Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Mulla on myrkyllinen kaveri, jolla on tarve lytätä ja alistaa minua ja korostaa itseään ja kalastella kehuja ja palveluksia muilta.

Minusta hän on jonkinlaisessa itsetuntokuopassa, josta käsin näyttää siltä, että kaikilla muilla on asiat paljon paremmin ja häntä kohdellaan jatkuvasti väärin. Elämä ja muut ihmiset kohtelee häntä hänen mielestään jatkuvasti väärin eikä hän mielestään saa niin paljon hyvää elämäänsä kuin ansaitsisi. Niinpä hän ottaa tarvitsemansa kepulikonstein, hänellä on suuri tarve painaa muita alaspäin ja nostaa itseään muiden kustannuksella ylöspäin. Jatkuvasti hän vertailee ja kilpailee kaikessa.

Hän tarvitsee ja vaatii minusta itselleen kannustajaa, tukijaa pieniinkin arkisiin asioihin. Hänen murheidensa pitää olla myös minun henkilökohtaisia murheita.

Se ei tietenkään ole vastavuoroista, vaan menee niin, että hän ei jaksa lainkaan yleensä kuunnella mun murheita. Toisaalta hänellä on halutessaan mielestään oikeus saada tietää kaikki mun asiat ja häijyn ilkeästi kääntää ne mua vastaan, nälviä niistä ja käyttää niitä aseena mua vastaan.

No siis, tietysti tämä kaveruus syö mun jaksamista, itsetuntoa, vointia ja saa omankin olon katkeraksi ja vihaiseksi, lisäksi ahdistuneeksi ja epävarmaksi.

Tällä kaverillani on heikko kyky sietää vastoinkäymisiä ja hän on katkera edelleen kauan sitten hänelle tapahtuneista ihan arkisistakin asioista.

Säälin häntä ja yritän aina välillä olla hänen käytettävissään, eli lytättävissä ja kehua häntä samalla silti hymyssä suin. Aina hän raivokkaasti epäilee olenko kääntynyt häntä vastaan, ajatellut hänestä pahaa tai aionko hylätä hänet.

Oikeasti haluaisin, että hänellä olisi ystäviä. Mutta tietysti hänen ystävyyssuhteensa ovat hakalia. Hän mielestäni kaipaisi empatiaa, kuuntelijaa joka ei tuomitse, kannustusta, tukea ja hyväksyntää. Mutta niiden antaminen hänen kaltaiselleen on suuri uhraus, minkä hän itsekin tuntuu aavistavan.

Hän on erittäin yksinäinen ja kokee ihmisten hylkäävän hänet epäreilusti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Tämä ei ole mikään yliluonnollinen juttu, mutta on jäänyt vaivaamaan. Minulla oli joskus kaveri, jonka kanssa välillä näimme ja se oli silloin minulle tärkeää, yhteyttä pidimme fb:ssä. Hän oli yksi harvoista kavereistani. Hän sitten jossain vaiheessa, ilman selityksiä, poisti minut kavereista ja lopetti yhteydenpidon siihen. En vieläkään tiedä enkä ymmärrä miksi, ehkä olin pahoittanut hänen mielensä. En ole kehdannut peräänkään kysellä, toisaalta, ehkä asia olisi sillä selvinnyt. Olen kyllä sosiaalisesti aika kömpelö, joten luultavasti tein jotain väärin. Tästä on vuosia aikaa, mutta vieläkin välillä vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

En tiedä vesivahingosta, sairauksista tai omista sairauksista (näihin varmaan itsekin tiedät vastaukset), mutta henkilö kertoi valitsevansa ystävät (emme siis puhuneet vesivahingosta tmv.). "Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä." Toki nämä hänen esimerkkinsä olivat sellaisia, että jokainen ihminen ymmärtää, että ok, et sitten pääsekään, koska force majeure -tilanne, joten noiden kriteerien valossa luulisi, että ystävävalintoja olisi joutunut tekemään minimaalisesti. En tiedä yhtäkään ihmistä, joka sanoisi, että hei älä mene töihin, vaan lähdetään me puuhastelemaan jotakin. Toki jos on esim. jokin muistisairaus,  näin voisi toimia, mutta asiahan menee silloin sairauden piikkiin. 

No itse asiassa kovinkaan monessa paikassa ylityöt eivät ole pakollisia. Tämähän on ihan jo työehtosopimuksen vastaista teettää ihmisellä liiaksi töitä, koska lepoajan on oltava riittävä. Toki jos työn laatuun kuuluu se, että ensiksi tehdään pitkiä vuoroja ja sitten pitkät vapaat, se on eri asia. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole mikään yliluonnollinen juttu, mutta on jäänyt vaivaamaan. Minulla oli joskus kaveri, jonka kanssa välillä näimme ja se oli silloin minulle tärkeää, yhteyttä pidimme fb:ssä. Hän oli yksi harvoista kavereistani. Hän sitten jossain vaiheessa, ilman selityksiä, poisti minut kavereista ja lopetti yhteydenpidon siihen. En vieläkään tiedä enkä ymmärrä miksi, ehkä olin pahoittanut hänen mielensä. En ole kehdannut peräänkään kysellä, toisaalta, ehkä asia olisi sillä selvinnyt. Olen kyllä sosiaalisesti aika kömpelö, joten luultavasti tein jotain väärin. Tästä on vuosia aikaa, mutta vieläkin välillä vaivaa.

Facebookin alkuaikoina monelle oli tärkeää saada mahdollisimman paljon "kavereita". Jossain vaiheessa osa ihmisistä on alkanut karsia FB-kavereitaan ja jättää jäljelle vain ne, joiden kanssa on enemmänkin yhteistä kuin vain FB-kaveruus. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on myrkyllinen kaveri, jolla on tarve lytätä ja alistaa minua ja korostaa itseään ja kalastella kehuja ja palveluksia muilta.

Minusta hän on jonkinlaisessa itsetuntokuopassa, josta käsin näyttää siltä, että kaikilla muilla on asiat paljon paremmin ja häntä kohdellaan jatkuvasti väärin. Elämä ja muut ihmiset kohtelee häntä hänen mielestään jatkuvasti väärin eikä hän mielestään saa niin paljon hyvää elämäänsä kuin ansaitsisi. Niinpä hän ottaa tarvitsemansa kepulikonstein, hänellä on suuri tarve painaa muita alaspäin ja nostaa itseään muiden kustannuksella ylöspäin. Jatkuvasti hän vertailee ja kilpailee kaikessa.

Hän tarvitsee ja vaatii minusta itselleen kannustajaa, tukijaa pieniinkin arkisiin asioihin. Hänen murheidensa pitää olla myös minun henkilökohtaisia murheita.

Se ei tietenkään ole vastavuoroista, vaan menee niin, että hän ei jaksa lainkaan yleensä kuunnella mun murheita. Toisaalta hänellä on halutessaan mielestään oikeus saada tietää kaikki mun asiat ja häijyn ilkeästi kääntää ne mua vastaan, nälviä niistä ja käyttää niitä aseena mua vastaan.

No siis, tietysti tämä kaveruus syö mun jaksamista, itsetuntoa, vointia ja saa omankin olon katkeraksi ja vihaiseksi, lisäksi ahdistuneeksi ja epävarmaksi.

Tällä kaverillani on heikko kyky sietää vastoinkäymisiä ja hän on katkera edelleen kauan sitten hänelle tapahtuneista ihan arkisistakin asioista.

Säälin häntä ja yritän aina välillä olla hänen käytettävissään, eli lytättävissä ja kehua häntä samalla silti hymyssä suin. Aina hän raivokkaasti epäilee olenko kääntynyt häntä vastaan, ajatellut hänestä pahaa tai aionko hylätä hänet.

Oikeasti haluaisin, että hänellä olisi ystäviä. Mutta tietysti hänen ystävyyssuhteensa ovat hakalia. Hän mielestäni kaipaisi empatiaa, kuuntelijaa joka ei tuomitse, kannustusta, tukea ja hyväksyntää. Mutta niiden antaminen hänen kaltaiselleen on suuri uhraus, minkä hän itsekin tuntuu aavistavan.

Hän on erittäin yksinäinen ja kokee ihmisten hylkäävän hänet epäreilusti.

Miksi valitset tuollaisen ystävän?

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole mikään yliluonnollinen juttu, mutta on jäänyt vaivaamaan. Minulla oli joskus kaveri, jonka kanssa välillä näimme ja se oli silloin minulle tärkeää, yhteyttä pidimme fb:ssä. Hän oli yksi harvoista kavereistani. Hän sitten jossain vaiheessa, ilman selityksiä, poisti minut kavereista ja lopetti yhteydenpidon siihen. En vieläkään tiedä enkä ymmärrä miksi, ehkä olin pahoittanut hänen mielensä. En ole kehdannut peräänkään kysellä, toisaalta, ehkä asia olisi sillä selvinnyt. Olen kyllä sosiaalisesti aika kömpelö, joten luultavasti tein jotain väärin. Tästä on vuosia aikaa, mutta vieläkin välillä vaivaa.

Mulle on käynyt ihan samoin..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Osa ihmisistä ajattelee juuri noin, että heidän kanssa kahvittelun tulisi olla tärkeämpiä muille kun muiden perheet ja harrastukset. Jolloin jää ihan syystä yksin.

Pointti jota ei nyt joku tämmöinen maailman napa tajunnut on, että miksi se oma elämä on sen odottamista että joku soittaa, miksei itse harrasta ja tee mukavia asioita, tutustu siellä ihmisiin. Jos eivät nykyiset ystävät koskaan halua olla tekemisissä, hankkii uusia. Kyllä ihmisiin tutustuu jos on itse suht normaali, ja kiinnostunut muistakin kun itsestään.

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Osa ihmisistä ajattelee juuri noin, että heidän kanssa kahvittelun tulisi olla tärkeämpiä muille kun muiden perheet ja harrastukset. Jolloin jää ihan syystä yksin.

Pointti jota ei nyt joku tämmöinen maailman napa tajunnut on, että miksi se oma elämä on sen odottamista että joku soittaa, miksei itse harrasta ja tee mukavia asioita, tutustu siellä ihmisiin. Jos eivät nykyiset ystävät koskaan halua olla tekemisissä, hankkii uusia. Kyllä ihmisiin tutustuu jos on itse suht normaali, ja kiinnostunut muistakin kun itsestään.

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Minä teen nelikymppisenä lapsettomana kaikkea yksin. Käyn harrastuksissa yksin, mökillä yksin, baarissa yksin, elokuvissa yksin, keikoilla yksin. En siis odottele. En myöskään tosin ole ilomielinen, itseriittoinen yksintekijä, vaan teen yksin, koska on pakko. 

Uusia kavereita tai ystäviä en silti löydä elokuvateatterista, baarista, keikoilta, mökiltä tai harrastuksista. Ehkä minussa on siis jokin vika - tai ehkä minä vain olen tavallinen ihminen, enkä erinomainen. Tule sinä näyttämään, miten se tapahtuu? Anna edes yksityiskohtaiset ohjeet. Sinä menet siis koputtamaan olalle jotakuta salilla kyykkäävää ja pyydät ehkä apua ja sen jälkeen kahville? Ennen elokuvaa kysyt, että hei, säkin näytät olevan yksin, mentäiskö vierekkäin istumaan ja tultaisko toisella kerralla yhdessä elokuviin? Baarissa menet juttelemaan tuntemattomille ja tunget puhelinnumeroasi? 

Minusta kaikki edellä kuvattu on tungettelevaa ja jollain tavalla hieman häiriintynyttä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Käytkö paljon esim. viihteellä? Tiedätkö, millaisia suhteita siellä ihmiset luovat? Minä nimittäin tiedän. Ne eivät ole mitään ystävyyssuhteita. 

Siinä taas ei ole mitään pahaa, jos ajattelee, että ystävä on tukihenkilö. Mutta toisaalta näistä mainitsemistani paikoista ei löydä tukihenkilöitä eikä vähemmän tukihenkilöitä. 

Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista.  Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle. 

Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen. 

Vierailija kirjoitti:

Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista.  Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle. 

Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen. 

No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista.  Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle. 

Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen. 

No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.

Onko kyseessä joukkuelaji? Tämä varmaan eri asia, tosin kuulemani mukaan niissäkin on sitä, että "moikka" tunnin jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista.  Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle. 

Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen. 

No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.

Onko kyseessä joukkuelaji? Tämä varmaan eri asia, tosin kuulemani mukaan niissäkin on sitä, että "moikka" tunnin jälkeen. 

Ei ole joukkuelaji. Yksilölaji, jossa paljon myös pariharjoittelua. Aktiiveille varsinkaan ei riitä pelkät ohjatut harjoitukset, joten siksi treenataan myös niiden ulkopuolella. Usein omien treenien jälkeen poiketaan parin kanssa kahvilla. Ja noista perjantai-illan baareiluista kerrotaan uusille harrastajille ja aina joku sellainenkin sinne uskaltautuu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Osa ihmisistä ajattelee juuri noin, että heidän kanssa kahvittelun tulisi olla tärkeämpiä muille kun muiden perheet ja harrastukset. Jolloin jää ihan syystä yksin.

Pointti jota ei nyt joku tämmöinen maailman napa tajunnut on, että miksi se oma elämä on sen odottamista että joku soittaa, miksei itse harrasta ja tee mukavia asioita, tutustu siellä ihmisiin. Jos eivät nykyiset ystävät koskaan halua olla tekemisissä, hankkii uusia. Kyllä ihmisiin tutustuu jos on itse suht normaali, ja kiinnostunut muistakin kun itsestään.

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Minä teen nelikymppisenä lapsettomana kaikkea yksin. Käyn harrastuksissa yksin, mökillä yksin, baarissa yksin, elokuvissa yksin, keikoilla yksin. En siis odottele. En myöskään tosin ole ilomielinen, itseriittoinen yksintekijä, vaan teen yksin, koska on pakko. 

Uusia kavereita tai ystäviä en silti löydä elokuvateatterista, baarista, keikoilta, mökiltä tai harrastuksista. Ehkä minussa on siis jokin vika - tai ehkä minä vain olen tavallinen ihminen, enkä erinomainen. Tule sinä näyttämään, miten se tapahtuu? Anna edes yksityiskohtaiset ohjeet. Sinä menet siis koputtamaan olalle jotakuta salilla kyykkäävää ja pyydät ehkä apua ja sen jälkeen kahville? Ennen elokuvaa kysyt, että hei, säkin näytät olevan yksin, mentäiskö vierekkäin istumaan ja tultaisko toisella kerralla yhdessä elokuviin? Baarissa menet juttelemaan tuntemattomille ja tunget puhelinnumeroasi? 

Minusta kaikki edellä kuvattu on tungettelevaa ja jollain tavalla hieman häiriintynyttä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Käytkö paljon esim. viihteellä? Tiedätkö, millaisia suhteita siellä ihmiset luovat? Minä nimittäin tiedän. Ne eivät ole mitään ystävyyssuhteita. 

Siinä taas ei ole mitään pahaa, jos ajattelee, että ystävä on tukihenkilö. Mutta toisaalta näistä mainitsemistani paikoista ei löydä tukihenkilöitä eikä vähemmän tukihenkilöitä. 

Haloo, ei elokuvissa tutustuta toisiin ihmisiin. Tuskin mökillekään kukaan vieras tunkee. Baareissa todellakin tutustutaan uusiin ihmisiin, jos on sen ikäinen että niissä käy. On ihan ok pyytää tanssimaan, sanoa jotakin kohteliasta, tai jutella muuten vaan. Kaikki eivät kiinnostu, mutta siihen ei ole tarvettakaan.

Jos ongelma on yksinäisyys, miksei mene sellaiseen harrastukseen, jossa tutustuu muihin? Yhdistystoiminta on tämmöistä, Suomessa löytyy yhdistys jokaiseen makuun, ihan sant-paulia-seurasta metsästykseen, urheilua seurassa on myös aika mahdoton harrastaa koskaan tutustumatta kehenkään. Lajeja löytyy sukelluksesta kamppailulajeihin ja petanqueen, joka kunnolle ja vartalolle. Minä kuuluun kuuteen harrastus yhdistykseen, jokaisen parissa tapaan ihmisiä ja niistä ihmisistä seuloutuvat ne ystävät kyllä. Ongelma on, ettei aika riitä kaikkeen mitä haluaisi tehdä.

Pitää käyttäytyä hyvin erikoisesti, ellei löydä juttukaveria mistään. Ihan tavallisia ihmisiä ne yhdistystoiminnan ihmisetkin ovat, löytyy monen ikäistä, näköistä ja kokoista. Marttyyrit ei ehkä tosin ole ihan sitä halutuinta seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Osa ihmisistä ajattelee juuri noin, että heidän kanssa kahvittelun tulisi olla tärkeämpiä muille kun muiden perheet ja harrastukset. Jolloin jää ihan syystä yksin.

Pointti jota ei nyt joku tämmöinen maailman napa tajunnut on, että miksi se oma elämä on sen odottamista että joku soittaa, miksei itse harrasta ja tee mukavia asioita, tutustu siellä ihmisiin. Jos eivät nykyiset ystävät koskaan halua olla tekemisissä, hankkii uusia. Kyllä ihmisiin tutustuu jos on itse suht normaali, ja kiinnostunut muistakin kun itsestään.

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Minä teen nelikymppisenä lapsettomana kaikkea yksin. Käyn harrastuksissa yksin, mökillä yksin, baarissa yksin, elokuvissa yksin, keikoilla yksin. En siis odottele. En myöskään tosin ole ilomielinen, itseriittoinen yksintekijä, vaan teen yksin, koska on pakko. 

Uusia kavereita tai ystäviä en silti löydä elokuvateatterista, baarista, keikoilta, mökiltä tai harrastuksista. Ehkä minussa on siis jokin vika - tai ehkä minä vain olen tavallinen ihminen, enkä erinomainen. Tule sinä näyttämään, miten se tapahtuu? Anna edes yksityiskohtaiset ohjeet. Sinä menet siis koputtamaan olalle jotakuta salilla kyykkäävää ja pyydät ehkä apua ja sen jälkeen kahville? Ennen elokuvaa kysyt, että hei, säkin näytät olevan yksin, mentäiskö vierekkäin istumaan ja tultaisko toisella kerralla yhdessä elokuviin? Baarissa menet juttelemaan tuntemattomille ja tunget puhelinnumeroasi? 

Minusta kaikki edellä kuvattu on tungettelevaa ja jollain tavalla hieman häiriintynyttä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Käytkö paljon esim. viihteellä? Tiedätkö, millaisia suhteita siellä ihmiset luovat? Minä nimittäin tiedän. Ne eivät ole mitään ystävyyssuhteita. 

Siinä taas ei ole mitään pahaa, jos ajattelee, että ystävä on tukihenkilö. Mutta toisaalta näistä mainitsemistani paikoista ei löydä tukihenkilöitä eikä vähemmän tukihenkilöitä. 

Haloo, ei elokuvissa tutustuta toisiin ihmisiin. Tuskin mökillekään kukaan vieras tunkee. Baareissa todellakin tutustutaan uusiin ihmisiin, jos on sen ikäinen että niissä käy. On ihan ok pyytää tanssimaan, sanoa jotakin kohteliasta, tai jutella muuten vaan. Kaikki eivät kiinnostu, mutta siihen ei ole tarvettakaan.

Jos ongelma on yksinäisyys, miksei mene sellaiseen harrastukseen, jossa tutustuu muihin? Yhdistystoiminta on tämmöistä, Suomessa löytyy yhdistys jokaiseen makuun, ihan sant-paulia-seurasta metsästykseen, urheilua seurassa on myös aika mahdoton harrastaa koskaan tutustumatta kehenkään. Lajeja löytyy sukelluksesta kamppailulajeihin ja petanqueen, joka kunnolle ja vartalolle. Minä kuuluun kuuteen harrastus yhdistykseen, jokaisen parissa tapaan ihmisiä ja niistä ihmisistä seuloutuvat ne ystävät kyllä. Ongelma on, ettei aika riitä kaikkeen mitä haluaisi tehdä.

Pitää käyttäytyä hyvin erikoisesti, ellei löydä juttukaveria mistään. Ihan tavallisia ihmisiä ne yhdistystoiminnan ihmisetkin ovat, löytyy monen ikäistä, näköistä ja kokoista. Marttyyrit ei ehkä tosin ole ihan sitä halutuinta seuraa.

Olen tästä ketjusta pistänyt merkille, että monen mielestä ystävystymisen pitäisi tapahtua lähes heti. Ei malteta kaikessa rauhassa tutustua muihin ja katsoa, johtaako tutustuminen kaveruuteen ja sekin kenties vielä ystävyyteen. Aikuisässä ystävystyminen on vaikeaa juuri siksi, että suurin osa meistä ei "heittäydy halimaan" toista kolmannella tapaamiskerralla. Jos odottaa nopeaa ystävystymistä, pitää löytää sellainen ihminen, joka myös haluaa  nopeaa ystävystymistä. Yleensä tällaisia löytyy yksinäisistä, mutta jostain kumman syystä ehdotus toisiin yksinäisiin tutustumisesta on yksinäisille kuin punainen vaate. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Osa ihmisistä ajattelee juuri noin, että heidän kanssa kahvittelun tulisi olla tärkeämpiä muille kun muiden perheet ja harrastukset. Jolloin jää ihan syystä yksin.

Pointti jota ei nyt joku tämmöinen maailman napa tajunnut on, että miksi se oma elämä on sen odottamista että joku soittaa, miksei itse harrasta ja tee mukavia asioita, tutustu siellä ihmisiin. Jos eivät nykyiset ystävät koskaan halua olla tekemisissä, hankkii uusia. Kyllä ihmisiin tutustuu jos on itse suht normaali, ja kiinnostunut muistakin kun itsestään.

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Minä teen nelikymppisenä lapsettomana kaikkea yksin. Käyn harrastuksissa yksin, mökillä yksin, baarissa yksin, elokuvissa yksin, keikoilla yksin. En siis odottele. En myöskään tosin ole ilomielinen, itseriittoinen yksintekijä, vaan teen yksin, koska on pakko. 

Uusia kavereita tai ystäviä en silti löydä elokuvateatterista, baarista, keikoilta, mökiltä tai harrastuksista. Ehkä minussa on siis jokin vika - tai ehkä minä vain olen tavallinen ihminen, enkä erinomainen. Tule sinä näyttämään, miten se tapahtuu? Anna edes yksityiskohtaiset ohjeet. Sinä menet siis koputtamaan olalle jotakuta salilla kyykkäävää ja pyydät ehkä apua ja sen jälkeen kahville? Ennen elokuvaa kysyt, että hei, säkin näytät olevan yksin, mentäiskö vierekkäin istumaan ja tultaisko toisella kerralla yhdessä elokuviin? Baarissa menet juttelemaan tuntemattomille ja tunget puhelinnumeroasi? 

Minusta kaikki edellä kuvattu on tungettelevaa ja jollain tavalla hieman häiriintynyttä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Käytkö paljon esim. viihteellä? Tiedätkö, millaisia suhteita siellä ihmiset luovat? Minä nimittäin tiedän. Ne eivät ole mitään ystävyyssuhteita. 

Siinä taas ei ole mitään pahaa, jos ajattelee, että ystävä on tukihenkilö. Mutta toisaalta näistä mainitsemistani paikoista ei löydä tukihenkilöitä eikä vähemmän tukihenkilöitä. 

Haloo, ei elokuvissa tutustuta toisiin ihmisiin. Tuskin mökillekään kukaan vieras tunkee. Baareissa todellakin tutustutaan uusiin ihmisiin, jos on sen ikäinen että niissä käy. On ihan ok pyytää tanssimaan, sanoa jotakin kohteliasta, tai jutella muuten vaan. Kaikki eivät kiinnostu, mutta siihen ei ole tarvettakaan.

Pitää käyttäytyä hyvin erikoisesti, ellei löydä juttukaveria mistään. Ihan tavallisia ihmisiä ne yhdistystoiminnan ihmisetkin ovat, löytyy monen ikäistä, näköistä ja kokoista. Marttyyrit ei ehkä tosin ole ihan sitä halutuinta seuraa.

Ei ehkä kannata tarttua johonkin mökkiin, kun en siitä ottanutkaan mitään tutustumisesimerkkiä. Se oli esimerkki siitä, että TEKEE ASIOITA YKSIN eikä odottele. 

Voi voi. Hetkellisestä juttukaverista on pitkä matka kaveriin tai ystävään. 

Joo, minäkin olen tutustunut baarissa ihmisiin. Tosin "on ihan ok pyytää tanssimaan" - minun baareissani ihmiset nauraisivat itsensä lähinnä tärviölle, jos näin tekisi. :D Mutta ymmärrän, yökerhoissa varmasti eri. 

Kaveruuden tai ystävyyden kanssa small talkilla ei ole mitään tekemistä. Hyvä, että tiedämme edes toistemme nimet. Usein emme tiedäkään, mutta voimme moikata ja vaihtaa muutamat sanaset. Joo joo, jos tarpeeksi kuluttaa aikaa, niin voi olla, että kuluttaa jonkun toisen kanssa pian aikaa samoissa kuvioissa. 

Puhummeko nyt siis siitä, että pääsee juttelemaan edes jonkun kanssa vai siitä, että löytää kavereita, joiden kanssa viettää monessakin aktiviteetissa aikaa? Minä puhun jälkimmäisestä, en hetkellisestä "moi, käyks sä täällä usein" -juttuseurasta. 

Minä olen ainakin liikunnallisesti niin clumsy, että intressit ovat enemmänkin kielipainotteisia. Liikunta kiinnostaa yksittäisinä liikuntatunteina, salilla käymisenä, tanssitunteina ym. terveysliikuntana. Itseänsä ei voi silti tyystin muuttaa, vaikka uusia kavereita haluaisi. 

Miksi ei mene yhdistystoimintaan? Hmm, moni ei varmaan ole monesta asiasta NIIN kiinnostunut, että haluaisi maksaa jäsenmaksuja ym. Minä kuulun yhteen sairausyhdistykseen, mutta en muihin. 

Tuntuisi aika hassulta, että liittyisi yhdistykseen, mutta oikeastaan ei olisi siitä asiasta kovin kiinnostunut, vaan haluaisi vain kavereita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Osa ihmisistä ajattelee juuri noin, että heidän kanssa kahvittelun tulisi olla tärkeämpiä muille kun muiden perheet ja harrastukset. Jolloin jää ihan syystä yksin.

Pointti jota ei nyt joku tämmöinen maailman napa tajunnut on, että miksi se oma elämä on sen odottamista että joku soittaa, miksei itse harrasta ja tee mukavia asioita, tutustu siellä ihmisiin. Jos eivät nykyiset ystävät koskaan halua olla tekemisissä, hankkii uusia. Kyllä ihmisiin tutustuu jos on itse suht normaali, ja kiinnostunut muistakin kun itsestään.

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Mitä sinä oikein ystäviltä kaipaat? Olet ihmeen vihamielisen oloinen. Et halua tavata ketään, et soitella... Mihin siis kaipaisit ystävää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Osa ihmisistä ajattelee juuri noin, että heidän kanssa kahvittelun tulisi olla tärkeämpiä muille kun muiden perheet ja harrastukset. Jolloin jää ihan syystä yksin.

Pointti jota ei nyt joku tämmöinen maailman napa tajunnut on, että miksi se oma elämä on sen odottamista että joku soittaa, miksei itse harrasta ja tee mukavia asioita, tutustu siellä ihmisiin. Jos eivät nykyiset ystävät koskaan halua olla tekemisissä, hankkii uusia. Kyllä ihmisiin tutustuu jos on itse suht normaali, ja kiinnostunut muistakin kun itsestään.

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Minä teen nelikymppisenä lapsettomana kaikkea yksin. Käyn harrastuksissa yksin, mökillä yksin, baarissa yksin, elokuvissa yksin, keikoilla yksin. En siis odottele. En myöskään tosin ole ilomielinen, itseriittoinen yksintekijä, vaan teen yksin, koska on pakko. 

Uusia kavereita tai ystäviä en silti löydä elokuvateatterista, baarista, keikoilta, mökiltä tai harrastuksista. Ehkä minussa on siis jokin vika - tai ehkä minä vain olen tavallinen ihminen, enkä erinomainen. Tule sinä näyttämään, miten se tapahtuu? Anna edes yksityiskohtaiset ohjeet. Sinä menet siis koputtamaan olalle jotakuta salilla kyykkäävää ja pyydät ehkä apua ja sen jälkeen kahville? Ennen elokuvaa kysyt, että hei, säkin näytät olevan yksin, mentäiskö vierekkäin istumaan ja tultaisko toisella kerralla yhdessä elokuviin? Baarissa menet juttelemaan tuntemattomille ja tunget puhelinnumeroasi? 

Minusta kaikki edellä kuvattu on tungettelevaa ja jollain tavalla hieman häiriintynyttä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Käytkö paljon esim. viihteellä? Tiedätkö, millaisia suhteita siellä ihmiset luovat? Minä nimittäin tiedän. Ne eivät ole mitään ystävyyssuhteita. 

Siinä taas ei ole mitään pahaa, jos ajattelee, että ystävä on tukihenkilö. Mutta toisaalta näistä mainitsemistani paikoista ei löydä tukihenkilöitä eikä vähemmän tukihenkilöitä. 

Haloo, ei elokuvissa tutustuta toisiin ihmisiin. Tuskin mökillekään kukaan vieras tunkee. Baareissa todellakin tutustutaan uusiin ihmisiin, jos on sen ikäinen että niissä käy. On ihan ok pyytää tanssimaan, sanoa jotakin kohteliasta, tai jutella muuten vaan. Kaikki eivät kiinnostu, mutta siihen ei ole tarvettakaan.

Pitää käyttäytyä hyvin erikoisesti, ellei löydä juttukaveria mistään. Ihan tavallisia ihmisiä ne yhdistystoiminnan ihmisetkin ovat, löytyy monen ikäistä, näköistä ja kokoista. Marttyyrit ei ehkä tosin ole ihan sitä halutuinta seuraa.

Ei ehkä kannata tarttua johonkin mökkiin, kun en siitä ottanutkaan mitään tutustumisesimerkkiä. Se oli esimerkki siitä, että TEKEE ASIOITA YKSIN eikä odottele. 

Voi voi. Hetkellisestä juttukaverista on pitkä matka kaveriin tai ystävään. 

Joo, minäkin olen tutustunut baarissa ihmisiin. Tosin "on ihan ok pyytää tanssimaan" - minun baareissani ihmiset nauraisivat itsensä lähinnä tärviölle, jos näin tekisi. :D Mutta ymmärrän, yökerhoissa varmasti eri. 

Kaveruuden tai ystävyyden kanssa small talkilla ei ole mitään tekemistä. Hyvä, että tiedämme edes toistemme nimet. Usein emme tiedäkään, mutta voimme moikata ja vaihtaa muutamat sanaset. Joo joo, jos tarpeeksi kuluttaa aikaa, niin voi olla, että kuluttaa jonkun toisen kanssa pian aikaa samoissa kuvioissa. 

Puhummeko nyt siis siitä, että pääsee juttelemaan edes jonkun kanssa vai siitä, että löytää kavereita, joiden kanssa viettää monessakin aktiviteetissa aikaa? Minä puhun jälkimmäisestä, en hetkellisestä "moi, käyks sä täällä usein" -juttuseurasta. 

Minä olen ainakin liikunnallisesti niin clumsy, että intressit ovat enemmänkin kielipainotteisia. Liikunta kiinnostaa yksittäisinä liikuntatunteina, salilla käymisenä, tanssitunteina ym. terveysliikuntana. Itseänsä ei voi silti tyystin muuttaa, vaikka uusia kavereita haluaisi. 

Ei olekaan, mutta suurimalla osalla aikuisiällä ystävystyneistä tämä ihmissuhde on alkanut nimenomaan smalltalkista. Vain sosiaalisesti tunari menee parin tapaamisen jälkeen vuodattamaan toiselle syvimmät surunsa tai kutsuu tämän häihinsä tai lapsensa kummiksi. Johan siinä vastapuoli säikähtää, että mitvit tuo oikein tekee. Smalltalkista tosiaan on pitkä matka kaveruuteen ja ystävyyteen, joten se matka nyt pitää vaan jaksaa  kulkea, jos haluaa kavereita ja ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Osa ihmisistä ajattelee juuri noin, että heidän kanssa kahvittelun tulisi olla tärkeämpiä muille kun muiden perheet ja harrastukset. Jolloin jää ihan syystä yksin.

Pointti jota ei nyt joku tämmöinen maailman napa tajunnut on, että miksi se oma elämä on sen odottamista että joku soittaa, miksei itse harrasta ja tee mukavia asioita, tutustu siellä ihmisiin. Jos eivät nykyiset ystävät koskaan halua olla tekemisissä, hankkii uusia. Kyllä ihmisiin tutustuu jos on itse suht normaali, ja kiinnostunut muistakin kun itsestään.

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Minä teen nelikymppisenä lapsettomana kaikkea yksin. Käyn harrastuksissa yksin, mökillä yksin, baarissa yksin, elokuvissa yksin, keikoilla yksin. En siis odottele. En myöskään tosin ole ilomielinen, itseriittoinen yksintekijä, vaan teen yksin, koska on pakko. 

Uusia kavereita tai ystäviä en silti löydä elokuvateatterista, baarista, keikoilta, mökiltä tai harrastuksista. Ehkä minussa on siis jokin vika - tai ehkä minä vain olen tavallinen ihminen, enkä erinomainen. Tule sinä näyttämään, miten se tapahtuu? Anna edes yksityiskohtaiset ohjeet. Sinä menet siis koputtamaan olalle jotakuta salilla kyykkäävää ja pyydät ehkä apua ja sen jälkeen kahville? Ennen elokuvaa kysyt, että hei, säkin näytät olevan yksin, mentäiskö vierekkäin istumaan ja tultaisko toisella kerralla yhdessä elokuviin? Baarissa menet juttelemaan tuntemattomille ja tunget puhelinnumeroasi? 

Minusta kaikki edellä kuvattu on tungettelevaa ja jollain tavalla hieman häiriintynyttä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Käytkö paljon esim. viihteellä? Tiedätkö, millaisia suhteita siellä ihmiset luovat? Minä nimittäin tiedän. Ne eivät ole mitään ystävyyssuhteita. 

Siinä taas ei ole mitään pahaa, jos ajattelee, että ystävä on tukihenkilö. Mutta toisaalta näistä mainitsemistani paikoista ei löydä tukihenkilöitä eikä vähemmän tukihenkilöitä. 

Haloo, ei elokuvissa tutustuta toisiin ihmisiin. Tuskin mökillekään kukaan vieras tunkee. Baareissa todellakin tutustutaan uusiin ihmisiin, jos on sen ikäinen että niissä käy. On ihan ok pyytää tanssimaan, sanoa jotakin kohteliasta, tai jutella muuten vaan. Kaikki eivät kiinnostu, mutta siihen ei ole tarvettakaan.

Jos ongelma on yksinäisyys, miksei mene sellaiseen harrastukseen, jossa tutustuu muihin? Yhdistystoiminta on tämmöistä, Suomessa löytyy yhdistys jokaiseen makuun, ihan sant-paulia-seurasta metsästykseen, urheilua seurassa on myös aika mahdoton harrastaa koskaan tutustumatta kehenkään. Lajeja löytyy sukelluksesta kamppailulajeihin ja petanqueen, joka kunnolle ja vartalolle. Minä kuuluun kuuteen harrastus yhdistykseen, jokaisen parissa tapaan ihmisiä ja niistä ihmisistä seuloutuvat ne ystävät kyllä. Ongelma on, ettei aika riitä kaikkeen mitä haluaisi tehdä.

Pitää käyttäytyä hyvin erikoisesti, ellei löydä juttukaveria mistään. Ihan tavallisia ihmisiä ne yhdistystoiminnan ihmisetkin ovat, löytyy monen ikäistä, näköistä ja kokoista. Marttyyrit ei ehkä tosin ole ihan sitä halutuinta seuraa.

Olen tästä ketjusta pistänyt merkille, että monen mielestä ystävystymisen pitäisi tapahtua lähes heti. Ei malteta kaikessa rauhassa tutustua muihin ja katsoa, johtaako tutustuminen kaveruuteen ja sekin kenties vielä ystävyyteen. Aikuisässä ystävystyminen on vaikeaa juuri siksi, että suurin osa meistä ei "heittäydy halimaan" toista kolmannella tapaamiskerralla. Jos odottaa nopeaa ystävystymistä, pitää löytää sellainen ihminen, joka myös haluaa  nopeaa ystävystymistä. Yleensä tällaisia löytyy yksinäisistä, mutta jostain kumman syystä ehdotus toisiin yksinäisiin tutustumisesta on yksinäisille kuin punainen vaate. 

Tuo on totta, ellei heti löydy sitä loppuelämän sydänystävää (=kuuntelijaa), niin ei kelpaa. Minä kuulun mm Marttoihin, ampumaseuraan, muutamaan eläinyhdistykseen, venekerhoon ja paikallisyhdistykseen. Joka ainoassa noissa on kokouksia ja tapahtumia joissa tapaa ihmisiä, vieläpä ihmisiä jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista. Löytyy heti yhteistä puhuttavaa, ja jokaisessa yhdistyksessä alkuun ne vetäjät pyrkivät ottamaan uusia jäseniä mukaan toimintaan, eli ei tarvitse istua tuppisuuna seinäruusuna, vaikka olisi vähän ujompikin.

Sieltä sitten ajan mittaan valikoituu niitä parempia ystäviä, joiden kanssa vietetään rapujuhlaa tai keskikesän juhlaa jonkun kotona harrastuksen ulkopuolellakin. Mutta tämä ei kai yksinäiselle käy, koska ekassa kokouksessa ei luultavasti löydy sitä loppuelämän ystävää?

Vai miksi ei?