Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Osaisiko joku neuvoa; Miten suhtautua ystävään, jolla erilaiset arvot kuin itsellä?

Mulla on sellainen tilanne, että katkaisin välit hyvään pitkäaikaiseen ystävään erään asian seurauksena emmekä ole nyt olleet tekemisissä pariin vuoteen. Tänä aikana olen todennut, että meillä on suuremmalti osin erilaiset arvot/hoidamme asioita eri tavalla. Silti, tiedän että me molemmat kaipaamme ystävyyttämme. Olemme kokeneet paljon hyviä/ihania hetkiä yhdessä, nauraneet ja hullutelleet. 

Miten itse pääsisin eteenpäin siitä, että vaikka arvot tai  menettelytavat eivät kohtaakaan, niin ystävä voi silti olla? Hyväksyisin hänet sellaisena kuin hän on. 

Jos jollain olisi omakohtaista kokemusta tästä, niin kiitollisena ottaisin ajatuksia vastaan <3 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms. 

Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen. 

Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.

Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.

No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.

Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?

Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista. 

On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa. 

Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.

Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.

Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa. 

Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?

Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa. 

Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta.

Siis öö, nythän oli kyse kirjoittajasta, jolla oli sairas äiti ja lapsia, eikä esim. minusta tai kaveristani. Oma kysymykseni oli lähinnä retorinen, ja tarkoitin juuri sitä, että eiköhän ystävät lähinnä tarkoita hyvää kivoilla virkistäytymisehdotuksilla vaikeassa elämäntilanteessa. 

Toki voi keksiä monia hyviä esimerkkejä toimia kriisitilanteissa ja tarttua vaikkapa siihen, että just leffameno on huono. 

Ja kuten edellä tuotiinkin esille, se on oikeasti kamalaa, jos joku tulee omaan kotiin siivoamaan. Kokemusta on, ja tästä syystä en päästä äitiäni kotiini. :) Mutta toki makuja on monia. 

Jos ihminen kärsii univelasta, hän tarvitsee unta eikä virkistäytymistä. Hyvä ystävä ei ajattele itseään ja omaa kivamukavuuttaan virkistymisen merkeissä vaan sitä, mitä ystävä vaikeassa elämäntilanteessaan ihan oikeasti tarvitsee. Tarvitseeko hän unta, kotiapua, lastenhoitoapua, koirankusetusapua vai mitä hän tarvitsee. Jos on oikein uupunut, ajatuskin leffaan lähtemisestä voi väsyttää entisestään. 

En yhtään ihmettele, miksi ihmisten ystävyyssuhteet ovat nykyisin niin heikoissa kantimissa, jos ystävyys säilyy vain tekemällä yhdessä jotain kivaa. Ja sen kivan ei tarvitse olla kivaa kuin sille, jolla ei ole rankka elämäntilanne. 

Okei, I give up.

Kun jollain on vaikeata, en tee seuraavalla kerralla mitään. Vi*uiksihan se kuitenkin menisi ja aiheuttaisi vain lisää pahaa mieltä. Mokoma väärin auttava, itsekäs, kivamukavuutta ehdottava kaveri. 

Oiskohan kuitenkin niin, että se asian ydin on siinä, että se kaveri/ystävä ehdottaa edes JOTAKIN? Oisko myöskin mahdollista, että se ystävä ei ole niin kusipää, että koittaisi ajatella vain itseään?

Ei ole ydin se, että ehdottaa jotain, mitä itse haluaa tehdä. Ehdottaa mieluummin jotain, mitä ystävä haluaisi tehdä tai mistä ystävälle olisi apua tai hyötyä.

Olen kuvitellut olevani kyyninen, mutta täällä saa asiaan ihan uutta suhteellisuudentajua.

Miksi sinä oletat, että ihminen automaationa ehdottaa esim. elokuvaa toiselle omaa itsekkyyttään? 

Mä tipun ihan täysin tästä filosofiasta, että siivousapu on epäitsekästä, mutta ns. hemmottelun ehdottaminen on itsekästä. Onks tää joku yhden ihmisen teoria vai jokin Maslowin tarvehierarkiaan perustuva näkemys?

Ei kyse ole tuosta. Jos ystävän elämää helpottaa jokin hemmottelu, niin toki sellainen ehdotus on varmasti tälle ystävälle myös mieleinen. Ei kuitenkaan pidä automaattisesti olettaa, että hemmottelu olisi juuri sitä, mitä ystävä vaikeassa elämäntilanteessaan kaipaisi. Jollekin siivousapu voisi olla paljon enemmän mieleen. Tai se, että ottaa ystävän lapsia hoitoon. Luo lumet pihasta, vie roskat. Tulee vain käymään ja kuuntelee, jotta ystävä saa purkaa huoliaan ja itkeä olkapäätä vasten. Kun toinen ihminen elää vaikeassa elämäntilanteessa, ehdotusten pitäisi lähteä hänen tarpeistaan eikä ehdottajan tarpeista. Sitä mun mielestäni on aito ystävyys. Tukemista ja auttamista.  Kun vaikea elämänvaihe on ohi, voidaan taas palata ehdottajankin tarpeisiin. 

Niin sitä mä vaan oon tässä koittanut kysellä, että kun käytännössä joka viestissä muistutat siitä asiasta, että ei pidä olla itsekäs ja ei pidä miettiä omia tarpeita, niin mistä sä oot saanut päähäsi, että joku tekee näin? Nytkin päädyit viestissäsi lopulta jälleen siihen, että "Kun vaikea elämänvaihe on ohi, voidaan taas palata ehdottajankin tarpeisiin."

En minä ainakaan koita ehdottaa ylipäänsä ihmisille sellaisia menoja, joista ajattelen, että haha, täähän on toiselle ihan hirveetä kuraa, mutta MINÄ nyt haluan tätä. Voi olla, että ihmisten intressit eivät aina mene kohdilleen, mutta ei sitä kysymättä tiedä. Pahempaa se poissulkeminen on kuin se, että kokeilee kepillä jäätä, että kiinnostaisko suakin tää juttu, joka mun mieleeni tuli. Oli sitten kaverilla vaikea tai helppo elämäntilanne. Ja jos on vaikea elämäntilanne, niin voisin kyllä todella ehdottaa jotain sellaista, että pääsee pois kotoa sairaan äidin ja lasten luota. 

Minusta käytännössä jokainen ehdotus osoittaa kuitenkin kiinnostusta toista kohtaan. Oli se sitten kauppa-avun tarjoaminen tai leffaehdotus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseton ei voi ikinä ymmärtää mikä rumba perheen pyörittämisessä on. Omat jo koulussa (3kpl), silti on tosiaan vanheimpainltaa ym kotihommia. Ns. Omaa aikaa on paljon vähemmän. Ne kaverit ymmärtää joilla on lapsia, ja ystävyys toimiu puolintoisin.

Jos lapseton ei ymmärrä, sille varmaan voi selittää? Eikä olla "ne ymmärtää, jotka ymmärtää" -asenteella.

Valitettavasti olen itse tahtomattani lapseton. En nyt vain ole sattunut tapaamaan ketään sopivaa, ja sitten olinkin jo nelikymppinen. En minä silti mikään B-luokan ymmärtämätön kansalainen ole tämän takia. 

Lapseton voi hyvin tarjota lapselliselle ystävälleen apuaan. Pääsee näkemään ihan livenä, millaista ystävän elämä on.

Totta kai voi, mutta tää on sitten taas eri asia kuin lapsiperheen elämäntilanteen ymmärtäminen. Nyt oli kyse siitä, että kun se lapseton ei vaan tajuu. 

Esim. minä ymmärrän puhetta, mutta ei minusta niinkään ole lapsenhoitajaksi tai siivoajaksi. Lapsenhoidosta ei ole kokemusta, ja siivous on taas retuperällä omassakin kämpässä. Mutta jos toinen selittää, että nyt on sitä ja tätä ja tota, turha oikeastaan kysellä juuri minnekään, en jaksa lähteä tai ei kiinnosta, palataan kun lapsi pääsee ripille, niin uskotaan.

Ja sä olet onnistunut välttämään tiedon, millaista lapsiperheen elämä on? Et ole koskaan lukenut mistään mitään, mikä liittyy lapsiperheiden ja erityisesti pienten lasten äitien uupumukseen? Kannattaisi lukea. Mä tiesin lapsiperheiden elämästä jo kauan ennenkuin mulla oli edes omia lapsia. Ihan siksi, että olin kymmeniä kertoja lapsenvahtina, vein ystävieni lapsia ulos, otin luokseni jne. Eikä mullakaan ollut mitään kokemusta pikkulapsista ennenkuin ensimmäisen kerran sellaista hoidin. Ei mulla ollut mitään harhakäsitystä, että pienten lasten kanssa elämä olisi kovin helppoa. 

Ihmiset kokevat asioita eri tavoin ja myös toimivat eri tavoin, vaikka elämäntilanne olisi samankaltainen. Tuo kys. kirjoittaja oli sitä mieltä, että lapseton ei voi ikinä ymmärtää. No, omalla sisaruksellani on suurperhe. Näkee silti kavereita. Että kaikki on niin suhteellista. 

Jos tuntuu, että se lapseton ei ymmärrä, ei kai siitä kannata teroitella hampaitaan ja olla sitä mieltä, että se on itseltä pois, jos joutuu avaamaan sanaisen arkkunsa ja selittämään? Vai onko tää joku kisa siitä, kuka ymmärtää sanomatta parhaiten?

En ehdi joka päivä käydä aihe vapaalla, joten en ole kirjoittanut jatkoa elämäntilanteeseeni. Olen siis se kolmen lapsen äiti, jonka oma äiti oli sairas ja tarvitsi paljon apua ja aikaa ei riittänyt pitää yllä vanhoja ystävyyssuhteita.

Voin tässä pikaisesti kertoa, miten näiden asioiden kanssa kävi. Aika moni tipahti matkasta näiden hullujen vuosien aikana. Mutta en silti jaksanut pohtia heidän torjutuksi tulemisen tunteitaan, vaan menin eteen päin päivä päivältä odottaen aikaa, että helpottaa ja itse selviän tästä jotenkuten täysissä järjissä. Ajattelin, että ei voi mitään.

Uusia tuttuja tuli sitten samanlaisessa elämäntilanteessa olevilta ja heiltä sai vertaitukea, koska puhuimme ns. samaa kieltä, eli ymmärsimme muutamalla sanalla,missä mennään. Ei tarvinnut sen kummemmin selitellä.

Ja en odottanut, että ystävät olisivat odottaneet vuosia, koska suvaitsen taas pitää yhteyttä. Se, mikä on taaksejäänyt, on taaksejäänyttä. Mitä tuota turhaan lämmittelemään väljähtänyttä. Elämä jatkuu siinäkin.

Muutamia tuttuja on edelleen, joiden kanssa pidämme yhteyttä, vaikka on ollut pitkiäkin taukoja. Heillä oli kiireistä eri aikaan, kuin minulla ja toisin päin. Mutta ystävyytemme on perustunut ihan muuhun, kuin jatkuvaan yhteydenpitoon. Tässä juuri soiteltiin erään erittäin ihanan ihmisen kanssa kolmen tunnin puhelu ja kerrottiin siinä, mitä on viimeisen vuoden aikana tapahtunut. Hänellä oli ollut ns. vaikea vuosi ja ei ollut jaksanut pitää yhteyttä.

Ne ns. uudet vertaistukitutut ymmärsivät hyvin sen, kun kertoi, että tulen illalla töistä kotiin klo 21.30 ja lähden aamulla klo 6 ja haen lapset hoidosta klo 16 ja vien kotiin ja odotan miehen töistä ja lähden ajamaan äitini luo katsomaan, mikä siellä on hätänä, kun soitti. Kotona olen klo 23 ja kaadun sänkyn ja menen töihin taas klo 13.00 ja yritän aamulla ehtiä ennen töihin menoa vähän tehdä kotitöitä. Joten en nyt ehdi tapaamiselle ja en ehdi keittää kahvia, jos olisit tulossa käymään. Että saattaa mennä viikko, pari, että on sellainen hetki, että ehdin ne kahvit keitellä.

Ja minun vinkkini ystävien saamiseksi on se, että yrittää tutustua ihmisiin, jotka elävät samaa elämäntilannetta kuin itse.He ymmärtävät paremmin, missä tilanteessa itse elät.Itse tutustuin tällaisiin ihmisiin ihan päiväkodin tapaamisissa ja koululuokan fb-ryhmässä ja odottaessani lasta harrastuksesta

Tuo ihminen, joka kirjoitti tuosta, että lapseton ei voi koskaan ymmärtää lapsiperheen rumbaa, taisi olla eri henkilö. Ehkä?

Mut joo, vaikka oli vaikeata, niin oikeastaan tuosta tuli nyt kuitenkin tunne, että vaikka ei olisi ollut vaikeatakaan, niin tuskin sulle ne kaverit/ystävät olisivat merkinneet ihan samaa kuin sinä ehkä heille. Korostat kuitenkin sitä, että "mitä vanhoista". Minulle olisi kamala tappio, jos vanhat ystävät lähtisivät. Koittaisin myös saada heiltä tukea vaikeassa elämäntilanteessa, enkä pitäisi heitä rasitteena. Ei kannatakaan pitää sellaisia ystäviä/kavereita, joita loppujen lopuksi ei tarvitse tai kaipaa. 

Nyt kun palattiin takaisin tähän alkuperäiseen aiheeseenkin eli aikuisiällä uusien kavereiden/ystävien löytämiseen, niin minä en ainakaan ole löytänyt miettimälläkään yhtäkään mitenkään eksoottisella tavalla. Olen löytänyt niitä:

- opiskeluista

- töistä

- kaverin kautta

- naapureista

Nyt kun mietin, niin lähes kaikki ovat myös menneet menojaan eli nuo ovat kuitenkin olleet vähän tilannesidonnaisia ihmisiä. Tai sitten ilmoitellaan itsestä, kun ilmoitellaan, mutta kuvioissa ei ole mitään "vakautta" tai tunnetta varmasta ystävyydestä. Siispä jäljelle on taas jäänyt sitä lapsuusporukkaa. 

Vierailija kirjoitti:

Osaisiko joku neuvoa; Miten suhtautua ystävään, jolla erilaiset arvot kuin itsellä?

Mulla on sellainen tilanne, että katkaisin välit hyvään pitkäaikaiseen ystävään erään asian seurauksena emmekä ole nyt olleet tekemisissä pariin vuoteen. Tänä aikana olen todennut, että meillä on suuremmalti osin erilaiset arvot/hoidamme asioita eri tavalla. Silti, tiedän että me molemmat kaipaamme ystävyyttämme. Olemme kokeneet paljon hyviä/ihania hetkiä yhdessä, nauraneet ja hullutelleet. 

Miten itse pääsisin eteenpäin siitä, että vaikka arvot tai  menettelytavat eivät kohtaakaan, niin ystävä voi silti olla? Hyväksyisin hänet sellaisena kuin hän on. 

Jos jollain olisi omakohtaista kokemusta tästä, niin kiitollisena ottaisin ajatuksia vastaan <3 

Minä olen etääntynyt eräästä ikivanhasta ystävästä. Ns. parhaasta kaverista ihan ala-asteelta lähtien. Hänestä pikkuhiljaa tuli ns.cityvihreä. Itse en näitä arvoja kannata. Yritin vältellä politiikasta yms. puhumista, ettei tule riitaa. Mutta hänen puhetyyli muuttui  "persut ja n atsit ja r as istit ja" ja muutenkin heitteli tuomitsevia kommentteja ihmisistä, jotka ei ajattele samoin kuin hän. Ydinperheet on vain kulissiliittoja ja suurperheet piilolessuja ja maalla asuvat hävittävät luonnon jne...

Jotenkin se yhteydenotto minun puolelta laimeni, kun en halunnut puheluissamme käsitellä tällaisia asioita. Joskus ajattelin, että hän ei edes tiennyt, mitä ajattelen itse asioista, vaan suihki kärkkäitä mielipiteitään estottomasti ja tuomitsevasti. Olen itse huomattavasti maltillisempi näkökannoiltani ja en tuo ilmi koko aikaa keskusteluissa mielipiteitäni ainoina oikeina ja hauku muita, jotka ajattelee eri tavoin.

Yhteydenpito jäi ja joskus tulee mieleen, että oli meillä kivoja juttuja ennen 2015 tapahtumia. Mutta en halunnut jatkaa yhteydenpitoa, koska en jaksanut kuunnella sitä n at sisttelua ihmisistä ja kiihkoilua. Yllätysthän nämä mielipiteet eivät olleet, koska jo 70-luvulla oli sitä mieltä, että veteraanit on huono ja Neuvostoliitto on ihana jne...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseton ei voi ikinä ymmärtää mikä rumba perheen pyörittämisessä on. Omat jo koulussa (3kpl), silti on tosiaan vanheimpainltaa ym kotihommia. Ns. Omaa aikaa on paljon vähemmän. Ne kaverit ymmärtää joilla on lapsia, ja ystävyys toimiu puolintoisin.

Jos lapseton ei ymmärrä, sille varmaan voi selittää? Eikä olla "ne ymmärtää, jotka ymmärtää" -asenteella.

Valitettavasti olen itse tahtomattani lapseton. En nyt vain ole sattunut tapaamaan ketään sopivaa, ja sitten olinkin jo nelikymppinen. En minä silti mikään B-luokan ymmärtämätön kansalainen ole tämän takia. 

Lapseton voi hyvin tarjota lapselliselle ystävälleen apuaan. Pääsee näkemään ihan livenä, millaista ystävän elämä on.

Totta kai voi, mutta tää on sitten taas eri asia kuin lapsiperheen elämäntilanteen ymmärtäminen. Nyt oli kyse siitä, että kun se lapseton ei vaan tajuu. 

Esim. minä ymmärrän puhetta, mutta ei minusta niinkään ole lapsenhoitajaksi tai siivoajaksi. Lapsenhoidosta ei ole kokemusta, ja siivous on taas retuperällä omassakin kämpässä. Mutta jos toinen selittää, että nyt on sitä ja tätä ja tota, turha oikeastaan kysellä juuri minnekään, en jaksa lähteä tai ei kiinnosta, palataan kun lapsi pääsee ripille, niin uskotaan.

Ja sä olet onnistunut välttämään tiedon, millaista lapsiperheen elämä on? Et ole koskaan lukenut mistään mitään, mikä liittyy lapsiperheiden ja erityisesti pienten lasten äitien uupumukseen? Kannattaisi lukea. Mä tiesin lapsiperheiden elämästä jo kauan ennenkuin mulla oli edes omia lapsia. Ihan siksi, että olin kymmeniä kertoja lapsenvahtina, vein ystävieni lapsia ulos, otin luokseni jne. Eikä mullakaan ollut mitään kokemusta pikkulapsista ennenkuin ensimmäisen kerran sellaista hoidin. Ei mulla ollut mitään harhakäsitystä, että pienten lasten kanssa elämä olisi kovin helppoa. 

Ihmiset kokevat asioita eri tavoin ja myös toimivat eri tavoin, vaikka elämäntilanne olisi samankaltainen. Tuo kys. kirjoittaja oli sitä mieltä, että lapseton ei voi ikinä ymmärtää. No, omalla sisaruksellani on suurperhe. Näkee silti kavereita. Että kaikki on niin suhteellista. 

Jos tuntuu, että se lapseton ei ymmärrä, ei kai siitä kannata teroitella hampaitaan ja olla sitä mieltä, että se on itseltä pois, jos joutuu avaamaan sanaisen arkkunsa ja selittämään? Vai onko tää joku kisa siitä, kuka ymmärtää sanomatta parhaiten?

En ehdi joka päivä käydä aihe vapaalla, joten en ole kirjoittanut jatkoa elämäntilanteeseeni. Olen siis se kolmen lapsen äiti, jonka oma äiti oli sairas ja tarvitsi paljon apua ja aikaa ei riittänyt pitää yllä vanhoja ystävyyssuhteita.

Voin tässä pikaisesti kertoa, miten näiden asioiden kanssa kävi. Aika moni tipahti matkasta näiden hullujen vuosien aikana. Mutta en silti jaksanut pohtia heidän torjutuksi tulemisen tunteitaan, vaan menin eteen päin päivä päivältä odottaen aikaa, että helpottaa ja itse selviän tästä jotenkuten täysissä järjissä. Ajattelin, että ei voi mitään.

Uusia tuttuja tuli sitten samanlaisessa elämäntilanteessa olevilta ja heiltä sai vertaitukea, koska puhuimme ns. samaa kieltä, eli ymmärsimme muutamalla sanalla,missä mennään. Ei tarvinnut sen kummemmin selitellä.

Ja en odottanut, että ystävät olisivat odottaneet vuosia, koska suvaitsen taas pitää yhteyttä. Se, mikä on taaksejäänyt, on taaksejäänyttä. Mitä tuota turhaan lämmittelemään väljähtänyttä. Elämä jatkuu siinäkin.

Muutamia tuttuja on edelleen, joiden kanssa pidämme yhteyttä, vaikka on ollut pitkiäkin taukoja. Heillä oli kiireistä eri aikaan, kuin minulla ja toisin päin. Mutta ystävyytemme on perustunut ihan muuhun, kuin jatkuvaan yhteydenpitoon. Tässä juuri soiteltiin erään erittäin ihanan ihmisen kanssa kolmen tunnin puhelu ja kerrottiin siinä, mitä on viimeisen vuoden aikana tapahtunut. Hänellä oli ollut ns. vaikea vuosi ja ei ollut jaksanut pitää yhteyttä.

Ne ns. uudet vertaistukitutut ymmärsivät hyvin sen, kun kertoi, että tulen illalla töistä kotiin klo 21.30 ja lähden aamulla klo 6 ja haen lapset hoidosta klo 16 ja vien kotiin ja odotan miehen töistä ja lähden ajamaan äitini luo katsomaan, mikä siellä on hätänä, kun soitti. Kotona olen klo 23 ja kaadun sänkyn ja menen töihin taas klo 13.00 ja yritän aamulla ehtiä ennen töihin menoa vähän tehdä kotitöitä. Joten en nyt ehdi tapaamiselle ja en ehdi keittää kahvia, jos olisit tulossa käymään. Että saattaa mennä viikko, pari, että on sellainen hetki, että ehdin ne kahvit keitellä.

Ja minun vinkkini ystävien saamiseksi on se, että yrittää tutustua ihmisiin, jotka elävät samaa elämäntilannetta kuin itse.He ymmärtävät paremmin, missä tilanteessa itse elät.Itse tutustuin tällaisiin ihmisiin ihan päiväkodin tapaamisissa ja koululuokan fb-ryhmässä ja odottaessani lasta harrastuksesta

Tuo ihminen, joka kirjoitti tuosta, että lapseton ei voi koskaan ymmärtää lapsiperheen rumbaa, taisi olla eri henkilö. Ehkä?

Mut joo, vaikka oli vaikeata, niin oikeastaan tuosta tuli nyt kuitenkin tunne, että vaikka ei olisi ollut vaikeatakaan, niin tuskin sulle ne kaverit/ystävät olisivat merkinneet ihan samaa kuin sinä ehkä heille. Korostat kuitenkin sitä, että "mitä vanhoista". Minulle olisi kamala tappio, jos vanhat ystävät lähtisivät. Koittaisin myös saada heiltä tukea vaikeassa elämäntilanteessa, enkä pitäisi heitä rasitteena. Ei kannatakaan pitää sellaisia ystäviä/kavereita, joita loppujen lopuksi ei tarvitse tai kaipaa. 

Kaikki eivät halua rasittaa ystäviään perhehuolilla ja sälyttää heidän niskaansa asioita, jotka ovat perheen sisäisiä. Toisaalta ystävät noihin tuskin voivat edes mitään ja jatkuva ruikuttaminen ja valittaminenkin käy raskaaksi. 

Sitten on ihmisiä, jotka katsoo eteen päin ja ei jää kokemaan tappioksi ja suremaan asioita, joille ei voi mitään. Jos kaverit lopettaa yhteydenpidon, kun ei ole aikaa heille, niin toiset katsoo eteen päin ja jatkaa elämää, toiset jää kiinni suremaan ja rypemään. Jos sinä teet toisin, niin joku toinen tekee toisin. Ihmiset ovat niin erilaisia. Mitä vanhoista. Mielestäni oikea ajattelutapa. Katso eteesi, äläkä taaksesi, ettei elämä jää elämättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseton ei voi ikinä ymmärtää mikä rumba perheen pyörittämisessä on. Omat jo koulussa (3kpl), silti on tosiaan vanheimpainltaa ym kotihommia. Ns. Omaa aikaa on paljon vähemmän. Ne kaverit ymmärtää joilla on lapsia, ja ystävyys toimiu puolintoisin.

Jos lapseton ei ymmärrä, sille varmaan voi selittää? Eikä olla "ne ymmärtää, jotka ymmärtää" -asenteella.

Valitettavasti olen itse tahtomattani lapseton. En nyt vain ole sattunut tapaamaan ketään sopivaa, ja sitten olinkin jo nelikymppinen. En minä silti mikään B-luokan ymmärtämätön kansalainen ole tämän takia. 

Lapseton voi hyvin tarjota lapselliselle ystävälleen apuaan. Pääsee näkemään ihan livenä, millaista ystävän elämä on.

Totta kai voi, mutta tää on sitten taas eri asia kuin lapsiperheen elämäntilanteen ymmärtäminen. Nyt oli kyse siitä, että kun se lapseton ei vaan tajuu. 

Esim. minä ymmärrän puhetta, mutta ei minusta niinkään ole lapsenhoitajaksi tai siivoajaksi. Lapsenhoidosta ei ole kokemusta, ja siivous on taas retuperällä omassakin kämpässä. Mutta jos toinen selittää, että nyt on sitä ja tätä ja tota, turha oikeastaan kysellä juuri minnekään, en jaksa lähteä tai ei kiinnosta, palataan kun lapsi pääsee ripille, niin uskotaan.

Ja sä olet onnistunut välttämään tiedon, millaista lapsiperheen elämä on? Et ole koskaan lukenut mistään mitään, mikä liittyy lapsiperheiden ja erityisesti pienten lasten äitien uupumukseen? Kannattaisi lukea. Mä tiesin lapsiperheiden elämästä jo kauan ennenkuin mulla oli edes omia lapsia. Ihan siksi, että olin kymmeniä kertoja lapsenvahtina, vein ystävieni lapsia ulos, otin luokseni jne. Eikä mullakaan ollut mitään kokemusta pikkulapsista ennenkuin ensimmäisen kerran sellaista hoidin. Ei mulla ollut mitään harhakäsitystä, että pienten lasten kanssa elämä olisi kovin helppoa. 

Ihmiset kokevat asioita eri tavoin ja myös toimivat eri tavoin, vaikka elämäntilanne olisi samankaltainen. Tuo kys. kirjoittaja oli sitä mieltä, että lapseton ei voi ikinä ymmärtää. No, omalla sisaruksellani on suurperhe. Näkee silti kavereita. Että kaikki on niin suhteellista. 

Jos tuntuu, että se lapseton ei ymmärrä, ei kai siitä kannata teroitella hampaitaan ja olla sitä mieltä, että se on itseltä pois, jos joutuu avaamaan sanaisen arkkunsa ja selittämään? Vai onko tää joku kisa siitä, kuka ymmärtää sanomatta parhaiten?

En ehdi joka päivä käydä aihe vapaalla, joten en ole kirjoittanut jatkoa elämäntilanteeseeni. Olen siis se kolmen lapsen äiti, jonka oma äiti oli sairas ja tarvitsi paljon apua ja aikaa ei riittänyt pitää yllä vanhoja ystävyyssuhteita.

Voin tässä pikaisesti kertoa, miten näiden asioiden kanssa kävi. Aika moni tipahti matkasta näiden hullujen vuosien aikana. Mutta en silti jaksanut pohtia heidän torjutuksi tulemisen tunteitaan, vaan menin eteen päin päivä päivältä odottaen aikaa, että helpottaa ja itse selviän tästä jotenkuten täysissä järjissä. Ajattelin, että ei voi mitään.

Uusia tuttuja tuli sitten samanlaisessa elämäntilanteessa olevilta ja heiltä sai vertaitukea, koska puhuimme ns. samaa kieltä, eli ymmärsimme muutamalla sanalla,missä mennään. Ei tarvinnut sen kummemmin selitellä.

Ja en odottanut, että ystävät olisivat odottaneet vuosia, koska suvaitsen taas pitää yhteyttä. Se, mikä on taaksejäänyt, on taaksejäänyttä. Mitä tuota turhaan lämmittelemään väljähtänyttä. Elämä jatkuu siinäkin.

Muutamia tuttuja on edelleen, joiden kanssa pidämme yhteyttä, vaikka on ollut pitkiäkin taukoja. Heillä oli kiireistä eri aikaan, kuin minulla ja toisin päin. Mutta ystävyytemme on perustunut ihan muuhun, kuin jatkuvaan yhteydenpitoon. Tässä juuri soiteltiin erään erittäin ihanan ihmisen kanssa kolmen tunnin puhelu ja kerrottiin siinä, mitä on viimeisen vuoden aikana tapahtunut. Hänellä oli ollut ns. vaikea vuosi ja ei ollut jaksanut pitää yhteyttä.

Ne ns. uudet vertaistukitutut ymmärsivät hyvin sen, kun kertoi, että tulen illalla töistä kotiin klo 21.30 ja lähden aamulla klo 6 ja haen lapset hoidosta klo 16 ja vien kotiin ja odotan miehen töistä ja lähden ajamaan äitini luo katsomaan, mikä siellä on hätänä, kun soitti. Kotona olen klo 23 ja kaadun sänkyn ja menen töihin taas klo 13.00 ja yritän aamulla ehtiä ennen töihin menoa vähän tehdä kotitöitä. Joten en nyt ehdi tapaamiselle ja en ehdi keittää kahvia, jos olisit tulossa käymään. Että saattaa mennä viikko, pari, että on sellainen hetki, että ehdin ne kahvit keitellä.

Ja minun vinkkini ystävien saamiseksi on se, että yrittää tutustua ihmisiin, jotka elävät samaa elämäntilannetta kuin itse.He ymmärtävät paremmin, missä tilanteessa itse elät.Itse tutustuin tällaisiin ihmisiin ihan päiväkodin tapaamisissa ja koululuokan fb-ryhmässä ja odottaessani lasta harrastuksesta

Tuo ihminen, joka kirjoitti tuosta, että lapseton ei voi koskaan ymmärtää lapsiperheen rumbaa, taisi olla eri henkilö. Ehkä?

Mut joo, vaikka oli vaikeata, niin oikeastaan tuosta tuli nyt kuitenkin tunne, että vaikka ei olisi ollut vaikeatakaan, niin tuskin sulle ne kaverit/ystävät olisivat merkinneet ihan samaa kuin sinä ehkä heille. Korostat kuitenkin sitä, että "mitä vanhoista". Minulle olisi kamala tappio, jos vanhat ystävät lähtisivät. Koittaisin myös saada heiltä tukea vaikeassa elämäntilanteessa, enkä pitäisi heitä rasitteena. Ei kannatakaan pitää sellaisia ystäviä/kavereita, joita loppujen lopuksi ei tarvitse tai kaipaa. 

Sitten on ihmisiä, jotka katsoo eteen päin ja ei jää kokemaan tappioksi ja suremaan asioita, joille ei voi mitään. Jos kaverit lopettaa yhteydenpidon, kun ei ole aikaa heille, niin toiset katsoo eteen päin ja jatkaa elämää, toiset jää kiinni suremaan ja rypemään. Jos sinä teet toisin, niin joku toinen tekee toisin. Ihmiset ovat niin erilaisia. Mitä vanhoista. Mielestäni oikea ajattelutapa. Katso eteesi, äläkä taaksesi, ettei elämä jää elämättä.

Kyllähän tuolle mitään voi. Kysehän on vain halusta. Ei myöskään ole kyse siitä, että kaverit lopettaisivat yhteydenpidon, koska kyllähän tuossa esimerkkitapauksessakin he yrittivät. Sitten ehkä lopulta vaipuivat hiljaiseloon. Kun siis elämä helpottaa, voi itse tarttua siihen puhelimeen, että hei, mitäs kuuluu, nähdäänkö. Ei se ole suremista ja rypemistä, vaan aktivoitumista. Mutta ei taida kauheasti kiinnostaa, jos ei ole halua tuohon aktivoitumiseen. 

Aivan, toki ihmiset ovat erilaisia. Kuten sanoin, ei toki kannatakaan pitää ystäviä/kavereita, jotka ovat itselle turhanpäiväisiä tai "mitä vanhoista" -kamaa. Mutta minä en itse usko siihen, että ihminen luopuu tärkeistä jutuista kovin helposti, vaikka kuinka olisivat jo ajan patinoimia vanhoja juttuja. Aina kun tulee uutta, mutta se on eri asia, miten usein se on yhtään sen parempaa kuin vanha. 

Lisäys vielä: kuten tuo kirjoittaja sanoi aiemmin, että mitä sitä suotta lämmittelemään vanhoja. Varmaan kertoo arvostuksesta kys. ihmissuhteita kohtaan ihan riittävästi. 

Vierailija kirjoitti:

Lisäys vielä: kuten tuo kirjoittaja sanoi aiemmin, että mitä sitä suotta lämmittelemään vanhoja. Varmaan kertoo arvostuksesta kys. ihmissuhteita kohtaan ihan riittävästi. 

Varmaankaan ei ole koskaan kokenut ns. tosiystävyyttä . Itsekin olen jättänyt taakseni monia ihmisiä, mutta on muutama, joiden kanssa ystävyys on kestänyt vaikka paikkakunnat ja maat vaihtuneet, elämäntilanteet vaihdelleet, parisuhteita alkanut ja päättynyt, ollut vaikeita vaiheita elämässä jne. Jotkut ihmissuhteet on taas tiettyinä aikoina olleet tärkeitä ja niidenkin on halunnut kestävän, mutta aika ja muutokset on osoittaneet, että ne on olleet vain tietyn ajan ja elämänvaiheen ihmissuhteita. Mutta olen kyllä onnekas ihminen kun olen saanut kokea tosiystävyyttä...kaikki ei sitä koskaan koe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäys vielä: kuten tuo kirjoittaja sanoi aiemmin, että mitä sitä suotta lämmittelemään vanhoja. Varmaan kertoo arvostuksesta kys. ihmissuhteita kohtaan ihan riittävästi. 

Varmaankaan ei ole koskaan kokenut ns. tosiystävyyttä . Itsekin olen jättänyt taakseni monia ihmisiä, mutta on muutama, joiden kanssa ystävyys on kestänyt vaikka paikkakunnat ja maat vaihtuneet, elämäntilanteet vaihdelleet, parisuhteita alkanut ja päättynyt, ollut vaikeita vaiheita elämässä jne. Jotkut ihmissuhteet on taas tiettyinä aikoina olleet tärkeitä ja niidenkin on halunnut kestävän, mutta aika ja muutokset on osoittaneet, että ne on olleet vain tietyn ajan ja elämänvaiheen ihmissuhteita. Mutta olen kyllä onnekas ihminen kun olen saanut kokea tosiystävyyttä...kaikki ei sitä koskaan koe.

Luin jostain, että suurin osa ihmisistä ei koe elämänsä aikana tosiystävyyttä. Ei siis ihme, että yksinäisiä ja pettyneitä ihmisiä on paljon.

Minusta koko tosiystävyys on erikoinen. Ehkä en ole kokenut sitten sellaista, mutta en ole onneton tai yksinäinen. En vain voi kuvitella, että sitoutuisin johonkin kaveriin, kuin puolisooni tai siskooni ja se kestäisi koko loppuelämän, tapahtuisi mitä tahansa.

Ystävät on ystäviä, mutta ei se ole mikään elämänikäinen suhde, joka menee kaiken edelle. En edes haluaisi sitoutua kehenkään kaveriin lupauksella, että vasta kuolema meidät erottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäys vielä: kuten tuo kirjoittaja sanoi aiemmin, että mitä sitä suotta lämmittelemään vanhoja. Varmaan kertoo arvostuksesta kys. ihmissuhteita kohtaan ihan riittävästi. 

Varmaankaan ei ole koskaan kokenut ns. tosiystävyyttä . Itsekin olen jättänyt taakseni monia ihmisiä, mutta on muutama, joiden kanssa ystävyys on kestänyt vaikka paikkakunnat ja maat vaihtuneet, elämäntilanteet vaihdelleet, parisuhteita alkanut ja päättynyt, ollut vaikeita vaiheita elämässä jne. Jotkut ihmissuhteet on taas tiettyinä aikoina olleet tärkeitä ja niidenkin on halunnut kestävän, mutta aika ja muutokset on osoittaneet, että ne on olleet vain tietyn ajan ja elämänvaiheen ihmissuhteita. Mutta olen kyllä onnekas ihminen kun olen saanut kokea tosiystävyyttä...kaikki ei sitä koskaan koe.

Luin jostain, että suurin osa ihmisistä ei koe elämänsä aikana tosiystävyyttä. Ei siis ihme, että yksinäisiä ja pettyneitä ihmisiä on paljon.

Kyllä minusta pikemminkin näyttää siltä, että nämä kumppanin...ei kun tosiystävän etsijät on yksinäisempiä. Heille kelpaa vain määrätyt raamit täyttävä ystävä, joka käyttäytyy määrättyjen sääntöjen mukaan ja lupaa jo teini-iässä, että olen sinulle uskollinen loppuelämän ja ikinä emme eroa ja emme ota muita tosiystäviä.

Ne, joilla on kavereita ja vähemmän tosiystäviä, ovat paljon sosiaalisempia ja onnellisempia ja seurallisempia ja heillä on ovet auki tutustua myös uusiin ihmisiin, koska ikuinen lupaus tosiystävälle ei rajoita uusia ihmissuhteita. He eivät etsi jotain täydellistä parisuhdetta....ei kun tosiystävyyssuhdetta, vaan heillä on monenlaisia ihmissuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö tosiaan ole mitään foorumia missä me "ylimääräiset" pyörät voitaisiin yrittää tutustua toisiin ylimääräisiin ihmisiin, jotka eivät mahdu näiden "ihmis-suhde kiintiö on täynnä -voivoi-ihmisten" kaveripiiriin?

Tuntuu lähinnä lapselliselta ja turhauttavalta lukea osin melko ilkeä- tai ylimielisiä kommenntteja joita täällä moni tulee väliin huutelemaan. Jos joku kokee olevansa parempi kuin toiset ihmiset (joilla ei ole ystäviä) niin ei tarvitse tulla lällällättelemään tänne niille keillä asiat ei näin ole.

Rakentavia kommentteja, kuten mistä niitä uusia kaveruus-suhteita voisi aikuisiällä koittaa solmia lukisin paljon mieluummin.

Juuri näin. Aloitus oli ihan hyvä ja mielenkiinnolla ketjua aluksi seurasin. Aina kaikki hyvät aiheet kuitenkin pilataan toisten syyttelyllä tai sitten ketjussa aletaan kinastelemaan mielipideasioista ja välillä alkuperäisen aiheen sivustakin. Ne, joille yksinäisyys ei ole ongelma ja jotka lukee ja kommentoi ketjua vaan omaa egoaan pönkittääkseen voisivat mennä kommentoimaan jo jotain muuta ketjua.

Itsein yritin jossakin kommentissa tiedustella vinkkejä, mutta sinne se hukui tuonne bessewissereiden juttujen joukkoon. Omalla kohdallani koen yksinäisyyden jotenkin noloksi asiaksi, josta en kehtaa oikein keskustella kenellekään. Siksi kaipaisin vertaistukea ja neuvojakin, mutta täältä sitä kai on turha kuvitella saavansa.

Ei ole olemassa mitään yleispäteviä neuvoja, joilla kuka tahansa ystävystyy kenen kanssa tahansa. Ihmiset ovat erilaisia. Toiselle varsin luonteva tapa tutustua uuteen ihmiseen voi toiselle olla ihan vieras ja luonteen vastainen. Mun neuvoni kuitenkin on, että ensimmäisenä kannattaa miettiä, mihin tarvitsee ystävää tai kaveria. Mitä ovat ne asiat, joita nyt teet yksin, mutta toivoisit voivasi joskus tehdä yhdessä jonkun toisen kanssa. Sitten mietit, mitä näiden asioiden tekeminen edellyttää tältä toiselta. Jos esim haluaisit käydä lenkkeilemässä, toisen ihmisen täytyisi olla edes jossain määrin liikunnallinen. Jos taas haluaisit matkustella Euroopan kaupungeissa, niin toisella pitäisi ensinnäkin olla jonkin verran ylimääräistä pätäkkää ja lisäksi sellainen elämäntilanne, että pystyy irrottautumaan omasta työstään ja muista velvollisuuksistaan siten, että saatte sovitettua lomanne samalle ajankohdalle. Jos taas haluaisit käydä toisen kanssa klassisen musiikin konserteissa, pitäisi tämän toisenkin olla kiinnostunut klassisesta musiikista. 

Olivatpa nuo asiat mitä tahansa, uusia ihmisiä tavatessasi koita tutustua heihin siten, että saisit selville, onko toinen ylipäätään sellainen, jonka kanssa mieleisesi yhdessä tekemiset olisivat realistisia. Et tietenkään kysele kenenkään tuloja, mutta voit johdatella keskustelua vaikka kaupunkilomiin ja sitä kautta saada selville, kuuluuko matkustelu tuon ihmisen harrastuksiin vai ei. Voi myös miettiä, missä näitä samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä voisi kohdata. Mä rakastan kirppiksillä kiertelyä, koska kerään sekä retroa että vanhaa Arabiaa. Ja mistäpä muualta löytyikään samasta kiinnostuneita kavereita kuin Facebookin retro- ja vanhan tavaran ryhmistä. Jos nyt tässä vaiheessa sanoo, että minä en ikinä mihinkään Facebookiin mene, niin ei ole mikään pakko, mutta silloin yksi ovi uusiin ihmisiin tutustumiseen on kiinni. 

Aikuisiällä on hyvä olla myös kärsivällinen. Ensin tulee tuttavuus, sitten kaveruus ja lopuksi, jos hyvin käy, ystävyys. Tähän voi mennä useampi vuosi. Ihmisten elämäntilanteet muuttuvat ja vaikka uudella tuttavuudellasi ei olisikaan aikaa tavata tai pitää sinuun yhteyttä kuin 10 kertaa vuodessa, niin parin vuoden päästä hänen ei ehkä tarvitsekaan enää kuskata lapsiaan harrastuksiin (koska nämä osaavat kulkea itse) ja hänelle tulee lisää nk omaa aikaa, jolloin- jos teillä on siihen asti synkannut ihan kivasti - voittekin pitää yhteyttä ja tavata useammin. Ei siis kannata lyödä hanskoja tiskiin, jos toisesta ei heti tulekaan sydänystävää. Ja kun sulla on useampia tuttavuuksia, sulla on myös useammin seuraa niihin tekemisiin, joita teet nyt yksin.

Kello tuleekin 23 eli palstalle valomerkki.

And here we go again..... Olen siis tuo, jolle vastasit ja ihan ensiksi kiitos kun kerroit omat vinkkisi. Mistähän se johtuu, että aina joku kokee toisten kertomat asiat yleistämisenä. Joo, varmasti kaikki ymmärtää, että kaikki ei toimi kaikille, eli ei sitä tarvitse tulla tänne erikseen kuuluttamaan. Kyllä aina löytyy joku, joka negailee ja valittaa ja pätee. Mutta minusta sinun kommentti oli ystävällinen ja asiallinen joten kiitos vielä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäys vielä: kuten tuo kirjoittaja sanoi aiemmin, että mitä sitä suotta lämmittelemään vanhoja. Varmaan kertoo arvostuksesta kys. ihmissuhteita kohtaan ihan riittävästi. 

Varmaankaan ei ole koskaan kokenut ns. tosiystävyyttä . Itsekin olen jättänyt taakseni monia ihmisiä, mutta on muutama, joiden kanssa ystävyys on kestänyt vaikka paikkakunnat ja maat vaihtuneet, elämäntilanteet vaihdelleet, parisuhteita alkanut ja päättynyt, ollut vaikeita vaiheita elämässä jne. Jotkut ihmissuhteet on taas tiettyinä aikoina olleet tärkeitä ja niidenkin on halunnut kestävän, mutta aika ja muutokset on osoittaneet, että ne on olleet vain tietyn ajan ja elämänvaiheen ihmissuhteita. Mutta olen kyllä onnekas ihminen kun olen saanut kokea tosiystävyyttä...kaikki ei sitä koskaan koe.

Luin jostain, että suurin osa ihmisistä ei koe elämänsä aikana tosiystävyyttä. Ei siis ihme, että yksinäisiä ja pettyneitä ihmisiä on paljon.

Kyllä minusta pikemminkin näyttää siltä, että nämä kumppanin...ei kun tosiystävän etsijät on yksinäisempiä. Heille kelpaa vain määrätyt raamit täyttävä ystävä, joka käyttäytyy määrättyjen sääntöjen mukaan ja lupaa jo teini-iässä, että olen sinulle uskollinen loppuelämän ja ikinä emme eroa ja emme ota muita tosiystäviä.

Ne, joilla on kavereita ja vähemmän tosiystäviä, ovat paljon sosiaalisempia ja onnellisempia ja seurallisempia ja heillä on ovet auki tutustua myös uusiin ihmisiin, koska ikuinen lupaus tosiystävälle ei rajoita uusia ihmissuhteita. He eivät etsi jotain täydellistä parisuhdetta....ei kun tosiystävyyssuhdetta, vaan heillä on monenlaisia ihmissuhteita.

Varmasti sujuvasti monia erilaisia ihmissuhteita samaan aikaan pyörittävät ekstrovertit ovat vähemmän taipuvaisia kokemaan itsensä yksinäisiksi kuin introvertit, joilta ihmisuhteissa toimiminen vie voimia. Jos et ole tuon takia saanut kerättyä kovin laajaa tuttavapiiriä, niin toki se aina kirpaisee silloin, jos jonkun harvoista ystävistään menettää.

Vierailija kirjoitti:

Rakentavia kommentteja, kuten mistä niitä uusia kaveruus-suhteita voisi aikuisiällä koittaa solmia lukisin paljon mieluummin.

Niitäkin on ollut tässä ketjussa jo vaikka kuinka paljon. Yleensä ne on sivuutettu täysin tai kommentit on olleet tasoa "ei voi mitenkään onnistua" "kerran kokeilin 10 vuotta sitten eikä tullut mitään, ei kukaan muukaan siis ole voinut noin ystäviä saada" jne jne. Täällä roikkuu paljon muka-yksinäisiä jotka tykkää vain valittaa ja hakea huomiota, ei voi kuvitellakaan että tekisi itse elämässään asian eteen mitään - eikä varsinkaan mitään mitä joku täällä ehdottaa, koska SE NYT EI VARMASTI TOIMI!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakentavia kommentteja, kuten mistä niitä uusia kaveruus-suhteita voisi aikuisiällä koittaa solmia lukisin paljon mieluummin.

Niitäkin on ollut tässä ketjussa jo vaikka kuinka paljon. Yleensä ne on sivuutettu täysin tai kommentit on olleet tasoa "ei voi mitenkään onnistua" "kerran kokeilin 10 vuotta sitten eikä tullut mitään, ei kukaan muukaan siis ole voinut noin ystäviä saada" jne jne. Täällä roikkuu paljon muka-yksinäisiä jotka tykkää vain valittaa ja hakea huomiota, ei voi kuvitellakaan että tekisi itse elämässään asian eteen mitään - eikä varsinkaan mitään mitä joku täällä ehdottaa, koska SE NYT EI VARMASTI TOIMI!!!

No minä olen tehnyt varmaan kaikki mitä täällä(kin) on ehdotettu eikä toimi, joten minulla on oikeus valittaa.

No minä olen se etäinen sukulainen, joka ei koskaan soita.

Veljet: en jaksa olla terapeuttinne ja kuunnella miten masentuneita olette vuodesta toiseen. Te sanotte että loukkaan teitä olemalla iloinen, olen snobi, enkä ole valmis kohtaamaan elämän tosiasioita (sitä teidän pahaa oloanne) kun kehtaan vitsailla, kehtaan hymyillä. Kehtaan olla mieleltäni terve, enkä kaltaisenne pitkäaikaistyötön päihdeongelmainen koulupudokas. Sori siitä, minulla on oma elämä.

Enkä todellakaan lainaa teille rahaa, koska olette huijanneet minua.

Sisko: en soita sinulle, koska en jaksa ainaista "sossu on perseestä" -virttäsi. Mene töihin äläkä uikuta. En myöskään ole ilmainen terveyspalvelu joka miettii kanssasi sopivaa ehkäisyä, syytä särkyihisi tai polvikipuihin.

Äiti: en soita sinulle koska olet myrkyllinen. En voi kertoa onnistumisistani, oikeastaan en mistään normaalista elämästä vaan minun pitää velloa kanssasi pahassa olossa kuten veljienkin kanssa. En halua. Toinen vaihtoehto on haukkua muita ihmisiä, en halua. Ja tapa ihmeessä itsesi, sitä olet jauhanut 15 vuotta mutta mitään tapahdu. Tee se jo!

Ystävä: en vastaa enää viesteihisi koska olet henkinen hyväksikäyttäjä. Sinäkin tarvitset terapeuttia, minä en ole sellainen.

Ystävä 2: en ole ilmainen lastenhoitaja, ymmärrätkö että minulla on kädet täynnä omienkin lasten kanssa ja minun aikani on yhtä arvokasta kuin sinunkin. Et, et sinä ymmärrä.

Ystävä 3: ei, en tarjoa sinulle ja kavereillesi majapaikkaa kodistamme kun tulette tähän kaupunkiin ryyppäämään. Menkää hotelliin. Miksi olet aina yhteydessä vain silloin kun tarvitset jotain?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakentavia kommentteja, kuten mistä niitä uusia kaveruus-suhteita voisi aikuisiällä koittaa solmia lukisin paljon mieluummin.

Niitäkin on ollut tässä ketjussa jo vaikka kuinka paljon. Yleensä ne on sivuutettu täysin tai kommentit on olleet tasoa "ei voi mitenkään onnistua" "kerran kokeilin 10 vuotta sitten eikä tullut mitään, ei kukaan muukaan siis ole voinut noin ystäviä saada" jne jne. Täällä roikkuu paljon muka-yksinäisiä jotka tykkää vain valittaa ja hakea huomiota, ei voi kuvitellakaan että tekisi itse elämässään asian eteen mitään - eikä varsinkaan mitään mitä joku täällä ehdottaa, koska SE NYT EI VARMASTI TOIMI!!!

No minä olen tehnyt varmaan kaikki mitä täällä(kin) on ehdotettu eikä toimi, joten minulla on oikeus valittaa.

Aina on olemassa sekin ikävä mahdollisuus, että sinussa onkin jotain "vikaa". Jotain sellaista, minkä vuoksi kukaan ei halua olla kaverisi eikä ystäväsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakentavia kommentteja, kuten mistä niitä uusia kaveruus-suhteita voisi aikuisiällä koittaa solmia lukisin paljon mieluummin.

Niitäkin on ollut tässä ketjussa jo vaikka kuinka paljon. Yleensä ne on sivuutettu täysin tai kommentit on olleet tasoa "ei voi mitenkään onnistua" "kerran kokeilin 10 vuotta sitten eikä tullut mitään, ei kukaan muukaan siis ole voinut noin ystäviä saada" jne jne. Täällä roikkuu paljon muka-yksinäisiä jotka tykkää vain valittaa ja hakea huomiota, ei voi kuvitellakaan että tekisi itse elämässään asian eteen mitään - eikä varsinkaan mitään mitä joku täällä ehdottaa, koska SE NYT EI VARMASTI TOIMI!!!

No minä olen tehnyt varmaan kaikki mitä täällä(kin) on ehdotettu eikä toimi, joten minulla on oikeus valittaa.

Joku hommassa menee selvästi pieleen, kun muilta se ainakin jollain tyylillä on onnistunut, mutta sinulta ei sitten millään. Joko teet jotain väärin tai sitten on vaan katsottava peiliin. Olisinko minä itselleni ystävä, jos olisin joku vieras ihminen? Miksi olisin tai miksen olisi itsenilaisen ystävä? Teenkö oikeasti niin mitä on ehdotettu vai jotain sinne päin? Jos tapaat paljon ihmisiä ja he eivät silti halua seuraasi, niin jotain on sinussa pielessä. Jos taas et tapaa ketään, niin ymmärrät varmaan itsekin miksei muut voi tietää kuinka hyvä tyyppi olet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakentavia kommentteja, kuten mistä niitä uusia kaveruus-suhteita voisi aikuisiällä koittaa solmia lukisin paljon mieluummin.

Niitäkin on ollut tässä ketjussa jo vaikka kuinka paljon. Yleensä ne on sivuutettu täysin tai kommentit on olleet tasoa "ei voi mitenkään onnistua" "kerran kokeilin 10 vuotta sitten eikä tullut mitään, ei kukaan muukaan siis ole voinut noin ystäviä saada" jne jne. Täällä roikkuu paljon muka-yksinäisiä jotka tykkää vain valittaa ja hakea huomiota, ei voi kuvitellakaan että tekisi itse elämässään asian eteen mitään - eikä varsinkaan mitään mitä joku täällä ehdottaa, koska SE NYT EI VARMASTI TOIMI!!!

No minä olen tehnyt varmaan kaikki mitä täällä(kin) on ehdotettu eikä toimi, joten minulla on oikeus valittaa.

Aina on olemassa sekin ikävä mahdollisuus, että sinussa onkin jotain "vikaa". Jotain sellaista, minkä vuoksi kukaan ei halua olla kaverisi eikä ystäväsi.

Niin, no minkäpäs teen kun kukaan ei ole kertonut minulle mitä vikaa minussa on, joten en voi tehdäkään asialle mitään. Paitsi valittaa.