Lue keskustelun säännöt.
Tulen kohta hulluksi 5-vuotiaan kanssa
07.06.2018 |
Musta on tullut just sellainen äiti, mitä en halua olla. Jatkuvasti pitää olla huutamassa, komentamassa ja rankaisemassa, koska muuten on jatkuvaa kaaosta. KAIKKI pehmeämmät keinot on todellakin kokeiltu, mutta mistään ei ole ollut apua. Olen lukenut varmaan 30 kasvatuskirjaa ja kysynyt vaikka keneltä. Jatkuvasti on tosi syyllinen ja oikein vuoden äiti -olo.
Nykyään tilanne on se, että 5-vuotias kiusaa aivan jatkuvastu pikkusisarustaan. Jos käy vessassa tai kääntää selkänsä hetkeksikin, kuuluu heti 3-vuotiaan itku. Lyö, potkii, tönii, haukkuu, menee päälle makaamaan, repii, estää liikkumasta jne. Vielä muutama kk sitten ei uskonut kieltoja, vaan piti monta kertaa päivässä repiä irti kimpusta ja raahata toiseen huoneeseen. Muutaman kuukauden lähes jokapäiväisen rankaisemisen tulos on ollut se, että suostuu usein lopettamaan kieltämisellä tai uhkailulla, eli aikuisen ei ole pakko repiä irti tai kantaa pois. Rangaistuksina on ollut etuuksien kieltämistä, kuten ruutuajan, karkkipäivän, suunniteltujen tekemisten jne. kieltämistä. Millään muulla ei ole mitään vaikutusta.
Näistä on juteltu loputtomiin, lasta on todellakin kuunneltu aktiivisesti, asioita on selitetty, selitetty ja selitetty. Nämä pehmeät keinot tuntuvat vain pahentavan ongelmia, kun 5-vuotias vääntää ne niin, ettei hän olekaan tehyt mitään väärää, vaan hänellä onkin oikeus jatkaa terrorisointia entiseen tapaan, kun häntä ymmärretään. Kokee myös todella mitättömät asiat kiusaamiseksi häntä kohtaan, esim. sen, että pienempi hänen vieressä istuessaan osuu häneen. Tässä onkin jo hyvä oikeutus lyömiseen. On väkivaltainen myös vanhempia kohtaan. Kerhossa ei kuulemma ongelmia ole, eli osaa kyllä halutessaan käyttäytyä hyvin.
Karjuu myös jatkuvasti ja haukkuu muita. Hajottaa paikkoja ja tavaroita kostoksi siitä, että hänen käytökseensä on puututtu. Kuulostaa varmaan hankalalta, mutta elämä on helpottunut erittäin paljon parissa vuodessa. Oli pitkään sellainen, ettei voinut sekunniksikaan päästää silmistä, kun ei juuri koskaan leikkinyt, vaan halusi vain hajottaa tavaroita ja tehdä aina vain kiellettyjä asioita. Sai jopa tunnin raivareita jatkuvasti, ja usein täysin mystisistä syistä. Ei totellut mitään, vasta joskus 3,5-vuotiaana alkoi hahmottaa ei-sanan merkitystä.
Tässä on myös vaarassa muodostua helppo lapsi ja vaikea lapsi -asetelma, koska nuorempi on niin paljon helpompi. Ei hänkään mikään ylikiltti ole, mutta ilmeisesti aika peruslapsi. Löytyy todellakin omaa tahtoa jne., mutta on jotenkin täysin erilainen. Ei ole ollut pakkomiellettä tehdä kiellettyjä tai hengenvaarallisia asioita, eivätkä raivarit ole olleet sellaisia täysin käsittämättömiä, vaan liittyneet selvästi johonkin.
Oon saanut läheisiltä kehuja siitä, miten kärsivällinen jaksan olla ja siitä, miten jaksan kehua paljon ja olla hellä ja rakastava monta kertaa päivässä kaikista vaikeuksista huolimatta, joten en varmaan ihan kaikkea ole tehnyt väärin. Mutta jos joku jotain keksii sanoa tän tilanteen helpottamiseksi, niin olen kiitollinen.
Kommentit (55)
Eikö sama aloitus ollut joku viikko sitten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos lapselle alkaa kuiskailemaan?
Vierailija kirjoitti:
Kuvaavaa on, ettei sitä 3-vuotiasta sisarta huomata ollenkaan, vaan kaikki energia menee tämän 5-vuotiaan kaitsemiseen. Väitän, että enemmän se sisar kärsii ja saa traumoja, kuin huomionhakuinen isoveljensä. Näin se valitettavasti usein menee..
Niinpä. Täällä yksi kiltti ja helppo pikkusisko, joka nyt nelikymppisenä yrittää terapiassa oppia uskomaan että sillä on ihan oikeasti väliä miltä minusta tuntuu ja että minullakin saa olla tarpeita!
Lapset on kuin koiria. Palkita voi vain oikean asian tekemisestä. Ei-tekemisestä ei voi palkita. Koirillakaan se ei aina toimi että huono käytös "sammutettaisiin" ignoroimalla; kyllä sitä EItä, kolinapurkkia ja kukkasuihkutintakin tarvitaan kovapäisempien kanssa. Ap:n tapauksessa kieltäisin kerran ja jos lapsi ei tottele, seurauksena olisi "jäähytuoli" (samassa tilassa kuin muu perhe). Välittömästi. Ja pois pääsee kun pyytää anteeksi. Selitellä ja neuvotella voi silloin kun lapsi käyttäytyy hyvin, raivoavan kanssa se menee täysin hukkaan.
Sääntö on se, että aikuinen päättää. Aina.
Mun mielestä toi kuulostaa ylivilkkaalta lapselta, joka vaatii ehkä vähän jämäkämpiä rajoja ja paljon syliä. Ei lasten kanssa tarvitse keskustella joka raivarista ja etsiä syytä käytökselle. Eikä siihen raivariin nyt missään tapauksessa kannata palata jälkikäteen. Ei lapsen raivoamiseen ole aina mitään järkisyytä. Jos muksu raivoaa, niin huolehdit vain, ettei se satuta muita ja annat karjua. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Lapset nyt saa raivareita. Jotkut ovat tempperamenttisempia kuin toiset. Jos muksu lyö pienempää, niin kiellät vihaisesti ja viet lapsen toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Voit myös näyttää kuinka pikkusiskoa voi esim. silittää. Vahvista oikeaa käytöstä ja yritä ohjata lapsen huomio kiusaamisesta johonkin muuhun mielekkääseen tekemiseen. Olet varmaan näin tehnytkin. Täällä puhutaan paljon adhd:sta ja aspergerista. Voi olla että diagnoosin kautta olisi mahdollista saada hoitoa lapselle. Mutta itse mä ajattelen, että eroaako adhd lapsi loppupeleissä hirveesti muista. Sille joutuu pitämään jämäkämmän kurin, ohjaamaan henkilökohtaisemmin, mutta kun kyseessä on oma lapsi, niin sen kanssa on vain elettävä. Muksulle on oltava johdonmukainen ja tiukka, mutta mun kokemuksen mukaan huono käytös ainakin omilla lapsilla rauhoittuu usein sillä, kun vanhempi antaa lisää huomiota. En väitä ettet olisi antanut, mutta ehkä tämä lapsi vaatii sitä triplasti tavalliseen lapseen verrattuna.
Miksi lasta ei saa komentaa olemaan hiljaa? Vitut jostain tunteiden patoutumista, kun muu perhe patoaa joka päivä tunteitaan yhden tulehduttajan takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, ei ole normaalia.
Nyt katsot yksityislääkäriasemilta parhaan spesialistin ja käyt lapsen kanssa vastaanotolla.
Neuvoloiden ja terkkarien perusväki ei osaa auttaa.
Googleta paras lastenpsykiatri, ei ihan nuorta vaan vähintään 40v.
Saat lähetteen yksityispraktiikalta ja pääsette hoidon piiriin.
Jos mietit elämää 20v eteenpäin, tutkimukset kannattaa aloittaa nyt.
T. Lastensairaanhoitaja
Oma serkkuni oli tällainen riehuja ja häirikkö, kiusasi meitä muita serkkuja kesälomilla isovanhempien luona ja ruinasi samalla huomiota. Vanhempansa eivät osanneet/halunneet tehdä mitään. Nykypäivänä hän olisi varmaan saanut jonkun diagnoosin + yhteiskunnan tarjoamat tukitoimet, terapiat, tukihenkilöt ja vierihoitajat. Tämä tapaus kuitenkin parannettiin hetkessä, kun metelöintiin hermostunut isoisä antoi yhden napakan, kohdennetun tillikan erityislapsen korvalle. Ja katso: käytös muuttui samantien, eikä hän enää tarvinnut huomiota tai huvittanut itseään muiden kiusaamisella.
Mutta nykyisin kasvatustiede on tietysti osoittanut, että isoisä oli oikea emärikollinen ja lapsi pelkkä uhri, joka ilmaisi ahdistustaan härnäämällä muita ja väsyttämällä vanhuksia. Täysin ymmärrettävää. Lapsen olisi pitänyt saada ilmaista itseään vapaasti kenenkään puuttumatta, koska se on traumatisoivaa. Sodan käyneen isoisän olisi pitänyt katsella hymy naamallaan, kun hänelle ilveillään ja köyhyyttä lapsena kokeneen isoäidinkin olisi pitänyt vain vetää naamaa hymyyn, kun kaiken saanut lapsenlapsi olisi pelleillyt ruokapöydässä tämän ruoilla ja ehkä aloittanut ruokasodan viskomalla lihapullia pitkin ryijyjä. Mutta tiede ei ollut päässyt vielä silloin niin pitkälle, joten tähän ei valitettavasti tuolloin suostuttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi lasta ei saa komentaa olemaan hiljaa? Vitut jostain tunteiden patoutumista, kun muu perhe patoaa joka päivä tunteitaan yhden tulehduttajan takia.
Voihan sitä huutaa, mutta omien muksujen kohdalla olen todennut, että ei siitä karjumisesta aina ole mitään hyötyä. Kun muksu ei vaan tajua pitää turpaansa kiinni, niin ei se tajua. Mä oon sit sanonut muksulle, että karju vaan, mutta tahtoasi et sillä läpi saa. Meillä äiti määrää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi lasta ei saa komentaa olemaan hiljaa? Vitut jostain tunteiden patoutumista, kun muu perhe patoaa joka päivä tunteitaan yhden tulehduttajan takia.
Voihan sitä huutaa, mutta omien muksujen kohdalla olen todennut, että ei siitä karjumisesta aina ole mitään hyötyä. Kun muksu ei vaan tajua pitää turpaansa kiinni, niin ei se tajua. Mä oon sit sanonut muksulle, että karju vaan, mutta tahtoasi et sillä läpi saa. Meillä äiti määrää.
Ei se muksu kauaa jaksa karjua, kun huomaa ettei siitä ole mitään hyötyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse aikuisiällä, lähemmäs 3-kymppisenä ADHD-diagnosoitu.
En siis sano, että teillä olisi sitä, mutta kuulostaa niiiin tutulta.Olen esikoinen, pienemmät sisarukset ovat 2 ja 3 vuotta nuorempia kuin minä. Olin täystuho (itseasiassa kun olin koulu- ja teini-ikäinen, sisarukseni kutsuivat minua nimellä "pahantuulenkylväjä"), kiusasin, raivosin ja uhmasin. Äitini kuvaa, että uhmaikäni alkoi alle 1-vuotiaana ja päättyi (hädintuskin) kun muutin pois kotoa.
Olin myös toooodella itkuinen. Ennenkaikkea en tiennyt sitä, miksi kukaan ei tykkää minusta. Ei minulla ollut kavereita päiväkodissa saati koulussa eikä perheemme sisälläkään ollut hyvä ilmapiiri.
Ja kyllä, minulla oli rajat. Oli rakkautta, läheisyyttä, kieltoja ja rangaistuksia, palkintoja ja toruja. Minulta puuttui tyystin itsekontrolli, saatoin saada hillittömiä raivareita aivan ei-mistään (en siis itsekään ymmärtänyt niitä) ja kirkua, polkea jalkaa, olla väkivaltainen kaikkea kohtaan mikä eteen tuli.
"Pilasin" (tai oikeastaan pilasin, ilman lainausmerkkejä) jokaikisen perhereissun koska käyttäydyin niin huonosti. Sain aina raivareita (vielä 10+-vuotiaanakin heittäydyin lattioille ja rääyin kuin tapettava), syyllistin muita, aina "mutku toi" ja niin edelleen.
Teini-ikähän se sitten vasta kamala oli, ei ne arestit ja rajat mitään auttanut. Lukuisia kertoja lähdin kotoa enkä totellut kotiintuloaikoja tai tullut välttämättä ollenkaan kotiin. Moni sanoo, että "rajat tiukemmaksi!!!", mutta miten? Mitä siinä olisi voinut tehdä, teljetä kotiin? Kun ei syli, ymmärrys ja rakkauskaan auttanut siihen sisäiseen tuskaan, tyhjyyteen, ahdistukseen ja raivoon - jotka olivat kuitenkin kyteneet sisällä aivan alusta asti.
Suosittelen siis, että hakeutukaa perheneuvolaan tai muualle moniammatillisuuden piiriin. Ei ole sinänsä väliä, onko ongelma neurologinen vai ei, mutta se on kuormittavaa ihan kaikille, myös lapselle itselleen. Muistan vieläkin elävästi kun olin 5, ja päiväkodissa toinen lapsi sanoi "sä oot törkee" ja itku silmässä mietin, että mitä se tarkoittaa ja miksi minusta ei tykätä. Ikään kuin en olisi YMMÄRTÄNYT rajoja ja oikeaa käyttäytymistä, vaikka sitä ihan jatkuvasti yritettiin opettaa.
Ja luonnollisesti ongelmat jatkuivat piiitkälle aikuisikään... Ne olisivat jo vallan toinen tarina. Pääpointtina se, että lapsi tuskin on pohjimmiltaan paha mutta jos hän ei saa oikeanlaista apua, hänen on vaikea kehittyä toiseen suuntaan. Ole armollinen itsellesikin, ansaitset myös rauhan ja apua.
Paljon jaksamista teille!
Täysin samat kokemukset minullakin. Lapsuus oli hirveää, koko ajan määrittelemätön paha olo jonka purin hakkaamalla sisaruksiani, kirkumalla ja itkemällä. Murrosiässä tilanne paheni, nuorena aikuisena olin itsetuhoinen ja äärimmäisen masentunut. Lähemmäs kolmekymppisenä diagnosoitiin ADHD, joka oli selitys lähes kaikkeen. Varhaislapsuuden turvattomuus oli myös osasyynä pahoinvointiin.
Teette suuren palveluksen lapsellenne jos viette hänet tutkimuksiin. Ottakaa myös huomioon se, etteivät kaikki nepsy-ihmiset oireile samalla tavalla. Osa ADHD-ihmisistä on fyysisesti vilkkaita, toiset haavemaailmaan uppoutuvia ja laiskoilta vaikuttavia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi lasta ei saa komentaa olemaan hiljaa? Vitut jostain tunteiden patoutumista, kun muu perhe patoaa joka päivä tunteitaan yhden tulehduttajan takia.
Voihan sitä huutaa, mutta omien muksujen kohdalla olen todennut, että ei siitä karjumisesta aina ole mitään hyötyä. Kun muksu ei vaan tajua pitää turpaansa kiinni, niin ei se tajua. Mä oon sit sanonut muksulle, että karju vaan, mutta tahtoasi et sillä läpi saa. Meillä äiti määrää.
Ei se muksu kauaa jaksa karjua, kun huomaa ettei siitä ole mitään hyötyä.
No mutta sulla on kokemus lapsesta joka tämän huomaa. Nyt taisi olla kyseessä kaveri, johon ei tehoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon kiitoksia vastauksista! Yritän vastata tiivistetysti.
Ei ole verrattavissa Nancyyn meidän napero. :-) Ja eläimiäkin kohtelee tosi hyvin, eli psykopaatilta ei kauheasti vaikuta.
Ja totta on tuo, että kuopus on jäänyt paljon vähemmälle huomiolle, kun isomman perseilyt ovat vieneet suurimman osan huomiosta. Olen tätä muutamaan otteeseen itkenytkin, kun on epäreilua pienemmän kannalta.
Ja tahtoisin tosissani käyttää vain niitä pehmeitä keinoja, kuten tunteiden sanoittamista jne., mutta vuosien yritys ja kokemus on osoittanut, että se vain sitten tarkoittaa sitä, että esikoinen pomottaa kaikessa ja kohtelee muuta perhettä väkivaltaisesti yhtään piittaamatta.
Tuosaa uimahalliasiassa paikka oli vain esimerkki, ei se juttu. Rakastaa siis uimista, pyytää usein uimareissuja. Ihan samaan tapaan vaikka kirjastoon mentäessä alkaa usein itkeä, miksei mennä vaikka Muumimaailmaan, vaikka rakastaa lukemista. Eli sellainen kitinä ja kiittämättömyys liittyy usein hänen itse toivomiinkin asioihin. Sama ruokien kanssa - yhden päivän lempiruoka onkin ensi viikolla niin pahaa, että pitää itkeä.
Väkivaltaisuudesta mainitsen vielä sen, että lapsi on tosiaankin väkivaltainen vain perheenjäseniä kohtaan. Ei kavereiden, sukulaisten tai kerhokamujen kanssa tappele. Käyttäytyy muutenkin paljon paremmin esim. hoidossa mummolassa tai kummien luona. Eli osaa kyllä olla nätistikin, mutta kotona käyttäytyy huonoiten.
Ennen olisin syyllistynyt kommenteista, että saahan tarpeeksi kehuja, hellyyttä ja mukavaa tekemistä. Nykyään ymmärrän, että jos näitä on joka päivä, niin kyllä se vain on tarpeeksi, mutta ei se ongelmia poista. Ja olisin keskittynyt miettimään hirveän tarkkaan omia sanomisia ja tekemisiä sekä niiden muuttamista. Ehkä voisin saada lapsen tyytyväiseksi omaa käytöstä muuttamalla, mutta se vaatisi sen, että elämä pyörisi vain ja ainoastaan lapsen ympärillä, hyväksyisin hymyillen väkivaltaisen käytöksen, antaisin lapsen rauhassa rikkoa paikat, ostaisin kaupasta vain karkkia ja limsaa, tekisimme vain lapsen mielihalujen mukaan, enkä odottaisi lapsen tekevän yhtään mitään itse (esim. pukevan vaatteita tai siivoavan).
Erityislapseutta en suuresti epäile, kun on kuitenkin vielä niin pieni. Eikös noita autismin kirjon juttuja aleta miettiä vasta kouluiässä, ellei todella painavia syitä ole? En kuitenkaan ajattele niinkään, että eihän nyt meidän lapsella mitään erityisyyttä voi olla. :-)
Ja toivon tosiaan, että tuo jääräpäisyys ja energia suuntautuisivat tulevaisuudessa johonkin järkevään. Lapsella on muutamia erityislahjakkuuksia, joissa on selvästi ikätasoa edellä, jopa parempi kuin vanhempansakin. :-) Näiden juttujen parissa voi onneksi viihtyä välillä tuntejakin, jolloin on rauha maassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En valitettavasti osaa auttaa, mutta kuulostat todell hyvältä äidiltä ♡ sinuna hakisin sitkeästi eri ammattilaisilta apua kunnes joku ymmärtää tilanteen ja ottaa sen vakavasti.
Mun kuopus saa ihan hirveitä raivareita, mutta on vastapainoksi todella iloinen, suorastaan riemuissaan suuren osan aikaa. Kuulostaa siltä että sun esikoisella synnynnäinen temperamentti on vaan tosi haastava.
Ihana kuulla, että helpotti! Sitä täälläkin odotellessa. Ohis