Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Myös se kun itse alat seurustella ja pääset kolmenkympin paremmalle puolelle, etkä jaksa/halua enää juosta baareissa, niin sinkkuystävät eivät pyydä kuin baariin. Jos et sinne halua lähteä niin sitten ette näe ollenkaan. Ei voi esim käydä kahvilla tai syömässä tms, vaan aina pitäisi lähteä vaan bilettämään sinkun seuraksi muuhun ei pyydetä.

Itse en halua tutustua lähemmin värittömiin ja tylsiin ihmisiin joissa ei ole mitään mielenkiintoista. Tunnen sosiaalisissa tilanteissa vastuuta ja haluan olla kaikille mukava, joten yritän ottaa esim. työpaikalla kaikki huomioon enkä sulkea ketään ulos porukasta.

Omalla vapaa-ajallani haluan kuitenkin tavata vain ihmisiä, joilla on minulle annettavaa ja minulla heille. Seuraksi en rupea yhdellekään yksinäiselle, joka ei ole mielenkiintoista seuraa. 

Minulla ei ole mitään kiintiötä monelleko ystävälle minulla on aikaa. Ystäviä on paljon, ja joitakin näen usein, joitakin harvoin. Kenenkään kanssa en soittele tai chattaile - kotona aika on omaani ja tapaamiset sovina aina nokakkain. Ystävyys on minulle enemmänkin tunnetila: ystävät ovat ihmisiä, joita rakastan hyvine ja huonoinen puolineen.

Joku ystävä ei kenties koskaan ehdota tapaamista, mutta saattaa osoittaa välittämistä muulla tavoin. Joskus passiivisuus saattaa ärsyttää tai loukata, mutta ystävissä tulee hyväksyä myös huonot puolet - kunhan hyviä on enemmän. Jos passiivisuus taas kielii toisen haluttomuudesta tavata tai pitää yhteyttä, ei se ole mikään ystävyyssuhde enää.

Ystävyyttä ei myöskään voi syntyä ilman pinnallista tuttavuutta ensin. Olen nopea tutustumaan mutta hidas ystävystymään. Tutustumisvaihe kestää minulla vuosia, ja vasta sen jälkeen syvenee ystävyydeksi, jos on syventyäkseen. Yhteiset kokemukset ja koettelemukset sitovat yhteen, muuttuvat olosuhteet kertovat onko ihmissuhteesta kestäväksi. Pinnallisia tuttavia minulla on satoja, joista suuri osa hienoja tyyppejä - toivottavasti elämä lähentää meidät vielä ystävyystasolle jonain päivänä. Katsotaan.

Symbioosiystävyyksiä elin nuorena, noin 15-25-vuotiaana. Silloin matkustettiin, retkeiltiin, katsottiin leffoja, maattiin sohvalla, mökkeiltiin, itkettiin, valittiin vaatteet, luettiin kirjoja ja käytiin kaikki ilot ja surut yhdessä. Tällaisia ystävyyssuhteita en enää aikuisena halua. Nuoruudenystävät ovat edelleen erittäin rakkaita mutta elämme eri elämiä, ja hyvä niin.

Kiitos kaikille tästä ketjusta, on ollut kiinnostavaa ja silmiä avaavaa lukea kaikkia näitä erilaisia ajatuksia, toiveita ja kuvauksia ystävyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

 

No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.

Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin. 

Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.

Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta. 

 

Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.

Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.

 

Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.

Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.  

Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.

Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen. 

"Avoimuus on hyvä asia. Kannustan täysillä jokaista vasenkätistä reippaasti tulemaan esiin omana itsenään... Jotta voin vältellä teitä, kun tiedän keitä olette! Pthyi!"

Aika törkyisesti vääristelty. Kannattaa ehkä kuitenkin muistaa, että joillain niitä voimavaroja on. Ja ehkä minullakin taas joku päivä. 

Sä oot sitä mieltä, että jos kokee, ettei itsellä ole just nyt annettavaa jollekulle, niin kannattaa vain uhrata itsensä silti toisen takia? Että se varmaan tuottaa molemmille hyvää mieltä? Epäilen. 

Kritiikki kohdistui siihen, että olet vahvistamassa mielenterveysongelmista vaikenemisen kulttuuria. Ei kukaan vapaaehtoisesti halua päätyä toisten ennakkoluulojen kohteeksi.

Öö... voisitko vähän täsmentää? Koska kerroin myös samassa yhteydessä, että mulla ei ole juuri nyt antaa mitään sellaiselle henkilölle, mutta kannatan silti avoimuutta,  niin aukoton teoriasi on, että no niin, taas todistettiin se, että kannattaa olla hiljaa?

Jos visioidaan, että henkilö todella on hiljaa, niin lopputuloshan on paskaa, kun ystävystyy kaltaiseni ihmisen kanssa, jolla on omia läheistraumoja vielä käsiteltävänä (ja suorastaan vihaa erästä PTSD-henkilöä kohtaan). Luuletko, ettei jossain vaiheessa asiat tulisi esille? Mitä siis lopulta olisi voitettu? Minähän voisin pahentaa toisen oloa. 

Jos toinen kertoo, että hei, mulla on tämmönen, niin voinhan mäkin kertoa, että okei, mulla taas on tämmöinen tilanne. Eiköhän tämä johda paljon rakentavampaan lopputulokseen. 

Voimia sinulle. Jonain päivänä toivottavasti olet paremmassa tasapainossa ja näet ihmiset muutenkin kuin sairauksiensa kautta.

Kiitti. Toivottavasti sinä taas voit joskus ymmärtää sen, että joskus on tervehenkistä olla itsekäs, jos siihen vain pystyy. En mäkään tätä vielä hallitse. Se ei tarkoita, että näkisi silti toiset ihmiset sairauksien kautta, mutta se tarkoittaa sitä, että ymmärtää sen, että sairaudet voivat tuoda mukanaan erinäisiä lisämausteita. On aika käsittämätöntä, että joku tätä koittaa kieltää. Aina ei ole resursseja lähteä tonkimaan, onko näin vai ei ja missä määrin on ja mitä mahtaakaan löytyä. Mutta toisaalta, en minäkään sitä aikoinaan uskonut, vaikka kaverit varoittelivat, että pidä huoli itsestäsi. 

Kato kun meitä on myös tämmösiä, jotka koittaa pyristellä irti jonkinlaisesta läheisriippuvaisuudesta, "joo voin auttaa" -meiningistä ja koittaa päästä siihen omien rajojen ja omien voimavarojen tunnistamiseen, tuntematta siitä syyllisyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Mä en jaksa sellaisia ihmisiä jotka kärttää näkemään koko ajan. En vaan jaksa sellaista. Itselläni on perhe ja muutama hyvä ystävä, heitä tapaan kun ehdin/jaksan, toimii molempiin suuntiin.

Sitten on yks ex työkaveri joka pyytää jatkuvasti ulos, tapahtumiin, harrastamaan. En jaksa tavata joka viikko, enkä edes 2 vkon välein. Kaipaan myös omaa aikaa, ja jos mulla on arkivapaita niin en tod jaksa buukata aina jotain ohjelmaa näille päiville. Nyt olen sopinut tapaamaan hänet x ajankohtana ja ihan oikeesti mietin että sit saan taas olla rauhassa edes hetken...

Hän loukkaantuu helposti, joten ei haluais loukata kuitenkaan.Huoh.

Öh, jos näin ärsyynnyt ja puhut kaverista/ystävästä, niin ehkäpä olisi parasta kertoa hänelle, ettet välitä hänestä kuin työpaikalla. 

Vierailija kirjoitti:

Itse en halua tutustua lähemmin värittömiin ja tylsiin ihmisiin joissa ei ole mitään mielenkiintoista. Tunnen sosiaalisissa tilanteissa vastuuta ja haluan olla kaikille mukava, joten yritän ottaa esim. työpaikalla kaikki huomioon enkä sulkea ketään ulos porukasta.

En voinut olla hymähtämättä, kun nämä virkkeet olivat peräkkäin. Ensiksi siis torpataan värittömät ja tylsät ihmiset, mutta sen jälkeen sanotaan heti perään, että sitä haluaa olla kaikille mukava. Esim. pitämällä joitakin tylsinä ja värittöminä?

Vierailija kirjoitti:

Sitten on näitä jotka alkaa seurustella ja katoaa. Sitten haluaa joskus harvoin nähdä niin että oma mieskin on mukana. Ei siinä mitään, jos joskus näkee porukalla, mutta en minä hänen miestään ole kaveriksi valinnut, joten en näe mitään syytä ystävystyä hänen kanssa, kun muutenkin nähdään kerran vuodessa suunnileen. Kyseessä ei ole mikään kovin läheinen kaveri, joten en kehdannut kieltäytyäkään (kun eihän saa olla liian vaativa kaveri? :D) mutta sitten on tiettyjä aiheita joista en halua puhua tämän miehensä seurassa, josta tämä kaveri sitten aktiivisesti uteli. Olisi vaan ollut kiva jutella rauhassa tyttöjen juttuja ja lähentyä, ennen kuin tulee jotain täysin ulkopuolisia mukaan. Täytyy sitten jos joskus vielä ehdottaa tapaamista, niin ehdottaa että nähtäisiin kahdestaan (olen ehdottanut usein tapaamisia ja sitten luovuttanut kuin ei koskaan käynyt).

Tämä! Varsinkin noin kolmekymppisenä kärvistelin itse tämän asian parissa. Tuntui, että yhtäkkiä olikin vastassa me eikä minä, kun ystävää koitti nähdä. Asenne tuntui olevan se, että ota molemmat tai et saa kumpaakaan. Aivan samoin mietin, että kun minä en ole hänen miehensä ystävä, niin en tiedä, miksi väkipakolla pitäisi hengailla yhdessä. Tähän vielä päälle se, että illanistujaisissa oli usein miehen kavereita, enkä aina innostunut näistä, koska eivät he olleet lainkaan minun kavereitani tai edes kaverinkavereita. 

Myöhemmin olen kai vähän alistunut kohtalooni, varmaan tutustunutkin paremmin mieheen vuosien vieriessä. Jälkikasvuakin tullut. No, onneksi sentään näemme kahden keskenkin tai kaveriporukalla, joskin aika hankalaa sen järjestäminen tuntuu olevan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en halua tutustua lähemmin värittömiin ja tylsiin ihmisiin joissa ei ole mitään mielenkiintoista. Tunnen sosiaalisissa tilanteissa vastuuta ja haluan olla kaikille mukava, joten yritän ottaa esim. työpaikalla kaikki huomioon enkä sulkea ketään ulos porukasta.

En voinut olla hymähtämättä, kun nämä virkkeet olivat peräkkäin. Ensiksi siis torpataan värittömät ja tylsät ihmiset, mutta sen jälkeen sanotaan heti perään, että sitä haluaa olla kaikille mukava. Esim. pitämällä joitakin tylsinä ja värittöminä?

Ilmaisin itseäni huonosti. Tietyissä sosiaalisissa tilanteissa ei voi valita seuraa itse, esimerkiksi työpaikalla. Silloin mielestäni on tärkeää olla kaikille ystävällinen eikä syrjiä ketään. Se ei kuitekaan tarkoita, että ihmissuhdetta haluaisi syventää yhtään pidemmälle omalla vapaa-ajalla.

Itselleni kuormittavaa seuraa ovat värittömät, varovaiset tyypit joilla ei tunnu olevan mielipiteitä tai mitään sanottavaa. He kuitenkin saattavat viihtyä seurassani, mutta minä joudun hieman pinnistelemään. Näiden kanssa kieltäydyn kohteliaasti kahveista tai kyläilystä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

 

No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.

Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin. 

Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.

Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta. 

 

Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.

Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.

 

Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.

Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.  

Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.

Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen. 

"Avoimuus on hyvä asia. Kannustan täysillä jokaista vasenkätistä reippaasti tulemaan esiin omana itsenään... Jotta voin vältellä teitä, kun tiedän keitä olette! Pthyi!"

Aika törkyisesti vääristelty. Kannattaa ehkä kuitenkin muistaa, että joillain niitä voimavaroja on. Ja ehkä minullakin taas joku päivä. 

Sä oot sitä mieltä, että jos kokee, ettei itsellä ole just nyt annettavaa jollekulle, niin kannattaa vain uhrata itsensä silti toisen takia? Että se varmaan tuottaa molemmille hyvää mieltä? Epäilen. 

Kritiikki kohdistui siihen, että olet vahvistamassa mielenterveysongelmista vaikenemisen kulttuuria. Ei kukaan vapaaehtoisesti halua päätyä toisten ennakkoluulojen kohteeksi.

Öö... voisitko vähän täsmentää? Koska kerroin myös samassa yhteydessä, että mulla ei ole juuri nyt antaa mitään sellaiselle henkilölle, mutta kannatan silti avoimuutta,  niin aukoton teoriasi on, että no niin, taas todistettiin se, että kannattaa olla hiljaa?

Jos visioidaan, että henkilö todella on hiljaa, niin lopputuloshan on paskaa, kun ystävystyy kaltaiseni ihmisen kanssa, jolla on omia läheistraumoja vielä käsiteltävänä (ja suorastaan vihaa erästä PTSD-henkilöä kohtaan). Luuletko, ettei jossain vaiheessa asiat tulisi esille? Mitä siis lopulta olisi voitettu? Minähän voisin pahentaa toisen oloa. 

Jos toinen kertoo, että hei, mulla on tämmönen, niin voinhan mäkin kertoa, että okei, mulla taas on tämmöinen tilanne. Eiköhän tämä johda paljon rakentavampaan lopputulokseen. 

Voimia sinulle. Jonain päivänä toivottavasti olet paremmassa tasapainossa ja näet ihmiset muutenkin kuin sairauksiensa kautta.

Kiitti. Toivottavasti sinä taas voit joskus ymmärtää sen, että joskus on tervehenkistä olla itsekäs, jos siihen vain pystyy. En mäkään tätä vielä hallitse. Se ei tarkoita, että näkisi silti toiset ihmiset sairauksien kautta, mutta se tarkoittaa sitä, että ymmärtää sen, että sairaudet voivat tuoda mukanaan erinäisiä lisämausteita. On aika käsittämätöntä, että joku tätä koittaa kieltää. Aina ei ole resursseja lähteä tonkimaan, onko näin vai ei ja missä määrin on ja mitä mahtaakaan löytyä. Mutta toisaalta, en minäkään sitä aikoinaan uskonut, vaikka kaverit varoittelivat, että pidä huoli itsestäsi. 

Kato kun meitä on myös tämmösiä, jotka koittaa pyristellä irti jonkinlaisesta läheisriippuvaisuudesta, "joo voin auttaa" -meiningistä ja koittaa päästä siihen omien rajojen ja omien voimavarojen tunnistamiseen, tuntematta siitä syyllisyyttä. 

Niin, mennään jo alussa metsään jos ystävyyssuhde sotketaan terapiasuhteeseen. Ei sellainen ketään palvele.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

 

No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.

Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin. 

Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.

Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta. 

 

Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.

Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.

 

Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.

Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.  

Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.

Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen. 

"Avoimuus on hyvä asia. Kannustan täysillä jokaista vasenkätistä reippaasti tulemaan esiin omana itsenään... Jotta voin vältellä teitä, kun tiedän keitä olette! Pthyi!"

Aika törkyisesti vääristelty. Kannattaa ehkä kuitenkin muistaa, että joillain niitä voimavaroja on. Ja ehkä minullakin taas joku päivä. 

Sä oot sitä mieltä, että jos kokee, ettei itsellä ole just nyt annettavaa jollekulle, niin kannattaa vain uhrata itsensä silti toisen takia? Että se varmaan tuottaa molemmille hyvää mieltä? Epäilen. 

Kritiikki kohdistui siihen, että olet vahvistamassa mielenterveysongelmista vaikenemisen kulttuuria. Ei kukaan vapaaehtoisesti halua päätyä toisten ennakkoluulojen kohteeksi.

Öö... voisitko vähän täsmentää? Koska kerroin myös samassa yhteydessä, että mulla ei ole juuri nyt antaa mitään sellaiselle henkilölle, mutta kannatan silti avoimuutta,  niin aukoton teoriasi on, että no niin, taas todistettiin se, että kannattaa olla hiljaa?

Jos visioidaan, että henkilö todella on hiljaa, niin lopputuloshan on paskaa, kun ystävystyy kaltaiseni ihmisen kanssa, jolla on omia läheistraumoja vielä käsiteltävänä (ja suorastaan vihaa erästä PTSD-henkilöä kohtaan). Luuletko, ettei jossain vaiheessa asiat tulisi esille? Mitä siis lopulta olisi voitettu? Minähän voisin pahentaa toisen oloa. 

Jos toinen kertoo, että hei, mulla on tämmönen, niin voinhan mäkin kertoa, että okei, mulla taas on tämmöinen tilanne. Eiköhän tämä johda paljon rakentavampaan lopputulokseen. 

Voimia sinulle. Jonain päivänä toivottavasti olet paremmassa tasapainossa ja näet ihmiset muutenkin kuin sairauksiensa kautta.

Kiitti. Toivottavasti sinä taas voit joskus ymmärtää sen, että joskus on tervehenkistä olla itsekäs, jos siihen vain pystyy. En mäkään tätä vielä hallitse. Se ei tarkoita, että näkisi silti toiset ihmiset sairauksien kautta, mutta se tarkoittaa sitä, että ymmärtää sen, että sairaudet voivat tuoda mukanaan erinäisiä lisämausteita. On aika käsittämätöntä, että joku tätä koittaa kieltää. Aina ei ole resursseja lähteä tonkimaan, onko näin vai ei ja missä määrin on ja mitä mahtaakaan löytyä. Mutta toisaalta, en minäkään sitä aikoinaan uskonut, vaikka kaverit varoittelivat, että pidä huoli itsestäsi. 

Kato kun meitä on myös tämmösiä, jotka koittaa pyristellä irti jonkinlaisesta läheisriippuvaisuudesta, "joo voin auttaa" -meiningistä ja koittaa päästä siihen omien rajojen ja omien voimavarojen tunnistamiseen, tuntematta siitä syyllisyyttä. 

Tämä tuntuu aika isolta vitsiltä kun selittelet tällaisia juttuja vakavasti masentuneen itsemurhan tehneen omaiselle.

Vierailija kirjoitti:

Itse en halua tutustua lähemmin värittömiin ja tylsiin ihmisiin joissa ei ole mitään mielenkiintoista.

Mä voin ottaa ne värittömät ja tylsät kamuikseni, kiitos. Sä saat mielihyvin kaikki "suuret persoonat" koska olen ihan korviani myöten täynnä heikäläisiä. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

 

No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.

Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin. 

Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.

Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta. 

 

Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.

Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.

 

Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.

Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.  

Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.

Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen. 

"Avoimuus on hyvä asia. Kannustan täysillä jokaista vasenkätistä reippaasti tulemaan esiin omana itsenään... Jotta voin vältellä teitä, kun tiedän keitä olette! Pthyi!"

Aika törkyisesti vääristelty. Kannattaa ehkä kuitenkin muistaa, että joillain niitä voimavaroja on. Ja ehkä minullakin taas joku päivä. 

Sä oot sitä mieltä, että jos kokee, ettei itsellä ole just nyt annettavaa jollekulle, niin kannattaa vain uhrata itsensä silti toisen takia? Että se varmaan tuottaa molemmille hyvää mieltä? Epäilen. 

Kritiikki kohdistui siihen, että olet vahvistamassa mielenterveysongelmista vaikenemisen kulttuuria. Ei kukaan vapaaehtoisesti halua päätyä toisten ennakkoluulojen kohteeksi.

Öö... voisitko vähän täsmentää? Koska kerroin myös samassa yhteydessä, että mulla ei ole juuri nyt antaa mitään sellaiselle henkilölle, mutta kannatan silti avoimuutta,  niin aukoton teoriasi on, että no niin, taas todistettiin se, että kannattaa olla hiljaa?

Jos visioidaan, että henkilö todella on hiljaa, niin lopputuloshan on paskaa, kun ystävystyy kaltaiseni ihmisen kanssa, jolla on omia läheistraumoja vielä käsiteltävänä (ja suorastaan vihaa erästä PTSD-henkilöä kohtaan). Luuletko, ettei jossain vaiheessa asiat tulisi esille? Mitä siis lopulta olisi voitettu? Minähän voisin pahentaa toisen oloa. 

Jos toinen kertoo, että hei, mulla on tämmönen, niin voinhan mäkin kertoa, että okei, mulla taas on tämmöinen tilanne. Eiköhän tämä johda paljon rakentavampaan lopputulokseen. 

Voimia sinulle. Jonain päivänä toivottavasti olet paremmassa tasapainossa ja näet ihmiset muutenkin kuin sairauksiensa kautta.

Kiitti. Toivottavasti sinä taas voit joskus ymmärtää sen, että joskus on tervehenkistä olla itsekäs, jos siihen vain pystyy. En mäkään tätä vielä hallitse. Se ei tarkoita, että näkisi silti toiset ihmiset sairauksien kautta, mutta se tarkoittaa sitä, että ymmärtää sen, että sairaudet voivat tuoda mukanaan erinäisiä lisämausteita. On aika käsittämätöntä, että joku tätä koittaa kieltää. Aina ei ole resursseja lähteä tonkimaan, onko näin vai ei ja missä määrin on ja mitä mahtaakaan löytyä. Mutta toisaalta, en minäkään sitä aikoinaan uskonut, vaikka kaverit varoittelivat, että pidä huoli itsestäsi. 

Kato kun meitä on myös tämmösiä, jotka koittaa pyristellä irti jonkinlaisesta läheisriippuvaisuudesta, "joo voin auttaa" -meiningistä ja koittaa päästä siihen omien rajojen ja omien voimavarojen tunnistamiseen, tuntematta siitä syyllisyyttä. 

Tämä tuntuu aika isolta vitsiltä kun selittelet tällaisia juttuja vakavasti masentuneen itsemurhan tehneen omaiselle.

Sitä paremmalla syyllä on sangen kummallista, ettet tunnu ymmärtävän asioita kuin yhdeltä kantilta, vaan tuomitset ihmisen ennakkoluuloiseksi, vaikenemiskulttuurin kannattajaksi ja ihmiset sairauksien kautta näkeväksi. Luulisi, että aiheeseen liittyvät asiat olisivat sinulle aivan itsestäänselviä. 

Täällä ei myöskään tiedä ihmisten erilaisten taustoista, mutta kovin annoit käsityksen, että "mitä sairauksista, ei ne näy eikä oirehdi mitenkään ihmissuhteissa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

 

No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.

Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin. 

Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.

Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta. 

 

Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.

Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.

 

Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.

Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.  

Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.

Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen. 

"Avoimuus on hyvä asia. Kannustan täysillä jokaista vasenkätistä reippaasti tulemaan esiin omana itsenään... Jotta voin vältellä teitä, kun tiedän keitä olette! Pthyi!"

Aika törkyisesti vääristelty. Kannattaa ehkä kuitenkin muistaa, että joillain niitä voimavaroja on. Ja ehkä minullakin taas joku päivä. 

Sä oot sitä mieltä, että jos kokee, ettei itsellä ole just nyt annettavaa jollekulle, niin kannattaa vain uhrata itsensä silti toisen takia? Että se varmaan tuottaa molemmille hyvää mieltä? Epäilen. 

Kritiikki kohdistui siihen, että olet vahvistamassa mielenterveysongelmista vaikenemisen kulttuuria. Ei kukaan vapaaehtoisesti halua päätyä toisten ennakkoluulojen kohteeksi.

Öö... voisitko vähän täsmentää? Koska kerroin myös samassa yhteydessä, että mulla ei ole juuri nyt antaa mitään sellaiselle henkilölle, mutta kannatan silti avoimuutta,  niin aukoton teoriasi on, että no niin, taas todistettiin se, että kannattaa olla hiljaa?

Jos visioidaan, että henkilö todella on hiljaa, niin lopputuloshan on paskaa, kun ystävystyy kaltaiseni ihmisen kanssa, jolla on omia läheistraumoja vielä käsiteltävänä (ja suorastaan vihaa erästä PTSD-henkilöä kohtaan). Luuletko, ettei jossain vaiheessa asiat tulisi esille? Mitä siis lopulta olisi voitettu? Minähän voisin pahentaa toisen oloa. 

Jos toinen kertoo, että hei, mulla on tämmönen, niin voinhan mäkin kertoa, että okei, mulla taas on tämmöinen tilanne. Eiköhän tämä johda paljon rakentavampaan lopputulokseen. 

Voimia sinulle. Jonain päivänä toivottavasti olet paremmassa tasapainossa ja näet ihmiset muutenkin kuin sairauksiensa kautta.

Kiitti. Toivottavasti sinä taas voit joskus ymmärtää sen, että joskus on tervehenkistä olla itsekäs, jos siihen vain pystyy. En mäkään tätä vielä hallitse. Se ei tarkoita, että näkisi silti toiset ihmiset sairauksien kautta, mutta se tarkoittaa sitä, että ymmärtää sen, että sairaudet voivat tuoda mukanaan erinäisiä lisämausteita. On aika käsittämätöntä, että joku tätä koittaa kieltää. Aina ei ole resursseja lähteä tonkimaan, onko näin vai ei ja missä määrin on ja mitä mahtaakaan löytyä. Mutta toisaalta, en minäkään sitä aikoinaan uskonut, vaikka kaverit varoittelivat, että pidä huoli itsestäsi. 

Kato kun meitä on myös tämmösiä, jotka koittaa pyristellä irti jonkinlaisesta läheisriippuvaisuudesta, "joo voin auttaa" -meiningistä ja koittaa päästä siihen omien rajojen ja omien voimavarojen tunnistamiseen, tuntematta siitä syyllisyyttä. 

Tämä tuntuu aika isolta vitsiltä kun selittelet tällaisia juttuja vakavasti masentuneen itsemurhan tehneen omaiselle.

Sitä paremmalla syyllä on sangen kummallista, ettet tunnu ymmärtävän asioita kuin yhdeltä kantilta, vaan tuomitset ihmisen ennakkoluuloiseksi, vaikenemiskulttuurin kannattajaksi ja ihmiset sairauksien kautta näkeväksi. Luulisi, että aiheeseen liittyvät asiat olisivat sinulle aivan itsestäänselviä. 

Täällä ei myöskään tiedä ihmisten erilaisten taustoista, mutta kovin annoit käsityksen, että "mitä sairauksista, ei ne näy eikä oirehdi mitenkään ihmissuhteissa".

Ehkä olet vain sosiaalisesti kömpelö. Sellaisen vaikutelman sinusta saa. Se voi olla yksi syy miksi tuo ihmissuhteesi on ollut vaikea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en halua tutustua lähemmin värittömiin ja tylsiin ihmisiin joissa ei ole mitään mielenkiintoista.

Mä voin ottaa ne värittömät ja tylsät kamuikseni, kiitos. Sä saat mielihyvin kaikki "suuret persoonat" koska olen ihan korviani myöten täynnä heikäläisiä. :)

Meinasin kanssa sanoa, että "tylsät ja värittömät" ihmiset ovat usein aliarvostettuja. Heissä on monesti sisäistä voimaa, jota ei suupalteissa mielipidepaasaajissa ole. Syvissä vesissä isot kalat kutee. Ja juu, itse olen just näitä, joilla on kovasti mielipiteitä, joten näennäisesti kai värikäs. 

Myönnän, että se ei ole minunkaan juttuni, jos kuuntelee toisten keskusteluja aina ns. vapaamatkustajana, ettei sano mihinkään mitään. Tai pyrkii jättämään saumanvaraa aina sen verran, että pystyy kumartelemaan vähän joka suuntaan. Se on mielestäni tietynlaista kieroilua ja selkärangattomuutta, ei halua ottaa vastuuta omista sanoista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

 

No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.

Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin. 

Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.

Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta. 

 

Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.

Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.

 

Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.

Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.  

Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.

Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen. 

"Avoimuus on hyvä asia. Kannustan täysillä jokaista vasenkätistä reippaasti tulemaan esiin omana itsenään... Jotta voin vältellä teitä, kun tiedän keitä olette! Pthyi!"

Aika törkyisesti vääristelty. Kannattaa ehkä kuitenkin muistaa, että joillain niitä voimavaroja on. Ja ehkä minullakin taas joku päivä. 

Sä oot sitä mieltä, että jos kokee, ettei itsellä ole just nyt annettavaa jollekulle, niin kannattaa vain uhrata itsensä silti toisen takia? Että se varmaan tuottaa molemmille hyvää mieltä? Epäilen. 

Kritiikki kohdistui siihen, että olet vahvistamassa mielenterveysongelmista vaikenemisen kulttuuria. Ei kukaan vapaaehtoisesti halua päätyä toisten ennakkoluulojen kohteeksi.

Öö... voisitko vähän täsmentää? Koska kerroin myös samassa yhteydessä, että mulla ei ole juuri nyt antaa mitään sellaiselle henkilölle, mutta kannatan silti avoimuutta,  niin aukoton teoriasi on, että no niin, taas todistettiin se, että kannattaa olla hiljaa?

Jos visioidaan, että henkilö todella on hiljaa, niin lopputuloshan on paskaa, kun ystävystyy kaltaiseni ihmisen kanssa, jolla on omia läheistraumoja vielä käsiteltävänä (ja suorastaan vihaa erästä PTSD-henkilöä kohtaan). Luuletko, ettei jossain vaiheessa asiat tulisi esille? Mitä siis lopulta olisi voitettu? Minähän voisin pahentaa toisen oloa. 

Jos toinen kertoo, että hei, mulla on tämmönen, niin voinhan mäkin kertoa, että okei, mulla taas on tämmöinen tilanne. Eiköhän tämä johda paljon rakentavampaan lopputulokseen. 

Voimia sinulle. Jonain päivänä toivottavasti olet paremmassa tasapainossa ja näet ihmiset muutenkin kuin sairauksiensa kautta.

Kiitti. Toivottavasti sinä taas voit joskus ymmärtää sen, että joskus on tervehenkistä olla itsekäs, jos siihen vain pystyy. En mäkään tätä vielä hallitse. Se ei tarkoita, että näkisi silti toiset ihmiset sairauksien kautta, mutta se tarkoittaa sitä, että ymmärtää sen, että sairaudet voivat tuoda mukanaan erinäisiä lisämausteita. On aika käsittämätöntä, että joku tätä koittaa kieltää. Aina ei ole resursseja lähteä tonkimaan, onko näin vai ei ja missä määrin on ja mitä mahtaakaan löytyä. Mutta toisaalta, en minäkään sitä aikoinaan uskonut, vaikka kaverit varoittelivat, että pidä huoli itsestäsi. 

Kato kun meitä on myös tämmösiä, jotka koittaa pyristellä irti jonkinlaisesta läheisriippuvaisuudesta, "joo voin auttaa" -meiningistä ja koittaa päästä siihen omien rajojen ja omien voimavarojen tunnistamiseen, tuntematta siitä syyllisyyttä. 

Tämä tuntuu aika isolta vitsiltä kun selittelet tällaisia juttuja vakavasti masentuneen itsemurhan tehneen omaiselle.

Sitä paremmalla syyllä on sangen kummallista, ettet tunnu ymmärtävän asioita kuin yhdeltä kantilta, vaan tuomitset ihmisen ennakkoluuloiseksi, vaikenemiskulttuurin kannattajaksi ja ihmiset sairauksien kautta näkeväksi. Luulisi, että aiheeseen liittyvät asiat olisivat sinulle aivan itsestäänselviä. 

Täällä ei myöskään tiedä ihmisten erilaisten taustoista, mutta kovin annoit käsityksen, että "mitä sairauksista, ei ne näy eikä oirehdi mitenkään ihmissuhteissa".

Ehkä olet vain sosiaalisesti kömpelö. Sellaisen vaikutelman sinusta saa. Se voi olla yksi syy miksi tuo ihmissuhteesi on ollut vaikea.

Joo. Itsetuhoisuus, PTSD ja epävakaus ei aiheuttaneet mitään pahaa, vaan vain minä olin sosiaalisesti kömpelö. You got me. 

Mulla on sama että en kestä ihmisiä jotka kärttää koko ajan näkemistä. Olen introvertti ja mulla on mies ja muutama ystävä jota näen harvoin. Näkisin ihan mielellään näitä kärttäjiä yhtä harvoin mutta se ei kelpaa heille ja minä taas en jaksa sitä jatkuvaa kinuamista ulos. En halua muutenkaan elää symbioosissa kavereiden kanssa kuten ehkä nuoret aikuiset tai teinit tekee yleensä. Tällaisiin kärttäjiin viilenee välit joskus ikävä kyllä

Olen viime aikoina pohtinut, että aika aikaa kutakin. Minulla on eri elämänvaiheissa ollut eri ystävät. Nyt viisikymppistä lähestyessäni minua ei lainkaan kiinnosta, mitä teinivuosien kavereille kuuluu. Ei heidän kanssaan ole enää mitään yhteistä. Samoin nuorena aikuisena / opiskelijana / ruuhkavuosissa oli tietyt samanhenkiset ihmiset ystävinä, mutta en halua enää haikailla noihin vuosiin takaisin. Tuntuu, että kunkin ajan ystävät haluaisivat puhua vain sen ajan tapahtumista, mutta sori, ne on elettyä elämää, mitä ei tarvitse kerrata. Vihaan esim. luokkakokouksia näiden muisteloiden vuoksi.

Huomaan, että ystävyyssuhteita ei ole paljon, mutta ne parikin silloin tällöin tapaamaani riittää. Ihan hyväkin, että tapaamisen välissä on aikaa, että on jotain juteltavaa. Tässä iässä nyt ei kauheasti muutoksia elämässä tapahdu.

Voi olla, että eläkkeellä on tarvetta toisenlaisille ihmissuhteille. Oma perhe ja lapset ovat kuitenkin tiivis osa sosiaalista elämääni, jolloin ystäville ei ole niin paljon tilaa. Tuntuu, kuin ihmisellä olisi tietty määrä sosiaalista energiaa ja kun sen saa purettua, enempää ei jaksa. Mutta tämän energian määrä tietenkin vaihtelee ja tällöin voi olla, että ystävyyssuhteisiin syntyy ristiriitoja.

Vierailija kirjoitti:

Olen viime aikoina pohtinut, että aika aikaa kutakin. Minulla on eri elämänvaiheissa ollut eri ystävät. Nyt viisikymppistä lähestyessäni minua ei lainkaan kiinnosta, mitä teinivuosien kavereille kuuluu. Ei heidän kanssaan ole enää mitään yhteistä. Samoin nuorena aikuisena / opiskelijana / ruuhkavuosissa oli tietyt samanhenkiset ihmiset ystävinä, mutta en halua enää haikailla noihin vuosiin takaisin. Tuntuu, että kunkin ajan ystävät haluaisivat puhua vain sen ajan tapahtumista, mutta sori, ne on elettyä elämää, mitä ei tarvitse kerrata. Vihaan esim. luokkakokouksia näiden muisteloiden vuoksi.

Huomaan, että ystävyyssuhteita ei ole paljon, mutta ne parikin silloin tällöin tapaamaani riittää. Ihan hyväkin, että tapaamisen välissä on aikaa, että on jotain juteltavaa. Tässä iässä nyt ei kauheasti muutoksia elämässä tapahdu.

Voi olla, että eläkkeellä on tarvetta toisenlaisille ihmissuhteille. Oma perhe ja lapset ovat kuitenkin tiivis osa sosiaalista elämääni, jolloin ystäville ei ole niin paljon tilaa. Tuntuu, kuin ihmisellä olisi tietty määrä sosiaalista energiaa ja kun sen saa purettua, enempää ei jaksa. Mutta tämän energian määrä tietenkin vaihtelee ja tällöin voi olla, että ystävyyssuhteisiin syntyy ristiriitoja.

Olen kanssasi aivan samaa mieltä. En löydä enää mitään yhteistä teiniaikojen kavereiden kanssa, enkä edes opiskeluaikojen. Mammakaveritkin on hajaantuneet ja jokainen elää omaa elämää. Ei löydy enää yhteisiä puheenaiheita. En myöskään jaksa lämmitellä ystävyyssuhteita vanhojen muistelulla.

Ja totta sekin, että ei tuota aikaa ja jaksamistakaan enää ole. Lapsenlapsiakin on ja heitä otan mielelläni hoitoon vapailla, jos voin näin auttaa lapsiani ja heidän perheitään. Muuten vietän mielelläni aikaa puoliso kanssa. Kahvittelut ystävien kanssa ovat jääneet aika vähiin ihan minunkin vuoksi. Toisaalta niillä muillakin tutuilla on omia kiireitään. Pari hyvää tuttua riittää ja heidänkään kanssaan en ole missään tiiviissä kanssakäymisessä koko aikaa. Soitellaan joskus ja joskus tavataan. Mitäpä tuota elämässä niin paljoa sattuisi, että riittäisi jokaiselle päivälle viestiteltävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en halua tutustua lähemmin värittömiin ja tylsiin ihmisiin joissa ei ole mitään mielenkiintoista.

Mä voin ottaa ne värittömät ja tylsät kamuikseni, kiitos. Sä saat mielihyvin kaikki "suuret persoonat" koska olen ihan korviani myöten täynnä heikäläisiä. :)

Minä uskon ymmärtäväni, mitä näillä värittömillä ja tylsillä persoonilla tarkoitetaan :)

Minulla on kaksi kokemusta. Kumpikin halusi ystävystyä minuun ja kummallakin oli ihan samat tavat. Kun soittivat, sanoivat hei, minä täällä. Sitten eivät puhuneet mitään. Kamalan vaivaannuttavaa, kun toisessa päässä on hiljaista ja itse yrittää jotain jutella. Joskus kokeilin, että vastasin vain hei ja en puhunut mitään ja otin kellosta aikaa. Meni minuutti ainakin, ennenkuin toisesta päästä kuului, mitä kuuluu. Vastasin, että ei erikoista ja kysyin takaisin. Meni taas minuutti hiljaisuutta.

Tai kun he halusivat tavata. No mentiin kahville. Toinen ei puhunut mitään. Odotti kuin minun viihdyttävän häntä. Oltiin sitten hiljaa ja ryystettiin kahvit ja vaivautuneissa tunnelmissa poistuttiin. Ja kumpikin halusi useasti nähdä minua. Lopulta en vastannut enää puhelimeen.

Itse nyt 38v ja jäljellä kaksi ystävää ja puoliso,olen kyllä ihan tyytyväinen,kaikki ns. "Turhat" jääneet menneisyyteen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en halua tutustua lähemmin värittömiin ja tylsiin ihmisiin joissa ei ole mitään mielenkiintoista.

Mä voin ottaa ne värittömät ja tylsät kamuikseni, kiitos. Sä saat mielihyvin kaikki "suuret persoonat" koska olen ihan korviani myöten täynnä heikäläisiä. :)

Minä uskon ymmärtäväni, mitä näillä värittömillä ja tylsillä persoonilla tarkoitetaan :)

Minulla on kaksi kokemusta. Kumpikin halusi ystävystyä minuun ja kummallakin oli ihan samat tavat. Kun soittivat, sanoivat hei, minä täällä. Sitten eivät puhuneet mitään. Kamalan vaivaannuttavaa, kun toisessa päässä on hiljaista ja itse yrittää jotain jutella. Joskus kokeilin, että vastasin vain hei ja en puhunut mitään ja otin kellosta aikaa. Meni minuutti ainakin, ennenkuin toisesta päästä kuului, mitä kuuluu. Vastasin, että ei erikoista ja kysyin takaisin. Meni taas minuutti hiljaisuutta.

Tai kun he halusivat tavata. No mentiin kahville. Toinen ei puhunut mitään. Odotti kuin minun viihdyttävän häntä. Oltiin sitten hiljaa ja ryystettiin kahvit ja vaivautuneissa tunnelmissa poistuttiin. Ja kumpikin halusi useasti nähdä minua. Lopulta en vastannut enää puhelimeen.

Tollaiset ihmiset ovat creepyjä. Väkisinkin alkaa miettiä, mitä he oikein haluavat. Tietää toisen elämästä mahdollisimman paljon? Miksi?