Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Tämä "keskustelu" on ihan silkka vitsi. Tänne ihmiset vain edellisen kommentoijan tapaan heittävät kokoelman omassa päässään kehräämistään stereotypioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista. Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle.
Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen.
No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.
Olen huomannut sen, että osa on sellaisia ihmisiä, että he saavat tuttuja ja ystäviä, vaikka yksin seisoessa metsässä. Eli he löytävät pian kavereita harrastuksista ja töistä ja jopa netin keskustelupalstoilta. Kuulun itse myös niihin. En osaa sanoa, mikä sen tekee. Mutta minun ei tarvitse kauaa olla jossakin, kun joku tulee ja haluaa tutustua. Yleensä en edes itse tee aloitetta, vaan se menee niin, että minuun halutaan tutustua. Hassuinta tässä on, että minä kait myös olen jonkinsortin introvertti, kun viihdyn yksin ja haluan pitää melko tiukat rajat yksityisyydessäni ja en hirveän paljon jaksa seuraa ja olla koko aikaa menossa, vaan haluan aina välillä ladata akkujani ihan yksin.
Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa.
Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.
Vierailija kirjoitti:
Tämä "keskustelu" on ihan silkka vitsi. Tänne ihmiset vain edellisen kommentoijan tapaan heittävät kokoelman omassa päässään kehräämistään stereotypioista.
No mutta onneksi sulla sentään oli jotain sanottavaa ja toit jotain tasoa tähän vitsikeskusteluun :D :D :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Tämä "keskustelu" on ihan silkka vitsi. Tänne ihmiset vain edellisen kommentoijan tapaan heittävät kokoelman omassa päässään kehräämistään stereotypioista.
Niin tekevät. Myös ne, joilla ei ole ystäviä eikä kavereita,
Jos ei yrityksistä huolimatta kykene ystävystymään kenenkään kanssa, niin eihän sille oikein voi mitään. Meillä kaikillahan on sellaisiakin toiveita, haaveita ja unelmia, jotka eivät koskaan toteudu. Joku ei löydä puolisoa, toinen ei tule raskaaksi tai raskaudet päättyvät aina keskenmenoon, kolmas ei pääse pääse opiskelemaan haluamalleen alalle, neljäs ei löydä työpaikkaa jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskustelussa on aika vähän puhuttu elämänvaiheyksinäisyydestä eli siitä, että toisinaan muutosten myötä (sisäisten ja ulkoisten) menee joskus aikaa ennen kuin sosiaaliset suhteet järjestyvät uudelleen kuntoon.
Vierailija kirjoitti:
Keskustelussa on aika vähän puhuttu elämänvaiheyksinäisyydestä eli siitä, että toisinaan muutosten myötä (sisäisten ja ulkoisten) menee joskus aikaa ennen kuin sosiaaliset suhteet järjestyvät uudelleen kuntoon.
On siitä puhuttu, mutta sellaiset puheet tyrmätään kommenteilla, että aina kyllä löytyy ystäville aikaa ja voimia, jos vain OIKEASTI haluaa. Elämänvaiheyksinäisyys on siis yksilön ihan oma vika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelussa on aika vähän puhuttu elämänvaiheyksinäisyydestä eli siitä, että toisinaan muutosten myötä (sisäisten ja ulkoisten) menee joskus aikaa ennen kuin sosiaaliset suhteet järjestyvät uudelleen kuntoon.
On siitä puhuttu, mutta sellaiset puheet tyrmätään kommenteilla, että aina kyllä löytyy ystäville aikaa ja voimia, jos vain OIKEASTI haluaa. Elämänvaiheyksinäisyys on siis yksilön ihan oma vika.
Ja tässä ketjussa on monesti tuotu ilmi, että minä ainakaan en ala odottamaan, että sillä alkuhuuma menee ohi/lapset kasvaa/tenttipaineet/työpaineet. Vaan odotelkoot sitten yksin, kun muka mulle on aikaa ja luulkoot, että oon valmis ottaan takaisin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelussa on aika vähän puhuttu elämänvaiheyksinäisyydestä eli siitä, että toisinaan muutosten myötä (sisäisten ja ulkoisten) menee joskus aikaa ennen kuin sosiaaliset suhteet järjestyvät uudelleen kuntoon.
On siitä puhuttu, mutta sellaiset puheet tyrmätään kommenteilla, että aina kyllä löytyy ystäville aikaa ja voimia, jos vain OIKEASTI haluaa. Elämänvaiheyksinäisyys on siis yksilön ihan oma vika.
Monestihan elämänmuutokset vaikuttavat myös ihmisen persoonaan. Jos arvot tai ajatukset muuttuvat jommalla kummalla tai molemmilla kovin paljon, niin välttämättä ystävyyden aktiivinen ylläpitäminen ei ole enää silloin kovin korkealla kummankaan prioriteeteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastukset ovat oikeasti ehkä maailman vanhin vitsi siitä, miten löytää uusia kavereita. Loppujen lopuksi kaikki tietävät, että ihmiset menevät harrastuksiin harrastamaan, eivät hakemaan seuraa tai flirttailemaan. Toki voi aina joitain poikkeuksia olla, mutta nyt puhutaan kuitenkin siitä, mikä on todennäköisintä ja tavallista. Useimmiten pahimmat harrastusliputtajat ovat niitä, jotka eivät todellakaan hae itse kavereita harrastuksista tai ole koputtamassa niissä yhtään ketään olalle.
Myös yksinäinen saa harrastaa ihan normaaliin tapaan ja normaalin tilannetajun kanssa. Ei tarvitse tungettelevaksi moukaksi heittäytyä, vaikka olisi yksinäinen.
No mä olen kyllä saanut harrastuksista kavereita helposti. Kahden kanssa treenaan vakiotreenien ulkopuolella ja joka perjantai on baari-ilta, jonne tulee kuka milloinkin porukastamme. Ja viikonloppuleireillä olen tutustunut lajin harrastajiin ympäri Suomen.
Joskus ihmettelen itsekkin (ja joskus rasittaakin), että kun aloitan uuden harrastuksen, huomaan olevani tahtomattani sosiaalisten tilanteiden keskiössä ja sotkeentunut ihmissuhteisiin, vaikka tarkoitus ei ollut se, vaan käydä vain anonyymina harrastamassa.
Olen vilkas ja kova puhumaan, mutta pidän kyllä aika lailla yksityisyyteni erillään ja vähän puhun itsestäni.
Millaisista harrastuksista mahtaa olla kyse?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Vierailija kirjoitti:
Jos ei yrityksistä huolimatta kykene ystävystymään kenenkään kanssa, niin eihän sille oikein voi mitään. Meillä kaikillahan on sellaisiakin toiveita, haaveita ja unelmia, jotka eivät koskaan toteudu. Joku ei löydä puolisoa, toinen ei tule raskaaksi tai raskaudet päättyvät aina keskenmenoon, kolmas ei pääse pääse opiskelemaan haluamalleen alalle, neljäs ei löydä työpaikkaa jne.
Ja joku saa jackpotin eli tapahtuu nämä kaikki! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Joo, mutta sen on huomannut elämässä, että mestareita ovat puhumaan työttömyydestä ne, joilla ei ole kokemusta työttömyydestä. Lapsettomuudesta ne, jotka eivät sitä ole kokeneet. Sinkkuelämästä ne, jotka eivät ole sinkkuja. Sairauksista ne, jotka ovat terveitä. Jne. jne. Besserwisseröinti on loputonta ennen kuin kalikka kalahtaa. Sitten asioita vasta tajuaa kunnolla. Kaikkea ei tarvitse kokea voidakseen tietää, mutta aika moni asia ei kyllä ole luulon väärti. Ei sillä, etteikö tähän samaan olisi itsekin jollain, varmasti monellakin saralla sortunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei yrityksistä huolimatta kykene ystävystymään kenenkään kanssa, niin eihän sille oikein voi mitään. Meillä kaikillahan on sellaisiakin toiveita, haaveita ja unelmia, jotka eivät koskaan toteudu. Joku ei löydä puolisoa, toinen ei tule raskaaksi tai raskaudet päättyvät aina keskenmenoon, kolmas ei pääse pääse opiskelemaan haluamalleen alalle, neljäs ei löydä työpaikkaa jne.
Ja joku saa jackpotin eli tapahtuu nämä kaikki! :D
Vain harva ihminen saa kaiken haluamansa. Rikkaat, kuuluisat ja suositutkin ihmiset masentuvat, käyttävät päihteitä tai päätyvät itsemurhaan, vaikka heillä onkin kaikkea, mitä toivoa saattaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei yrityksistä huolimatta kykene ystävystymään kenenkään kanssa, niin eihän sille oikein voi mitään. Meillä kaikillahan on sellaisiakin toiveita, haaveita ja unelmia, jotka eivät koskaan toteudu. Joku ei löydä puolisoa, toinen ei tule raskaaksi tai raskaudet päättyvät aina keskenmenoon, kolmas ei pääse pääse opiskelemaan haluamalleen alalle, neljäs ei löydä työpaikkaa jne.
Ja joku saa jackpotin eli tapahtuu nämä kaikki! :D
Vain harva ihminen saa kaiken haluamansa. Rikkaat, kuuluisat ja suositutkin ihmiset masentuvat, käyttävät päihteitä tai päätyvät itsemurhaan, vaikka heillä onkin kaikkea, mitä toivoa saattaa.
Eivät läheskään kaikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset usein sanovat kaipaavansa ystävää, kun oikeasti tarvitsisivat terapeuttia, tukihenkilöä tai sponsoria. Kun ketään ei kiinnosta ottaa avustajan roolia, valitetaan ihmisten pahuutta.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.
Voisin heittää vastakkaisen stereotypian: innoikkaimmat "kyllä kavereita löytyy" -huutelijat ovat niitä, jotka eivät tiedä eivätkä ehkä edes halua tietää todellisesta kaveruudesta yhtään mitään. He puhuvat pontevasti kavereista, kun he moikkailevat (ohhoh) harrastuksissa ja vaihtavat muutamat sanat. Siksi he esittävät sen käypänä tapana muillekin saada kavereita, koska eivät tajua, että "mitäs sulle, ootko harjotellut paljon kotona?" ei ole se, mitä haetaan.
Vaihtoehtoisesti he ovat niitä, jotka eivät ole ikinä joutuneet etsimään kavereita ns. tyhjän päältä, vaan joilla on mukavasti erilaisista vakaista yhteisöistä (työt, opiskelu, lapsi, puoliso) tulleita ystäviä, kavereita ja tuttuja.
Ja ylipäätään ehkä elämä mennyt sillä tavalla, että on pystynyt pitämään yllä myönteistä käsitystä itsestään ja muista ihmisistä. Se ei olekaan todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kyynisiksi tai epäluuloisiksi ei synnytä, vaan yleensä vaikeat kokemukset muovaavat ihmisestä sellaisen.
Kyynisyys ja epäluuloisuus ovat ominaisuuksia, jotka helposti karkottaa nekin, jotka muuten olisivat valmiita tutustumaan. Samoin negatiivisuus ja katkeruus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei yrityksistä huolimatta kykene ystävystymään kenenkään kanssa, niin eihän sille oikein voi mitään. Meillä kaikillahan on sellaisiakin toiveita, haaveita ja unelmia, jotka eivät koskaan toteudu. Joku ei löydä puolisoa, toinen ei tule raskaaksi tai raskaudet päättyvät aina keskenmenoon, kolmas ei pääse pääse opiskelemaan haluamalleen alalle, neljäs ei löydä työpaikkaa jne.
Ja joku saa jackpotin eli tapahtuu nämä kaikki! :D
Vain harva ihminen saa kaiken haluamansa. Rikkaat, kuuluisat ja suositutkin ihmiset masentuvat, käyttävät päihteitä tai päätyvät itsemurhaan, vaikka heillä onkin kaikkea, mitä toivoa saattaa.
Juu, siis tarkoitin, että joku ei tosiaan saa noista mitään eli ei tarvitse puhua edes eri ihmisistä. Sellaista se on, shitty life.
Mutta onkos tänään Tampereella meininkejä? Itse taidan lähteä jäätymään kylille.
Tämä on valitettavasti aivan totta. Epätoivoisimmat "ystävän"etsijät kaipaa just olkapäätä jota vasten itkeä milloin mitäkin, kaveria joka raahaa mukanaan kaikkiin paikkoihin joihin ei yksin uskalla/kehtaa mennä jotain tyyppiä joka jaksaa kuunnella heidän mieshuoliaan jne jne. Normaalia kanssakäymistä hakevalle riittää ihan ne harrastus- ym. menot, joista kavereita joko löytää tai ei löydä, aika näyttää.