Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei mene yhdistystoimintaan? Hmm, moni ei varmaan ole monesta asiasta NIIN kiinnostunut, että haluaisi maksaa jäsenmaksuja ym. Minä kuulun yhteen sairausyhdistykseen, mutta en muihin. 

Tuntuisi aika hassulta, että liittyisi yhdistykseen, mutta oikeastaan ei olisi siitä asiasta kovin kiinnostunut, vaan haluaisi vain kavereita. 

Tuo on yksi syy miksi jää yksin, on yleensä aika tylsää seuraa, ellei ole kiinnostunut yhtään_mistään. Yhdistyksiä on kymmeniätuhansia, jos ei yhtään mikään kiinnosta, ongelma on paljon syvemmällä kuin se yksinäisyys.

Ei tarvitse ole atleettinen, löytyy radioamatöörejä, postimerkkeilijöitä, historian harrastajia, amatööriteattereita, erilaisissa auttamisyhdistyksissä kaivataan aina jäseniä. Voi vetää lasten harrastusryhmiä, auttaa rikosten uhreja, kasvattaa perinnekasveja tai auttaa vanhainkodin mummoja ulkoilemaan. Mutta ei. Miksi ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Osa ihmisistä ajattelee juuri noin, että heidän kanssa kahvittelun tulisi olla tärkeämpiä muille kun muiden perheet ja harrastukset. Jolloin jää ihan syystä yksin.

Pointti jota ei nyt joku tämmöinen maailman napa tajunnut on, että miksi se oma elämä on sen odottamista että joku soittaa, miksei itse harrasta ja tee mukavia asioita, tutustu siellä ihmisiin. Jos eivät nykyiset ystävät koskaan halua olla tekemisissä, hankkii uusia. Kyllä ihmisiin tutustuu jos on itse suht normaali, ja kiinnostunut muistakin kun itsestään.

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Minä teen nelikymppisenä lapsettomana kaikkea yksin. Käyn harrastuksissa yksin, mökillä yksin, baarissa yksin, elokuvissa yksin, keikoilla yksin. En siis odottele. En myöskään tosin ole ilomielinen, itseriittoinen yksintekijä, vaan teen yksin, koska on pakko. 

Uusia kavereita tai ystäviä en silti löydä elokuvateatterista, baarista, keikoilta, mökiltä tai harrastuksista. Ehkä minussa on siis jokin vika - tai ehkä minä vain olen tavallinen ihminen, enkä erinomainen. Tule sinä näyttämään, miten se tapahtuu? Anna edes yksityiskohtaiset ohjeet. Sinä menet siis koputtamaan olalle jotakuta salilla kyykkäävää ja pyydät ehkä apua ja sen jälkeen kahville? Ennen elokuvaa kysyt, että hei, säkin näytät olevan yksin, mentäiskö vierekkäin istumaan ja tultaisko toisella kerralla yhdessä elokuviin? Baarissa menet juttelemaan tuntemattomille ja tunget puhelinnumeroasi? 

Minusta kaikki edellä kuvattu on tungettelevaa ja jollain tavalla hieman häiriintynyttä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Käytkö paljon esim. viihteellä? Tiedätkö, millaisia suhteita siellä ihmiset luovat? Minä nimittäin tiedän. Ne eivät ole mitään ystävyyssuhteita. 

Siinä taas ei ole mitään pahaa, jos ajattelee, että ystävä on tukihenkilö. Mutta toisaalta näistä mainitsemistani paikoista ei löydä tukihenkilöitä eikä vähemmän tukihenkilöitä. 

Haloo, ei elokuvissa tutustuta toisiin ihmisiin. Tuskin mökillekään kukaan vieras tunkee. Baareissa todellakin tutustutaan uusiin ihmisiin, jos on sen ikäinen että niissä käy. On ihan ok pyytää tanssimaan, sanoa jotakin kohteliasta, tai jutella muuten vaan. Kaikki eivät kiinnostu, mutta siihen ei ole tarvettakaan.

Pitää käyttäytyä hyvin erikoisesti, ellei löydä juttukaveria mistään. Ihan tavallisia ihmisiä ne yhdistystoiminnan ihmisetkin ovat, löytyy monen ikäistä, näköistä ja kokoista. Marttyyrit ei ehkä tosin ole ihan sitä halutuinta seuraa.

Ei ehkä kannata tarttua johonkin mökkiin, kun en siitä ottanutkaan mitään tutustumisesimerkkiä. Se oli esimerkki siitä, että TEKEE ASIOITA YKSIN eikä odottele. 

Voi voi. Hetkellisestä juttukaverista on pitkä matka kaveriin tai ystävään. 

Joo, minäkin olen tutustunut baarissa ihmisiin. Tosin "on ihan ok pyytää tanssimaan" - minun baareissani ihmiset nauraisivat itsensä lähinnä tärviölle, jos näin tekisi. :D Mutta ymmärrän, yökerhoissa varmasti eri. 

Kaveruuden tai ystävyyden kanssa small talkilla ei ole mitään tekemistä. Hyvä, että tiedämme edes toistemme nimet. Usein emme tiedäkään, mutta voimme moikata ja vaihtaa muutamat sanaset. Joo joo, jos tarpeeksi kuluttaa aikaa, niin voi olla, että kuluttaa jonkun toisen kanssa pian aikaa samoissa kuvioissa. 

Puhummeko nyt siis siitä, että pääsee juttelemaan edes jonkun kanssa vai siitä, että löytää kavereita, joiden kanssa viettää monessakin aktiviteetissa aikaa? Minä puhun jälkimmäisestä, en hetkellisestä "moi, käyks sä täällä usein" -juttuseurasta. 

Minä olen ainakin liikunnallisesti niin clumsy, että intressit ovat enemmänkin kielipainotteisia. Liikunta kiinnostaa yksittäisinä liikuntatunteina, salilla käymisenä, tanssitunteina ym. terveysliikuntana. Itseänsä ei voi silti tyystin muuttaa, vaikka uusia kavereita haluaisi. 

Ei olekaan, mutta suurimalla osalla aikuisiällä ystävystyneistä tämä ihmissuhde on alkanut nimenomaan smalltalkista. Vain sosiaalisesti tunari menee parin tapaamisen jälkeen vuodattamaan toiselle syvimmät surunsa tai kutsuu tämän häihinsä tai lapsensa kummiksi. Johan siinä vastapuoli säikähtää, että mitvit tuo oikein tekee. Smalltalkista tosiaan on pitkä matka kaveruuteen ja ystävyyteen, joten se matka nyt pitää vaan jaksaa  kulkea, jos haluaa kavereita ja ystäviä.

Otetaan nyt oikeasti realistinen silmä silti käteen. Esim. kapakassa voidaan nähdä jotakuta ihmistä vuosikausia, mutta mikä tapahtuu kapakassa, se myös pysyköön siellä. Karkea sääntö. Ei siellä lähdetä lirkuttelemaan, että mitäs jos nähtäiskin kahvilla joku päivä. Kun se homman nimi on enemmän tai vähemmän pikemminkin se, että me ei tiedetä toisistamme mitään päivänvalossa eikä meidän tarvitsekaan tietää! Ei puhelinnumeroa, ei sukunimeä, ei mitään. Se on eri asia, jos koittaa jotain seksuaalissävytteistä seuraa hakea toisesta, vaikka nekin baarikuviot nyt usein tiedetään.

Monissa harrastuksissa käy silti täsmälleen sama. Harrastetaan vuosia samaa, ja aina vain moikkaillaan. Tai ehkä vaihdetaan muutama sananen pukuhuoneessa tai muuten vaan ennen tuntia tai tunnin jälkeen. Että miten nyt onkin kaikki asiat unohtuneet ja ei nyt oikein tiennyt, olisiko jatkanut harrastusta enää vai ei. Tai että päättikin nyt vaihtaa helpompaan ryhmään. 

Ei varmasti kaikki harrastukset ole tällaisia, mutta monet oikeasti vaan on. Jos haluaa oppia portugalia, koska on lähdössä joksikin aikaa Brasiliaan miehensä kanssa, niin ei se suuri intressi ole silloin monella se, että vilkuillaan, löytyisikö kurssilta kavereita.  Harmi kyllä, ettei ole, mutta näin se vaan on. Suurta osaa ei kiinnosta edes se, että jatkaako kanssaopiskelijat ensi vuonna harrastusta vai eivät (paitsi korkeintaan ryhmän muodostumisen takia kiinnostaa), vaan heitä kiinnostaa se, mitä he ITSE tekevät harrastuksensa suhteen.

Varmasti kuulostaa kyyniseltä tekstiltä, mutta sellaista se elämä vaan on. Voihan se tosiaan olla, että on vääristä asioista kiinnostunut, osaa vääriä asioita ja pyörii väärissä piireissä, mutta tosiaan, ei itseään ihan loputtomasti voi muuttaa. Itse olen ainakin harrastellut ihan laidasta laitaan, mutta fokus on aina ollut ihmisillä harrastamisessa. Ehkä jossain "olohuoneessa" tutustuisi parhaiten eli ryhmässä, jossa ideakin olisi se, että ei olla mistään erityisestä kiinnostuneita, vaan ollaan kiinnostuneita ihmisistä. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei mene yhdistystoimintaan? Hmm, moni ei varmaan ole monesta asiasta NIIN kiinnostunut, että haluaisi maksaa jäsenmaksuja ym. Minä kuulun yhteen sairausyhdistykseen, mutta en muihin. 

Tuntuisi aika hassulta, että liittyisi yhdistykseen, mutta oikeastaan ei olisi siitä asiasta kovin kiinnostunut, vaan haluaisi vain kavereita. 

Ethän sä sinne yhdistystoimintaan menisikään saadaksesi vain kavereita vaan siksi, että se toiminta kiinnostaa sua. Eikä kaikissa yhdistyksissä ole edes mitään jäsenmaksuja. Sitäpaitsi ne jäsenmaksutkin on yleensä aika pieniä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei mene yhdistystoimintaan? Hmm, moni ei varmaan ole monesta asiasta NIIN kiinnostunut, että haluaisi maksaa jäsenmaksuja ym. Minä kuulun yhteen sairausyhdistykseen, mutta en muihin. 

Tuntuisi aika hassulta, että liittyisi yhdistykseen, mutta oikeastaan ei olisi siitä asiasta kovin kiinnostunut, vaan haluaisi vain kavereita. 

Tuo on yksi syy miksi jää yksin, on yleensä aika tylsää seuraa, ellei ole kiinnostunut yhtään_mistään. Yhdistyksiä on kymmeniätuhansia, jos ei yhtään mikään kiinnosta, ongelma on paljon syvemmällä kuin se yksinäisyys.

Ei tarvitse ole atleettinen, löytyy radioamatöörejä, postimerkkeilijöitä, historian harrastajia, amatööriteattereita, erilaisissa auttamisyhdistyksissä kaivataan aina jäseniä. Voi vetää lasten harrastusryhmiä, auttaa rikosten uhreja, kasvattaa perinnekasveja tai auttaa vanhainkodin mummoja ulkoilemaan. Mutta ei. Miksi ei?

On varsin eri asia olla kiinnostunut jostain kuin olla kiinnostunut siitä yhdistystasolla. Itse en ole liittynyt edes harrastukseen liittyvään yhdistykseen aina, koska haitta on ollut jäsenmaksu, hyöty ehkä minimaalinen rahallinen etu jostakin. Ensisijaisesti yhdistyksen toiminta ylipäänsä hyödyttänyt aktiiveja. 

Noista vapaaehtoisjutuista sen verran, että esim. itselläni ne ovat tällä hetkellä tauolla, koska moniin pitää sitoutua tietyksi ajaksi tietyllä volyymillä. Ei riitä aika, enkä halua olla mul*ku, ja lähteä toimintaan mukaan vasemmalla kädellä, vaikka huvittaisikin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Osa ihmisistä ajattelee juuri noin, että heidän kanssa kahvittelun tulisi olla tärkeämpiä muille kun muiden perheet ja harrastukset. Jolloin jää ihan syystä yksin.

Pointti jota ei nyt joku tämmöinen maailman napa tajunnut on, että miksi se oma elämä on sen odottamista että joku soittaa, miksei itse harrasta ja tee mukavia asioita, tutustu siellä ihmisiin. Jos eivät nykyiset ystävät koskaan halua olla tekemisissä, hankkii uusia. Kyllä ihmisiin tutustuu jos on itse suht normaali, ja kiinnostunut muistakin kun itsestään.

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Minä teen nelikymppisenä lapsettomana kaikkea yksin. Käyn harrastuksissa yksin, mökillä yksin, baarissa yksin, elokuvissa yksin, keikoilla yksin. En siis odottele. En myöskään tosin ole ilomielinen, itseriittoinen yksintekijä, vaan teen yksin, koska on pakko. 

Uusia kavereita tai ystäviä en silti löydä elokuvateatterista, baarista, keikoilta, mökiltä tai harrastuksista. Ehkä minussa on siis jokin vika - tai ehkä minä vain olen tavallinen ihminen, enkä erinomainen. Tule sinä näyttämään, miten se tapahtuu? Anna edes yksityiskohtaiset ohjeet. Sinä menet siis koputtamaan olalle jotakuta salilla kyykkäävää ja pyydät ehkä apua ja sen jälkeen kahville? Ennen elokuvaa kysyt, että hei, säkin näytät olevan yksin, mentäiskö vierekkäin istumaan ja tultaisko toisella kerralla yhdessä elokuviin? Baarissa menet juttelemaan tuntemattomille ja tunget puhelinnumeroasi? 

Minusta kaikki edellä kuvattu on tungettelevaa ja jollain tavalla hieman häiriintynyttä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Käytkö paljon esim. viihteellä? Tiedätkö, millaisia suhteita siellä ihmiset luovat? Minä nimittäin tiedän. Ne eivät ole mitään ystävyyssuhteita. 

Siinä taas ei ole mitään pahaa, jos ajattelee, että ystävä on tukihenkilö. Mutta toisaalta näistä mainitsemistani paikoista ei löydä tukihenkilöitä eikä vähemmän tukihenkilöitä. 

Haloo, ei elokuvissa tutustuta toisiin ihmisiin. Tuskin mökillekään kukaan vieras tunkee. Baareissa todellakin tutustutaan uusiin ihmisiin, jos on sen ikäinen että niissä käy. On ihan ok pyytää tanssimaan, sanoa jotakin kohteliasta, tai jutella muuten vaan. Kaikki eivät kiinnostu, mutta siihen ei ole tarvettakaan.

Pitää käyttäytyä hyvin erikoisesti, ellei löydä juttukaveria mistään. Ihan tavallisia ihmisiä ne yhdistystoiminnan ihmisetkin ovat, löytyy monen ikäistä, näköistä ja kokoista. Marttyyrit ei ehkä tosin ole ihan sitä halutuinta seuraa.

Ei ehkä kannata tarttua johonkin mökkiin, kun en siitä ottanutkaan mitään tutustumisesimerkkiä. Se oli esimerkki siitä, että TEKEE ASIOITA YKSIN eikä odottele. 

Voi voi. Hetkellisestä juttukaverista on pitkä matka kaveriin tai ystävään. 

Joo, minäkin olen tutustunut baarissa ihmisiin. Tosin "on ihan ok pyytää tanssimaan" - minun baareissani ihmiset nauraisivat itsensä lähinnä tärviölle, jos näin tekisi. :D Mutta ymmärrän, yökerhoissa varmasti eri. 

Kaveruuden tai ystävyyden kanssa small talkilla ei ole mitään tekemistä. Hyvä, että tiedämme edes toistemme nimet. Usein emme tiedäkään, mutta voimme moikata ja vaihtaa muutamat sanaset. Joo joo, jos tarpeeksi kuluttaa aikaa, niin voi olla, että kuluttaa jonkun toisen kanssa pian aikaa samoissa kuvioissa. 

Puhummeko nyt siis siitä, että pääsee juttelemaan edes jonkun kanssa vai siitä, että löytää kavereita, joiden kanssa viettää monessakin aktiviteetissa aikaa? Minä puhun jälkimmäisestä, en hetkellisestä "moi, käyks sä täällä usein" -juttuseurasta. 

Minä olen ainakin liikunnallisesti niin clumsy, että intressit ovat enemmänkin kielipainotteisia. Liikunta kiinnostaa yksittäisinä liikuntatunteina, salilla käymisenä, tanssitunteina ym. terveysliikuntana. Itseänsä ei voi silti tyystin muuttaa, vaikka uusia kavereita haluaisi. 

Ei olekaan, mutta suurimalla osalla aikuisiällä ystävystyneistä tämä ihmissuhde on alkanut nimenomaan smalltalkista. Vain sosiaalisesti tunari menee parin tapaamisen jälkeen vuodattamaan toiselle syvimmät surunsa tai kutsuu tämän häihinsä tai lapsensa kummiksi. Johan siinä vastapuoli säikähtää, että mitvit tuo oikein tekee. Smalltalkista tosiaan on pitkä matka kaveruuteen ja ystävyyteen, joten se matka nyt pitää vaan jaksaa  kulkea, jos haluaa kavereita ja ystäviä.

Otetaan nyt oikeasti realistinen silmä silti käteen. Esim. kapakassa voidaan nähdä jotakuta ihmistä vuosikausia, mutta mikä tapahtuu kapakassa, se myös pysyköön siellä. Karkea sääntö. Ei siellä lähdetä lirkuttelemaan, että mitäs jos nähtäiskin kahvilla joku päivä. Kun se homman nimi on enemmän tai vähemmän pikemminkin se, että me ei tiedetä toisistamme mitään päivänvalossa eikä meidän tarvitsekaan tietää! Ei puhelinnumeroa, ei sukunimeä, ei mitään. Se on eri asia, jos koittaa jotain seksuaalissävytteistä seuraa hakea toisesta, vaikka nekin baarikuviot nyt usein tiedetään.

Monissa harrastuksissa käy silti täsmälleen sama. Harrastetaan vuosia samaa, ja aina vain moikkaillaan. Tai ehkä vaihdetaan muutama sananen pukuhuoneessa tai muuten vaan ennen tuntia tai tunnin jälkeen. Että miten nyt onkin kaikki asiat unohtuneet ja ei nyt oikein tiennyt, olisiko jatkanut harrastusta enää vai ei. Tai että päättikin nyt vaihtaa helpompaan ryhmään. 

Ei varmasti kaikki harrastukset ole tällaisia, mutta monet oikeasti vaan on. Jos haluaa oppia portugalia, koska on lähdössä joksikin aikaa Brasiliaan miehensä kanssa, niin ei se suuri intressi ole silloin monella se, että vilkuillaan, löytyisikö kurssilta kavereita.  Harmi kyllä, ettei ole, mutta näin se vaan on. Suurta osaa ei kiinnosta edes se, että jatkaako kanssaopiskelijat ensi vuonna harrastusta vai eivät (paitsi korkeintaan ryhmän muodostumisen takia kiinnostaa), vaan heitä kiinnostaa se, mitä he ITSE tekevät harrastuksensa suhteen.

Varmasti kuulostaa kyyniseltä tekstiltä, mutta sellaista se elämä vaan on. Voihan se tosiaan olla, että on vääristä asioista kiinnostunut, osaa vääriä asioita ja pyörii väärissä piireissä, mutta tosiaan, ei itseään ihan loputtomasti voi muuttaa. Itse olen ainakin harrastellut ihan laidasta laitaan, mutta fokus on aina ollut ihmisillä harrastamisessa. Ehkä jossain "olohuoneessa" tutustuisi parhaiten eli ryhmässä, jossa ideakin olisi se, että ei olla mistään erityisestä kiinnostuneita, vaan ollaan kiinnostuneita ihmisistä. 

Aijaa, mulla ei ole tuollaista karkeaa sääntöä. Olen käynyt jo vuosia samassa lähikapakassa. Useimmiten syömässä, kun en viitsi laittaa ruokaa. Joskus vain oluella tai lasillisella viiniä. Jossain vaiheessa on alettu moikkaamaan, istumaan samassa pöydässä ja juttelemaan. Kun tätä on tapahtunut useamman kerran ja kapakan ohi kesäiltana kulkiessaan huomaa tuttuja naamoja terassilla, niin kotiinmenon sijasta kurvaakin terassille. Siinä on sitten pyydetty FB-kavereiksi ja yhteydenpito onnistuu paremmin kuin käymällä kapakassa katsomassa, oisko tietty henkilö siellä. Noh, meillä on syntynyt tuossa kapakassa neljän naisen kaveriporukka, joka käy yhdessä iltakävelyllä koirien kanssa tai ilman, ollaan oltu laivaristeilyllä, shoppailemassa jne. 

Eli sekin on vähän millaisia sääntöjä itselleen ja muille asettaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei mene yhdistystoimintaan? Hmm, moni ei varmaan ole monesta asiasta NIIN kiinnostunut, että haluaisi maksaa jäsenmaksuja ym. Minä kuulun yhteen sairausyhdistykseen, mutta en muihin. 

Tuntuisi aika hassulta, että liittyisi yhdistykseen, mutta oikeastaan ei olisi siitä asiasta kovin kiinnostunut, vaan haluaisi vain kavereita. 

Ethän sä sinne yhdistystoimintaan menisikään saadaksesi vain kavereita vaan siksi, että se toiminta kiinnostaa sua. Eikä kaikissa yhdistyksissä ole edes mitään jäsenmaksuja. Sitäpaitsi ne jäsenmaksutkin on yleensä aika pieniä. 

Kuten sanoin, moni ei varmasti ole NIIN kiinnostunut, että yhdistys kiinnostaisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei mene yhdistystoimintaan? Hmm, moni ei varmaan ole monesta asiasta NIIN kiinnostunut, että haluaisi maksaa jäsenmaksuja ym. Minä kuulun yhteen sairausyhdistykseen, mutta en muihin. 

Tuntuisi aika hassulta, että liittyisi yhdistykseen, mutta oikeastaan ei olisi siitä asiasta kovin kiinnostunut, vaan haluaisi vain kavereita. 

Tuo on yksi syy miksi jää yksin, on yleensä aika tylsää seuraa, ellei ole kiinnostunut yhtään_mistään. Yhdistyksiä on kymmeniätuhansia, jos ei yhtään mikään kiinnosta, ongelma on paljon syvemmällä kuin se yksinäisyys.

Ei tarvitse ole atleettinen, löytyy radioamatöörejä, postimerkkeilijöitä, historian harrastajia, amatööriteattereita, erilaisissa auttamisyhdistyksissä kaivataan aina jäseniä. Voi vetää lasten harrastusryhmiä, auttaa rikosten uhreja, kasvattaa perinnekasveja tai auttaa vanhainkodin mummoja ulkoilemaan. Mutta ei. Miksi ei?

On varsin eri asia olla kiinnostunut jostain kuin olla kiinnostunut siitä yhdistystasolla. Itse en ole liittynyt edes harrastukseen liittyvään yhdistykseen aina, koska haitta on ollut jäsenmaksu, hyöty ehkä minimaalinen rahallinen etu jostakin. Ensisijaisesti yhdistyksen toiminta ylipäänsä hyödyttänyt aktiiveja. 

Noista vapaaehtoisjutuista sen verran, että esim. itselläni ne ovat tällä hetkellä tauolla, koska moniin pitää sitoutua tietyksi ajaksi tietyllä volyymillä. Ei riitä aika, enkä halua olla mul*ku, ja lähteä toimintaan mukaan vasemmalla kädellä, vaikka huvittaisikin. 

Monihan tuntuu edellyttävän tuollaista sitoutumista myös ystävyyssuhteista, joten sullahan ei olisi aikaa sellaisellekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei mene yhdistystoimintaan? Hmm, moni ei varmaan ole monesta asiasta NIIN kiinnostunut, että haluaisi maksaa jäsenmaksuja ym. Minä kuulun yhteen sairausyhdistykseen, mutta en muihin. 

Tuntuisi aika hassulta, että liittyisi yhdistykseen, mutta oikeastaan ei olisi siitä asiasta kovin kiinnostunut, vaan haluaisi vain kavereita. 

Ethän sä sinne yhdistystoimintaan menisikään saadaksesi vain kavereita vaan siksi, että se toiminta kiinnostaa sua. Eikä kaikissa yhdistyksissä ole edes mitään jäsenmaksuja. Sitäpaitsi ne jäsenmaksutkin on yleensä aika pieniä. 

Kuten sanoin, moni ei varmasti ole NIIN kiinnostunut, että yhdistys kiinnostaisi. 

No sitten ei mene. Mutta mitä harvemmasta asiasta, jossa voi tutustua toisiin, on kiinnostunut, sitä vähemmän jää paikkoja ja tilanteita tutustua muihin. Ja kun valitettavasti kaveruus ja ystävyys edellyttää, että ensin tutustutaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Osa ihmisistä ajattelee juuri noin, että heidän kanssa kahvittelun tulisi olla tärkeämpiä muille kun muiden perheet ja harrastukset. Jolloin jää ihan syystä yksin.

Pointti jota ei nyt joku tämmöinen maailman napa tajunnut on, että miksi se oma elämä on sen odottamista että joku soittaa, miksei itse harrasta ja tee mukavia asioita, tutustu siellä ihmisiin. Jos eivät nykyiset ystävät koskaan halua olla tekemisissä, hankkii uusia. Kyllä ihmisiin tutustuu jos on itse suht normaali, ja kiinnostunut muistakin kun itsestään.

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Minä teen nelikymppisenä lapsettomana kaikkea yksin. Käyn harrastuksissa yksin, mökillä yksin, baarissa yksin, elokuvissa yksin, keikoilla yksin. En siis odottele. En myöskään tosin ole ilomielinen, itseriittoinen yksintekijä, vaan teen yksin, koska on pakko. 

Uusia kavereita tai ystäviä en silti löydä elokuvateatterista, baarista, keikoilta, mökiltä tai harrastuksista. Ehkä minussa on siis jokin vika - tai ehkä minä vain olen tavallinen ihminen, enkä erinomainen. Tule sinä näyttämään, miten se tapahtuu? Anna edes yksityiskohtaiset ohjeet. Sinä menet siis koputtamaan olalle jotakuta salilla kyykkäävää ja pyydät ehkä apua ja sen jälkeen kahville? Ennen elokuvaa kysyt, että hei, säkin näytät olevan yksin, mentäiskö vierekkäin istumaan ja tultaisko toisella kerralla yhdessä elokuviin? Baarissa menet juttelemaan tuntemattomille ja tunget puhelinnumeroasi? 

Minusta kaikki edellä kuvattu on tungettelevaa ja jollain tavalla hieman häiriintynyttä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Käytkö paljon esim. viihteellä? Tiedätkö, millaisia suhteita siellä ihmiset luovat? Minä nimittäin tiedän. Ne eivät ole mitään ystävyyssuhteita. 

Siinä taas ei ole mitään pahaa, jos ajattelee, että ystävä on tukihenkilö. Mutta toisaalta näistä mainitsemistani paikoista ei löydä tukihenkilöitä eikä vähemmän tukihenkilöitä. 

Haloo, ei elokuvissa tutustuta toisiin ihmisiin. Tuskin mökillekään kukaan vieras tunkee. Baareissa todellakin tutustutaan uusiin ihmisiin, jos on sen ikäinen että niissä käy. On ihan ok pyytää tanssimaan, sanoa jotakin kohteliasta, tai jutella muuten vaan. Kaikki eivät kiinnostu, mutta siihen ei ole tarvettakaan.

Pitää käyttäytyä hyvin erikoisesti, ellei löydä juttukaveria mistään. Ihan tavallisia ihmisiä ne yhdistystoiminnan ihmisetkin ovat, löytyy monen ikäistä, näköistä ja kokoista. Marttyyrit ei ehkä tosin ole ihan sitä halutuinta seuraa.

Ei ehkä kannata tarttua johonkin mökkiin, kun en siitä ottanutkaan mitään tutustumisesimerkkiä. Se oli esimerkki siitä, että TEKEE ASIOITA YKSIN eikä odottele. 

Voi voi. Hetkellisestä juttukaverista on pitkä matka kaveriin tai ystävään. 

Joo, minäkin olen tutustunut baarissa ihmisiin. Tosin "on ihan ok pyytää tanssimaan" - minun baareissani ihmiset nauraisivat itsensä lähinnä tärviölle, jos näin tekisi. :D Mutta ymmärrän, yökerhoissa varmasti eri. 

Kaveruuden tai ystävyyden kanssa small talkilla ei ole mitään tekemistä. Hyvä, että tiedämme edes toistemme nimet. Usein emme tiedäkään, mutta voimme moikata ja vaihtaa muutamat sanaset. Joo joo, jos tarpeeksi kuluttaa aikaa, niin voi olla, että kuluttaa jonkun toisen kanssa pian aikaa samoissa kuvioissa. 

Puhummeko nyt siis siitä, että pääsee juttelemaan edes jonkun kanssa vai siitä, että löytää kavereita, joiden kanssa viettää monessakin aktiviteetissa aikaa? Minä puhun jälkimmäisestä, en hetkellisestä "moi, käyks sä täällä usein" -juttuseurasta. 

Minä olen ainakin liikunnallisesti niin clumsy, että intressit ovat enemmänkin kielipainotteisia. Liikunta kiinnostaa yksittäisinä liikuntatunteina, salilla käymisenä, tanssitunteina ym. terveysliikuntana. Itseänsä ei voi silti tyystin muuttaa, vaikka uusia kavereita haluaisi. 

Ei olekaan, mutta suurimalla osalla aikuisiällä ystävystyneistä tämä ihmissuhde on alkanut nimenomaan smalltalkista. Vain sosiaalisesti tunari menee parin tapaamisen jälkeen vuodattamaan toiselle syvimmät surunsa tai kutsuu tämän häihinsä tai lapsensa kummiksi. Johan siinä vastapuoli säikähtää, että mitvit tuo oikein tekee. Smalltalkista tosiaan on pitkä matka kaveruuteen ja ystävyyteen, joten se matka nyt pitää vaan jaksaa  kulkea, jos haluaa kavereita ja ystäviä.

Otetaan nyt oikeasti realistinen silmä silti käteen. Esim. kapakassa voidaan nähdä jotakuta ihmistä vuosikausia, mutta mikä tapahtuu kapakassa, se myös pysyköön siellä. Karkea sääntö. Ei siellä lähdetä lirkuttelemaan, että mitäs jos nähtäiskin kahvilla joku päivä. Kun se homman nimi on enemmän tai vähemmän pikemminkin se, että me ei tiedetä toisistamme mitään päivänvalossa eikä meidän tarvitsekaan tietää! Ei puhelinnumeroa, ei sukunimeä, ei mitään. Se on eri asia, jos koittaa jotain seksuaalissävytteistä seuraa hakea toisesta, vaikka nekin baarikuviot nyt usein tiedetään.

Monissa harrastuksissa käy silti täsmälleen sama. Harrastetaan vuosia samaa, ja aina vain moikkaillaan. Tai ehkä vaihdetaan muutama sananen pukuhuoneessa tai muuten vaan ennen tuntia tai tunnin jälkeen. Että miten nyt onkin kaikki asiat unohtuneet ja ei nyt oikein tiennyt, olisiko jatkanut harrastusta enää vai ei. Tai että päättikin nyt vaihtaa helpompaan ryhmään. 

Ei varmasti kaikki harrastukset ole tällaisia, mutta monet oikeasti vaan on. Jos haluaa oppia portugalia, koska on lähdössä joksikin aikaa Brasiliaan miehensä kanssa, niin ei se suuri intressi ole silloin monella se, että vilkuillaan, löytyisikö kurssilta kavereita.  Harmi kyllä, ettei ole, mutta näin se vaan on. Suurta osaa ei kiinnosta edes se, että jatkaako kanssaopiskelijat ensi vuonna harrastusta vai eivät (paitsi korkeintaan ryhmän muodostumisen takia kiinnostaa), vaan heitä kiinnostaa se, mitä he ITSE tekevät harrastuksensa suhteen.

Varmasti kuulostaa kyyniseltä tekstiltä, mutta sellaista se elämä vaan on. Voihan se tosiaan olla, että on vääristä asioista kiinnostunut, osaa vääriä asioita ja pyörii väärissä piireissä, mutta tosiaan, ei itseään ihan loputtomasti voi muuttaa. Itse olen ainakin harrastellut ihan laidasta laitaan, mutta fokus on aina ollut ihmisillä harrastamisessa. Ehkä jossain "olohuoneessa" tutustuisi parhaiten eli ryhmässä, jossa ideakin olisi se, että ei olla mistään erityisestä kiinnostuneita, vaan ollaan kiinnostuneita ihmisistä. 

Aijaa, mulla ei ole tuollaista karkeaa sääntöä. Olen käynyt jo vuosia samassa lähikapakassa. 

Joo taidat olla se, joka aiemmin jo kirjoitti tästä, että lähikapakassa tutustuu. Ehkä olet käynyt siellä jo niin paljon tai jotain. Joka tapauksessa, kyllä sen aistii monista ihmisistä, että tää nyt on vaan tätä baarielämää, eipäs aleta turhan tuttavallisiksi. Ellei ihan pökkelö ole. 

Tuossa kesälläkin kävi niin, että yhdellä baari-ihmisellä olisi ollut asiaa mulle. Mun tuttuni tietää sekä mut että tämän henkilön, jolla sitä asiaa oli. Kävi ilmi, että kenelläkään ei ollut puhelinnumeroita eikä mitään. Niinpä siis tämä hlö, jolla oli asiaa, sai neljännen hlön kautta minun tuttuni puhnron, ja minun tuttuni taas ilmoitti, ettei hän tiedä nroani eikä nimeäni eikä mitään. That is, kaikki tiedämme toisemme, mutta tämänkään jälkeen emme ole vaihtaneet numeroitamme. :) Baarissa on tosin joskus ihan hyväkin olla vähän incognito, vaikka ihmiset naamalta tietäisivätkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei mene yhdistystoimintaan? Hmm, moni ei varmaan ole monesta asiasta NIIN kiinnostunut, että haluaisi maksaa jäsenmaksuja ym. Minä kuulun yhteen sairausyhdistykseen, mutta en muihin. 

Tuntuisi aika hassulta, että liittyisi yhdistykseen, mutta oikeastaan ei olisi siitä asiasta kovin kiinnostunut, vaan haluaisi vain kavereita. 

Tuo on yksi syy miksi jää yksin, on yleensä aika tylsää seuraa, ellei ole kiinnostunut yhtään_mistään. Yhdistyksiä on kymmeniätuhansia, jos ei yhtään mikään kiinnosta, ongelma on paljon syvemmällä kuin se yksinäisyys.

Ei tarvitse ole atleettinen, löytyy radioamatöörejä, postimerkkeilijöitä, historian harrastajia, amatööriteattereita, erilaisissa auttamisyhdistyksissä kaivataan aina jäseniä. Voi vetää lasten harrastusryhmiä, auttaa rikosten uhreja, kasvattaa perinnekasveja tai auttaa vanhainkodin mummoja ulkoilemaan. Mutta ei. Miksi ei?

On varsin eri asia olla kiinnostunut jostain kuin olla kiinnostunut siitä yhdistystasolla. Itse en ole liittynyt edes harrastukseen liittyvään yhdistykseen aina, koska haitta on ollut jäsenmaksu, hyöty ehkä minimaalinen rahallinen etu jostakin. Ensisijaisesti yhdistyksen toiminta ylipäänsä hyödyttänyt aktiiveja. 

Noista vapaaehtoisjutuista sen verran, että esim. itselläni ne ovat tällä hetkellä tauolla, koska moniin pitää sitoutua tietyksi ajaksi tietyllä volyymillä. Ei riitä aika, enkä halua olla mul*ku, ja lähteä toimintaan mukaan vasemmalla kädellä, vaikka huvittaisikin. 

Monihan tuntuu edellyttävän tuollaista sitoutumista myös ystävyyssuhteista, joten sullahan ei olisi aikaa sellaisellekaan.

Aika heikko kuittailuyritys. Ystävyyssuhteissa ei sitoudu toimintaan esim. tiettyinä kellonaikoina vuoden ajan useamman kerran kuussa, jos tämä nyt todella pitää vääntää auki. Toki valitaan aika, joka käy molemmille. 

Yksi syy kaverittomuuteen ja ystävättömyyteen on, ettei yksinäinen oikein itsekään tiedä, mitä haluaisi kaverinsa kanssa tehdä. Jos mikään ei oikein kiinnosta tai kiinnostaa vain asiat, joita tehdään pääasiassa yksin, niin mikä on se asia, johon kaveruuden on edes mahdollista syntyä? Mistä sinussa sen toisen pitäisi kiinnostua? Jos ihminen on kaikkeen kuin teflon-pinta, niin ei siihen kyllä kaveruudet tai ystävyydet tartu kiinni. Jokainen yksinäinen voisi miettiä, mitkä asiat juuri hänessä ovat sellaisia, josta joku muu kiinnostuisi. Eikä taas kerran niin, että mistä asioista kukaan ei kuitenkaan kiinnostu. Ei siis lähesty negaatioiden kautta asiaa vaan miettii positiivisia puolia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Osa ihmisistä ajattelee juuri noin, että heidän kanssa kahvittelun tulisi olla tärkeämpiä muille kun muiden perheet ja harrastukset. Jolloin jää ihan syystä yksin.

Pointti jota ei nyt joku tämmöinen maailman napa tajunnut on, että miksi se oma elämä on sen odottamista että joku soittaa, miksei itse harrasta ja tee mukavia asioita, tutustu siellä ihmisiin. Jos eivät nykyiset ystävät koskaan halua olla tekemisissä, hankkii uusia. Kyllä ihmisiin tutustuu jos on itse suht normaali, ja kiinnostunut muistakin kun itsestään.

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Minä teen nelikymppisenä lapsettomana kaikkea yksin. Käyn harrastuksissa yksin, mökillä yksin, baarissa yksin, elokuvissa yksin, keikoilla yksin. En siis odottele. En myöskään tosin ole ilomielinen, itseriittoinen yksintekijä, vaan teen yksin, koska on pakko. 

Uusia kavereita tai ystäviä en silti löydä elokuvateatterista, baarista, keikoilta, mökiltä tai harrastuksista. Ehkä minussa on siis jokin vika - tai ehkä minä vain olen tavallinen ihminen, enkä erinomainen. Tule sinä näyttämään, miten se tapahtuu? Anna edes yksityiskohtaiset ohjeet. Sinä menet siis koputtamaan olalle jotakuta salilla kyykkäävää ja pyydät ehkä apua ja sen jälkeen kahville? Ennen elokuvaa kysyt, että hei, säkin näytät olevan yksin, mentäiskö vierekkäin istumaan ja tultaisko toisella kerralla yhdessä elokuviin? Baarissa menet juttelemaan tuntemattomille ja tunget puhelinnumeroasi? 

Minusta kaikki edellä kuvattu on tungettelevaa ja jollain tavalla hieman häiriintynyttä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Käytkö paljon esim. viihteellä? Tiedätkö, millaisia suhteita siellä ihmiset luovat? Minä nimittäin tiedän. Ne eivät ole mitään ystävyyssuhteita. 

Siinä taas ei ole mitään pahaa, jos ajattelee, että ystävä on tukihenkilö. Mutta toisaalta näistä mainitsemistani paikoista ei löydä tukihenkilöitä eikä vähemmän tukihenkilöitä. 

Haloo, ei elokuvissa tutustuta toisiin ihmisiin. Tuskin mökillekään kukaan vieras tunkee. Baareissa todellakin tutustutaan uusiin ihmisiin, jos on sen ikäinen että niissä käy. On ihan ok pyytää tanssimaan, sanoa jotakin kohteliasta, tai jutella muuten vaan. Kaikki eivät kiinnostu, mutta siihen ei ole tarvettakaan.

Pitää käyttäytyä hyvin erikoisesti, ellei löydä juttukaveria mistään. Ihan tavallisia ihmisiä ne yhdistystoiminnan ihmisetkin ovat, löytyy monen ikäistä, näköistä ja kokoista. Marttyyrit ei ehkä tosin ole ihan sitä halutuinta seuraa.

Ei ehkä kannata tarttua johonkin mökkiin, kun en siitä ottanutkaan mitään tutustumisesimerkkiä. Se oli esimerkki siitä, että TEKEE ASIOITA YKSIN eikä odottele. 

Voi voi. Hetkellisestä juttukaverista on pitkä matka kaveriin tai ystävään. 

Joo, minäkin olen tutustunut baarissa ihmisiin. Tosin "on ihan ok pyytää tanssimaan" - minun baareissani ihmiset nauraisivat itsensä lähinnä tärviölle, jos näin tekisi. :D Mutta ymmärrän, yökerhoissa varmasti eri. 

Kaveruuden tai ystävyyden kanssa small talkilla ei ole mitään tekemistä. Hyvä, että tiedämme edes toistemme nimet. Usein emme tiedäkään, mutta voimme moikata ja vaihtaa muutamat sanaset. Joo joo, jos tarpeeksi kuluttaa aikaa, niin voi olla, että kuluttaa jonkun toisen kanssa pian aikaa samoissa kuvioissa. 

Puhummeko nyt siis siitä, että pääsee juttelemaan edes jonkun kanssa vai siitä, että löytää kavereita, joiden kanssa viettää monessakin aktiviteetissa aikaa? Minä puhun jälkimmäisestä, en hetkellisestä "moi, käyks sä täällä usein" -juttuseurasta. 

Minä olen ainakin liikunnallisesti niin clumsy, että intressit ovat enemmänkin kielipainotteisia. Liikunta kiinnostaa yksittäisinä liikuntatunteina, salilla käymisenä, tanssitunteina ym. terveysliikuntana. Itseänsä ei voi silti tyystin muuttaa, vaikka uusia kavereita haluaisi. 

Ei olekaan, mutta suurimalla osalla aikuisiällä ystävystyneistä tämä ihmissuhde on alkanut nimenomaan smalltalkista. Vain sosiaalisesti tunari menee parin tapaamisen jälkeen vuodattamaan toiselle syvimmät surunsa tai kutsuu tämän häihinsä tai lapsensa kummiksi. Johan siinä vastapuoli säikähtää, että mitvit tuo oikein tekee. Smalltalkista tosiaan on pitkä matka kaveruuteen ja ystävyyteen, joten se matka nyt pitää vaan jaksaa  kulkea, jos haluaa kavereita ja ystäviä.

Otetaan nyt oikeasti realistinen silmä silti käteen. Esim. kapakassa voidaan nähdä jotakuta ihmistä vuosikausia, mutta mikä tapahtuu kapakassa, se myös pysyköön siellä. Karkea sääntö. Ei siellä lähdetä lirkuttelemaan, että mitäs jos nähtäiskin kahvilla joku päivä. Kun se homman nimi on enemmän tai vähemmän pikemminkin se, että me ei tiedetä toisistamme mitään päivänvalossa eikä meidän tarvitsekaan tietää! Ei puhelinnumeroa, ei sukunimeä, ei mitään. Se on eri asia, jos koittaa jotain seksuaalissävytteistä seuraa hakea toisesta, vaikka nekin baarikuviot nyt usein tiedetään.

Monissa harrastuksissa käy silti täsmälleen sama. Harrastetaan vuosia samaa, ja aina vain moikkaillaan. Tai ehkä vaihdetaan muutama sananen pukuhuoneessa tai muuten vaan ennen tuntia tai tunnin jälkeen. Että miten nyt onkin kaikki asiat unohtuneet ja ei nyt oikein tiennyt, olisiko jatkanut harrastusta enää vai ei. Tai että päättikin nyt vaihtaa helpompaan ryhmään. 

Ei varmasti kaikki harrastukset ole tällaisia, mutta monet oikeasti vaan on. Jos haluaa oppia portugalia, koska on lähdössä joksikin aikaa Brasiliaan miehensä kanssa, niin ei se suuri intressi ole silloin monella se, että vilkuillaan, löytyisikö kurssilta kavereita.  Harmi kyllä, ettei ole, mutta näin se vaan on. Suurta osaa ei kiinnosta edes se, että jatkaako kanssaopiskelijat ensi vuonna harrastusta vai eivät (paitsi korkeintaan ryhmän muodostumisen takia kiinnostaa), vaan heitä kiinnostaa se, mitä he ITSE tekevät harrastuksensa suhteen.

Varmasti kuulostaa kyyniseltä tekstiltä, mutta sellaista se elämä vaan on. Voihan se tosiaan olla, että on vääristä asioista kiinnostunut, osaa vääriä asioita ja pyörii väärissä piireissä, mutta tosiaan, ei itseään ihan loputtomasti voi muuttaa. Itse olen ainakin harrastellut ihan laidasta laitaan, mutta fokus on aina ollut ihmisillä harrastamisessa. Ehkä jossain "olohuoneessa" tutustuisi parhaiten eli ryhmässä, jossa ideakin olisi se, että ei olla mistään erityisestä kiinnostuneita, vaan ollaan kiinnostuneita ihmisistä. 

Aijaa, mulla ei ole tuollaista karkeaa sääntöä. Olen käynyt jo vuosia samassa lähikapakassa. 

Joo taidat olla se, joka aiemmin jo kirjoitti tästä, että lähikapakassa tutustuu. Ehkä olet käynyt siellä jo niin paljon tai jotain. Joka tapauksessa, kyllä sen aistii monista ihmisistä, että tää nyt on vaan tätä baarielämää, eipäs aleta turhan tuttavallisiksi. Ellei ihan pökkelö ole. 

Tuossa kesälläkin kävi niin, että yhdellä baari-ihmisellä olisi ollut asiaa mulle. Mun tuttuni tietää sekä mut että tämän henkilön, jolla sitä asiaa oli. Kävi ilmi, että kenelläkään ei ollut puhelinnumeroita eikä mitään. Niinpä siis tämä hlö, jolla oli asiaa, sai neljännen hlön kautta minun tuttuni puhnron, ja minun tuttuni taas ilmoitti, ettei hän tiedä nroani eikä nimeäni eikä mitään. That is, kaikki tiedämme toisemme, mutta tämänkään jälkeen emme ole vaihtaneet numeroitamme. :) Baarissa on tosin joskus ihan hyväkin olla vähän incognito, vaikka ihmiset naamalta tietäisivätkin. 

Olen varmaankin sama  henkilö. Ja juu, käyn siellä aika usein. Sinkkuna ei aina viitsi kokkailla vain itselleen, joten tulee käytyä usen lähikapakassa syömässä. 

Puhelinnumeroani minäkään en anna kuin ystävilleni Mutta kuten sanoin, FB:n kautta yhteydenpito onnistuu. Jos toinen syystä tai toisesta heittäytyy hankalaksi, niin ei muuta kuin poistaa FB-kavereistaan ja tarvittaessa laittaa vaikka eston päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on myrkyllinen kaveri, jolla on tarve lytätä ja alistaa minua ja korostaa itseään ja kalastella kehuja ja palveluksia muilta.

Minusta hän on jonkinlaisessa itsetuntokuopassa, josta käsin näyttää siltä, että kaikilla muilla on asiat paljon paremmin ja häntä kohdellaan jatkuvasti väärin. Elämä ja muut ihmiset kohtelee häntä hänen mielestään jatkuvasti väärin eikä hän mielestään saa niin paljon hyvää elämäänsä kuin ansaitsisi. Niinpä hän ottaa tarvitsemansa kepulikonstein, hänellä on suuri tarve painaa muita alaspäin ja nostaa itseään muiden kustannuksella ylöspäin. Jatkuvasti hän vertailee ja kilpailee kaikessa.

Hän tarvitsee ja vaatii minusta itselleen kannustajaa, tukijaa pieniinkin arkisiin asioihin. Hänen murheidensa pitää olla myös minun henkilökohtaisia murheita.

Se ei tietenkään ole vastavuoroista, vaan menee niin, että hän ei jaksa lainkaan yleensä kuunnella mun murheita. Toisaalta hänellä on halutessaan mielestään oikeus saada tietää kaikki mun asiat ja häijyn ilkeästi kääntää ne mua vastaan, nälviä niistä ja käyttää niitä aseena mua vastaan.

No siis, tietysti tämä kaveruus syö mun jaksamista, itsetuntoa, vointia ja saa omankin olon katkeraksi ja vihaiseksi, lisäksi ahdistuneeksi ja epävarmaksi.

Tällä kaverillani on heikko kyky sietää vastoinkäymisiä ja hän on katkera edelleen kauan sitten hänelle tapahtuneista ihan arkisistakin asioista.

Säälin häntä ja yritän aina välillä olla hänen käytettävissään, eli lytättävissä ja kehua häntä samalla silti hymyssä suin. Aina hän raivokkaasti epäilee olenko kääntynyt häntä vastaan, ajatellut hänestä pahaa tai aionko hylätä hänet.

Oikeasti haluaisin, että hänellä olisi ystäviä. Mutta tietysti hänen ystävyyssuhteensa ovat hakalia. Hän mielestäni kaipaisi empatiaa, kuuntelijaa joka ei tuomitse, kannustusta, tukea ja hyväksyntää. Mutta niiden antaminen hänen kaltaiselleen on suuri uhraus, minkä hän itsekin tuntuu aavistavan.

Hän on erittäin yksinäinen ja kokee ihmisten hylkäävän hänet epäreilusti.

Miksi valitset tuollaisen ystävän?

Viestini yläpuolella olevissa linkeissä oli hyviä vastauksia tähän. Kuuluu samaan porukkaan ja yritän tulla toimeen. Välttelen ja olen varpaillaan kyllä. En pidä häntä ystävänäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Osa ihmisistä ajattelee juuri noin, että heidän kanssa kahvittelun tulisi olla tärkeämpiä muille kun muiden perheet ja harrastukset. Jolloin jää ihan syystä yksin.

Pointti jota ei nyt joku tämmöinen maailman napa tajunnut on, että miksi se oma elämä on sen odottamista että joku soittaa, miksei itse harrasta ja tee mukavia asioita, tutustu siellä ihmisiin. Jos eivät nykyiset ystävät koskaan halua olla tekemisissä, hankkii uusia. Kyllä ihmisiin tutustuu jos on itse suht normaali, ja kiinnostunut muistakin kun itsestään.

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Minä teen nelikymppisenä lapsettomana kaikkea yksin. Käyn harrastuksissa yksin, mökillä yksin, baarissa yksin, elokuvissa yksin, keikoilla yksin. En siis odottele. En myöskään tosin ole ilomielinen, itseriittoinen yksintekijä, vaan teen yksin, koska on pakko. 

Uusia kavereita tai ystäviä en silti löydä elokuvateatterista, baarista, keikoilta, mökiltä tai harrastuksista. Ehkä minussa on siis jokin vika - tai ehkä minä vain olen tavallinen ihminen, enkä erinomainen. Tule sinä näyttämään, miten se tapahtuu? Anna edes yksityiskohtaiset ohjeet. Sinä menet siis koputtamaan olalle jotakuta salilla kyykkäävää ja pyydät ehkä apua ja sen jälkeen kahville? Ennen elokuvaa kysyt, että hei, säkin näytät olevan yksin, mentäiskö vierekkäin istumaan ja tultaisko toisella kerralla yhdessä elokuviin? Baarissa menet juttelemaan tuntemattomille ja tunget puhelinnumeroasi? 

Minusta kaikki edellä kuvattu on tungettelevaa ja jollain tavalla hieman häiriintynyttä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Käytkö paljon esim. viihteellä? Tiedätkö, millaisia suhteita siellä ihmiset luovat? Minä nimittäin tiedän. Ne eivät ole mitään ystävyyssuhteita. 

Siinä taas ei ole mitään pahaa, jos ajattelee, että ystävä on tukihenkilö. Mutta toisaalta näistä mainitsemistani paikoista ei löydä tukihenkilöitä eikä vähemmän tukihenkilöitä. 

Haloo, ei elokuvissa tutustuta toisiin ihmisiin. Tuskin mökillekään kukaan vieras tunkee. Baareissa todellakin tutustutaan uusiin ihmisiin, jos on sen ikäinen että niissä käy. On ihan ok pyytää tanssimaan, sanoa jotakin kohteliasta, tai jutella muuten vaan. Kaikki eivät kiinnostu, mutta siihen ei ole tarvettakaan.

Pitää käyttäytyä hyvin erikoisesti, ellei löydä juttukaveria mistään. Ihan tavallisia ihmisiä ne yhdistystoiminnan ihmisetkin ovat, löytyy monen ikäistä, näköistä ja kokoista. Marttyyrit ei ehkä tosin ole ihan sitä halutuinta seuraa.

Ei ehkä kannata tarttua johonkin mökkiin, kun en siitä ottanutkaan mitään tutustumisesimerkkiä. Se oli esimerkki siitä, että TEKEE ASIOITA YKSIN eikä odottele. 

Voi voi. Hetkellisestä juttukaverista on pitkä matka kaveriin tai ystävään. 

Joo, minäkin olen tutustunut baarissa ihmisiin. Tosin "on ihan ok pyytää tanssimaan" - minun baareissani ihmiset nauraisivat itsensä lähinnä tärviölle, jos näin tekisi. :D Mutta ymmärrän, yökerhoissa varmasti eri. 

Kaveruuden tai ystävyyden kanssa small talkilla ei ole mitään tekemistä. Hyvä, että tiedämme edes toistemme nimet. Usein emme tiedäkään, mutta voimme moikata ja vaihtaa muutamat sanaset. Joo joo, jos tarpeeksi kuluttaa aikaa, niin voi olla, että kuluttaa jonkun toisen kanssa pian aikaa samoissa kuvioissa. 

Puhummeko nyt siis siitä, että pääsee juttelemaan edes jonkun kanssa vai siitä, että löytää kavereita, joiden kanssa viettää monessakin aktiviteetissa aikaa? Minä puhun jälkimmäisestä, en hetkellisestä "moi, käyks sä täällä usein" -juttuseurasta. 

Minä olen ainakin liikunnallisesti niin clumsy, että intressit ovat enemmänkin kielipainotteisia. Liikunta kiinnostaa yksittäisinä liikuntatunteina, salilla käymisenä, tanssitunteina ym. terveysliikuntana. Itseänsä ei voi silti tyystin muuttaa, vaikka uusia kavereita haluaisi. 

Ei olekaan, mutta suurimalla osalla aikuisiällä ystävystyneistä tämä ihmissuhde on alkanut nimenomaan smalltalkista. Vain sosiaalisesti tunari menee parin tapaamisen jälkeen vuodattamaan toiselle syvimmät surunsa tai kutsuu tämän häihinsä tai lapsensa kummiksi. Johan siinä vastapuoli säikähtää, että mitvit tuo oikein tekee. Smalltalkista tosiaan on pitkä matka kaveruuteen ja ystävyyteen, joten se matka nyt pitää vaan jaksaa  kulkea, jos haluaa kavereita ja ystäviä.

Otetaan nyt oikeasti realistinen silmä silti käteen. Esim. kapakassa voidaan nähdä jotakuta ihmistä vuosikausia, mutta mikä tapahtuu kapakassa, se myös pysyköön siellä. Karkea sääntö. Ei siellä lähdetä lirkuttelemaan, että mitäs jos nähtäiskin kahvilla joku päivä. Kun se homman nimi on enemmän tai vähemmän pikemminkin se, että me ei tiedetä toisistamme mitään päivänvalossa eikä meidän tarvitsekaan tietää! Ei puhelinnumeroa, ei sukunimeä, ei mitään. Se on eri asia, jos koittaa jotain seksuaalissävytteistä seuraa hakea toisesta, vaikka nekin baarikuviot nyt usein tiedetään.

Monissa harrastuksissa käy silti täsmälleen sama. Harrastetaan vuosia samaa, ja aina vain moikkaillaan. Tai ehkä vaihdetaan muutama sananen pukuhuoneessa tai muuten vaan ennen tuntia tai tunnin jälkeen. Että miten nyt onkin kaikki asiat unohtuneet ja ei nyt oikein tiennyt, olisiko jatkanut harrastusta enää vai ei. Tai että päättikin nyt vaihtaa helpompaan ryhmään. 

Ei varmasti kaikki harrastukset ole tällaisia, mutta monet oikeasti vaan on. Jos haluaa oppia portugalia, koska on lähdössä joksikin aikaa Brasiliaan miehensä kanssa, niin ei se suuri intressi ole silloin monella se, että vilkuillaan, löytyisikö kurssilta kavereita.  Harmi kyllä, ettei ole, mutta näin se vaan on. Suurta osaa ei kiinnosta edes se, että jatkaako kanssaopiskelijat ensi vuonna harrastusta vai eivät (paitsi korkeintaan ryhmän muodostumisen takia kiinnostaa), vaan heitä kiinnostaa se, mitä he ITSE tekevät harrastuksensa suhteen.

Varmasti kuulostaa kyyniseltä tekstiltä, mutta sellaista se elämä vaan on. Voihan se tosiaan olla, että on vääristä asioista kiinnostunut, osaa vääriä asioita ja pyörii väärissä piireissä, mutta tosiaan, ei itseään ihan loputtomasti voi muuttaa. Itse olen ainakin harrastellut ihan laidasta laitaan, mutta fokus on aina ollut ihmisillä harrastamisessa. Ehkä jossain "olohuoneessa" tutustuisi parhaiten eli ryhmässä, jossa ideakin olisi se, että ei olla mistään erityisestä kiinnostuneita, vaan ollaan kiinnostuneita ihmisistä. 

Ei sun tarvitsekaan itseäsi muuttaa, mutta kannattaa väärissä piireissä pyörimisen sijasta hakeutua oikeisiin piireihin. Siis niihin, missä on kanssasi samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä. 

Mutta siinä olet oikeassa, että eivät ihmiset harrasta saadakseen kavereita vaan siksi, että harrastus kiinnostaa. Kaveruus syntyy siinä sivussa, jos on syntyäkseen. Meillä ainakin espanjan 3. kurssilla oli vain 3 naista, jotka olivat käyneet samat 1. ja 2. kurssit. Kolmantena keväänä näistä kolmesta syntyi kaveriporukka. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että on kynnysmatto, ellei kyhnää tosi tiiviisti ja edellytä toisenkin kyhnäävän? Minä en jaksa asettaa ihmisille niin kovasti odotuksia, kaikilla on omakin elämä, eikä jonkun yhden ystävyyssuhteen vaaliminen nyt vaan ole kovin korkealla mun mieltymyksissä. Nuorena oltiin niitä erottamattomia paitoja ja peppuja, mutta ei sitä onneksi aikuisena enää tarvitse jatkaa, ellei halua.

En siis loukkaannu siitä että kysytään väsynyttä leffaan, mutta en myöskään siitä että toisella nyt vaan voi olla hankalampi elämänvaihe, eikä hän jaksa pitää yhteyttä, tai lähteä oikein minnekään. Tuskin se on mikään vastalause minua kohtaan, vaan hänen elämänsä tilanne sillä hetkellä.

Kiire on vain tekosyy. Oikea ystävä raivaa kiireestäkin aikaa ystävälleen. Yleensä ihmisillä ei ole kiire, vaan he itse tekevät kiireen. Isä voi hoitaa myös niitä lapsia joskus, jotta pääsee ystävän kanssa kahvittelemaan tai viikonloppulomalle. Sinne äidin luo siivoamaan voi tahtoa ystävän matkaan, niin saa jutella matkalla. Työmatkoilla voi soittaa ystäville. Se on vain tahdonasia, haluaako vaalia ystävyyssuhdetta. Lapsilla on isäkin, joten kyllä aikaa löytyy, jos haluaa. Kummasti vain joillakin sitä aikaa näyttää löytyvän kaikelle muulle, kuin ystäville.

Ei ole tekosyy, ihmisillä kun on harrastuksia ja pakollistakin tekemistä, töissä pitkää päivää jne. Ei kaikki istu kotona lasten kanssa märehtimässä, että miksi kukaan ei soita, ja miksi mun pitää aina soittaa.

Kyllä se kiire melko tekosyy on. Ihmiset saavat tehtyä just ne asiat, joita priorisoivat. Jos heillä siis kuuluu kaverit pakollisiin tehtäviin, niin he saavat järkättyä heille aikaa. Jos ei kuulu, eivät saa. Jos salilla käyminen on tärkeätä, aikaa järkkääntyy. 

Itse olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet työnarkkareita. Ja jos ei töissä kuitenkaan voi olla 24/7, niin harrastusnarkkareita. Kuitenkin pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, että muu ei vain ole tarpeeksi kiinnostanut. Kun sitten on esim. tullut jokin sopiva nainen eteen, niin yhtäkkiä kiireet ovatkin väistyneet, vaikka juuri on julistettu täysin kalenteritäydestä elämäntilanteesta.

Niin siis tietenkään sellaiset, jotka eivät itse ole aktiivisia kavereiden suhteen, eivät myöskään istu kotona märehtimässä, että miksi mun pitää aina soittaa, koska eihän se pidä heidän kohdallaan paikkaansa. 

Jokainen ihminen valitsee omat ystävänsä. Minä olen valinnut sellaiset, jotka eivät vaatineet minua lähtemään mihinkään kesken koeluvun, kun halusin kurssista saada hyvän numeron. Eivät vaatineet jättämään kipeitä lapsia keskenään tai viemään heitä naapuriin. Eivät vaatineet minua olemaan menemättä töihin, jotta voin tavata heitä tai jättämättä miehen kanssa sovittua reissua mummolaan siksi, että saisin lähteä heidän kanssa shoppailemaan ja kahvittelemaan. Silti he ovat pysyneet ystävinäni vuosikymmeniä

Et yhtään päättömämpiä esimerkkejä keksinyt? Suoraan juu tosielämästä. Not.

Mutta olet oikeassa kuitenkin siinä, että puhut valitsemisesta. Aivan, on turha puhua kiireistä, jos todellinen syy on valinta ja priorisointi. Puhumme siis pohjimmiltaan täysin samasta asiasta. 

Valitseeko joku esim vesivahingon ja suuren remontin? Lapsen sairauden, oman sairauden? Joku voi valita olla aina työssä, mutta useimmilla se ei ole oma valinta, vaan jotakin johon työpaikka pakottaa, joko tekee pitkää päivää tai on työtön. 

Mutta osa ei osaa yhtään katsoa tilannetta muiden näkökulmasta, vaan valittaa, että jaska ystävä kun valitsee olla väsynyt ja niin kiireinen, että vapaahetket haluaa nukkua. Tällä tavalla jaa yksin.

Onko elämäsi ollut koko ajan pelkkää ajautumista katastrofista toiseen? Kuulostaa kurjalta.

Kuulostaa elämältä. Valintoja ovat sitten ne, että rakennamme mökkiä tai purjehdimme viikonlopun, eikä silloin yhtään ehdi soitella ja kysellä että mitähän kuuluu sille tyypille, joka aina on kotona odottamassa, että kuka ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi kahville?

Se yksinäinen tyyppi voisi toimia ihan samoin, tehdä asioita, harrastaa, tavata ihmisiä. Jo on kumma, jos suuresta määrästä kavereita ja tuttuja ei löydy yhtään ystävää.

Jos ongelma on se, ettei sinua toisen seura kiinnosta, niin ihan turha silloin puhua ystävästä.

Osa ihmisistä ajattelee juuri noin, että heidän kanssa kahvittelun tulisi olla tärkeämpiä muille kun muiden perheet ja harrastukset. Jolloin jää ihan syystä yksin.

Pointti jota ei nyt joku tämmöinen maailman napa tajunnut on, että miksi se oma elämä on sen odottamista että joku soittaa, miksei itse harrasta ja tee mukavia asioita, tutustu siellä ihmisiin. Jos eivät nykyiset ystävät koskaan halua olla tekemisissä, hankkii uusia. Kyllä ihmisiin tutustuu jos on itse suht normaali, ja kiinnostunut muistakin kun itsestään.

Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.

Minä teen nelikymppisenä lapsettomana kaikkea yksin. Käyn harrastuksissa yksin, mökillä yksin, baarissa yksin, elokuvissa yksin, keikoilla yksin. En siis odottele. En myöskään tosin ole ilomielinen, itseriittoinen yksintekijä, vaan teen yksin, koska on pakko. 

Uusia kavereita tai ystäviä en silti löydä elokuvateatterista, baarista, keikoilta, mökiltä tai harrastuksista. Ehkä minussa on siis jokin vika - tai ehkä minä vain olen tavallinen ihminen, enkä erinomainen. Tule sinä näyttämään, miten se tapahtuu? Anna edes yksityiskohtaiset ohjeet. Sinä menet siis koputtamaan olalle jotakuta salilla kyykkäävää ja pyydät ehkä apua ja sen jälkeen kahville? Ennen elokuvaa kysyt, että hei, säkin näytät olevan yksin, mentäiskö vierekkäin istumaan ja tultaisko toisella kerralla yhdessä elokuviin? Baarissa menet juttelemaan tuntemattomille ja tunget puhelinnumeroasi? 

Minusta kaikki edellä kuvattu on tungettelevaa ja jollain tavalla hieman häiriintynyttä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Käytkö paljon esim. viihteellä? Tiedätkö, millaisia suhteita siellä ihmiset luovat? Minä nimittäin tiedän. Ne eivät ole mitään ystävyyssuhteita. 

Siinä taas ei ole mitään pahaa, jos ajattelee, että ystävä on tukihenkilö. Mutta toisaalta näistä mainitsemistani paikoista ei löydä tukihenkilöitä eikä vähemmän tukihenkilöitä. 

Haloo, ei elokuvissa tutustuta toisiin ihmisiin. Tuskin mökillekään kukaan vieras tunkee. Baareissa todellakin tutustutaan uusiin ihmisiin, jos on sen ikäinen että niissä käy. On ihan ok pyytää tanssimaan, sanoa jotakin kohteliasta, tai jutella muuten vaan. Kaikki eivät kiinnostu, mutta siihen ei ole tarvettakaan.

Pitää käyttäytyä hyvin erikoisesti, ellei löydä juttukaveria mistään. Ihan tavallisia ihmisiä ne yhdistystoiminnan ihmisetkin ovat, löytyy monen ikäistä, näköistä ja kokoista. Marttyyrit ei ehkä tosin ole ihan sitä halutuinta seuraa.

Ei ehkä kannata tarttua johonkin mökkiin, kun en siitä ottanutkaan mitään tutustumisesimerkkiä. Se oli esimerkki siitä, että TEKEE ASIOITA YKSIN eikä odottele. 

Voi voi. Hetkellisestä juttukaverista on pitkä matka kaveriin tai ystävään. 

Joo, minäkin olen tutustunut baarissa ihmisiin. Tosin "on ihan ok pyytää tanssimaan" - minun baareissani ihmiset nauraisivat itsensä lähinnä tärviölle, jos näin tekisi. :D Mutta ymmärrän, yökerhoissa varmasti eri. 

Kaveruuden tai ystävyyden kanssa small talkilla ei ole mitään tekemistä. Hyvä, että tiedämme edes toistemme nimet. Usein emme tiedäkään, mutta voimme moikata ja vaihtaa muutamat sanaset. Joo joo, jos tarpeeksi kuluttaa aikaa, niin voi olla, että kuluttaa jonkun toisen kanssa pian aikaa samoissa kuvioissa. 

Puhummeko nyt siis siitä, että pääsee juttelemaan edes jonkun kanssa vai siitä, että löytää kavereita, joiden kanssa viettää monessakin aktiviteetissa aikaa? Minä puhun jälkimmäisestä, en hetkellisestä "moi, käyks sä täällä usein" -juttuseurasta. 

Minä olen ainakin liikunnallisesti niin clumsy, että intressit ovat enemmänkin kielipainotteisia. Liikunta kiinnostaa yksittäisinä liikuntatunteina, salilla käymisenä, tanssitunteina ym. terveysliikuntana. Itseänsä ei voi silti tyystin muuttaa, vaikka uusia kavereita haluaisi. 

Ei olekaan, mutta suurimalla osalla aikuisiällä ystävystyneistä tämä ihmissuhde on alkanut nimenomaan smalltalkista. Vain sosiaalisesti tunari menee parin tapaamisen jälkeen vuodattamaan toiselle syvimmät surunsa tai kutsuu tämän häihinsä tai lapsensa kummiksi. Johan siinä vastapuoli säikähtää, että mitvit tuo oikein tekee. Smalltalkista tosiaan on pitkä matka kaveruuteen ja ystävyyteen, joten se matka nyt pitää vaan jaksaa  kulkea, jos haluaa kavereita ja ystäviä.

Otetaan nyt oikeasti realistinen silmä silti käteen. Esim. kapakassa voidaan nähdä jotakuta ihmistä vuosikausia, mutta mikä tapahtuu kapakassa, se myös pysyköön siellä. Karkea sääntö. Ei siellä lähdetä lirkuttelemaan, että mitäs jos nähtäiskin kahvilla joku päivä. Kun se homman nimi on enemmän tai vähemmän pikemminkin se, että me ei tiedetä toisistamme mitään päivänvalossa eikä meidän tarvitsekaan tietää! Ei puhelinnumeroa, ei sukunimeä, ei mitään. Se on eri asia, jos koittaa jotain seksuaalissävytteistä seuraa hakea toisesta, vaikka nekin baarikuviot nyt usein tiedetään.

Monissa harrastuksissa käy silti täsmälleen sama. Harrastetaan vuosia samaa, ja aina vain moikkaillaan. Tai ehkä vaihdetaan muutama sananen pukuhuoneessa tai muuten vaan ennen tuntia tai tunnin jälkeen. Että miten nyt onkin kaikki asiat unohtuneet ja ei nyt oikein tiennyt, olisiko jatkanut harrastusta enää vai ei. Tai että päättikin nyt vaihtaa helpompaan ryhmään. 

Ei varmasti kaikki harrastukset ole tällaisia, mutta monet oikeasti vaan on. Jos haluaa oppia portugalia, koska on lähdössä joksikin aikaa Brasiliaan miehensä kanssa, niin ei se suuri intressi ole silloin monella se, että vilkuillaan, löytyisikö kurssilta kavereita.  Harmi kyllä, ettei ole, mutta näin se vaan on. Suurta osaa ei kiinnosta edes se, että jatkaako kanssaopiskelijat ensi vuonna harrastusta vai eivät (paitsi korkeintaan ryhmän muodostumisen takia kiinnostaa), vaan heitä kiinnostaa se, mitä he ITSE tekevät harrastuksensa suhteen.

Varmasti kuulostaa kyyniseltä tekstiltä, mutta sellaista se elämä vaan on. Voihan se tosiaan olla, että on vääristä asioista kiinnostunut, osaa vääriä asioita ja pyörii väärissä piireissä, mutta tosiaan, ei itseään ihan loputtomasti voi muuttaa. Itse olen ainakin harrastellut ihan laidasta laitaan, mutta fokus on aina ollut ihmisillä harrastamisessa. Ehkä jossain "olohuoneessa" tutustuisi parhaiten eli ryhmässä, jossa ideakin olisi se, että ei olla mistään erityisestä kiinnostuneita, vaan ollaan kiinnostuneita ihmisistä. 

Sellaisiakin on olemassa. Sekä virtuaalisia että livenä.

Yksinäiset liian usein miettivät, mitä he tekevät väärin tai millä tavalla he  ovat "virheellisiä". Kuitenkin hekin varmaan tietävät ihmisiä, joiden on helppo saada ystäväviä  ja kavereita. Mitä nämä ihmiset teidän mielestänne tekevät oikein tai millaisia he mielestänne ovat? Jos he ovat ihmisiä, joista itsekin haluaisitte kaverin tai ystävän, miksi juuri he? 

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset liian usein miettivät, mitä he tekevät väärin tai millä tavalla he  ovat "virheellisiä". Kuitenkin hekin varmaan tietävät ihmisiä, joiden on helppo saada ystäväviä  ja kavereita. Mitä nämä ihmiset teidän mielestänne tekevät oikein tai millaisia he mielestänne ovat? Jos he ovat ihmisiä, joista itsekin haluaisitte kaverin tai ystävän, miksi juuri he? 

No minulla on hyvä ystävä sellainen, jolla on paljon kavereita ja ystäviä. Ei hän kuitenkaan mitään vippaskonsteja ole tehnyt tai heitellyt suolaa olan yli tai nuuskinut baareja tai harrastuspiirejä, joten kaverit ovat pitkälti ihan normikuvioista: opiskeluista, töistä, sukulaispiireistä, puolison kautta, lapsuudenaikaisesta, mutta osin myös ikuisesta harrastuksesta.

Mutta me olemme silti ihan erilaisia. Tuskin olisimme edes ystäviä, ellemme olisi jo koulussa tutustuneet. Hän on ns. helppo ihminen, jolla on tuhat rautaa tulessa ja yleisesti ottaen aika löperö ja rento elämänasenne. Tämä varmaan monia viehättää. Ei ole täydellinen, mutta ei liiemmin valita muillekaan. Tai noh, ei valita kasvokkain olisi ehkä rehellisempi ilmaisu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset liian usein miettivät, mitä he tekevät väärin tai millä tavalla he  ovat "virheellisiä". Kuitenkin hekin varmaan tietävät ihmisiä, joiden on helppo saada ystäväviä  ja kavereita. Mitä nämä ihmiset teidän mielestänne tekevät oikein tai millaisia he mielestänne ovat? Jos he ovat ihmisiä, joista itsekin haluaisitte kaverin tai ystävän, miksi juuri he? 

No minulla on hyvä ystävä sellainen, jolla on paljon kavereita ja ystäviä. Ei hän kuitenkaan mitään vippaskonsteja ole tehnyt tai heitellyt suolaa olan yli tai nuuskinut baareja tai harrastuspiirejä, joten kaverit ovat pitkälti ihan normikuvioista: opiskeluista, töistä, sukulaispiireistä, puolison kautta, lapsuudenaikaisesta, mutta osin myös ikuisesta harrastuksesta.

Mutta me olemme silti ihan erilaisia. Tuskin olisimme edes ystäviä, ellemme olisi jo koulussa tutustuneet. Hän on ns. helppo ihminen, jolla on tuhat rautaa tulessa ja yleisesti ottaen aika löperö ja rento elämänasenne. Tämä varmaan monia viehättää. Ei ole täydellinen, mutta ei liiemmin valita muillekaan. Tai noh, ei valita kasvokkain olisi ehkä rehellisempi ilmaisu. 

Kuvauksesi ystävästäsi taitaa olla just se, mikä montaa kiireisen arkensa keskellä elävää aikuista naista viehättää. Haastavat, vaativat (ei negatiivisessa mielessä ) ja asioihin hyvin kriittisesti suhtautuvat vievät enemmän voimia kuin mitä antavat.

Ehkä olen sitten se vaativa ihminen, kun ajattelen ettei minua kiinnosta käyttää vapaa-ajalla energiaani sellaiseen ihmissuhteeseen, jossa odotusarvo kaikkien positiivisten juttujen suhteen on pyöreä nolla. Toki kaikkia ihmisiä pitää jossain määrin sietää, mutta vapaa-ajallaan seuransa saa valita oman mielensä mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olen sitten se vaativa ihminen, kun ajattelen ettei minua kiinnosta käyttää vapaa-ajalla energiaani sellaiseen ihmissuhteeseen, jossa odotusarvo kaikkien positiivisten juttujen suhteen on pyöreä nolla. Toki kaikkia ihmisiä pitää jossain määrin sietää, mutta vapaa-ajallaan seuransa saa valita oman mielensä mukaan.

Juuri näin. Ystävyyden ja kaveruudenkaan ei pidä olla rasite. Kummallekaan osapuolelle.