Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija
10.06.2018 |

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Kommentit (6552)

Vierailija
3221/6552 |
23.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms. 

Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen. 

Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.

Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.

No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.

Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?

Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista. 

On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa. 

Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.

Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.

Ei, en tosiaan miettinyt sinun torjumisesta aiheutuneita tunteita, kun itse tuntui, että kulkee mustaa, pimeää putkea lävitse, missä koko ajan aika tuntui loppuvan kesken, univelka painoi, tunsi olonsa huonoksi äidiksi, kun väsyneenä ei ollut muistanut taas täyttää jotain kyselykaavaketta kouluun ja laittaa lapselle pajunkissoja matkaan päiväkotiin.

Jossain vaiheessa huomasin, että eipä minulle nämä ystävät enää soitelleet. Ymmärrän, elämä jatkuu heillä ja eivät jaksaneet odottaa montaa vuotta, että lapset kasvaa ja äitini kuolee, jotta alkaisi helpottamaan. Mutta silti en jaksa kantaa vastuuta sinun torjutuksi tulleista tunteista ja muusta kaikesta. Oli ihan tarpeeksi, että selvisimme ne vuodet perheenä ja täysjärkisinä.

Mun ystäväni aikoinaan lähti kerran kuukaudessa mukaani siivoamaan äitini asuntoa. Saatiin juteltua matkalla ja siivotessa, homma sujui kaksin nopeammin kuin yksin ja paluumatkalla käytiin aina jossain kahvilla. Elämän raskaat ajat ovatkin juuri niitä, jolloin ystävistä jyvät erottuvat akanoista. 

Vierailija
3222/6552 |
23.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kun elämäntilanne vaihtuu totaalisesti lähes 100%, ala vaihtuu kokonaan tai haluaa vaihtaa alaa jossa työskentelee, itse muuttuu ulkoa ja sisältäkin, on myös vaikeuksia, vanhuus iskee tai oma kokemus iästä, tulee miesystäviä, suhde lähipiiriin muuttuu... niin ei enää tule pidettyä yhteyksiä esim entisiin työkavereihin ja eiväthän hekään enää minuun päin. Kai se on normaalia. Se yhteys heihin perustui enemmän niihin työympyröihin ja nyt hekin ovat varmasti jo jatkaneet omaa elämäänsä eteenpäin. Sellaisissa tilanteissa kun kaipais seuraa ja ehkä jopa apua, esim jos saan kovan kuumeen, niin on vähän inhottavaa ettei ole semmosia turvaverkkoja ympärillä niinkuin ehkä joillain toisilla. Näillä mennään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3223/6552 |
23.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms. 

Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen. 

Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.

Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.

No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.

Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?

Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista. 

On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa. 

En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta jos ystävälläsi on sen ikäisiä lapsia, ettei heitä voi jättää yksin kotiin, sun pitää ehdotuksissasi ottaa tämä huomioon. Jos ystävälläsi on mahdollisuus lapsenvahtiin tai puoliso, joka voi olla lasten kanssa tapaamisenne ajan, koita sopia asiasta riittävän ajoissa. Aina, kun sinun ja ystäväsi tapaaminen on kiinni jostain kolmannesta osapuolesta, ystäväsi joutuu ensin sopimaan asiasta tämän kolmannen osapuolen kanssa ja vasta sitten sinun kanssasi. Varaudu kuitenkin siihen, että lapset saattavat sairastua, lapsenvahti perua tulonsa tai ystäväsi puoliso ei voikaan olla lasten kanssa. Toinen vaihtoehto on, että ehdota ystävällesi sellaista tekemistä, mihin hän voi ottaa lapset mukaan. Ei kuitenkaan arki-illoiksi, koska tapaamisenne saattaa jäädä hyvin lyhyeksi lasten nukkumaanmenon vuoksi. Muutenkin pienten lasten vanhempien kanssa kannattaa pyrkiä sellaisiin tapaamisiin, jotka eivät kestä yötä myöten. Lapset kun tavallisesti heräävät myös vapaapäivien aamuina samaan aikaan kuin muinakin päivinä ja viikonloppu voi olla pilalla, jos ei ole saanut nukuttua riittävästi ja kenties on vielä viikoltakin univelkaa, joka olisi pitänyt saada nukuttua pois. Jos ystäväsi kuitenkin haluaa lähteä jonnekin "viihteelle", silloin on tietenkin eri tilanne.

Toistuvat kieltäytymiset voivat siis johtua ihan yksinkertaisesti vain siitä, että ehdotat ystävällesi asioita, jotka eivät ole hänelle tässä elämäntilanteessa mahdollisia. 

Surkea ystävä torppaa ehdotukset ehdottamatta itse koskaan mitään muuta tilalle.

Vierailija
3224/6552 |
23.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Onneksi tulee aina uusia ystäviä, voi helposti jättää nämä vinkuvat taakseen

Vierailija
3225/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Lapseton ei voi ikinä ymmärtää mikä rumba perheen pyörittämisessä on. Omat jo koulussa (3kpl), silti on tosiaan vanheimpainltaa ym kotihommia. Ns. Omaa aikaa on paljon vähemmän. Ne kaverit ymmärtää joilla on lapsia, ja ystävyys toimiu puolintoisin.

Vierailija
3226/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ystävyys on heikolla pohjalla, jos se pääsin nojautuu sen varaan, että toinen hoitaa kaiken yhteydenpidon. Hyvä ystävä ei ole mikään passiivinen perässävedettävä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3227/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on heikolla pohjalla, jos se pääsin nojautuu sen varaan, että toinen hoitaa kaiken yhteydenpidon. Hyvä ystävä ei ole mikään passiivinen perässävedettävä.

Ystävyys on heikolla pohjalla myös silloin, jos toinen ei ymmärrä toisen muuttunutta elämäntilannetta.

Vierailija
3228/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on heikolla pohjalla, jos se pääsin nojautuu sen varaan, että toinen hoitaa kaiken yhteydenpidon. Hyvä ystävä ei ole mikään passiivinen perässävedettävä.

Ystävyys on heikolla pohjalla myös silloin, jos toinen ei ymmärrä toisen muuttunutta elämäntilannetta.

Tarkoittaako muuttunut elämäntilanne sitä, että on ok heittäytyä täysin passiiviseksi? Jos niin toimii, niin luonnollisesti muiden mielenkiinto tätä ihmistä kohtaan vähenee.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3229/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on heikolla pohjalla, jos se pääsin nojautuu sen varaan, että toinen hoitaa kaiken yhteydenpidon. Hyvä ystävä ei ole mikään passiivinen perässävedettävä.

Ystävyys on heikolla pohjalla myös silloin, jos toinen ei ymmärrä toisen muuttunutta elämäntilannetta.

Tarkoittaako muuttunut elämäntilanne sitä, että on ok heittäytyä täysin passiiviseksi? Jos niin toimii, niin luonnollisesti muiden mielenkiinto tätä ihmistä kohtaan vähenee.

Tarkoittaa. Puolison kuolema, lasten vakava sairastuminen (esim syöpä) tai vammautuminen, omat vakavat sairaudet yms voivat olla asioita, jolloin ihmisen voimavarat eivät riitä mihinkään muuhun kuin arjesta selviämiseen. Jos siihenkään. Tosiystävä ei hylkää silloin, kun toisella on vaikeaa. Wannabe-ystävät saavat mennäkin.

Vierailija
3230/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on heikolla pohjalla, jos se pääsin nojautuu sen varaan, että toinen hoitaa kaiken yhteydenpidon. Hyvä ystävä ei ole mikään passiivinen perässävedettävä.

Ystävyys on heikolla pohjalla myös silloin, jos toinen ei ymmärrä toisen muuttunutta elämäntilannetta.

Tarkoittaako muuttunut elämäntilanne sitä, että on ok heittäytyä täysin passiiviseksi? Jos niin toimii, niin luonnollisesti muiden mielenkiinto tätä ihmistä kohtaan vähenee.

Tarkoittaa. Puolison kuolema, lasten vakava sairastuminen (esim syöpä) tai vammautuminen, omat vakavat sairaudet yms voivat olla asioita, jolloin ihmisen voimavarat eivät riitä mihinkään muuhun kuin arjesta selviämiseen. Jos siihenkään. Tosiystävä ei hylkää silloin, kun toisella on vaikeaa. Wannabe-ystävät saavat mennäkin.

Ööh, et pariin vuoteen pidä mitään yhteyttä ystävääsi tai vastaan viesteihin ja odotat kaiken olevan ennallaan sitten, kun taas otat häneen yhteyttä? Elämä ei vain mene noin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3231/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on heikolla pohjalla, jos se pääsin nojautuu sen varaan, että toinen hoitaa kaiken yhteydenpidon. Hyvä ystävä ei ole mikään passiivinen perässävedettävä.

Ystävyys on heikolla pohjalla myös silloin, jos toinen ei ymmärrä toisen muuttunutta elämäntilannetta.

Tarkoittaako muuttunut elämäntilanne sitä, että on ok heittäytyä täysin passiiviseksi? Jos niin toimii, niin luonnollisesti muiden mielenkiinto tätä ihmistä kohtaan vähenee.

Tarkoittaa. Puolison kuolema, lasten vakava sairastuminen (esim syöpä) tai vammautuminen, omat vakavat sairaudet yms voivat olla asioita, jolloin ihmisen voimavarat eivät riitä mihinkään muuhun kuin arjesta selviämiseen. Jos siihenkään. Tosiystävä ei hylkää silloin, kun toisella on vaikeaa. Wannabe-ystävät saavat mennäkin.

Ööh, et pariin vuoteen pidä mitään yhteyttä ystävääsi tai vastaan viesteihin ja odotat kaiken olevan ennallaan sitten, kun taas otat häneen yhteyttä? Elämä ei vain mene noin.

Kun mulla on ollut tuollaisia raskaita aikoja, mun ystäväni ovat huolehtineet yhteydenpidosta. Aivan kuten minäkin olen huolehtinut silloin, kun ystävilläni on ollut raskaita aikoja. Nämä ovat tilanteita, joissa tosiystävyys punnitaan. 

Vierailija
3232/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Lapseton ei voi ikinä ymmärtää mikä rumba perheen pyörittämisessä on. Omat jo koulussa (3kpl), silti on tosiaan vanheimpainltaa ym kotihommia. Ns. Omaa aikaa on paljon vähemmän. Ne kaverit ymmärtää joilla on lapsia, ja ystävyys toimiu puolintoisin.

Jos lapseton ei ymmärrä, sille varmaan voi selittää? Eikä olla "ne ymmärtää, jotka ymmärtää" -asenteella.

Valitettavasti olen itse tahtomattani lapseton. En nyt vain ole sattunut tapaamaan ketään sopivaa, ja sitten olinkin jo nelikymppinen. En minä silti mikään B-luokan ymmärtämätön kansalainen ole tämän takia. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3233/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseton ei voi ikinä ymmärtää mikä rumba perheen pyörittämisessä on. Omat jo koulussa (3kpl), silti on tosiaan vanheimpainltaa ym kotihommia. Ns. Omaa aikaa on paljon vähemmän. Ne kaverit ymmärtää joilla on lapsia, ja ystävyys toimiu puolintoisin.

Jos lapseton ei ymmärrä, sille varmaan voi selittää? Eikä olla "ne ymmärtää, jotka ymmärtää" -asenteella.

Valitettavasti olen itse tahtomattani lapseton. En nyt vain ole sattunut tapaamaan ketään sopivaa, ja sitten olinkin jo nelikymppinen. En minä silti mikään B-luokan ymmärtämätön kansalainen ole tämän takia. 

Lapseton voi hyvin tarjota lapselliselle ystävälleen apuaan. Pääsee näkemään ihan livenä, millaista ystävän elämä on.

Vierailija
3234/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on heikolla pohjalla, jos se pääsin nojautuu sen varaan, että toinen hoitaa kaiken yhteydenpidon. Hyvä ystävä ei ole mikään passiivinen perässävedettävä.

Ystävyys on heikolla pohjalla myös silloin, jos toinen ei ymmärrä toisen muuttunutta elämäntilannetta.

Eri ihmiset vaan toimii hyvin vaihtelevin tavoin elämän muuttuessa. Esimerkiksi ruuhkavuosia elävä voi täysin upota siihen hiekkalaatikkoelämään tai sitten haluta pitää kiinni siitä, että osa entisestä elämästä pysyy ja lapset ei mullista kaikkea. Jälkimmäiset ilmaisee kavereille sen, että nämä on tärkeitä, vaikka aikaa ei aina ole. Ekat hehkuttaa miten lapsien myötä koko elämä ja kaikki arvostukset muuttui.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3235/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on heikolla pohjalla, jos se pääsin nojautuu sen varaan, että toinen hoitaa kaiken yhteydenpidon. Hyvä ystävä ei ole mikään passiivinen perässävedettävä.

Ystävyys on heikolla pohjalla myös silloin, jos toinen ei ymmärrä toisen muuttunutta elämäntilannetta.

Tarkoittaako muuttunut elämäntilanne sitä, että on ok heittäytyä täysin passiiviseksi? Jos niin toimii, niin luonnollisesti muiden mielenkiinto tätä ihmistä kohtaan vähenee.

Tarkoittaa. Puolison kuolema, lasten vakava sairastuminen (esim syöpä) tai vammautuminen, omat vakavat sairaudet yms voivat olla asioita, jolloin ihmisen voimavarat eivät riitä mihinkään muuhun kuin arjesta selviämiseen. Jos siihenkään. Tosiystävä ei hylkää silloin, kun toisella on vaikeaa. Wannabe-ystävät saavat mennäkin.

Ööh, et pariin vuoteen pidä mitään yhteyttä ystävääsi tai vastaan viesteihin ja odotat kaiken olevan ennallaan sitten, kun taas otat häneen yhteyttä? Elämä ei vain mene noin.

Kun mulla on ollut tuollaisia raskaita aikoja, mun ystäväni ovat huolehtineet yhteydenpidosta. Aivan kuten minäkin olen huolehtinut silloin, kun ystävilläni on ollut raskaita aikoja. Nämä ovat tilanteita, joissa tosiystävyys punnitaan. 

Entäpä jos molemmilla on yhtä aikaa raskasta tahollaan?

Vierailija
3236/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on heikolla pohjalla, jos se pääsin nojautuu sen varaan, että toinen hoitaa kaiken yhteydenpidon. Hyvä ystävä ei ole mikään passiivinen perässävedettävä.

Ystävyys on heikolla pohjalla myös silloin, jos toinen ei ymmärrä toisen muuttunutta elämäntilannetta.

Tarkoittaako muuttunut elämäntilanne sitä, että on ok heittäytyä täysin passiiviseksi? Jos niin toimii, niin luonnollisesti muiden mielenkiinto tätä ihmistä kohtaan vähenee.

Tarkoittaa. Puolison kuolema, lasten vakava sairastuminen (esim syöpä) tai vammautuminen, omat vakavat sairaudet yms voivat olla asioita, jolloin ihmisen voimavarat eivät riitä mihinkään muuhun kuin arjesta selviämiseen. Jos siihenkään. Tosiystävä ei hylkää silloin, kun toisella on vaikeaa. Wannabe-ystävät saavat mennäkin.

Ööh, et pariin vuoteen pidä mitään yhteyttä ystävääsi tai vastaan viesteihin ja odotat kaiken olevan ennallaan sitten, kun taas otat häneen yhteyttä? Elämä ei vain mene noin.

Kun mulla on ollut tuollaisia raskaita aikoja, mun ystäväni ovat huolehtineet yhteydenpidosta. Aivan kuten minäkin olen huolehtinut silloin, kun ystävilläni on ollut raskaita aikoja. Nämä ovat tilanteita, joissa tosiystävyys punnitaan. 

Entäpä jos molemmilla on yhtä aikaa raskasta tahollaan?

Silloin kumpikin entistä paremmin ymmärtää toista ja sitä, että myös toinen on väsynyt, voimaton eikä jaksa pitää yhteyttä. Kumpikaan ei vaadi toiselta mitään ja kumpikin jaksaa odottaa aikaa parempa ilman, että ystävyys katkeaa. 

Vierailija
3237/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on heikolla pohjalla, jos se pääsin nojautuu sen varaan, että toinen hoitaa kaiken yhteydenpidon. Hyvä ystävä ei ole mikään passiivinen perässävedettävä.

Ystävyys on heikolla pohjalla myös silloin, jos toinen ei ymmärrä toisen muuttunutta elämäntilannetta.

Tarkoittaako muuttunut elämäntilanne sitä, että on ok heittäytyä täysin passiiviseksi? Jos niin toimii, niin luonnollisesti muiden mielenkiinto tätä ihmistä kohtaan vähenee.

Tarkoittaa. Puolison kuolema, lasten vakava sairastuminen (esim syöpä) tai vammautuminen, omat vakavat sairaudet yms voivat olla asioita, jolloin ihmisen voimavarat eivät riitä mihinkään muuhun kuin arjesta selviämiseen. Jos siihenkään. Tosiystävä ei hylkää silloin, kun toisella on vaikeaa. Wannabe-ystävät saavat mennäkin.

Ööh, et pariin vuoteen pidä mitään yhteyttä ystävääsi tai vastaan viesteihin ja odotat kaiken olevan ennallaan sitten, kun taas otat häneen yhteyttä? Elämä ei vain mene noin.

Kun mulla on ollut tuollaisia raskaita aikoja, mun ystäväni ovat huolehtineet yhteydenpidosta. Aivan kuten minäkin olen huolehtinut silloin, kun ystävilläni on ollut raskaita aikoja. Nämä ovat tilanteita, joissa tosiystävyys punnitaan. 

Entäpä jos molemmilla on yhtä aikaa raskasta tahollaan?

Silloin kumpikin entistä paremmin ymmärtää toista ja sitä, että myös toinen on väsynyt, voimaton eikä jaksa pitää yhteyttä. Kumpikaan ei vaadi toiselta mitään ja kumpikin jaksaa odottaa aikaa parempa ilman, että ystävyys katkeaa. 

Ööö, itse olisin vastannut että silloin yhteydenpito tiivistyy, kun elämä on vaikeaa. Mut arvaan että vastaaja onkin perheellinen, jolle ystävät ovat elämän sivuhenkilöitä.

Vierailija
3238/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on heikolla pohjalla, jos se pääsin nojautuu sen varaan, että toinen hoitaa kaiken yhteydenpidon. Hyvä ystävä ei ole mikään passiivinen perässävedettävä.

Ystävyys on heikolla pohjalla myös silloin, jos toinen ei ymmärrä toisen muuttunutta elämäntilannetta.

Tarkoittaako muuttunut elämäntilanne sitä, että on ok heittäytyä täysin passiiviseksi? Jos niin toimii, niin luonnollisesti muiden mielenkiinto tätä ihmistä kohtaan vähenee.

Tarkoittaa. Puolison kuolema, lasten vakava sairastuminen (esim syöpä) tai vammautuminen, omat vakavat sairaudet yms voivat olla asioita, jolloin ihmisen voimavarat eivät riitä mihinkään muuhun kuin arjesta selviämiseen. Jos siihenkään. Tosiystävä ei hylkää silloin, kun toisella on vaikeaa. Wannabe-ystävät saavat mennäkin.

Ööh, et pariin vuoteen pidä mitään yhteyttä ystävääsi tai vastaan viesteihin ja odotat kaiken olevan ennallaan sitten, kun taas otat häneen yhteyttä? Elämä ei vain mene noin.

Kun mulla on ollut tuollaisia raskaita aikoja, mun ystäväni ovat huolehtineet yhteydenpidosta. Aivan kuten minäkin olen huolehtinut silloin, kun ystävilläni on ollut raskaita aikoja. Nämä ovat tilanteita, joissa tosiystävyys punnitaan. 

Entäpä jos molemmilla on yhtä aikaa raskasta tahollaan?

Silloin kumpikin entistä paremmin ymmärtää toista ja sitä, että myös toinen on väsynyt, voimaton eikä jaksa pitää yhteyttä. Kumpikaan ei vaadi toiselta mitään ja kumpikin jaksaa odottaa aikaa parempa ilman, että ystävyys katkeaa. 

Ööö, itse olisin vastannut että silloin yhteydenpito tiivistyy, kun elämä on vaikeaa. Mut arvaan että vastaaja onkin perheellinen, jolle ystävät ovat elämän sivuhenkilöitä.

Voi se tottakai tiivistyäkin, mutta siloin yhteydenpidossa aloitteellinen on se, jolla on enemmän aikaa ja voimia pitää yhteyttä toiseen.

Vierailija
3239/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on heikolla pohjalla, jos se pääsin nojautuu sen varaan, että toinen hoitaa kaiken yhteydenpidon. Hyvä ystävä ei ole mikään passiivinen perässävedettävä.

Ystävyys on heikolla pohjalla myös silloin, jos toinen ei ymmärrä toisen muuttunutta elämäntilannetta.

Tarkoittaako muuttunut elämäntilanne sitä, että on ok heittäytyä täysin passiiviseksi? Jos niin toimii, niin luonnollisesti muiden mielenkiinto tätä ihmistä kohtaan vähenee.

Tarkoittaa. Puolison kuolema, lasten vakava sairastuminen (esim syöpä) tai vammautuminen, omat vakavat sairaudet yms voivat olla asioita, jolloin ihmisen voimavarat eivät riitä mihinkään muuhun kuin arjesta selviämiseen. Jos siihenkään. Tosiystävä ei hylkää silloin, kun toisella on vaikeaa. Wannabe-ystävät saavat mennäkin.

Ööh, et pariin vuoteen pidä mitään yhteyttä ystävääsi tai vastaan viesteihin ja odotat kaiken olevan ennallaan sitten, kun taas otat häneen yhteyttä? Elämä ei vain mene noin.

Kun mulla on ollut tuollaisia raskaita aikoja, mun ystäväni ovat huolehtineet yhteydenpidosta. Aivan kuten minäkin olen huolehtinut silloin, kun ystävilläni on ollut raskaita aikoja. Nämä ovat tilanteita, joissa tosiystävyys punnitaan. 

Entäpä jos molemmilla on yhtä aikaa raskasta tahollaan?

Silloin kumpikin entistä paremmin ymmärtää toista ja sitä, että myös toinen on väsynyt, voimaton eikä jaksa pitää yhteyttä. Kumpikaan ei vaadi toiselta mitään ja kumpikin jaksaa odottaa aikaa parempa ilman, että ystävyys katkeaa. 

Ööö, itse olisin vastannut että silloin yhteydenpito tiivistyy, kun elämä on vaikeaa. Mut arvaan että vastaaja onkin perheellinen, jolle ystävät ovat elämän sivuhenkilöitä.

Itse perheellisenä kipuilen sitä, etteivät lapsettomat ystävät ehdi tavata. Ura tuntuu monella menevän kaiken muun edelle.

Vierailija
3240/6552 |
24.09.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset ihmiset ovat yksinäisiä syystä. Joskus syy on hyvä, tyyliin muutettu uudelle paikkakunnalle, uuteen maahan tms. 

Mutta yleensä syy on ihan oma, ihmiset joiden seurassa on mukava olla saavat kyllä seuraa, usein liikaakin. Ne joita kartellaan ovat hankalia ihmisiä jollakin tavalla, yleensä ovat aika itsekkäitä ja rasittavia, tyhmiä ja sosiaalisesti kömpelöitä. Eivät ole kiinnostuneet kuin itsestään, ja eivät hiffaa että heidän asiansa ovat kiinnostavia tasan heille itselleen. 

Eiköhän yksinäisten syyllistäminen ala jo riittää tämän ketjun osalta.

Kyllä! Syyllistäminen ei ikinä johda mihinkään positiiviseen. Se ei auta ihmisiä kehittämään toimivampia tapoja olla ihmissuhteissa.

No se joustavuus ja toisen hyväksyminen sellaisena,kuin on, auttaisi paljon. Lisäksi, ettei kiukuteltaisi, jos ruuhkavuosia elävä kaveri ei ehdi kahvitella usein ja soitella pitkiä puheluita ja viestitellä joka päivä. Ja nämä kostoyritykset,ettei ota yhteyttä, varmistavat, että saakin olla yksin.

Eivät ne ole mitään kostoyrityksiä. Jos monta kertaa kysyy jonnekin eikä tulosta synny erinäisistä syistä (vaikkapa niistä ruuhkavuosisyistä tai että on sitä sun tätä sovittua menoa tmv.), syntyy ihan aito häpeän ja/tai nolostumisen kokemus. Se vaatii rohkeutta, että uskaltaa taas kysyä. Että uskaltaa kysyä jopa niiltä, jotka on tuntenut kymmeniä vuosia, sillä toki tuossa tulee myös vähän paranoidiksi (eikä ehkä tällaisten ketjujen lukemiset auta, koska kyllähän täällä aktiivisesti julistetaan, miten on jätetty sitä sun tätä kaveria pois kuvioista) eli alkaa miettiä, onko ihmisillä sittenkin ihan muita syitä kieltäytyä kuin menot x, y ja z. Ovatko vain ruuhkavuodet syitä passiivisuuteen vai eivät? Pitääkö vain olla kysymättä? Haluavatko he, että poistun takavasemmalle? Miksi he eivät itse kysele?

Minä en ainakaan halua olla häiriöksi ja vaivaksi ihmisille, joten välillä tulee vaivuttua hiljaiseloon juuri siksi. Toki myös siksi, ettei yksinkertaisesti vain enää jaksa pyörittää yksin samaa levyä ja tulla torpatuksi. Onhan se kuitenkin aika tragikoomista ja surullista, joten siellä omassa me, myself and I -turvapesässä on ihan kivaa. Että toiset elävät tuolla ja minä täällä, ok. Ja joo, kyllä siihen voi liittyä myös tiettyä pontevuutta eli "minä en enää alistu tähän" -ajattelua, mutta se ei ole sama kuin kosto. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista. 

On myös ihan eri asia sanoa, että "en harmi kyllä pääse, mutta tosi kiva, kun kysyit!" kuin "en pääse, olen lapsen/lasten kanssa". Etenkin jos joku kyselee toistuvasti. Harvempi kuitenkaan aktiivisuudesta jaksaa kiitellä, mutta jos näin tekee, siitä saa silloin käsityksen, että yhteydenottoa kuitenkin arvostetaan. Ei pidetä sitä itsestäänselvyytenä, vaan ymmärretään, että toinen näkee vaivaa. 

Olen pahoillani, jos vaikka olisit minun entinen ystävä. Mutta en jaksanut kovin pohtia sinun tunteitasi, kun muutama vuosi sitten oli aikamoista härdelliä. Lapset (3) oli pieniä, minulla kolmivuorotyö. Iltoja ja öitä paljon. Äiti sairastui ja tarvitsi apua. Viikko saattoi koostua tällaisesta: Vanhempainvarttia, vanhempainiltaa koulussa, päiväkodissa perheen ja päiväkodin yhteistyöilta. 3 iltavuoroa ja yövuoro. Äidin luona käymistä kaksi kertaa siivoamassa ja käyttämässä lääkärisä. Äidin luo matkaa 80km, joten ajoa tuli kun ajoi sinne ja vei lääkäriin ja vei äidin kotiin ja ajoi omaan kotiin ja haki lapset hoidosta.

Itse muistan tuola ajalta vain mustaa sumua ja valokuvista katson joskus, miltä lapset silloin näytti ja mitä oikein tapahtui. Taisi muutama ystävä soitella, että koska sulla on vapaata, lähe leffaan tai iltaa istumaan tai lenkille. Ja möööö,sää et koskaan lähe, sulla ei oo aikaa meille. Etkö vois toivoa viikonloppuvapaita enempää, pakkoko sun on sinne äitis luo ajaa tekeen ruokaa sille.

Ehkä ei kannata kuitenkaan heittäytyä marttyyriksi. Eiköhän se ystävä ymmärrä tällaiset elämäntilanteet. Tällaisista en siis puhunut, vaan ns. normaalista elämästä, jossa ei ole mitään erityisen rankkaa. 

Toisaalta mitä se ystävä voisi sitten tehdä kriisitilanteissa? No totta kai just kysellä leffaan, pyytää jonnekin, saada toisen ajatuksia hetkeksi toisaalle. Pitäiskö sen ennemmin todeta, että no heipparallaa, sulla on nyt vaikeata, niin oo sä kokonaan yksin omissa oloissas?

Voisihan niistä ystävistä juurikin saada voimaakin siihen vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen sijaan, että pistää kaverit/ystävät täysin pauselle ja elää sitkun-elämää. Ei sillä, että koittaisi miellyttää kavereita tai ystäviä, vaan ihan itsensä takia. Juttelee vaikka kaverin kanssa, kun ajaa autolla sitä 80 kilsaa, jos ei muuten ole aikaa. 

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: yhdeksän kaksi yhdeksän