Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta. Jos ystäväsi on masentunut eikä esim jaksa siivota kotiaan, tarjoudu tulemaan pizzojen kanssa siivoamaan hänen kanssaan. Ja voit antaa hänen syödä vain pizzaansa sillä aikaa, kun sinä siivoat. Jos taas ystäväsi on univelkainen pienten lasten kotiäiti, tarjoudu lähtemään hänen lastensa kanssa pariksi tunniksi leikkipuistoon, jotta ystäväsi saa nukkua. Tai vietä viikonloppu hänen kotonaan ja anna ystäväsi yöpyä sinun kodissasi. Tai jos ystävälläsi on iäkkäät isovanhemmat, tarjoudu lähtemään ystäväsi avuksi, kun hän menee huolehtimaan vanhemmistaan. Jos et tiedä, millaista konkreettista apua voisit ystävällesi tarjota, kysy häneltä.
- Nro 3263 -
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on heikolla pohjalla, jos se pääsin nojautuu sen varaan, että toinen hoitaa kaiken yhteydenpidon. Hyvä ystävä ei ole mikään passiivinen perässävedettävä.
Ystävyys on heikolla pohjalla myös silloin, jos toinen ei ymmärrä toisen muuttunutta elämäntilannetta.
Tarkoittaako muuttunut elämäntilanne sitä, että on ok heittäytyä täysin passiiviseksi? Jos niin toimii, niin luonnollisesti muiden mielenkiinto tätä ihmistä kohtaan vähenee.
Tarkoittaa. Puolison kuolema, lasten vakava sairastuminen (esim syöpä) tai vammautuminen, omat vakavat sairaudet yms voivat olla asioita, jolloin ihmisen voimavarat eivät riitä mihinkään muuhun kuin arjesta selviämiseen. Jos siihenkään. Tosiystävä ei hylkää silloin, kun toisella on vaikeaa. Wannabe-ystävät saavat mennäkin.
Jos on vaikeata, silloinhan just siihen ystävään otetaan yhteyksiä. "Hädässä ystävä tutaan." Mutta itse pitää tietty usein avata suu ja tehdä selväksi, että tarvitsee apua. Totta kai silloinkin ystävät on tärkeitä, kun on hauskoja elämäntilanteita, mutta moni ihminen on tässä maailmassa selvinnyt vaikeista asioista ystävien avulla.
Joskus vaan ihmisen elämä voi olla pelkkää selviytymistä ja silloin ei kertakaikkiaan ehdi eikä jaksa ottaa yhteyttä. Silloin ovat kultaakin kalliimpia ne ystävät, jotka jatkavat yhteydenpitoa ja tarjoavat ihan konkreettista apuaan eikä vain kyselyitä, milloin toinen voisi irrottautua tapaamisen ajaksi elämästä, josta ei voi tai jaksa irrottautua hetkeksikään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta. Jos ystäväsi on masentunut eikä esim jaksa siivota kotiaan, tarjoudu tulemaan pizzojen kanssa siivoamaan hänen kanssaan. Ja voit antaa hänen syödä vain pizzaansa sillä aikaa, kun sinä siivoat. Jos taas ystäväsi on univelkainen pienten lasten kotiäiti, tarjoudu lähtemään hänen lastensa kanssa pariksi tunniksi leikkipuistoon, jotta ystäväsi saa nukkua. Tai vietä viikonloppu hänen kotonaan ja anna ystäväsi yöpyä sinun kodissasi. Tai jos ystävälläsi on iäkkäät isovanhemmat, tarjoudu lähtemään ystäväsi avuksi, kun hän menee huolehtimaan vanhemmistaan. Jos et tiedä, millaista konkreettista apua voisit ystävällesi tarjota, kysy häneltä.
- Nro 3263 -
En IKINÄ päästäisi ystävääni siivoamaan kotiani.......
Ois kauheeta jos kaveri sanoisi: siivotaan sun hima tuon pitzaa..
Mitä Helv........???????
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta. Jos ystäväsi on masentunut eikä esim jaksa siivota kotiaan, tarjoudu tulemaan pizzojen kanssa siivoamaan hänen kanssaan. Ja voit antaa hänen syödä vain pizzaansa sillä aikaa, kun sinä siivoat. Jos taas ystäväsi on univelkainen pienten lasten kotiäiti, tarjoudu lähtemään hänen lastensa kanssa pariksi tunniksi leikkipuistoon, jotta ystäväsi saa nukkua. Tai vietä viikonloppu hänen kotonaan ja anna ystäväsi yöpyä sinun kodissasi. Tai jos ystävälläsi on iäkkäät isovanhemmat, tarjoudu lähtemään ystäväsi avuksi, kun hän menee huolehtimaan vanhemmistaan. Jos et tiedä, millaista konkreettista apua voisit ystävällesi tarjota, kysy häneltä.
- Nro 3263 -
Minähän en kaverini papan persettä pese!!!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta. Jos ystäväsi on masentunut eikä esim jaksa siivota kotiaan, tarjoudu tulemaan pizzojen kanssa siivoamaan hänen kanssaan. Ja voit antaa hänen syödä vain pizzaansa sillä aikaa, kun sinä siivoat. Jos taas ystäväsi on univelkainen pienten lasten kotiäiti, tarjoudu lähtemään hänen lastensa kanssa pariksi tunniksi leikkipuistoon, jotta ystäväsi saa nukkua. Tai vietä viikonloppu hänen kotonaan ja anna ystäväsi yöpyä sinun kodissasi. Tai jos ystävälläsi on iäkkäät isovanhemmat, tarjoudu lähtemään ystäväsi avuksi, kun hän menee huolehtimaan vanhemmistaan. Jos et tiedä, millaista konkreettista apua voisit ystävällesi tarjota, kysy häneltä.
- Nro 3263 -En IKINÄ päästäisi ystävääni siivoamaan kotiani.......
Ois kauheeta jos kaveri sanoisi: siivotaan sun hima tuon pitzaa..
Mitä Helv........???????
Mul oli kaveri jonka luona haisi kissankusi ja oli muutenkin paskaista
Oli nätti ja kiva tyttö.
Kävin siellä kahvilla ja välillä etkoilla
OISKO PITÄNY SANOO: TÄSSÄ PITZAA::MÄ VAIHDAN NYT NOI KISSANHIEKAT????????
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sit vielä ihmetellään mix ihmiset siivoo, ennen kuin päästää ketään kylään...just..just
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseton ei voi ikinä ymmärtää mikä rumba perheen pyörittämisessä on. Omat jo koulussa (3kpl), silti on tosiaan vanheimpainltaa ym kotihommia. Ns. Omaa aikaa on paljon vähemmän. Ne kaverit ymmärtää joilla on lapsia, ja ystävyys toimiu puolintoisin.
Jos lapseton ei ymmärrä, sille varmaan voi selittää? Eikä olla "ne ymmärtää, jotka ymmärtää" -asenteella.
Valitettavasti olen itse tahtomattani lapseton. En nyt vain ole sattunut tapaamaan ketään sopivaa, ja sitten olinkin jo nelikymppinen. En minä silti mikään B-luokan ymmärtämätön kansalainen ole tämän takia.
Lapseton voi hyvin tarjota lapselliselle ystävälleen apuaan. Pääsee näkemään ihan livenä, millaista ystävän elämä on.
Totta kai voi, mutta tää on sitten taas eri asia kuin lapsiperheen elämäntilanteen ymmärtäminen. Nyt oli kyse siitä, että kun se lapseton ei vaan tajuu.
Esim. minä ymmärrän puhetta, mutta ei minusta niinkään ole lapsenhoitajaksi tai siivoajaksi. Lapsenhoidosta ei ole kokemusta, ja siivous on taas retuperällä omassakin kämpässä. Mutta jos toinen selittää, että nyt on sitä ja tätä ja tota, turha oikeastaan kysellä juuri minnekään, en jaksa lähteä tai ei kiinnosta, palataan kun lapsi pääsee ripille, niin uskotaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta. Jos ystäväsi on masentunut eikä esim jaksa siivota kotiaan, tarjoudu tulemaan pizzojen kanssa siivoamaan hänen kanssaan. Ja voit antaa hänen syödä vain pizzaansa sillä aikaa, kun sinä siivoat. Jos taas ystäväsi on univelkainen pienten lasten kotiäiti, tarjoudu lähtemään hänen lastensa kanssa pariksi tunniksi leikkipuistoon, jotta ystäväsi saa nukkua. Tai vietä viikonloppu hänen kotonaan ja anna ystäväsi yöpyä sinun kodissasi. Tai jos ystävälläsi on iäkkäät isovanhemmat, tarjoudu lähtemään ystäväsi avuksi, kun hän menee huolehtimaan vanhemmistaan. Jos et tiedä, millaista konkreettista apua voisit ystävällesi tarjota, kysy häneltä.
- Nro 3263 -En IKINÄ päästäisi ystävääni siivoamaan kotiani.......
Ois kauheeta jos kaveri sanoisi: siivotaan sun hima tuon pitzaa..
Mitä Helv........???????
No SINÄ et päästäisi ja eläisit mieluummin haisevien roskapussien, jääkaappiin mätänevien ruokien, tiskiröykkiöiden, paskaisten vessanpyttyjen ja hikisten lakanoiden keskellä. Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Ympäristöllä on suuri merkitys vakavasti masentuneen elämään ja kotona oleva kaaos ei ainakaan paranna sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseton ei voi ikinä ymmärtää mikä rumba perheen pyörittämisessä on. Omat jo koulussa (3kpl), silti on tosiaan vanheimpainltaa ym kotihommia. Ns. Omaa aikaa on paljon vähemmän. Ne kaverit ymmärtää joilla on lapsia, ja ystävyys toimiu puolintoisin.
Jos lapseton ei ymmärrä, sille varmaan voi selittää? Eikä olla "ne ymmärtää, jotka ymmärtää" -asenteella.
Valitettavasti olen itse tahtomattani lapseton. En nyt vain ole sattunut tapaamaan ketään sopivaa, ja sitten olinkin jo nelikymppinen. En minä silti mikään B-luokan ymmärtämätön kansalainen ole tämän takia.
Lapseton voi hyvin tarjota lapselliselle ystävälleen apuaan. Pääsee näkemään ihan livenä, millaista ystävän elämä on.
Totta kai voi, mutta tää on sitten taas eri asia kuin lapsiperheen elämäntilanteen ymmärtäminen. Nyt oli kyse siitä, että kun se lapseton ei vaan tajuu.
Esim. minä ymmärrän puhetta, mutta ei minusta niinkään ole lapsenhoitajaksi tai siivoajaksi. Lapsenhoidosta ei ole kokemusta, ja siivous on taas retuperällä omassakin kämpässä. Mutta jos toinen selittää, että nyt on sitä ja tätä ja tota, turha oikeastaan kysellä juuri minnekään, en jaksa lähteä tai ei kiinnosta, palataan kun lapsi pääsee ripille, niin uskotaan.
Ja sä olet onnistunut välttämään tiedon, millaista lapsiperheen elämä on? Et ole koskaan lukenut mistään mitään, mikä liittyy lapsiperheiden ja erityisesti pienten lasten äitien uupumukseen? Kannattaisi lukea. Mä tiesin lapsiperheiden elämästä jo kauan ennenkuin mulla oli edes omia lapsia. Ihan siksi, että olin kymmeniä kertoja lapsenvahtina, vein ystävieni lapsia ulos, otin luokseni jne. Eikä mullakaan ollut mitään kokemusta pikkulapsista ennenkuin ensimmäisen kerran sellaista hoidin. Ei mulla ollut mitään harhakäsitystä, että pienten lasten kanssa elämä olisi kovin helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta. Jos ystäväsi on masentunut eikä esim jaksa siivota kotiaan, tarjoudu tulemaan pizzojen kanssa siivoamaan hänen kanssaan. Ja voit antaa hänen syödä vain pizzaansa sillä aikaa, kun sinä siivoat. Jos taas ystäväsi on univelkainen pienten lasten kotiäiti, tarjoudu lähtemään hänen lastensa kanssa pariksi tunniksi leikkipuistoon, jotta ystäväsi saa nukkua. Tai vietä viikonloppu hänen kotonaan ja anna ystäväsi yöpyä sinun kodissasi. Tai jos ystävälläsi on iäkkäät isovanhemmat, tarjoudu lähtemään ystäväsi avuksi, kun hän menee huolehtimaan vanhemmistaan. Jos et tiedä, millaista konkreettista apua voisit ystävällesi tarjota, kysy häneltä.
- Nro 3263 -En IKINÄ päästäisi ystävääni siivoamaan kotiani.......
Ois kauheeta jos kaveri sanoisi: siivotaan sun hima tuon pitzaa..
Mitä Helv........???????
Mul oli kaveri jonka luona haisi kissankusi ja oli muutenkin paskaista
Oli nätti ja kiva tyttö.
Kävin siellä kahvilla ja välillä etkoilla
OISKO PITÄNY SANOO: TÄSSÄ PITZAA::MÄ VAIHDAN NYT NOI KISSANHIEKAT????????
No ei tietenkään, jos et kerran halua. Mä olen käyttänyt ystäväni koiraakin kolme kertaa päivässä ulkona viiden viikon ajan, kun ystävälläni oli sääriluu murtunut. Enkä kokenut tekeväni mitään suuren luokan palvelusta vaan ihan normaalia apua, kun ystävällä on jalka kipsissä ja isokokoinen koira. Mutta kukin tavallaan.
Minä olen masentunut. Toivon, että ystävilläni olisi aikaa minulle. Seura voisi piristää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta.
Siis öö, nythän oli kyse kirjoittajasta, jolla oli sairas äiti ja lapsia, eikä esim. minusta tai kaveristani. Oma kysymykseni oli lähinnä retorinen, ja tarkoitin juuri sitä, että eiköhän ystävät lähinnä tarkoita hyvää kivoilla virkistäytymisehdotuksilla vaikeassa elämäntilanteessa.
Toki voi keksiä monia hyviä esimerkkejä toimia kriisitilanteissa ja tarttua vaikkapa siihen, että just leffameno on huono.
Ja kuten edellä tuotiinkin esille, se on oikeasti kamalaa, jos joku tulee omaan kotiin siivoamaan. Kokemusta on, ja tästä syystä en päästä äitiäni kotiini. :) Mutta toki makuja on monia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta. Jos ystäväsi on masentunut eikä esim jaksa siivota kotiaan, tarjoudu tulemaan pizzojen kanssa siivoamaan hänen kanssaan. Ja voit antaa hänen syödä vain pizzaansa sillä aikaa, kun sinä siivoat. Jos taas ystäväsi on univelkainen pienten lasten kotiäiti, tarjoudu lähtemään hänen lastensa kanssa pariksi tunniksi leikkipuistoon, jotta ystäväsi saa nukkua. Tai vietä viikonloppu hänen kotonaan ja anna ystäväsi yöpyä sinun kodissasi. Tai jos ystävälläsi on iäkkäät isovanhemmat, tarjoudu lähtemään ystäväsi avuksi, kun hän menee huolehtimaan vanhemmistaan. Jos et tiedä, millaista konkreettista apua voisit ystävällesi tarjota, kysy häneltä.
- Nro 3263 -En IKINÄ päästäisi ystävääni siivoamaan kotiani.......
Ois kauheeta jos kaveri sanoisi: siivotaan sun hima tuon pitzaa..
Mitä Helv........???????
No SINÄ et päästäisi ja eläisit mieluummin haisevien roskapussien, jääkaappiin mätänevien ruokien, tiskiröykkiöiden, paskaisten vessanpyttyjen ja hikisten lakanoiden keskellä. Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Ympäristöllä on suuri merkitys vakavasti masentuneen elämään ja kotona oleva kaaos ei ainakaan paranna sitä.
Joskus aito ystävyys on sitä, että tekee ystävänsä vastusteluista huolimatta sellaista, mikä koituu ystävän parhaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta. Jos ystäväsi on masentunut eikä esim jaksa siivota kotiaan, tarjoudu tulemaan pizzojen kanssa siivoamaan hänen kanssaan. Ja voit antaa hänen syödä vain pizzaansa sillä aikaa, kun sinä siivoat. Jos taas ystäväsi on univelkainen pienten lasten kotiäiti, tarjoudu lähtemään hänen lastensa kanssa pariksi tunniksi leikkipuistoon, jotta ystäväsi saa nukkua. Tai vietä viikonloppu hänen kotonaan ja anna ystäväsi yöpyä sinun kodissasi. Tai jos ystävälläsi on iäkkäät isovanhemmat, tarjoudu lähtemään ystäväsi avuksi, kun hän menee huolehtimaan vanhemmistaan. Jos et tiedä, millaista konkreettista apua voisit ystävällesi tarjota, kysy häneltä.
- Nro 3263 -En IKINÄ päästäisi ystävääni siivoamaan kotiani.......
Ois kauheeta jos kaveri sanoisi: siivotaan sun hima tuon pitzaa..
Mitä Helv........???????
Mul oli kaveri jonka luona haisi kissankusi ja oli muutenkin paskaista
Oli nätti ja kiva tyttö.
Kävin siellä kahvilla ja välillä etkoilla
OISKO PITÄNY SANOO: TÄSSÄ PITZAA::MÄ VAIHDAN NYT NOI KISSANHIEKAT????????
No ei tietenkään, jos et kerran halua. Mä olen käyttänyt ystäväni koiraakin kolme kertaa päivässä ulkona viiden viikon ajan, kun ystävälläni oli sääriluu murtunut. Enkä kokenut tekeväni mitään suuren luokan palvelusta vaan ihan normaalia apua, kun ystävällä on jalka kipsissä ja isokokoinen koira. Mutta kukin tavallaan.
todellakin olisin halunnut...mutta koska oli kaveri en KEHDANNUT
soittelen niille, joiden seurassa viihdyn, sis. muutaman ystävän + läheisimmät sukulaiset. En jaksa yrittää väkisin ylläpitää suurta "suhdeverkostoa". Ja ihmiset, joiden kanssa jatkuvasti joutuu johongin ongelman selvittelyyn, ovat todellinen nou. Itse haluan elää melko mutkatonta elämää, enkä jaksa jauhaa mitään ihmissuhdedraamoja kuin jossain yläasteella. En ole myöskään vahva ihminen siinä mielessä, että jaksaisin puolustaa itseäni tai lähteä kinaamaan/vatvomaan juttuja, vaan mieluummin vain katoan takavasemmalle sellaisista suhteista. Jos toinen käy päälle, haukkuu, käyttää hyväkseen tms. en jää puolustamaan itseäni, vaan katoan. Minulla ei ole mitään motia pitää yllä suhteita, joissa on tällaista hankaluutta. En hauku ketään, enkä käytä hyväkseni-> samaa odotan myös toisilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta. Jos ystäväsi on masentunut eikä esim jaksa siivota kotiaan, tarjoudu tulemaan pizzojen kanssa siivoamaan hänen kanssaan. Ja voit antaa hänen syödä vain pizzaansa sillä aikaa, kun sinä siivoat. Jos taas ystäväsi on univelkainen pienten lasten kotiäiti, tarjoudu lähtemään hänen lastensa kanssa pariksi tunniksi leikkipuistoon, jotta ystäväsi saa nukkua. Tai vietä viikonloppu hänen kotonaan ja anna ystäväsi yöpyä sinun kodissasi. Tai jos ystävälläsi on iäkkäät isovanhemmat, tarjoudu lähtemään ystäväsi avuksi, kun hän menee huolehtimaan vanhemmistaan. Jos et tiedä, millaista konkreettista apua voisit ystävällesi tarjota, kysy häneltä.
- Nro 3263 -En IKINÄ päästäisi ystävääni siivoamaan kotiani.......
Ois kauheeta jos kaveri sanoisi: siivotaan sun hima tuon pitzaa..
Mitä Helv........???????
No SINÄ et päästäisi ja eläisit mieluummin haisevien roskapussien, jääkaappiin mätänevien ruokien, tiskiröykkiöiden, paskaisten vessanpyttyjen ja hikisten lakanoiden keskellä. Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Ympäristöllä on suuri merkitys vakavasti masentuneen elämään ja kotona oleva kaaos ei ainakaan paranna sitä.
Joskus aito ystävyys on sitä, että tekee ystävänsä vastusteluista huolimatta sellaista, mikä koituu ystävän parhaaksi.
kyllä..paskainen käppä on siivottava vaikka väkisin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms.
Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen.
Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.
Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.
No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.
Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?
Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista.
On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa.
Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.
Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.
Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa.
Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?
Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa.
Et ehkä tunne ystävääsi kovin hyvin, jos et keksi mitään, miten voisit häntä kriisitilanteessa auttaa. Konkreettinen apu on yleensä kaikista parasta.
Siis öö, nythän oli kyse kirjoittajasta, jolla oli sairas äiti ja lapsia, eikä esim. minusta tai kaveristani. Oma kysymykseni oli lähinnä retorinen, ja tarkoitin juuri sitä, että eiköhän ystävät lähinnä tarkoita hyvää kivoilla virkistäytymisehdotuksilla vaikeassa elämäntilanteessa.
Toki voi keksiä monia hyviä esimerkkejä toimia kriisitilanteissa ja tarttua vaikkapa siihen, että just leffameno on huono.
Ja kuten edellä tuotiinkin esille, se on oikeasti kamalaa, jos joku tulee omaan kotiin siivoamaan. Kokemusta on, ja tästä syystä en päästä äitiäni kotiini. :) Mutta toki makuja on monia.
Jos ihminen kärsii univelasta, hän tarvitsee unta eikä virkistäytymistä. Hyvä ystävä ei ajattele itseään ja omaa kivamukavuuttaan virkistymisen merkeissä vaan sitä, mitä ystävä vaikeassa elämäntilanteessaan ihan oikeasti tarvitsee. Tarvitseeko hän unta, kotiapua, lastenhoitoapua, koirankusetusapua vai mitä hän tarvitsee. Jos on oikein uupunut, ajatuskin leffaan lähtemisestä voi väsyttää entisestään.
En yhtään ihmettele, miksi ihmisten ystävyyssuhteet ovat nykyisin niin heikoissa kantimissa, jos ystävyys säilyy vain tekemällä yhdessä jotain kivaa. Ja sen kivan ei tarvitse olla kivaa kuin sille, jolla ei ole rankka elämäntilanne.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen masentunut. Toivon, että ystävilläni olisi aikaa minulle. Seura voisi piristää.
Oisko sulle ok ..et frendis sanois et se tulee siivoomaan sun kämpän?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseton ei voi ikinä ymmärtää mikä rumba perheen pyörittämisessä on. Omat jo koulussa (3kpl), silti on tosiaan vanheimpainltaa ym kotihommia. Ns. Omaa aikaa on paljon vähemmän. Ne kaverit ymmärtää joilla on lapsia, ja ystävyys toimiu puolintoisin.
Jos lapseton ei ymmärrä, sille varmaan voi selittää? Eikä olla "ne ymmärtää, jotka ymmärtää" -asenteella.
Valitettavasti olen itse tahtomattani lapseton. En nyt vain ole sattunut tapaamaan ketään sopivaa, ja sitten olinkin jo nelikymppinen. En minä silti mikään B-luokan ymmärtämätön kansalainen ole tämän takia.
Lapseton voi hyvin tarjota lapselliselle ystävälleen apuaan. Pääsee näkemään ihan livenä, millaista ystävän elämä on.
Totta kai voi, mutta tää on sitten taas eri asia kuin lapsiperheen elämäntilanteen ymmärtäminen. Nyt oli kyse siitä, että kun se lapseton ei vaan tajuu.
Esim. minä ymmärrän puhetta, mutta ei minusta niinkään ole lapsenhoitajaksi tai siivoajaksi. Lapsenhoidosta ei ole kokemusta, ja siivous on taas retuperällä omassakin kämpässä. Mutta jos toinen selittää, että nyt on sitä ja tätä ja tota, turha oikeastaan kysellä juuri minnekään, en jaksa lähteä tai ei kiinnosta, palataan kun lapsi pääsee ripille, niin uskotaan.
Ja sä olet onnistunut välttämään tiedon, millaista lapsiperheen elämä on? Et ole koskaan lukenut mistään mitään, mikä liittyy lapsiperheiden ja erityisesti pienten lasten äitien uupumukseen? Kannattaisi lukea. Mä tiesin lapsiperheiden elämästä jo kauan ennenkuin mulla oli edes omia lapsia. Ihan siksi, että olin kymmeniä kertoja lapsenvahtina, vein ystävieni lapsia ulos, otin luokseni jne. Eikä mullakaan ollut mitään kokemusta pikkulapsista ennenkuin ensimmäisen kerran sellaista hoidin. Ei mulla ollut mitään harhakäsitystä, että pienten lasten kanssa elämä olisi kovin helppoa.
Ihmiset kokevat asioita eri tavoin ja myös toimivat eri tavoin, vaikka elämäntilanne olisi samankaltainen. Tuo kys. kirjoittaja oli sitä mieltä, että lapseton ei voi ikinä ymmärtää. No, omalla sisaruksellani on suurperhe. Näkee silti kavereita. Että kaikki on niin suhteellista.
Jos tuntuu, että se lapseton ei ymmärrä, ei kai siitä kannata teroitella hampaitaan ja olla sitä mieltä, että se on itseltä pois, jos joutuu avaamaan sanaisen arkkunsa ja selittämään? Vai onko tää joku kisa siitä, kuka ymmärtää sanomatta parhaiten?
Jos on vaikeata, silloinhan just siihen ystävään otetaan yhteyksiä. "Hädässä ystävä tutaan." Mutta itse pitää tietty usein avata suu ja tehdä selväksi, että tarvitsee apua. Totta kai silloinkin ystävät on tärkeitä, kun on hauskoja elämäntilanteita, mutta moni ihminen on tässä maailmassa selvinnyt vaikeista asioista ystävien avulla.