät ja kyyniset ihmiset eivät oikein tunnu tajuavan... siis positiiviset ja mukavat ns. hyvät tyypit ystävystyvät helposti keskenään, koska heitä kiinnostavat myös toiset ihmiset - heidän on siis helppo viihtyä toistensa seurassa. Kyyniset negailijat eivät tutustu edes toisiinsa, koska kyräilevät lähinnä siellä omassa nurkassaan eivätkä tietenkään viihdy edes toistensa seurassa - pahinkaan negailija kun ei halua riesakseen toista negailijaa, vaan ystäväksi pitäisi nimenomaan se hyvä tyyppi saada. Ja sitten ollaan tosi loukkaantuneita ja katkeria, kun näin ei tapahdukaan. Ihme kyllä.
Se on vain monesti niin, että terapia ei riitä mihinkään, jollei ihminen sen lisäksi saa myös muita myönteisiä kokemuksia ihmisistä (jo terapian ollessa käynnissä).
No itse olen mennyt jo lapsena väliin ja kärsinytkin siitä, mutta silti minusta niin kuuluu tehdä. Mutta kannattaa olla myös tarkka siinä, ettei ryntää puolustamaan kiusaajaa, joka manipulatiivisilla ja syyllustävillä kysymyksillä yrittää saada itsensä näyttämään kiusatulta, jolle koko maailma on velkaa. Tällainen ihminen heittää keskusteluun yksittäisiä rankkoja kokemuksiaan ja kun toinen reagoi myötätuntoa, iskee vyön alle.