Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vähän off topic, mutta aihetta sivuten. Mitä eri foorumeita ja kanavia, sivustoja tms alustoja on pks-seudulla asuville joista voisi ulkopaikkakunnalta muuttanut löytää seuraa.
Seuralla ei nyt tarkoiteta mitään tindereitä ja pano touhuja vaan ihan kavereita mukaan erinäisiin harrastuksiin, ajanviettoon yms.
Onko olemassa jo jotain ratkaisua tuollaisiin? Linkittäkää jos tiedätte. Olen hiljattain muuttanut töiden perässä ja oleb yksinäinen vapaa-ajallani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että joillekin ystävyys on joko tai. Joko se on todella intensiivistä, kaiken jakavaa, kaikessa tukevaa ja aina saatavilla olevaa. Tai vaihtoehtoisesti ei ole mitään ystävyyttä, vain epäilyttävä kyräiltävä tuttavuus.
Olen ollut hämmentynyt tästä, koska itselleni ystävyys on tilaa antavaa, toistensa rajoja ja yksilöllisyyttä kunnioittavaa.
Pari ystävyyttä onkin kaatunut siihen, kun toinen osapuoli on hakenut ja testannut sitä olenko kaiken antava tiivis ystävä vai enkö ole hänen kriteereillään ystävä lainkaan. En pysty tuollaiseen intensiivisyyteen joten sellaista haluavat ystäväkokelaat saavat mennä muualle etsimään seuraa - ja menevätkin vapaaehtoisesti kun ovat todenneet mut epäkelvoksi kaiken jakavaan tiiviyteen.
Samat ihmiset toimivat näin parisuhteissakin. Itse kuuluun ihmisiin "vapaus antaa vastuun" eli haluan tilaa ja annan tilaa ja en niin joka asiasta jaksa möksähtää ja minulle ei kuulu kaikki mieheni menot ja teot, kuten ei hänellekään minun koko sieluni.
Nuorena oli pari poikaystävää, jotka halusi minut kokonaan. En kestänyt sitä kauaa. Ja he taas valittivat, että en rakasta heitä, kun en koko ajan kysele, missä he ovat tai soittele heille.
Toivottavasti jokainen löytää ystävissä ja parisuhteissa sen omanlaisen ihmisen. Silloin se onnistuu
Ongelma vaan on siinä, että kun näille vapaille sieluille antaa vapautta, niin moni heistä ei juuri koskaan halua ottaa sitä vastuuta. Se kun on tylsää, on parempaakin tekemistä eikä sitä nyt ehdikään. Vastuuseen kuuluu se, että pitää yhteyksiä kavereihin, vastailee, sopiiko jokin ehdotettu juttu, on ylipäänsä läsnä. He ottavat mielellään rusinat pullasta eli vain sen vapauden.
Täsmälleen samaa voi soveltaa parisuhteisiin. En epäile, etteikö sellaisiakin suhteita olisi, joissa olisi hyvä tasapaino (olen joitakin sellaisia nähnytkin), mutta se on monesti veteen piirretty viiva, milloin unohdetaan se vastuu ja ollaan vain vapauden pauloissa.
No,miksi sitten väkisin roikut näissä vapaissa sieluissa? Tämä on minusta käsittämätöntä. Etsitään ystäväksi ja puolisoksi ihan erilainen ihminen, kuin itse on ja sitten aletaan uhriksi ja kiukutellaan. Itse olen ns. vapaa sielu ja minulla on paljon tuttuja ja kavereita ja ystäviä. Tutustun helposti, mutta aika äkkiä lähden karkuun, jos joku alkaa takertumaan ja määrittelemään, millainen minun pitäisi olla ystävänä ja parisuhteessa.
Parempi sinunkin etsiä kaltaisiasi ihmisiä, eikä käyttää aikaa haukkumalla niitä, jotka eivät mahdu muottiisi. Minä en koe ketään ihmistä niin tärkeäksi, että alkaisin itseäni muuttamaan toiseksi. Jos ei kelpaa, niin ihan sama se on minulle.
Mielestäni kokonaisuudessaan tässä tekstissä aihe alkoi aika paljon vaihtua. Puhutaan ystävän muuttamisesta, joka on aika kaukana siitä, mistä keskusteltiin aiemmin.
Enhän minä sellaista sanonutkaan, että he minun lähipiiriini päätyisivät. Luetaanpa taas, mitä sanotaan. Kommenttini oli vain toisenlainen näkemys tästä vapauden ja vastuun suloisesta yhteiselosta kuin mitä tämä toinen (sinä? Luulen tosin, että olet kolmas henkilö.) kirjoitti.
Tietääkseni en myöskään haukkunut ketään. Toki jos haukkumista on se, että on omia perusteltuja näkemyksiä tietynlaisista ihmisistä, niin ok, sitten varmaan niin. Minusta haukkumista on ihan muu.
Mistään muoteista keskustelussa ei ollut puhetta, vaan siitä, mitä se vastuu sitten vapauden myötä on ja miten usein sitä toteutetaan käytännössä. Mitä se vastuu sinusta sitten on kaveri- ja ystävyyssuhteissa vapauden vastapainona? Jos vapaus ja vastuu sinusta kuitenkin kulkevat hyvin käsi kädessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on usein kahden ihmisen välinen sanaton sopimus. Sitä voi muuttaa ja sen voi purkaa, ellei se toimi. Ei kuitenkaan pidä ihmetellä sitä, ettei toinen ihminen välttämättä suhtaudu kovin myötämielisesti siihen, jos suhteenne laatu yhtäkkiä muuttuu.
Mulle taas ystävyys on tunne eikä sopimus.
Sanaton sopimus, jonka taustalla on tunneside. Oletko tyytyväisempi tähän ilmaukseen? On yksipuolista ystävyyttä, jos vain toinen tykkää ja toinen ei. Silloin se näkyy käyttäytymisessä.
Nimenomaan eli kyseessä on ensisijaisesti molemminpuolinen tunne. Sopimuksia voi tehdä sellaistenkin ihmisten kanssa, joita ei välttämättä edes siedä, mutta joista on jollain tavalla hyötyä.
Toimivassa ystävyydessä molemmilla on jonkinlainen käsitys siitä millainen suhteenne on ja mitä siihen kuuluu. Siksi käytin ilmaisua sanaton sopimusta. Ilman tunnetta ystävyydestä ei sitä tietenkään ikinä synny, mutta se on myös muutakin kuin pelkkä tunne.
Mulla ei ole mitään käsitystä, mitä mun ja rakkaimman ystäväni suhteeseen kuuluu. Mielestäni se selviää aina asia kerrallaan, kun asia tulee ajankohtaiseksi. 10 vuotta sitten en ajatellut, että ystävyyteeni kuuluisi kissanhoitoapu. Vasta sitten, kun ystäväni otti kissan ja lähti lomareissulle, asia tuli ajankohtaiseksi. Toisaalta, jos ystäväni muuttaisi jonnekin kauemmas, kissanhoitoapu ei enää kuuluisi ystävyyteemme. Toisaalta tämäkin on meidän ystävyydessämme ollut yksipuolista, koska en itse tarvitse kissanhoitoapua vaan mulla on kissoilleni muitakin hoitajia, jotka asuvat lähempänä. Mun mielestä ystävyyssuhde ei ole mikään staattinen tila, jossa voitaisiin määritellä, mitä siihen kuuluu ja mitä ei, vaan se elää koko ajan sen mukaa kuin ystävysten elämätkin muuttuvat.
Toki, mutta jos se ei enää tunnu ystävyydeltä, niin silloin se ei sitä ole.
Aivan, ei TUNNU.
Niin, mutta yleensä tunne ystävyydestä muuttuu sen myötä, kun jokin suhteessa on muuttunut. Harvan näkemys toisesta ihmisestä muuttuu aivan erilaiseksi ilman mitään syytä.
Kyllä, mutta muutokset voivat myös vahvistaa ystävyyttä, jos toinen osapuoli kykenee antamaan toiselle enemmän tilaa.
Paljonko sitä tilaa pitäisi antaa? Kolmeen vuoteen yhteydenpito ei ole ollut mitään muuta kuin FB-tykkäyksiä suhteessa aiemmin läheiseen ystävään. Ei se minusta tunnu ystävyydeltä.
Mitä teidän sanattomassa sopimuksessa sanotaan tilan antamisesta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen. [/tuote]
Alan olla samaa mieltä. Tuolla joku kirjoitti, että kun vapaalle ihmiselle ANTAA vapauden se sitä ja tätä. Siis yksinäiset ihmiset eivät halua antaa vapautta ystävilleen ja parisuhteessaan, vaan haluavat pitää nähtävästi vankina tai jotain ja määritellä toisen puolesta, millainen hänen pitäisi olla.
Tajuamatta, että vaikka kuinka sitoisit ja kieltäisit vapauden, niin toinen lähtee jos on lähteäkseen ja sinä et pysty sitomaan toista millään kiinni ja kieltämään, että et saa tehdä sitä ja et saa tehdä tätä.
Viittaat minun viestiini, joten selitän logiikan.
Ap kirjoitti postauksessaan "vapaus antaa vastuun" -ilmiöstä. Hän puhui myös tilan ANTAMISESTA. Näin ollen päätin jatkaa samalla linjalla ja käyttää samaa antaa-verbiä. Tilan antaminen on aika vakiintunut ilmaisu eikä siihen sisälly sen suurempaa symboliikkaa tai draamaa tai ajatusta siitä, että toinen on lähtökohtaisesti toisen vanki ja toisen tulee olla sellainen kuin toinen haluaa.
Usein puhutaan tilan antamisesta silloin, kun on kyse siitä, että esim. joku henkilö haluaa olla ehkä hieman tavallista vapaampi tai paljon omissa oloissaan. Tähän tapaanhan tämä ap-postaajakin itseään kuvaili.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta jos ystävälläsi on sen ikäisiä lapsia, ettei heitä voi jättää yksin kotiin, sun pitää ehdotuksissasi ottaa tämä huomioon. Jos ystävälläsi on mahdollisuus lapsenvahtiin tai puoliso, joka voi olla lasten kanssa tapaamisenne ajan, koita sopia asiasta riittävän ajoissa. Aina, kun sinun ja ystäväsi tapaaminen on kiinni jostain kolmannesta osapuolesta, ystäväsi joutuu ensin sopimaan asiasta tämän kolmannen osapuolen kanssa ja vasta sitten sinun kanssasi. Varaudu kuitenkin siihen, että lapset saattavat sairastua, lapsenvahti perua tulonsa tai ystäväsi puoliso ei voikaan olla lasten kanssa. Toinen vaihtoehto on, että ehdota ystävällesi sellaista tekemistä, mihin hän voi ottaa lapset mukaan. Ei kuitenkaan arki-illoiksi, koska tapaamisenne saattaa jäädä hyvin lyhyeksi lasten nukkumaanmenon vuoksi. Muutenkin pienten lasten vanhempien kanssa kannattaa pyrkiä sellaisiin tapaamisiin, jotka eivät kestä yötä myöten. Lapset kun tavallisesti heräävät myös vapaapäivien aamuina samaan aikaan kuin muinakin päivinä ja viikonloppu voi olla pilalla, jos ei ole saanut nukuttua riittävästi ja kenties on vielä viikoltakin univelkaa, joka olisi pitänyt saada nukuttua pois. Jos ystäväsi kuitenkin haluaa lähteä jonnekin "viihteelle", silloin on tietenkin eri tilanne.
Toistuvat kieltäytymiset voivat siis johtua ihan yksinkertaisesti vain siitä, että ehdotat ystävällesi asioita, jotka eivät ole hänelle tässä elämäntilanteessa mahdollisia.
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Heh, tutkimustyö huipussaan. Tällä logiikalla omien kavereitteni kaverit ja ystävät ovat ilmeisesti lähes kaikki ihan perseestä. Koska ruuhkavuosi-ihmiset karttelevat melko tasaisesti kaikkia. No, ehkä he sitten itse ovat lapsineen ja perheineen tavallista parempaa ja älykkäämpää väkeä.
Millä perusteella yksinäisyys liittyy älykkyyteen? No, toki syrjäytyminen ja yksinäisyys liittyvät toisiinsa eli joo, on mahdollista, että työtön elämäm koululainen on myös yksinäinen. Tällöin tosin oletetaan julmasti, että tällainen henkilö ei voisi olla älykäs. Erikoinen teoria kaikkinensa. Tyhmyyttäkin on niin monenlaista. Esim. minusta tyhmää on kutsua toisia ihmisiä tyhmiksi ja tehdä tällaisia määritelmiä, jotka eivät perustu kuin mutuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta jos ystävälläsi on sen ikäisiä lapsia, ettei heitä voi jättää yksin kotiin, sun pitää ehdotuksissasi ottaa tämä huomioon. Jos ystävälläsi on mahdollisuus lapsenvahtiin tai puoliso, joka voi olla lasten kanssa tapaamisenne ajan, koita sopia asiasta riittävän ajoissa. Aina, kun sinun ja ystäväsi tapaaminen on kiinni jostain kolmannesta osapuolesta, ystäväsi joutuu ensin sopimaan asiasta tämän kolmannen osapuolen kanssa ja vasta sitten sinun kanssasi. Varaudu kuitenkin siihen, että lapset saattavat sairastua, lapsenvahti perua tulonsa tai ystäväsi puoliso ei voikaan olla lasten kanssa. Toinen vaihtoehto on, että ehdota ystävällesi sellaista tekemistä, mihin hän voi ottaa lapset mukaan. Ei kuitenkaan arki-illoiksi, koska tapaamisenne saattaa jäädä hyvin lyhyeksi lasten nukkumaanmenon vuoksi. Muutenkin pienten lasten vanhempien kanssa kannattaa pyrkiä sellaisiin tapaamisiin, jotka eivät kestä yötä myöten. Lapset kun tavallisesti heräävät myös vapaapäivien aamuina samaan aikaan kuin muinakin päivinä ja viikonloppu voi olla pilalla, jos ei ole saanut nukuttua riittävästi ja kenties on vielä viikoltakin univelkaa, joka olisi pitänyt saada nukuttua pois. Jos ystäväsi kuitenkin haluaa lähteä jonnekin "viihteelle", silloin on tietenkin eri tilanne.
Toistuvat kieltäytymiset voivat siis johtua ihan yksinkertaisesti vain siitä, että ehdotat ystävällesi asioita, jotka eivät ole hänelle tässä elämäntilanteessa mahdollisia.
Juuh, itsestäänselvyyksiä toki. Mutta mainitsit itsekin monta syytä, jotka tekevät asioista mutkikkaita. Etenkin, kun porukassa on useampi ihminen, joista silti useampi ei välittäisi ottaa lapsia mukaan.
Jos nyt ehdottaa tapaamista parin kuukauden päähän, alkaa "en mä pääse, mulla on töitä", "en mä pääse, mulla on pikkujoulut" tai "en mä pääse, mulla on lapset" -renkutukset. Tai "en mä tiedä vielä".
Toki itsekin välillä tulee sanottua ei (ja siitäkin tunnettua huonoa omaatuntoa), vaikkakin kysymistä tapahtuu harvoin ja vastaamista näin vielä harvemmin. Aina ei kuitenkaan jaksa hypätä tarvittaessa eli esim. lähteä seuraksi toiselle, jos toinenkaan ei minun takiani pahemmin hyppää. Tämäkään ei ole kosto, mutta tietysti jos ihmissuhteeseen kuuluisi sellainen jatkuva molemminpuolinen "koitetaan tehdä kaikkea toistemme eteen" -mentaliteetti, niin varmasti tilanne olisi eri.
Seura tekee monessakin mielessä kaltaisekseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta jos ystävälläsi on sen ikäisiä lapsia, ettei heitä voi jättää yksin kotiin, sun pitää ehdotuksissasi ottaa tämä huomioon. Jos ystävälläsi on mahdollisuus lapsenvahtiin tai puoliso, joka voi olla lasten kanssa tapaamisenne ajan, koita sopia asiasta riittävän ajoissa. Aina, kun sinun ja ystäväsi tapaaminen on kiinni jostain kolmannesta osapuolesta, ystäväsi joutuu ensin sopimaan asiasta tämän kolmannen osapuolen kanssa ja vasta sitten sinun kanssasi. Varaudu kuitenkin siihen, että lapset saattavat sairastua, lapsenvahti perua tulonsa tai ystäväsi puoliso ei voikaan olla lasten kanssa. Toinen vaihtoehto on, että ehdota ystävällesi sellaista tekemistä, mihin hän voi ottaa lapset mukaan. Ei kuitenkaan arki-illoiksi, koska tapaamisenne saattaa jäädä hyvin lyhyeksi lasten nukkumaanmenon vuoksi. Muutenkin pienten lasten vanhempien kanssa kannattaa pyrkiä sellaisiin tapaamisiin, jotka eivät kestä yötä myöten. Lapset kun tavallisesti heräävät myös vapaapäivien aamuina samaan aikaan kuin muinakin päivinä ja viikonloppu voi olla pilalla, jos ei ole saanut nukuttua riittävästi ja kenties on vielä viikoltakin univelkaa, joka olisi pitänyt saada nukuttua pois. Jos ystäväsi kuitenkin haluaa lähteä jonnekin "viihteelle", silloin on tietenkin eri tilanne.
Toistuvat kieltäytymiset voivat siis johtua ihan yksinkertaisesti vain siitä, että ehdotat ystävällesi asioita, jotka eivät ole hänelle tässä elämäntilanteessa mahdollisia.
Juuh, itsestäänselvyyksiä toki. Mutta mainitsit itsekin monta syytä, jotka tekevät asioista mutkikkaita. Etenkin, kun porukassa on useampi ihminen, joista silti useampi ei välittäisi ottaa lapsia mukaan.
Jos nyt ehdottaa tapaamista parin kuukauden päähän, alkaa "en mä pääse, mulla on töitä", "en mä pääse, mulla on pikkujoulut" tai "en mä pääse, mulla on lapset" -renkutukset. Tai "en mä tiedä vielä".
Toki itsekin välillä tulee sanottua ei (ja siitäkin tunnettua huonoa omaatuntoa), vaikkakin kysymistä tapahtuu harvoin ja vastaamista näin vielä harvemmin. Aina ei kuitenkaan jaksa hypätä tarvittaessa eli esim. lähteä seuraksi toiselle, jos toinenkaan ei minun takiani pahemmin hyppää. Tämäkään ei ole kosto, mutta tietysti jos ihmissuhteeseen kuuluisi sellainen jatkuva molemminpuolinen "koitetaan tehdä kaikkea toistemme eteen" -mentaliteetti, niin varmasti tilanne olisi eri.
Seura tekee monessakin mielessä kaltaisekseen.
Silloin, kun porukkaa ei saada kasaan elämäntilanteista johtuvista syistä, kannattaa tavata ystäviään ihan vaan kahdestaan eikä odottaakaan, että saisi isomman joukon koolle samaan aikaan. Näin ystävyyssuhteet eivät pääse niin helposti kuivumaan kasaan. Sillä "en mä pääse, mulla on töitä" -tyypillä on varmaan jotain vapaapäiviäkin, jolloin voisit häntä tavata. Pikkujoulu-tyypilläkään ei taida olla pikkujouluja joka päivä. Ja sovi sen, jolla on lapsia, kanssa jokin sellainen tapaaminen, johon hän voi ottaa lapset mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta jos ystävälläsi on sen ikäisiä lapsia, ettei heitä voi jättää yksin kotiin, sun pitää ehdotuksissasi ottaa tämä huomioon. Jos ystävälläsi on mahdollisuus lapsenvahtiin tai puoliso, joka voi olla lasten kanssa tapaamisenne ajan, koita sopia asiasta riittävän ajoissa. Aina, kun sinun ja ystäväsi tapaaminen on kiinni jostain kolmannesta osapuolesta, ystäväsi joutuu ensin sopimaan asiasta tämän kolmannen osapuolen kanssa ja vasta sitten sinun kanssasi. Varaudu kuitenkin siihen, että lapset saattavat sairastua, lapsenvahti perua tulonsa tai ystäväsi puoliso ei voikaan olla lasten kanssa. Toinen vaihtoehto on, että ehdota ystävällesi sellaista tekemistä, mihin hän voi ottaa lapset mukaan. Ei kuitenkaan arki-illoiksi, koska tapaamisenne saattaa jäädä hyvin lyhyeksi lasten nukkumaanmenon vuoksi. Muutenkin pienten lasten vanhempien kanssa kannattaa pyrkiä sellaisiin tapaamisiin, jotka eivät kestä yötä myöten. Lapset kun tavallisesti heräävät myös vapaapäivien aamuina samaan aikaan kuin muinakin päivinä ja viikonloppu voi olla pilalla, jos ei ole saanut nukuttua riittävästi ja kenties on vielä viikoltakin univelkaa, joka olisi pitänyt saada nukuttua pois. Jos ystäväsi kuitenkin haluaa lähteä jonnekin "viihteelle", silloin on tietenkin eri tilanne.
Toistuvat kieltäytymiset voivat siis johtua ihan yksinkertaisesti vain siitä, että ehdotat ystävällesi asioita, jotka eivät ole hänelle tässä elämäntilanteessa mahdollisia.
Juuh, itsestäänselvyyksiä toki. Mutta mainitsit itsekin monta syytä, jotka tekevät asioista mutkikkaita. Etenkin, kun porukassa on useampi ihminen, joista silti useampi ei välittäisi ottaa lapsia mukaan.
Jos nyt ehdottaa tapaamista parin kuukauden päähän, alkaa "en mä pääse, mulla on töitä", "en mä pääse, mulla on pikkujoulut" tai "en mä pääse, mulla on lapset" -renkutukset. Tai "en mä tiedä vielä".
Toki itsekin välillä tulee sanottua ei (ja siitäkin tunnettua huonoa omaatuntoa), vaikkakin kysymistä tapahtuu harvoin ja vastaamista näin vielä harvemmin. Aina ei kuitenkaan jaksa hypätä tarvittaessa eli esim. lähteä seuraksi toiselle, jos toinenkaan ei minun takiani pahemmin hyppää. Tämäkään ei ole kosto, mutta tietysti jos ihmissuhteeseen kuuluisi sellainen jatkuva molemminpuolinen "koitetaan tehdä kaikkea toistemme eteen" -mentaliteetti, niin varmasti tilanne olisi eri.
Seura tekee monessakin mielessä kaltaisekseen.
Silloin, kun porukkaa ei saada kasaan elämäntilanteista johtuvista syistä, kannattaa tavata ystäviään ihan vaan kahdestaan eikä odottaakaan, että saisi isomman joukon koolle samaan aikaan. Näin ystävyyssuhteet eivät pääse niin helposti kuivumaan kasaan. Sillä "en mä pääse, mulla on töitä" -tyypillä on varmaan jotain vapaapäiviäkin, jolloin voisit häntä tavata. Pikkujoulu-tyypilläkään ei taida olla pikkujouluja joka päivä. Ja sovi sen, jolla on lapsia, kanssa jokin sellainen tapaaminen, johon hän voi ottaa lapset mukaan.
Joo, näinkin. Mutta joskus on sellaisia porukoita, että se on vähän niin kuin kaikki tai ei mitään. Tai sitten tuntee muutamia porukasta paremmin.
Mutta siis noista lapsien mukaan ottamisesta täytyy sanoa, että joillain "lapsellisilla" on outoja päähänpinttymiä, että lapsia ei oteta mukaan kaveritapaamisiin. Jos otetaankin, ne otetaan vain tiettyjen kavereiden luokse. Aina ei ole siis kyse siitä, että se lapseton tolvana ei vain tajuaisi, vaan voi olla kyse siitä, että sellaista vaihtoehtoa ei kelpuuteta.
Voisivathan nuo lapselliset myös itsekin ehdottaa, että nyt ehdotan tällaista ja tällaista tapaamista, lapset mukaan, jos sitä haluavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ei, en tosiaan miettinyt sinun torjumisesta aiheutuneita tunteita, kun itse tuntui, että kulkee mustaa, pimeää putkea lävitse, missä koko ajan aika tuntui loppuvan kesken, univelka painoi, tunsi olonsa huonoksi äidiksi, kun väsyneenä ei ollut muistanut taas täyttää jotain kyselykaavaketta kouluun ja laittaa lapselle pajunkissoja matkaan päiväkotiin.
Jossain vaiheessa huomasin, että eipä minulle nämä ystävät enää soitelleet. Ymmärrän, elämä jatkuu heillä ja eivät jaksaneet odottaa montaa vuotta, että lapset kasvaa ja äitini kuolee, jotta alkaisi helpottamaan. Mutta silti en jaksa kantaa vastuuta sinun torjutuksi tulleista tunteista ja muusta kaikesta. Oli ihan tarpeeksi, että selvisimme ne vuodet perheenä ja täysjärkisinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta jos ystävälläsi on sen ikäisiä lapsia, ettei heitä voi jättää yksin kotiin, sun pitää ehdotuksissasi ottaa tämä huomioon. Jos ystävälläsi on mahdollisuus lapsenvahtiin tai puoliso, joka voi olla lasten kanssa tapaamisenne ajan, koita sopia asiasta riittävän ajoissa. Aina, kun sinun ja ystäväsi tapaaminen on kiinni jostain kolmannesta osapuolesta, ystäväsi joutuu ensin sopimaan asiasta tämän kolmannen osapuolen kanssa ja vasta sitten sinun kanssasi. Varaudu kuitenkin siihen, että lapset saattavat sairastua, lapsenvahti perua tulonsa tai ystäväsi puoliso ei voikaan olla lasten kanssa. Toinen vaihtoehto on, että ehdota ystävällesi sellaista tekemistä, mihin hän voi ottaa lapset mukaan. Ei kuitenkaan arki-illoiksi, koska tapaamisenne saattaa jäädä hyvin lyhyeksi lasten nukkumaanmenon vuoksi. Muutenkin pienten lasten vanhempien kanssa kannattaa pyrkiä sellaisiin tapaamisiin, jotka eivät kestä yötä myöten. Lapset kun tavallisesti heräävät myös vapaapäivien aamuina samaan aikaan kuin muinakin päivinä ja viikonloppu voi olla pilalla, jos ei ole saanut nukuttua riittävästi ja kenties on vielä viikoltakin univelkaa, joka olisi pitänyt saada nukuttua pois. Jos ystäväsi kuitenkin haluaa lähteä jonnekin "viihteelle", silloin on tietenkin eri tilanne.
Toistuvat kieltäytymiset voivat siis johtua ihan yksinkertaisesti vain siitä, että ehdotat ystävällesi asioita, jotka eivät ole hänelle tässä elämäntilanteessa mahdollisia.
Yksi kaverisuhteeni päättyi siihen, kun sovimme tapaamisesta, mutta lapsi sairastui oksennustautiin. Jouduin tietenkin perumaan tapaamisen. Seuraavan kerran, kun näin kaveria, hän nosti nokkaansa ja ei heitä edes sanonut, vaan haukkui minua kaikille tutuille, kuinka olen itsekäs paska.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta jos ystävälläsi on sen ikäisiä lapsia, ettei heitä voi jättää yksin kotiin, sun pitää ehdotuksissasi ottaa tämä huomioon. Jos ystävälläsi on mahdollisuus lapsenvahtiin tai puoliso, joka voi olla lasten kanssa tapaamisenne ajan, koita sopia asiasta riittävän ajoissa. Aina, kun sinun ja ystäväsi tapaaminen on kiinni jostain kolmannesta osapuolesta, ystäväsi joutuu ensin sopimaan asiasta tämän kolmannen osapuolen kanssa ja vasta sitten sinun kanssasi. Varaudu kuitenkin siihen, että lapset saattavat sairastua, lapsenvahti perua tulonsa tai ystäväsi puoliso ei voikaan olla lasten kanssa. Toinen vaihtoehto on, että ehdota ystävällesi sellaista tekemistä, mihin hän voi ottaa lapset mukaan. Ei kuitenkaan arki-illoiksi, koska tapaamisenne saattaa jäädä hyvin lyhyeksi lasten nukkumaanmenon vuoksi. Muutenkin pienten lasten vanhempien kanssa kannattaa pyrkiä sellaisiin tapaamisiin, jotka eivät kestä yötä myöten. Lapset kun tavallisesti heräävät myös vapaapäivien aamuina samaan aikaan kuin muinakin päivinä ja viikonloppu voi olla pilalla, jos ei ole saanut nukuttua riittävästi ja kenties on vielä viikoltakin univelkaa, joka olisi pitänyt saada nukuttua pois. Jos ystäväsi kuitenkin haluaa lähteä jonnekin "viihteelle", silloin on tietenkin eri tilanne.
Toistuvat kieltäytymiset voivat siis johtua ihan yksinkertaisesti vain siitä, että ehdotat ystävällesi asioita, jotka eivät ole hänelle tässä elämäntilanteessa mahdollisia.
Juuh, itsestäänselvyyksiä toki. Mutta mainitsit itsekin monta syytä, jotka tekevät asioista mutkikkaita. Etenkin, kun porukassa on useampi ihminen, joista silti useampi ei välittäisi ottaa lapsia mukaan.
Jos nyt ehdottaa tapaamista parin kuukauden päähän, alkaa "en mä pääse, mulla on töitä", "en mä pääse, mulla on pikkujoulut" tai "en mä pääse, mulla on lapset" -renkutukset. Tai "en mä tiedä vielä".
Toki itsekin välillä tulee sanottua ei (ja siitäkin tunnettua huonoa omaatuntoa), vaikkakin kysymistä tapahtuu harvoin ja vastaamista näin vielä harvemmin. Aina ei kuitenkaan jaksa hypätä tarvittaessa eli esim. lähteä seuraksi toiselle, jos toinenkaan ei minun takiani pahemmin hyppää. Tämäkään ei ole kosto, mutta tietysti jos ihmissuhteeseen kuuluisi sellainen jatkuva molemminpuolinen "koitetaan tehdä kaikkea toistemme eteen" -mentaliteetti, niin varmasti tilanne olisi eri.
Seura tekee monessakin mielessä kaltaisekseen.
Silloin, kun porukkaa ei saada kasaan elämäntilanteista johtuvista syistä, kannattaa tavata ystäviään ihan vaan kahdestaan eikä odottaakaan, että saisi isomman joukon koolle samaan aikaan. Näin ystävyyssuhteet eivät pääse niin helposti kuivumaan kasaan. Sillä "en mä pääse, mulla on töitä" -tyypillä on varmaan jotain vapaapäiviäkin, jolloin voisit häntä tavata. Pikkujoulu-tyypilläkään ei taida olla pikkujouluja joka päivä. Ja sovi sen, jolla on lapsia, kanssa jokin sellainen tapaaminen, johon hän voi ottaa lapset mukaan.
Joo, näinkin. Mutta joskus on sellaisia porukoita, että se on vähän niin kuin kaikki tai ei mitään. Tai sitten tuntee muutamia porukasta paremmin.
Mutta siis noista lapsien mukaan ottamisesta täytyy sanoa, että joillain "lapsellisilla" on outoja päähänpinttymiä, että lapsia ei oteta mukaan kaveritapaamisiin. Jos otetaankin, ne otetaan vain tiettyjen kavereiden luokse. Aina ei ole siis kyse siitä, että se lapseton tolvana ei vain tajuaisi, vaan voi olla kyse siitä, että sellaista vaihtoehtoa ei kelpuuteta.
Voisivathan nuo lapselliset myös itsekin ehdottaa, että nyt ehdotan tällaista ja tällaista tapaamista, lapset mukaan, jos sitä haluavat.
Tuo on aivan totta. Jos toinen ihminen ei ole yksilönä ystävä/kaveri vaan ainoastaan osana jotain porukkaa, silloin onkin varsin tavallista, että porukan hajotessa siitä ei jää jäljelle ketään. On myös totta, että lapselliset voisivat itsekin ehdottaa, mutta jos teidän kaveruus perustuu vain sen porukan olemassaoloon, on aika selvää, että lapselliset ovat etsineet jo uusia ystäviä ja kavereita eikä heillä ole ehkä enää tarvetta tavata vanhoja kavereitaan, joiden kanssa tapaamisesta sopiminen on vaivalloista. Lapselliset ihmiset tekevät lastensa kanssa kuitenkin ihan tavallisiakin asioita kuten ulkoilevat, käyvät shoppailemassa tai kahvilassa, joten ei sen tapaamisen tarvitse olla sen kummempaa kuin tehdä noita asioita välillä yhdessä ilman porukkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla taas on yksi oudosti käyttäytymään alkanut ystävä joka vaikuttaa nykyään aina vihaiselta. Vastailee lyhyesti tai lyttäävästi ihan normaaleihin keskusteluyrityksiin jos tavataan. Mutta ei ole ihan jatkuvasti kuitenkaan tyly. En ole vielä uskaltanut kysyä suoraan onko kaikki hyvin koska pelkään että hän vain tiuskaisisi siihen jotain vihaisena. Muutenkin kaveri on aika etäinen nykyään, ei kauheasti kysele kuulumisiani ja peruu tapaamisia toisten kavereiden takia. Mutta samalla tuntuu että voisiko olla loukkaantunut koska minäkin keksin sitten muuta tekemistä kuin olla hänen kanssaan. Vai olisko vaan kyllästynyt muhun? Musta tuo tiuskiminen on epäkypsää enkä halua sellaista katsella, haluan et muakin kohdellaan arvostaen. Mutta en oo toistaiseksi noinkaan viitsinyt sanoa vaan antanut mennä niiden äksyilyjen mennä vähän ohi ja jatkanut omana iloisena itsenä olemista. Aika ajanut ohi meidän ystävyyden kenties? Antakaa ideoita mikä mättää.
Ei kannata turhaan tupata, jollei tykätä. Ihmisistä on osattava päästää irti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
On ihan eri fiilis ehdottaa juttuja silloin, jos toinen ehdottaa jotain muuta myöhemmin tilalle jollei alkuperäinen ehdotus sovi. Jatkuvat ei, ei, ei -vastaukset lannistavat ketä hyvänsä.
Ystävä on sellainen ihminen, joka käyttäytyy kuin ystävä. Ellei käyttäydy, niin kyseessä on entinen ystävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys ei ole sama asia kuin parisuhde. Ensin tulee puoliso+perhe ja sitten muut.
Se on minusta itsestäänselvää...! Ja jos ystäviä on useampia, on ihan luonnollista ettei kaikkia aina ehdi tapaamaan (no sitten voi laittaa viestiä) tai pitämään yhteyttä aktiivisesti. Ystävyydessä ei voida vaatia asioita, se menee omalla painollaan. Ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita, aina ei ole aikaa tai energiaa tavata. Ei se tarkoita sitä ettei haluaisi olla tekemisissä.Ei kaikki elä parisuhteessa. Mutta siksi sinkkujen kannattaakin hakea ystävänsä toisista sinkuista, koska perheellisille muut suhteet on tärkeämpiä eivätkä he voi olla hyviä ystäviä sinkulle.
Totta, mutta noin ajattelevan sinkun kannattaa niitä ystäviä hakiessaankin muistaa, että ystävyys tulee kestämään vain sen ajan, kun molemmilla on sama elämäntilanne. Eikä ihmetellä, miksi ystävyys loppui joko omaan tai toisen parisuhteeseen.
Joillekin sinkkuus on hyvin pysyvä elämäntilanne, johon ei haeta eikä haluta muutosta. Sitten on niitä joille sinkkuus on usein pelkkä välivaihe parisuhteiden välissä. Nämä ja ikisinkut ovat hyvin erityyppisiä ihmisiä eivätkä ekat edes sinkkuina pyri kovin syvällisiä ystävyyssuhteita solmimaan.
Ekat kyllä solmivat syvällisiä ystävyyssuhteita, mutta osaavat tehdä eron parisuhteen ja ystävyyssuhteen välillä. Ikisinkut taas haluavat ystävyyssuhteistaan lähes parisuhteen kaltaisia symbioosisuhteita.
Ei vaan ikisinkuille ystävyyssuhteet ovat niitä tärkeimpiä ihmissuhteita. Parisuhteen kaltaisia suhteita he eivät edes halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Joo. Mun eräs ruuhkavuosia elävä ystävä sanoo ihan suoraan, että häntä harmittaa kun nähdään niin harvoin ja miten vauva-arki vie energiat. Ei kieltäytyminen haittaa kun tietää että toistakin harmittaa ettei pääse tekemään kanssani asioita joita tehtiin ennen.
Sehän on ihan yksilöllistä sekin, kuinka paljon tilaa on valmis antamaan ja kuinka paljon toinen sitä tarvitsee. Jos susta ei enää tunnu ystävyydeltä, niin sittenhän se ei enää ole sitä.