Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseton ei voi ikinä ymmärtää mikä rumba perheen pyörittämisessä on. Omat jo koulussa (3kpl), silti on tosiaan vanheimpainltaa ym kotihommia. Ns. Omaa aikaa on paljon vähemmän. Ne kaverit ymmärtää joilla on lapsia, ja ystävyys toimiu puolintoisin.
Jos lapseton ei ymmärrä, sille varmaan voi selittää? Eikä olla "ne ymmärtää, jotka ymmärtää" -asenteella.
Valitettavasti olen itse tahtomattani lapseton. En nyt vain ole sattunut tapaamaan ketään sopivaa, ja sitten olinkin jo nelikymppinen. En minä silti mikään B-luokan ymmärtämätön kansalainen ole tämän takia.
Lapseton voi hyvin tarjota lapselliselle ystävälleen apuaan. Pääsee näkemään ihan livenä, millaista ystävän elämä on.
Totta kai voi, mutta tää on sitten taas eri asia kuin lapsiperheen elämäntilanteen ymmärtäminen. Nyt oli kyse siitä, että kun se lapseton ei vaan tajuu.
Esim. minä ymmärrän puhetta, mutta ei minusta niinkään ole lapsenhoitajaksi tai siivoajaksi. Lapsenhoidosta ei ole kokemusta, ja siivous on taas retuperällä omassakin kämpässä. Mutta jos toinen selittää, että nyt on sitä ja tätä ja tota, turha oikeastaan kysellä juuri minnekään, en jaksa lähteä tai ei kiinnosta, palataan kun lapsi pääsee ripille, niin uskotaan.
Ja sä olet onnistunut välttämään tiedon, millaista lapsiperheen elämä on? Et ole koskaan lukenut mistään mitään, mikä liittyy lapsiperheiden ja erityisesti pienten lasten äitien uupumukseen? Kannattaisi lukea. Mä tiesin lapsiperheiden elämästä jo kauan ennenkuin mulla oli edes omia lapsia. Ihan siksi, että olin kymmeniä kertoja lapsenvahtina, vein ystävieni lapsia ulos, otin luokseni jne. Eikä mullakaan ollut mitään kokemusta pikkulapsista ennenkuin ensimmäisen kerran sellaista hoidin. Ei mulla ollut mitään harhakäsitystä, että pienten lasten kanssa elämä olisi kovin helppoa.
Ihmiset kokevat asioita eri tavoin ja myös toimivat eri tavoin, vaikka elämäntilanne olisi samankaltainen. Tuo kys. kirjoittaja oli sitä mieltä, että lapseton ei voi ikinä ymmärtää. No, omalla sisaruksellani on suurperhe. Näkee silti kavereita. Että kaikki on niin suhteellista.
Jos tuntuu, että se lapseton ei ymmärrä, ei kai siitä kannata teroitella hampaitaan ja olla sitä mieltä, että se on itseltä pois, jos joutuu avaamaan sanaisen arkkunsa ja selittämään? Vai onko tää joku kisa siitä, kuka ymmärtää sanomatta parhaiten?
Ei ole mikään kisa, mutta parhaiten oppii ymmärtämään, kun kokee itse. Joku lapseton voi myös kiskaista herneen nenäänsä, jos hänelle aletaan selittää asia, josta hän on jo sataan kertaan vaikkapa täällä AV:llä lukenut. Ajattelee, että pitääkö toi mua ihan pösilönä.
Mä olen ekaa kertaa elämässäni tilanteessa, jossa mulla on iäkkäät, apuani tarvitsevat vanhemmat. Olinhan mä siitäkin lukenut ja monilta kuullut, mutta vasta, kun nakki napsahtaa omalle kohdalle, oikeasti ymmärtää, mikä härdelli se voi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta.
Siis öö, nythän oli kyse kirjoittajasta, jolla oli sairas äiti ja lapsia, eikä esim. minusta tai kaveristani. Oma kysymykseni oli lähinnä retorinen, ja tarkoitin juuri sitä, että eiköhän ystävät lähinnä tarkoita hyvää kivoilla virkistäytymisehdotuksilla vaikeassa elämäntilanteessa.
Toki voi keksiä monia hyviä esimerkkejä toimia kriisitilanteissa ja tarttua vaikkapa siihen, että just leffameno on huono.
Ja kuten edellä tuotiinkin esille, se on oikeasti kamalaa, jos joku tulee omaan kotiin siivoamaan. Kokemusta on, ja tästä syystä en päästä äitiäni kotiini. :) Mutta toki makuja on monia.
Jos ihminen kärsii univelasta, hän tarvitsee unta eikä virkistäytymistä. Hyvä ystävä ei ajattele itseään ja omaa kivamukavuuttaan virkistymisen merkeissä vaan sitä, mitä ystävä vaikeassa elämäntilanteessaan ihan oikeasti tarvitsee. Tarvitseeko hän unta, kotiapua, lastenhoitoapua, koirankusetusapua vai mitä hän tarvitsee. Jos on oikein uupunut, ajatuskin leffaan lähtemisestä voi väsyttää entisestään.
En yhtään ihmettele, miksi ihmisten ystävyyssuhteet ovat nykyisin niin heikoissa kantimissa, jos ystävyys säilyy vain tekemällä yhdessä jotain kivaa. Ja sen kivan ei tarvitse olla kivaa kuin sille, jolla ei ole rankka elämäntilanne.
Okei, I give up.
Kun jollain on vaikeata, en tee seuraavalla kerralla mitään. Vi*uiksihan se kuitenkin menisi ja aiheuttaisi vain lisää pahaa mieltä. Mokoma väärin auttava, itsekäs, kivamukavuutta ehdottava kaveri.
Oiskohan kuitenkin niin, että se asian ydin on siinä, että se kaveri/ystävä ehdottaa edes JOTAKIN? Oisko myöskin mahdollista, että se ystävä ei ole niin kusipää, että koittaisi ajatella vain itseään?
Olen joskus tämän ketjun keskivaiheilla kirjoitellut kokemuksistani yksinäisyydestä. Kahden kuukauden aikana olen nähnyt kerran yhtä ihmistä, nopeasti kahvien merkeissä. Oli ihan mukavaa, mutta kuten arvata saattaa, ei hän ole sen jälkeen ollut yhteydessä. Näin käy aina.
Nyt uskaltauduin kysymään yhtä tuttua yhteen koko päivän kestävään tapahtumaan, vähän kuin messut, että jos piipahtaisi kanssani niissä. Pariin päivään hän ei vastannut mitään, ja sitten että joo miksei, ellei mennä paikkaan X koko perhe.
En jaksa enää. Pakko heittää marttyyrivaihde päälle ja todeta, että jos joku tässä maailmassa kaipaisi just mun seuraani, niin kai se ihminen itse ottaisi yhteyttä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen masentunut. Toivon, että ystävilläni olisi aikaa minulle. Seura voisi piristää.
Oisko sulle ok ..et frendis sanois et se tulee siivoomaan sun kämpän?
Ei olisi. Minua ahdistaisi. Kokisin ystävän liikaa tunkeutuvan elämääni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta.
Siis öö, nythän oli kyse kirjoittajasta, jolla oli sairas äiti ja lapsia, eikä esim. minusta tai kaveristani. Oma kysymykseni oli lähinnä retorinen, ja tarkoitin juuri sitä, että eiköhän ystävät lähinnä tarkoita hyvää kivoilla virkistäytymisehdotuksilla vaikeassa elämäntilanteessa.
Toki voi keksiä monia hyviä esimerkkejä toimia kriisitilanteissa ja tarttua vaikkapa siihen, että just leffameno on huono.
Ja kuten edellä tuotiinkin esille, se on oikeasti kamalaa, jos joku tulee omaan kotiin siivoamaan. Kokemusta on, ja tästä syystä en päästä äitiäni kotiini. :) Mutta toki makuja on monia.
Jos ihminen kärsii univelasta, hän tarvitsee unta eikä virkistäytymistä. Hyvä ystävä ei ajattele itseään ja omaa kivamukavuuttaan virkistymisen merkeissä vaan sitä, mitä ystävä vaikeassa elämäntilanteessaan ihan oikeasti tarvitsee. Tarvitseeko hän unta, kotiapua, lastenhoitoapua, koirankusetusapua vai mitä hän tarvitsee. Jos on oikein uupunut, ajatuskin leffaan lähtemisestä voi väsyttää entisestään.
En yhtään ihmettele, miksi ihmisten ystävyyssuhteet ovat nykyisin niin heikoissa kantimissa, jos ystävyys säilyy vain tekemällä yhdessä jotain kivaa. Ja sen kivan ei tarvitse olla kivaa kuin sille, jolla ei ole rankka elämäntilanne.
Okei, I give up.
Kun jollain on vaikeata, en tee seuraavalla kerralla mitään. Vi*uiksihan se kuitenkin menisi ja aiheuttaisi vain lisää pahaa mieltä. Mokoma väärin auttava, itsekäs, kivamukavuutta ehdottava kaveri.
Oiskohan kuitenkin niin, että se asian ydin on siinä, että se kaveri/ystävä ehdottaa edes JOTAKIN? Oisko myöskin mahdollista, että se ystävä ei ole niin kusipää, että koittaisi ajatella vain itseään?
Ei ole ydin se, että ehdottaa jotain, mitä itse haluaa tehdä. Ehdottaa mieluummin jotain, mitä ystävä haluaisi tehdä tai mistä ystävälle olisi apua tai hyötyä. Suurin ongelma monissa ihmissuhteissa tuntuu olevan, ettei osata asettua toisen asemaan. Ei ymmärretä, että se omassa mielessä kivalta tuntuva asia voi toiselle tuntua suurelta taakalta. Jos jaksat olla tukena ja pauna ystävällesi tämän vaikeassa elämäntilanteessa, niin varsin todennäköisesti tulee taas päivä, jolloin voitte tehdä just sitä kivaa, mitä sinä eniten haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta.
Siis öö, nythän oli kyse kirjoittajasta, jolla oli sairas äiti ja lapsia, eikä esim. minusta tai kaveristani. Oma kysymykseni oli lähinnä retorinen, ja tarkoitin juuri sitä, että eiköhän ystävät lähinnä tarkoita hyvää kivoilla virkistäytymisehdotuksilla vaikeassa elämäntilanteessa.
Toki voi keksiä monia hyviä esimerkkejä toimia kriisitilanteissa ja tarttua vaikkapa siihen, että just leffameno on huono.
Ja kuten edellä tuotiinkin esille, se on oikeasti kamalaa, jos joku tulee omaan kotiin siivoamaan. Kokemusta on, ja tästä syystä en päästä äitiäni kotiini. :) Mutta toki makuja on monia.
Jos ihminen kärsii univelasta, hän tarvitsee unta eikä virkistäytymistä. Hyvä ystävä ei ajattele itseään ja omaa kivamukavuuttaan virkistymisen merkeissä vaan sitä, mitä ystävä vaikeassa elämäntilanteessaan ihan oikeasti tarvitsee. Tarvitseeko hän unta, kotiapua, lastenhoitoapua, koirankusetusapua vai mitä hän tarvitsee. Jos on oikein uupunut, ajatuskin leffaan lähtemisestä voi väsyttää entisestään.
En yhtään ihmettele, miksi ihmisten ystävyyssuhteet ovat nykyisin niin heikoissa kantimissa, jos ystävyys säilyy vain tekemällä yhdessä jotain kivaa. Ja sen kivan ei tarvitse olla kivaa kuin sille, jolla ei ole rankka elämäntilanne.
Okei, I give up.
Kun jollain on vaikeata, en tee seuraavalla kerralla mitään. Vi*uiksihan se kuitenkin menisi ja aiheuttaisi vain lisää pahaa mieltä. Mokoma väärin auttava, itsekäs, kivamukavuutta ehdottava kaveri.
Oiskohan kuitenkin niin, että se asian ydin on siinä, että se kaveri/ystävä ehdottaa edes JOTAKIN? Oisko myöskin mahdollista, että se ystävä ei ole niin kusipää, että koittaisi ajatella vain itseään?
Ei ole ydin se, että ehdottaa jotain, mitä itse haluaa tehdä. Ehdottaa mieluummin jotain, mitä ystävä haluaisi tehdä tai mistä ystävälle olisi apua tai hyötyä. Suurin ongelma monissa ihmissuhteissa tuntuu olevan, ettei osata asettua toisen asemaan. Ei ymmärretä, että se omassa mielessä kivalta tuntuva asia voi toiselle tuntua suurelta taakalta. Jos jaksat olla tukena ja pauna ystävällesi tämän vaikeassa elämäntilanteessa, niin varsin todennäköisesti tulee taas päivä, jolloin voitte tehdä just sitä kivaa, mitä sinä eniten haluat.
Hmmm, itse inhoan kaikkia ryhmäjuttuja. Olen silti arvostanut kutsua pikkujouluihin, vaikken sinne tullutkaan. Mukava kuulla, että on ollut toisen ajatuksissa, vaikkei ehdotus napakymppi ollutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta.
Siis öö, nythän oli kyse kirjoittajasta, jolla oli sairas äiti ja lapsia, eikä esim. minusta tai kaveristani. Oma kysymykseni oli lähinnä retorinen, ja tarkoitin juuri sitä, että eiköhän ystävät lähinnä tarkoita hyvää kivoilla virkistäytymisehdotuksilla vaikeassa elämäntilanteessa.
Toki voi keksiä monia hyviä esimerkkejä toimia kriisitilanteissa ja tarttua vaikkapa siihen, että just leffameno on huono.
Ja kuten edellä tuotiinkin esille, se on oikeasti kamalaa, jos joku tulee omaan kotiin siivoamaan. Kokemusta on, ja tästä syystä en päästä äitiäni kotiini. :) Mutta toki makuja on monia.
Jos ihminen kärsii univelasta, hän tarvitsee unta eikä virkistäytymistä. Hyvä ystävä ei ajattele itseään ja omaa kivamukavuuttaan virkistymisen merkeissä vaan sitä, mitä ystävä vaikeassa elämäntilanteessaan ihan oikeasti tarvitsee. Tarvitseeko hän unta, kotiapua, lastenhoitoapua, koirankusetusapua vai mitä hän tarvitsee. Jos on oikein uupunut, ajatuskin leffaan lähtemisestä voi väsyttää entisestään.
En yhtään ihmettele, miksi ihmisten ystävyyssuhteet ovat nykyisin niin heikoissa kantimissa, jos ystävyys säilyy vain tekemällä yhdessä jotain kivaa. Ja sen kivan ei tarvitse olla kivaa kuin sille, jolla ei ole rankka elämäntilanne.
Okei, I give up.
Kun jollain on vaikeata, en tee seuraavalla kerralla mitään. Vi*uiksihan se kuitenkin menisi ja aiheuttaisi vain lisää pahaa mieltä. Mokoma väärin auttava, itsekäs, kivamukavuutta ehdottava kaveri.
Oiskohan kuitenkin niin, että se asian ydin on siinä, että se kaveri/ystävä ehdottaa edes JOTAKIN? Oisko myöskin mahdollista, että se ystävä ei ole niin kusipää, että koittaisi ajatella vain itseään?
Ei ole ydin se, että ehdottaa jotain, mitä itse haluaa tehdä. Ehdottaa mieluummin jotain, mitä ystävä haluaisi tehdä tai mistä ystävälle olisi apua tai hyötyä. Suurin ongelma monissa ihmissuhteissa tuntuu olevan, ettei osata asettua toisen asemaan. Ei ymmärretä, että se omassa mielessä kivalta tuntuva asia voi toiselle tuntua suurelta taakalta. Jos jaksat olla tukena ja pauna ystävällesi tämän vaikeassa elämäntilanteessa, niin varsin todennäköisesti tulee taas päivä, jolloin voitte tehdä just sitä kivaa, mitä sinä eniten haluat.
Hmmm, itse inhoan kaikkia ryhmäjuttuja. Olen silti arvostanut kutsua pikkujouluihin, vaikken sinne tullutkaan. Mukava kuulla, että on ollut toisen ajatuksissa, vaikkei ehdotus napakymppi ollutkaan.
Nämä mun kommenttini koskivat nyt kuitenkin tilannetta, jossa ystävä elää syystä tai toisesta raskasta aikaa. Pikkujoulukutsu on varmaan ihan kiva huomioiminen, mutta ei välttämättä just sellainen huomioiminen, mitä toinen olisi kaivannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta.
Siis öö, nythän oli kyse kirjoittajasta, jolla oli sairas äiti ja lapsia, eikä esim. minusta tai kaveristani. Oma kysymykseni oli lähinnä retorinen, ja tarkoitin juuri sitä, että eiköhän ystävät lähinnä tarkoita hyvää kivoilla virkistäytymisehdotuksilla vaikeassa elämäntilanteessa.
Toki voi keksiä monia hyviä esimerkkejä toimia kriisitilanteissa ja tarttua vaikkapa siihen, että just leffameno on huono.
Ja kuten edellä tuotiinkin esille, se on oikeasti kamalaa, jos joku tulee omaan kotiin siivoamaan. Kokemusta on, ja tästä syystä en päästä äitiäni kotiini. :) Mutta toki makuja on monia.
Jos ihminen kärsii univelasta, hän tarvitsee unta eikä virkistäytymistä. Hyvä ystävä ei ajattele itseään ja omaa kivamukavuuttaan virkistymisen merkeissä vaan sitä, mitä ystävä vaikeassa elämäntilanteessaan ihan oikeasti tarvitsee. Tarvitseeko hän unta, kotiapua, lastenhoitoapua, koirankusetusapua vai mitä hän tarvitsee. Jos on oikein uupunut, ajatuskin leffaan lähtemisestä voi väsyttää entisestään.
En yhtään ihmettele, miksi ihmisten ystävyyssuhteet ovat nykyisin niin heikoissa kantimissa, jos ystävyys säilyy vain tekemällä yhdessä jotain kivaa. Ja sen kivan ei tarvitse olla kivaa kuin sille, jolla ei ole rankka elämäntilanne.
Okei, I give up.
Kun jollain on vaikeata, en tee seuraavalla kerralla mitään. Vi*uiksihan se kuitenkin menisi ja aiheuttaisi vain lisää pahaa mieltä. Mokoma väärin auttava, itsekäs, kivamukavuutta ehdottava kaveri.
Oiskohan kuitenkin niin, että se asian ydin on siinä, että se kaveri/ystävä ehdottaa edes JOTAKIN? Oisko myöskin mahdollista, että se ystävä ei ole niin kusipää, että koittaisi ajatella vain itseään?
Ei ole ydin se, että ehdottaa jotain, mitä itse haluaa tehdä. Ehdottaa mieluummin jotain, mitä ystävä haluaisi tehdä tai mistä ystävälle olisi apua tai hyötyä. Suurin ongelma monissa ihmissuhteissa tuntuu olevan, ettei osata asettua toisen asemaan. Ei ymmärretä, että se omassa mielessä kivalta tuntuva asia voi toiselle tuntua suurelta taakalta. Jos jaksat olla tukena ja pauna ystävällesi tämän vaikeassa elämäntilanteessa, niin varsin todennäköisesti tulee taas päivä, jolloin voitte tehdä just sitä kivaa, mitä sinä eniten haluat.
Hmmm, itse inhoan kaikkia ryhmäjuttuja. Olen silti arvostanut kutsua pikkujouluihin, vaikken sinne tullutkaan. Mukava kuulla, että on ollut toisen ajatuksissa, vaikkei ehdotus napakymppi ollutkaan.
Nämä mun kommenttini koskivat nyt kuitenkin tilannetta, jossa ystävä elää syystä tai toisesta raskasta aikaa. Pikkujoulukutsu on varmaan ihan kiva huomioiminen, mutta ei välttämättä just sellainen huomioiminen, mitä toinen olisi kaivannut.
Olen masentunut pienten lasten vanhempi, joka nukkuu huonosti. Jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelkokin löytyy. Silti kutsu lämmitti mieltä ja saimme ystävän kanssa sovittua jotain muuta tilalle.
"Parasta" on, kun tuttava sanoo jotain että "älä nyt hauku itseäsi, olet hyvä tyyppi, kyllä varmaan löydät jostain kavereita" - niin, mutta kun et itsekään tahdo olla kaverini vaikka olen niin kiva niin miksi se joku muu haluaisi :D Sama kun treffeillä sanotaan että "oot tosi kiva ja joku saa susta hyvän vaimon" tms. (Vaikka ei haukkuisi itseään vaan koittaisi olla #pirteäiloinenpositiivinen)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Parasta" on, kun tuttava sanoo jotain että "älä nyt hauku itseäsi, olet hyvä tyyppi, kyllä varmaan löydät jostain kavereita" - niin, mutta kun et itsekään tahdo olla kaverini vaikka olen niin kiva niin miksi se joku muu haluaisi :D Sama kun treffeillä sanotaan että "oot tosi kiva ja joku saa susta hyvän vaimon" tms. (Vaikka ei haukkuisi itseään vaan koittaisi olla #pirteäiloinenpositiivinen)
Tuo voi johtua ihan siitä, että sillä tuttavalla on jo sen verran ystäviä, kavereita ja muita läheisiä ihmissuhteita, ettei uusille ole aikaa. Koko tämä ketju on ollut pääsääntöisesti valitusta siitä, että ystävillä ja kavereilla ei ole aikaa. Jos ei ole riittävästi aikaa niille edellisillekään, miksi pitäisi ottaa vielä uusia lisää? Aikuiselle ihmiselle riittää yleensä pari kolme hyvää ystävää, neljä tai viisi kaveria ja sitten oma perhe. Jos on työssäkäyvä ihminen, niin tuossa on jo ihmissuhteiden ylläpitämiseen haastetta ihan riittävästi,
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Parasta" on, kun tuttava sanoo jotain että "älä nyt hauku itseäsi, olet hyvä tyyppi, kyllä varmaan löydät jostain kavereita" - niin, mutta kun et itsekään tahdo olla kaverini vaikka olen niin kiva niin miksi se joku muu haluaisi :D Sama kun treffeillä sanotaan että "oot tosi kiva ja joku saa susta hyvän vaimon" tms. (Vaikka ei haukkuisi itseään vaan koittaisi olla #pirteäiloinenpositiivinen)
Tuo voi johtua ihan siitä, että sillä tuttavalla on jo sen verran ystäviä, kavereita ja muita läheisiä ihmissuhteita, ettei uusille ole aikaa. Koko tämä ketju on ollut pääsääntöisesti valitusta siitä, että ystävillä ja kavereilla ei ole aikaa. Jos ei ole riittävästi aikaa niille edellisillekään, miksi pitäisi ottaa vielä uusia lisää? Aikuiselle ihmiselle riittää yleensä pari kolme hyvää ystävää, neljä tai viisi kaveria ja sitten oma perhe. Jos on työssäkäyvä ihminen, niin tuossa on jo ihmissuhteiden ylläpitämiseen haastetta ihan riittävästi,
No ei kenenkään pidäkään tehdä yhtään mitään, mutta saa kai siitä valittaa, ettei ole ystäviä. Valittaisit itsekin jos miehesi ja ystäväsi hylkäisivät sinut eikä kukaan muukaan kiinnostuisi, koska heillä on liian kiire.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun mietit päättyneitä ystävyyssuhteita, niin alkuun minusta on usein tuntunut siltä, että asiat menivät näkyvästi pieleen jollain tietyllä hetkellä, kun jokin ristiriita nousi esiin. Ja että siitä eteenpäin suhde ei enää ollut entisensä, vaikka olisikin vielä jatkunut hyvän aikaa. Myöhemmin ajateltuna olen kuitenkin ymmärtänyt sen, että muutokset olivat tapahtuneet jo kauan ennen kuin ristiriidat tulivat näkyvästi esiin. Pieniä muutoksia itsessä ja toisessa yritti vain kovasti olla huomaamatta, koska toivoi ystävyyden jatkuvan ikuisesti, koska se oli joskus tuntunut hyvältä. Tosiasiassa se olikin alkanut rapistua jo kauan sitten, muttei niitä pieniä merkkejä siitä halunnut myöntää itselleen (esimerkiksi ystävän ilkeilyn lisääntymistä yritti selittää vaikeuksilla toisen elämässä, vaikka seurassa tuntuikin hyvin kurjalta).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Parasta" on, kun tuttava sanoo jotain että "älä nyt hauku itseäsi, olet hyvä tyyppi, kyllä varmaan löydät jostain kavereita" - niin, mutta kun et itsekään tahdo olla kaverini vaikka olen niin kiva niin miksi se joku muu haluaisi :D Sama kun treffeillä sanotaan että "oot tosi kiva ja joku saa susta hyvän vaimon" tms. (Vaikka ei haukkuisi itseään vaan koittaisi olla #pirteäiloinenpositiivinen)
Tuo voi johtua ihan siitä, että sillä tuttavalla on jo sen verran ystäviä, kavereita ja muita läheisiä ihmissuhteita, ettei uusille ole aikaa. Koko tämä ketju on ollut pääsääntöisesti valitusta siitä, että ystävillä ja kavereilla ei ole aikaa. Jos ei ole riittävästi aikaa niille edellisillekään, miksi pitäisi ottaa vielä uusia lisää? Aikuiselle ihmiselle riittää yleensä pari kolme hyvää ystävää, neljä tai viisi kaveria ja sitten oma perhe. Jos on työssäkäyvä ihminen, niin tuossa on jo ihmissuhteiden ylläpitämiseen haastetta ihan riittävästi,
No ei kenenkään pidäkään tehdä yhtään mitään, mutta saa kai siitä valittaa, ettei ole ystäviä. Valittaisit itsekin jos miehesi ja ystäväsi hylkäisivät sinut eikä kukaan muukaan kiinnostuisi, koska heillä on liian kiire.
En ymmärrä miksi tässä ketjussa käy koko ajan ihmisiä kuittailemassa tyylillä, että yksinäisyys on vain luusereiden ongelma. Todella kypsää käytöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Parasta" on, kun tuttava sanoo jotain että "älä nyt hauku itseäsi, olet hyvä tyyppi, kyllä varmaan löydät jostain kavereita" - niin, mutta kun et itsekään tahdo olla kaverini vaikka olen niin kiva niin miksi se joku muu haluaisi :D Sama kun treffeillä sanotaan että "oot tosi kiva ja joku saa susta hyvän vaimon" tms. (Vaikka ei haukkuisi itseään vaan koittaisi olla #pirteäiloinenpositiivinen)
Tuo voi johtua ihan siitä, että sillä tuttavalla on jo sen verran ystäviä, kavereita ja muita läheisiä ihmissuhteita, ettei uusille ole aikaa. Koko tämä ketju on ollut pääsääntöisesti valitusta siitä, että ystävillä ja kavereilla ei ole aikaa. Jos ei ole riittävästi aikaa niille edellisillekään, miksi pitäisi ottaa vielä uusia lisää? Aikuiselle ihmiselle riittää yleensä pari kolme hyvää ystävää, neljä tai viisi kaveria ja sitten oma perhe. Jos on työssäkäyvä ihminen, niin tuossa on jo ihmissuhteiden ylläpitämiseen haastetta ihan riittävästi,
No ei kenenkään pidäkään tehdä yhtään mitään, mutta saa kai siitä valittaa, ettei ole ystäviä. Valittaisit itsekin jos miehesi ja ystäväsi hylkäisivät sinut eikä kukaan muukaan kiinnostuisi, koska heillä on liian kiire.
Tottakai saa valittaa, mutta tuossa ylempänä puhuttiin uusista tuttavuuksista ja siitä, että toista ihmistä voi pitää oikein mukavana ja kivana ilman, että ystävystyy tämän kanssa. Jossain toisessa tilanteessa olisi voinut ystävystyäkin, mutta jos ihmissuhdekiintiö on jo nyt täynnä, niin ei siihen pidä ottaa enää enempää ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta.
Siis öö, nythän oli kyse kirjoittajasta, jolla oli sairas äiti ja lapsia, eikä esim. minusta tai kaveristani. Oma kysymykseni oli lähinnä retorinen, ja tarkoitin juuri sitä, että eiköhän ystävät lähinnä tarkoita hyvää kivoilla virkistäytymisehdotuksilla vaikeassa elämäntilanteessa.
Toki voi keksiä monia hyviä esimerkkejä toimia kriisitilanteissa ja tarttua vaikkapa siihen, että just leffameno on huono.
Ja kuten edellä tuotiinkin esille, se on oikeasti kamalaa, jos joku tulee omaan kotiin siivoamaan. Kokemusta on, ja tästä syystä en päästä äitiäni kotiini. :) Mutta toki makuja on monia.
Jos ihminen kärsii univelasta, hän tarvitsee unta eikä virkistäytymistä. Hyvä ystävä ei ajattele itseään ja omaa kivamukavuuttaan virkistymisen merkeissä vaan sitä, mitä ystävä vaikeassa elämäntilanteessaan ihan oikeasti tarvitsee. Tarvitseeko hän unta, kotiapua, lastenhoitoapua, koirankusetusapua vai mitä hän tarvitsee. Jos on oikein uupunut, ajatuskin leffaan lähtemisestä voi väsyttää entisestään.
En yhtään ihmettele, miksi ihmisten ystävyyssuhteet ovat nykyisin niin heikoissa kantimissa, jos ystävyys säilyy vain tekemällä yhdessä jotain kivaa. Ja sen kivan ei tarvitse olla kivaa kuin sille, jolla ei ole rankka elämäntilanne.
Okei, I give up.
Kun jollain on vaikeata, en tee seuraavalla kerralla mitään. Vi*uiksihan se kuitenkin menisi ja aiheuttaisi vain lisää pahaa mieltä. Mokoma väärin auttava, itsekäs, kivamukavuutta ehdottava kaveri.
Oiskohan kuitenkin niin, että se asian ydin on siinä, että se kaveri/ystävä ehdottaa edes JOTAKIN? Oisko myöskin mahdollista, että se ystävä ei ole niin kusipää, että koittaisi ajatella vain itseään?
Ei ole ydin se, että ehdottaa jotain, mitä itse haluaa tehdä. Ehdottaa mieluummin jotain, mitä ystävä haluaisi tehdä tai mistä ystävälle olisi apua tai hyötyä.
Olen kuvitellut olevani kyyninen, mutta täällä saa asiaan ihan uutta suhteellisuudentajua.
Miksi sinä oletat, että ihminen automaationa ehdottaa esim. elokuvaa toiselle omaa itsekkyyttään?
Mä tipun ihan täysin tästä filosofiasta, että siivousapu on epäitsekästä, mutta ns. hemmottelun ehdottaminen on itsekästä. Onks tää joku yhden ihmisen teoria vai jokin Maslowin tarvehierarkiaan perustuva näkemys?
Eikö tosiaan ole mitään foorumia missä me "ylimääräiset" pyörät voitaisiin yrittää tutustua toisiin ylimääräisiin ihmisiin, jotka eivät mahdu näiden "ihmis-suhde kiintiö on täynnä -voivoi-ihmisten" kaveripiiriin?
Tuntuu lähinnä lapselliselta ja turhauttavalta lukea osin melko ilkeä- tai ylimielisiä kommenntteja joita täällä moni tulee väliin huutelemaan. Jos joku kokee olevansa parempi kuin toiset ihmiset (joilla ei ole ystäviä) niin ei tarvitse tulla lällällättelemään tänne niille keillä asiat ei näin ole.
Rakentavia kommentteja, kuten mistä niitä uusia kaveruus-suhteita voisi aikuisiällä koittaa solmia lukisin paljon mieluummin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta.
Siis öö, nythän oli kyse kirjoittajasta, jolla oli sairas äiti ja lapsia, eikä esim. minusta tai kaveristani. Oma kysymykseni oli lähinnä retorinen, ja tarkoitin juuri sitä, että eiköhän ystävät lähinnä tarkoita hyvää kivoilla virkistäytymisehdotuksilla vaikeassa elämäntilanteessa.
Toki voi keksiä monia hyviä esimerkkejä toimia kriisitilanteissa ja tarttua vaikkapa siihen, että just leffameno on huono.
Ja kuten edellä tuotiinkin esille, se on oikeasti kamalaa, jos joku tulee omaan kotiin siivoamaan. Kokemusta on, ja tästä syystä en päästä äitiäni kotiini. :) Mutta toki makuja on monia.
Jos ihminen kärsii univelasta, hän tarvitsee unta eikä virkistäytymistä. Hyvä ystävä ei ajattele itseään ja omaa kivamukavuuttaan virkistymisen merkeissä vaan sitä, mitä ystävä vaikeassa elämäntilanteessaan ihan oikeasti tarvitsee. Tarvitseeko hän unta, kotiapua, lastenhoitoapua, koirankusetusapua vai mitä hän tarvitsee. Jos on oikein uupunut, ajatuskin leffaan lähtemisestä voi väsyttää entisestään.
En yhtään ihmettele, miksi ihmisten ystävyyssuhteet ovat nykyisin niin heikoissa kantimissa, jos ystävyys säilyy vain tekemällä yhdessä jotain kivaa. Ja sen kivan ei tarvitse olla kivaa kuin sille, jolla ei ole rankka elämäntilanne.
Okei, I give up.
Kun jollain on vaikeata, en tee seuraavalla kerralla mitään. Vi*uiksihan se kuitenkin menisi ja aiheuttaisi vain lisää pahaa mieltä. Mokoma väärin auttava, itsekäs, kivamukavuutta ehdottava kaveri.
Oiskohan kuitenkin niin, että se asian ydin on siinä, että se kaveri/ystävä ehdottaa edes JOTAKIN? Oisko myöskin mahdollista, että se ystävä ei ole niin kusipää, että koittaisi ajatella vain itseään?
Ei ole ydin se, että ehdottaa jotain, mitä itse haluaa tehdä. Ehdottaa mieluummin jotain, mitä ystävä haluaisi tehdä tai mistä ystävälle olisi apua tai hyötyä.
Olen kuvitellut olevani kyyninen, mutta täällä saa asiaan ihan uutta suhteellisuudentajua.
Miksi sinä oletat, että ihminen automaationa ehdottaa esim. elokuvaa toiselle omaa itsekkyyttään?
Mä tipun ihan täysin tästä filosofiasta, että siivousapu on epäitsekästä, mutta ns. hemmottelun ehdottaminen on itsekästä. Onks tää joku yhden ihmisen teoria vai jokin Maslowin tarvehierarkiaan perustuva näkemys?
Ei kyse ole tuosta. Jos ystävän elämää helpottaa jokin hemmottelu, niin toki sellainen ehdotus on varmasti tälle ystävälle myös mieleinen. Ei kuitenkaan pidä automaattisesti olettaa, että hemmottelu olisi juuri sitä, mitä ystävä vaikeassa elämäntilanteessaan kaipaisi. Jollekin siivousapu voisi olla paljon enemmän mieleen. Tai se, että ottaa ystävän lapsia hoitoon. Luo lumet pihasta, vie roskat. Tulee vain käymään ja kuuntelee, jotta ystävä saa purkaa huoliaan ja itkeä olkapäätä vasten. Kun toinen ihminen elää vaikeassa elämäntilanteessa, ehdotusten pitäisi lähteä hänen tarpeistaan eikä ehdottajan tarpeista. Sitä mun mielestäni on aito ystävyys. Tukemista ja auttamista. Kun vaikea elämänvaihe on ohi, voidaan taas palata ehdottajankin tarpeisiin.
Vierailija kirjoitti:
Eikö tosiaan ole mitään foorumia missä me "ylimääräiset" pyörät voitaisiin yrittää tutustua toisiin ylimääräisiin ihmisiin, jotka eivät mahdu näiden "ihmis-suhde kiintiö on täynnä -voivoi-ihmisten" kaveripiiriin?
Tuntuu lähinnä lapselliselta ja turhauttavalta lukea osin melko ilkeä- tai ylimielisiä kommenntteja joita täällä moni tulee väliin huutelemaan. Jos joku kokee olevansa parempi kuin toiset ihmiset (joilla ei ole ystäviä) niin ei tarvitse tulla lällällättelemään tänne niille keillä asiat ei näin ole.
Rakentavia kommentteja, kuten mistä niitä uusia kaveruus-suhteita voisi aikuisiällä koittaa solmia lukisin paljon mieluummin.
Ihan samalla tavallahan yksinäiset syyttelevät muita siitä, että eivät pääse näiden kavereiksi ja ystäviksi. Tässä ketjussa on aika monestikin kerrottu, mistä ihmiset ovat aikuisiällä löytäneet itselleen uusia ystäviä ja kavereita. Jos en väärin muista, niin on joku linkki johonkin ryhmäänkin vai olikohan sähköpostiosoite, jossa yksinäiset voisivat kohdata toisiaan. Facebookissa ainakin on ystävää etsiville omia ryhmiään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta.
Siis öö, nythän oli kyse kirjoittajasta, jolla oli sairas äiti ja lapsia, eikä esim. minusta tai kaveristani. Oma kysymykseni oli lähinnä retorinen, ja tarkoitin juuri sitä, että eiköhän ystävät lähinnä tarkoita hyvää kivoilla virkistäytymisehdotuksilla vaikeassa elämäntilanteessa.
Toki voi keksiä monia hyviä esimerkkejä toimia kriisitilanteissa ja tarttua vaikkapa siihen, että just leffameno on huono.
Ja kuten edellä tuotiinkin esille, se on oikeasti kamalaa, jos joku tulee omaan kotiin siivoamaan. Kokemusta on, ja tästä syystä en päästä äitiäni kotiini. :) Mutta toki makuja on monia.
Jos ihminen kärsii univelasta, hän tarvitsee unta eikä virkistäytymistä. Hyvä ystävä ei ajattele itseään ja omaa kivamukavuuttaan virkistymisen merkeissä vaan sitä, mitä ystävä vaikeassa elämäntilanteessaan ihan oikeasti tarvitsee. Tarvitseeko hän unta, kotiapua, lastenhoitoapua, koirankusetusapua vai mitä hän tarvitsee. Jos on oikein uupunut, ajatuskin leffaan lähtemisestä voi väsyttää entisestään.
En yhtään ihmettele, miksi ihmisten ystävyyssuhteet ovat nykyisin niin heikoissa kantimissa, jos ystävyys säilyy vain tekemällä yhdessä jotain kivaa. Ja sen kivan ei tarvitse olla kivaa kuin sille, jolla ei ole rankka elämäntilanne.
Okei, I give up.
Kun jollain on vaikeata, en tee seuraavalla kerralla mitään. Vi*uiksihan se kuitenkin menisi ja aiheuttaisi vain lisää pahaa mieltä. Mokoma väärin auttava, itsekäs, kivamukavuutta ehdottava kaveri.
Oiskohan kuitenkin niin, että se asian ydin on siinä, että se kaveri/ystävä ehdottaa edes JOTAKIN? Oisko myöskin mahdollista, että se ystävä ei ole niin kusipää, että koittaisi ajatella vain itseään?
Ei ole ydin se, että ehdottaa jotain, mitä itse haluaa tehdä. Ehdottaa mieluummin jotain, mitä ystävä haluaisi tehdä tai mistä ystävälle olisi apua tai hyötyä.
Olen kuvitellut olevani kyyninen, mutta täällä saa asiaan ihan uutta suhteellisuudentajua.
Miksi sinä oletat, että ihminen automaationa ehdottaa esim. elokuvaa toiselle omaa itsekkyyttään?
Mä tipun ihan täysin tästä filosofiasta, että siivousapu on epäitsekästä, mutta ns. hemmottelun ehdottaminen on itsekästä. Onks tää joku yhden ihmisen teoria vai jokin Maslowin tarvehierarkiaan perustuva näkemys?
Ei kyse ole tuosta. Jos ystävän elämää helpottaa jokin hemmottelu, niin toki sellainen ehdotus on varmasti tälle ystävälle myös mieleinen. Ei kuitenkaan pidä automaattisesti olettaa, että hemmottelu olisi juuri sitä, mitä ystävä vaikeassa elämäntilanteessaan kaipaisi. Jollekin siivousapu voisi olla paljon enemmän mieleen. Tai se, että ottaa ystävän lapsia hoitoon. Luo lumet pihasta, vie roskat. Tulee vain käymään ja kuuntelee, jotta ystävä saa purkaa huoliaan ja itkeä olkapäätä vasten. Kun toinen ihminen elää vaikeassa elämäntilanteessa, ehdotusten pitäisi lähteä hänen tarpeistaan eikä ehdottajan tarpeista. Sitä mun mielestäni on aito ystävyys. Tukemista ja auttamista. Kun vaikea elämänvaihe on ohi, voidaan taas palata ehdottajankin tarpeisiin.
Miten autat ihmistä, joka ei vastaa edes viesteihisi, kun kokee olevansa niin stressaantunut? Eiköhän ihmissuhteen toimimiseen edes jollain tasolla tarvita molemmilta jotain panostusta.
Etkä kehdannut sanoa "hei, tää kissankäymälä näyttää olevan ihan täynnä, saaksmä vaihtaa hiekat?"