Tulen kohta hulluksi 5-vuotiaan kanssa

Meillä oli myös tuollainen kaikesta itkijä ja hermostuja. Ei kuitenkaan väkivaltainen tai ilkeä, hermostui ja hermostuu edelleen hirveän helposti kun asiat eivät mene ennakoidulla tavalla. Eikä siksi että kaiken pitäisi mennä hänen mielensä  mukaan, mutta ei osaa "ajatella uusiksi" tilanteita. 

Hänen kohdallaan ei todellakaan auttaneet mitkään selittelyt ja ymmärtämiset, lapsi oli valmis jankuttamaan vaikka koko päivän miten joku olisi pitänyt mennä ja ei mennyt. Ei ollenkaan kykyä vaihtaa lennossa suunnitelmaa. Varmasti saataisiin joku diagnoosi jos mentäisiin pyytämään. Ei olla katsottu tarpeelliseksi kuitenkaan.

Lapsen hermostuessa ei auta kuin napakasti sanoa että nyt riittää, tästä ei enää kannata puhua. Siis kun ensin on pari kertaa rauhallisesti selitetty. Yleensä se johtaa raivariin josta annetaan rauhoittua itsekseen. Jälkeenpäin kerron että asiat eivät aina mene niin kuin sinä ajattelit ja täytyy opetella sopeutumaan.

Pikkuhiljaa on iän myötä on helpottanut. Pikkulapsiaika meni todellakin jatkuvaa itkua ja karjuntaa kuunnellen. Lapsella meni hermot ihan kaikesta.

Toinen lapsi taas käyttäytyi juuri noin kuin ap kuvaa, kun oli keksitty jotain kivaa. Eli reaktio oli aina kielteinen, oli niinkuin hän ei pystyisi spontaaniin iloon. Tai enemmänkin niin että ei pysty tai halua antaa toisille sitä reaktiota jota odotetaan, eli kun hoksaa että halutaan ilahduttaa ei varmasti näytä iloaan. Se oli todella outoa. Eikä muutenkaan juuri koskaan halunnut käytöksellään miellyttää vaikka taatusti ymmärsi että hyvästä käytöksestä saa myönteistä palautetta. Sekin on iän ja miljoonan keskustelun myötä helpottanut.

Mitähän tässä yritän sanoa. Kaikilla, tai melkein kaikilla lapsilla on omat erikoisuutensa. On meillä yksi normaalin tasainen lapsikin. Tietysti on hyvä pyytää apua jos tuntuu että sitä tarvitsee.

En usko ton yhden ehdottamaan jämäkkään kuriin itseisarvona, mutta kehottaisin kyllä tarkastelemaan että ovatko rajat lapsellenne kylliksi selkeitä. Onko se lapsi ä kylliksi hakata päätään siihen jämäkkään kallioon joka on ajoissa ilmoittanut iltaohjelman ja myös sen toteuttaa?

Meillä on hiukan samankaltainen asetelma, raisumpi 6-vuotias, ja helppo 2-vuotias, mutta ero näiden välillä selittyy minusta pitkälti esikoinen-kuopus-asetelmalla ja sillä että 6-vuotiaskin on tosi pieni ja valitettavasti jää vaille vanhempien huomiota välillä koska ei kuitenkaan ole se pienin.

Ero lastenne välillä on tosi iso, mutta toisaalta kuitenkin kokemukseni mukaan vaikuttaa tyypilliseltä isosisaruksen ja pienemmän suhteelta: piirteet vain ovat isompia. Voihan tuossa joku neuroepätyypillisyyskin vaikuttaa.

Perheneuvolasta voisi tosiaan saada jeesiä siihen miten sen sisarussuhteen saisi toimimaan paremmin: on sille pienemmällekin hirveätä että kotonaan saa tuollaista kohtelua osakseen.e

Vierailija kirjoitti:

Lapsi haluaa huomiotasi ja kun ei saa sitä hyvällä, niin ottaa sen sitten pahalla. Järjestä sinulle ja lapsellesi kahdenkeskistä yhteistä aikaa. Ota lapsi syliin, halaa, pussaa ja kerro kuinka ihana lapsi hän on. Kehu aina, kun hän tekee jotain oikein ja hyvin. Kuuntele ja kannusta.

Ai kun lapsi lyö siskoaan tai tekee muuta pahaa, hänet palkitaan ja kehutaan maasta taivaaseen? Voiko olla varmempaa tapaa pahentaa tilannetta? Ainakin tällä aletaan kasvattamaan lapsen narsistisia piirteitä.

Eiköhän se ole niin, että jos se lapsi ei tottele, se pistetään tottelemaan. Ei voi olla niin, että aikuinen ihminen ei pärjää 5-vuotiaan kanssa. Sen säälittelyn ja turhan pehmoilun on loputtava ja lapsi kyllä tajuaa sen kun se asia hänelle selvästi ilmaistaan. Olen ollut itse tekemisissä lukuisten villien lasten kanssa, joilla se käytösmalli on ollut hakusessa. Kuvaavaa on, että jämäkällä ja asiallisella otteella lapsi on saatu takaisin "ruotuun" kun on nähty vähän vaivaa. 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos paljon vastauksista! <3

Kehumme lasta hyvästä käytöksestä varmaan useammin kuin kerran päivässä. Kerromme usein rakastavamme. Lapsi saa myös kahdenkeskistä laatuaikaa kummankin vanhemman kanssa, kirjojen ja sarjakuvien lukemisen sekä uimahallireissujen jne. kautta. Siitäkin huolimatta olemme näitä jaksaneet, vaikka lapsi on monesti käyttäytynyt aluksi ikävästi, esim. vetänyt hillittömät raivarit ulkovaatteita puettaessa ja itlenyt koko matkan, ettei halua uimahalliin, vaan risteilylle. On kuitenkin jälkikäteen ollut iloinen, mutta ei ole osannut vastata siihen, miksi lähtö oli sitten niin kauheaa.

Lapsi ei ole ollut päiväkodissa, mutta päiväkerhossa ja pyhäkoulussa on käynyt. On viihtynyt kerhossa tosi hyvin ja tykkää tosi paljon kerhon ohjaajista, jotka ovatkin tosi ihania ihmisiä.

Elämämme on ollut tasaista, mitään suuria mullistuksia tai rajua draamaa ei ole ollut. Musta tuntuu oudolta kirjoittaa tätä, kun kuulostaa siltä, että kehun vain elämäämme, mutta kun eihän nyt kannata muutakaan väittää, kun nämä asiat ovat kuitenkin totta. :D Joissain asioissa varmasti teemme väärin, mutta nämä asiat taitavat olla ihan ok.

Mutta niin, kai pitäisi ottaa neuvolaan yhteyttä ja kysyä, että onko nyt sitten tarpeeksi hankalaa elämää. :-)

- AP

Meillä on ihan samaa omaehtoisuutta toisessa lapsessa, joka on 8 vuotta. Hän ei halua lähteä kotoa tai kotipihalta mihinkään ilman, että koko perhe mukana. Siinäkin tapauksessa lähteminen on yl. Pitkän neuvottelun tulos. Kahdenkeskistä äiti-lapsi tai isä-lapsi aikaa meillä toteutetaan ulkoilemalla, pelaamalla kotipihalla, pelaamalla lautapelejä ja lukemalla (kuten teillä).

Lapset tarvitsevat tekemistä ja väsyttävää sellaista viihtyäkseen ja leikkiäkseen keskenään esim. Keskenään. Ulkoilua ja liikuntaa aamupäivisin reilusti ja jos teillä on jokin meno, sinne kannattaa lähteä heti aamulla. Kun lapsi saa purkaa energiaansa heti aamulla, päivä menee paremmin.

Meillä esim tuo uinti ei onnistu harrastuksena, kun sinne voi mennä vasta työpäivän ja ruuan jälkeen. Lapset ovat ihan liian väsynyt päivästä ja arki-iltaisin meillä ei ole mitään harrastuksia. Toinen erityinen ja toinen tavis lapsi.

Väittäisin, että 5-vuotiaan lapsen arkeen ei riitä askartelut. Hän vaatii liikuntaa, aktiviteettejä, kaveritreffejä.

Päiväkotiin ei tällaista ainakaan voi laskea muita kiusaamaan. Se on muistettava. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos paljon vastauksista! <3

Kehumme lasta hyvästä käytöksestä varmaan useammin kuin kerran päivässä. Kerromme usein rakastavamme. Lapsi saa myös kahdenkeskistä laatuaikaa kummankin vanhemman kanssa, kirjojen ja sarjakuvien lukemisen sekä uimahallireissujen jne. kautta. Siitäkin huolimatta olemme näitä jaksaneet, vaikka lapsi on monesti käyttäytynyt aluksi ikävästi, esim. vetänyt hillittömät raivarit ulkovaatteita puettaessa ja itlenyt koko matkan, ettei halua uimahalliin, vaan risteilylle. On kuitenkin jälkikäteen ollut iloinen, mutta ei ole osannut vastata siihen, miksi lähtö oli sitten niin kauheaa.

Lapsi ei ole ollut päiväkodissa, mutta päiväkerhossa ja pyhäkoulussa on käynyt. On viihtynyt kerhossa tosi hyvin ja tykkää tosi paljon kerhon ohjaajista, jotka ovatkin tosi ihania ihmisiä.

Elämämme on ollut tasaista, mitään suuria mullistuksia tai rajua draamaa ei ole ollut. Musta tuntuu oudolta kirjoittaa tätä, kun kuulostaa siltä, että kehun vain elämäämme, mutta kun eihän nyt kannata muutakaan väittää, kun nämä asiat ovat kuitenkin totta. :D Joissain asioissa varmasti teemme väärin, mutta nämä asiat taitavat olla ihan ok.

Mutta niin, kai pitäisi ottaa neuvolaan yhteyttä ja kysyä, että onko nyt sitten tarpeeksi hankalaa elämää. :-)

- AP

Meillä on ihan samaa omaehtoisuutta toisessa lapsessa, joka on 8 vuotta. Hän ei halua lähteä kotoa tai kotipihalta mihinkään ilman, että koko perhe mukana. Siinäkin tapauksessa lähteminen on yl. Pitkän neuvottelun tulos. Kahdenkeskistä äiti-lapsi tai isä-lapsi aikaa meillä toteutetaan ulkoilemalla, pelaamalla kotipihalla, pelaamalla lautapelejä ja lukemalla (kuten teillä).

Lapset tarvitsevat tekemistä ja väsyttävää sellaista viihtyäkseen ja leikkiäkseen keskenään esim. Keskenään. Ulkoilua ja liikuntaa aamupäivisin reilusti ja jos teillä on jokin meno, sinne kannattaa lähteä heti aamulla. Kun lapsi saa purkaa energiaansa heti aamulla, päivä menee paremmin.

Meillä esim tuo uinti ei onnistu harrastuksena, kun sinne voi mennä vasta työpäivän ja ruuan jälkeen. Lapset ovat ihan liian väsynyt päivästä ja arki-iltaisin meillä ei ole mitään harrastuksia. Toinen erityinen ja toinen tavis lapsi.

Väittäisin, että 5-vuotiaan lapsen arkeen ei riitä askartelut. Hän vaatii liikuntaa, aktiviteettejä, kaveritreffejä.

Minkä "neuvottelun" tulos se ulkoilu on? Kun lapselle sanotaan, että nyt lähdetään ulos, silloin sinne lähdetään vaikka niskaperse-otteella jos ei muu auta. Lapsihan ottaa muuten vallan, jos se tajuaa että se saa "neuvottelemalla" venkoiltua asioita mielensä mukaan.

Onko teillä oikeasti peruasiat vanhemmuudesta hukassa? Tulee mieleen että on trollaamista, mutta onko sittenkään? 

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli myös tuollainen kaikesta itkijä ja hermostuja. Ei kuitenkaan väkivaltainen tai ilkeä, hermostui ja hermostuu edelleen hirveän helposti kun asiat eivät mene ennakoidulla tavalla. Eikä siksi että kaiken pitäisi mennä hänen mielensä  mukaan, mutta ei osaa "ajatella uusiksi" tilanteita. 

Hänen kohdallaan ei todellakaan auttaneet mitkään selittelyt ja ymmärtämiset, lapsi oli valmis jankuttamaan vaikka koko päivän miten joku olisi pitänyt mennä ja ei mennyt. Ei ollenkaan kykyä vaihtaa lennossa suunnitelmaa. Varmasti saataisiin joku diagnoosi jos mentäisiin pyytämään. Ei olla katsottu tarpeelliseksi kuitenkaan.

Lapsen hermostuessa ei auta kuin napakasti sanoa että nyt riittää, tästä ei enää kannata puhua. Siis kun ensin on pari kertaa rauhallisesti selitetty. Yleensä se johtaa raivariin josta annetaan rauhoittua itsekseen. Jälkeenpäin kerron että asiat eivät aina mene niin kuin sinä ajattelit ja täytyy opetella sopeutumaan.

Pikkuhiljaa on iän myötä on helpottanut. Pikkulapsiaika meni todellakin jatkuvaa itkua ja karjuntaa kuunnellen. Lapsella meni hermot ihan kaikesta.

Toinen lapsi taas käyttäytyi juuri noin kuin ap kuvaa, kun oli keksitty jotain kivaa. Eli reaktio oli aina kielteinen, oli niinkuin hän ei pystyisi spontaaniin iloon. Tai enemmänkin niin että ei pysty tai halua antaa toisille sitä reaktiota jota odotetaan, eli kun hoksaa että halutaan ilahduttaa ei varmasti näytä iloaan. Se oli todella outoa. Eikä muutenkaan juuri koskaan halunnut käytöksellään miellyttää vaikka taatusti ymmärsi että hyvästä käytöksestä saa myönteistä palautetta. Sekin on iän ja miljoonan keskustelun myötä helpottanut.

Mitähän tässä yritän sanoa. Kaikilla, tai melkein kaikilla lapsilla on omat erikoisuutensa. On meillä yksi normaalin tasainen lapsikin. Tietysti on hyvä pyytää apua jos tuntuu että sitä tarvitsee.

Mites olis tunteiden sanoittaminen?

Toimii meillä näihin esiraivareihin - jos pystyn itse pysymään rauhallisena. Jos hermostun itse niin tekisi lähinnä mieli pyöritellä mukulaa kraivelista ja käskeä olemaan hiljaa, mutta en sentään tee niin koska ei se ainakaan auta sen tunteidenkäsittelykyvyn kehittymistä.

Sanoittaminen ei hirveästi auta jos myrsky on huipussaan, mutta sen kitinävaiheen yltyessä auttaa jos olen siinä sanomassa "nyt sua taitaa hirveästi harmittaa/surettaa/ärsyttää X", ja halaan jos se tuntuu lapselle sopivan.

Huutavan lapsen hiljaiseksi käskeminen kuulostaa aika kamalalta, voi johtaa selviytymismallina siihen että lapsi sitten tukahduttaa tunteitaan eikä osaa niitä mitenkään käsitellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko lapsella olla joku neurologinen ongelma (esim. ADHD), jonka vuoksi ei pysty kontrolloimaan itseään?

Voi vittu teidän kanssa kun pitää kaikkeen diagnoosi keksiä. Kas kun et kysynyt kalaöljyn syömisestä. Tuollaisia räkänokkia on ollut aina - osa asettuu ja osasta kasvaa mulkkuja. Ei siinä mitään aakkosdiagnooseja tarvita. 

Oon ymmärtänyt, että diagnoosit vähentäisivät niitä mulkuiksi päätyvien määrää. Olen nähnyt lähipiirissä valtavia positiivisia muutoksia ihmisten elämässä diagnoosin saamisen jälkeen, eikä kyse ole ollut läheskään kaikissa tapauksissa lääkkeiden tyrkkäämisestä, vaan ihmisen tukemisesta ensimmäistä kertaa elämässä sopivalla tavalla.

Mua ei ainakaan haittaa, jos diagnoosin avulla saadaan esim. nuorisorikollisesta työssäkäyvä ja kunnollinen perheenisä. Mut joillekin se diagnoosi on joku mörkö ja kynnyskysymys.

Mut joskus on varmasti turhaankin diagnooseja annettu, kun lääkäritkin ovat vain ihmisiä, ja virheitä sattuu. En kuitenkaan tän pohjalta lähtisi väittämään, että kaikki yli vuosisadan tutkimustyö olisi turhaa.

Kuvaavaa on, ettei sitä 3-vuotiasta sisarta huomata ollenkaan, vaan kaikki energia menee tämän 5-vuotiaan kaitsemiseen. Väitän, että enemmän se sisar kärsii ja saa traumoja, kuin huomionhakuinen isoveljensä. Näin se valitettavasti usein menee..

Ap,

minulla tuli tuosta lapsen kuvauksesta mieleen Deborah Spungenin kirjoittama kirja tyttärestään Nancystä. Kuulostaa tosi paljon samalta. Nancy (ja hänen perheensä) ei tuolloin saanut apua, toivottavasti te saatte.

Tässä lainaus erään lukijan kommenteista:

"Deborah aloittaa kertomuksensa siitä, kun Nancy syntyy ja heti synnyttyään joutuu verensiirtoon. Jo synnytyslaitokselta lähtien Nancy oli toisenlainen lapsi kuin muut, täynnä vihaa, itkua ja taistelua. Kirjan hirveintä luettavaa oli kuvaus Nancyn lapsuudesta. Hirviömäinen, pelottava ja uskomattoman epätasapainoinen lapsi terrorisoi perhettään niin, että turhauduin sekä inhottavaan Nancyyn että hänen avuttomiin vanhempiinsa. Sydäntä- ja hermojaraastavaa. Hirveintä oli kuitenkin se, miten lääkärit käänsivät selkänsä ja suhtautuivat vähätellen vanhempiin, jotka hakivat apua selvästi täysin häiriintyneelle lapselleen. En voinut kuin miettiä, miten paljon tällaisia tapauksia on muitakin. Mietin jossakin kohtaa, että onko ihan oikein vihata lukijana Nancyä niin paljon, kun kuitenkin selvästi näkee, että hänellä on pahoja mielenterveysongelmia. Samaa moraalista kysymystä pohti myös Nancyn äiti:

"Sillä hetkellä en tiennyt, että Nancyn tila huononisi tuosta vielä paljon, että hänen käytöksensä muuttuisi päivä päivältä kauhistuttavammaksi ja ryhkeämmäksi, että hän tulisi jäytämään meitä neljää kuin pahalaatuinen kasvain. Pian me halveksisimme Nancyä aivan avoimesti. Voiko ihminen vihata omaa lastaan? Kyllä, varmasti voi. Ja kuitenkin sitä lasta kaikesta huolimatta rakastaa ja toivoo vielä käännettä, joka muuttaa kaiken hyväksi." s. 179.

"

Ota suoraan yhteyttä perheneuvolaan, jos neuvolassa vain hymistellään. Arvelen kyllä provoksi, jos muka neuvolasta ei ole tuolla käytöksellä ohjattu minnekään eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli myös tuollainen kaikesta itkijä ja hermostuja. Ei kuitenkaan väkivaltainen tai ilkeä, hermostui ja hermostuu edelleen hirveän helposti kun asiat eivät mene ennakoidulla tavalla. Eikä siksi että kaiken pitäisi mennä hänen mielensä  mukaan, mutta ei osaa "ajatella uusiksi" tilanteita. 

Hänen kohdallaan ei todellakaan auttaneet mitkään selittelyt ja ymmärtämiset, lapsi oli valmis jankuttamaan vaikka koko päivän miten joku olisi pitänyt mennä ja ei mennyt. Ei ollenkaan kykyä vaihtaa lennossa suunnitelmaa. Varmasti saataisiin joku diagnoosi jos mentäisiin pyytämään. Ei olla katsottu tarpeelliseksi kuitenkaan.

Lapsen hermostuessa ei auta kuin napakasti sanoa että nyt riittää, tästä ei enää kannata puhua. Siis kun ensin on pari kertaa rauhallisesti selitetty. Yleensä se johtaa raivariin josta annetaan rauhoittua itsekseen. Jälkeenpäin kerron että asiat eivät aina mene niin kuin sinä ajattelit ja täytyy opetella sopeutumaan.

Pikkuhiljaa on iän myötä on helpottanut. Pikkulapsiaika meni todellakin jatkuvaa itkua ja karjuntaa kuunnellen. Lapsella meni hermot ihan kaikesta.

Toinen lapsi taas käyttäytyi juuri noin kuin ap kuvaa, kun oli keksitty jotain kivaa. Eli reaktio oli aina kielteinen, oli niinkuin hän ei pystyisi spontaaniin iloon. Tai enemmänkin niin että ei pysty tai halua antaa toisille sitä reaktiota jota odotetaan, eli kun hoksaa että halutaan ilahduttaa ei varmasti näytä iloaan. Se oli todella outoa. Eikä muutenkaan juuri koskaan halunnut käytöksellään miellyttää vaikka taatusti ymmärsi että hyvästä käytöksestä saa myönteistä palautetta. Sekin on iän ja miljoonan keskustelun myötä helpottanut.

Mitähän tässä yritän sanoa. Kaikilla, tai melkein kaikilla lapsilla on omat erikoisuutensa. On meillä yksi normaalin tasainen lapsikin. Tietysti on hyvä pyytää apua jos tuntuu että sitä tarvitsee.

Mites olis tunteiden sanoittaminen?

Toimii meillä näihin esiraivareihin - jos pystyn itse pysymään rauhallisena. Jos hermostun itse niin tekisi lähinnä mieli pyöritellä mukulaa kraivelista ja käskeä olemaan hiljaa, mutta en sentään tee niin koska ei se ainakaan auta sen tunteidenkäsittelykyvyn kehittymistä.

Sanoittaminen ei hirveästi auta jos myrsky on huipussaan, mutta sen kitinävaiheen yltyessä auttaa jos olen siinä sanomassa "nyt sua taitaa hirveästi harmittaa/surettaa/ärsyttää X", ja halaan jos se tuntuu lapselle sopivan.

Huutavan lapsen hiljaiseksi käskeminen kuulostaa aika kamalalta, voi johtaa selviytymismallina siihen että lapsi sitten tukahduttaa tunteitaan eikä osaa niitä mitenkään käsitellä.

No kuule on sanoitettu ja tehty kaikki muutkin kommervenkit. Ajattelitko että kolmen (kahden aika hankalan) lapsen äitinä en olisi yrittänyt? Pienempänä hermoistui niin nopeasti että ei olisi Häyrinenkään ehtinyt sanoittaa tunteita siinä tilanteessa. Nykyisin sanoittaa kyllä itse tunteensa korkealta ja kovaa. En käske lasta hiljaiseksi, miten se käytännössä onnistuiskaan, käsi suun eteen? Vaan koska kokemuksesta tiedän että lapsi hermostuu ja kiihtyy vain enemmän jos asiasta yritetään puhua, totean että tästä ei enää kannata puhua. Jälkeenpäin sitten voi asiasta keskustella, joskus lapsi saattaa tosin hermostua asiasta uudelleen.

Kyllä meidäkin siihen tasaiseen lapseen toimii sanoitukset ja muut pehmeämmät konstit. Kahteen muuhun sitten ei. Helppojen lasten vanhempien voi olla vaikea ymmärtää että kaikki lapset eivät vain toimi samalla tavalla, eikä se ole kasvatuksesta kiinni, voi jos olisikin.

Trollihan tämä.

Ei tuo nyt aivan normaalilta kuulosta. Tai lainkaan normaalilta. Voisitko pyytää lastensuojelusta apua? Jos lapsen saisi sijoitetuksi määräajaksi ja sijaisperhe voisi muodostaa oman näkemyksensä (ammattilaisten kanssa) lapsen oireilusta. Neuvolassa ehkä vähätellään eikä ymmärretä millaista teillä on.

Oikean avun ja mahdollisen diagnoosin saaminen helpottaisi lasta itseäänkin, alkaa kuitenkin olla eskari- ja kouluikä lähellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistäköhän tuo lapsiraukka on katsonut mallia ,miten raivotaan,huudetaaan ja käyttädytään kaikin puolin sopimattomasti.

Varmaan sen äiti ja isä puhelevat koko ajan kuin normaalit ihmiset,,eivät korota ääntään,eivät riehu ,vaan käyttäytyvät rauhallisesti ja kauniisti.

No tähän sanot,että kun toinen lapsi osaa käyttäytyä. Katsos , se toinen omaa hieman erilaisen luonteen ja uskaltaa ottaa oppia ympäristöstä, tyyliin kyllä minäkin voin koska noi aikuiset.

Kokeilkaapa aikuiset olla edes alkuun viikko rauhallisesti käyttäytyen ,vaikka mitä tapahtuisi,ette provosoidu. Olette paljon ulkona, lapsille ei mitään lisäaineita makeiden muodossa. Lue lepposia kirjoja (nappaa kirjastosta) ,Laita netistä kuulumaan rauhallista taustamusiikkia lapsille jne.

Katso ja kerro mitä tapahtuu viikon kuluttua----pari kolme eka päivää laps voi hulinoida ,mutta muuttuu,jos hillitsette aikuiset itsenne.

Olemme itse asiassa miehen kanssa tosi rauhallisia tyyppejä. Emme riitele, kiroile tms. lasten kuullen ja kiinnitämme huomiota siihen, että annamme hyvän mallin aviopuolisoiden välisestä kommunikaatiosta. Olemme itse tosi riitaisista perheistä, joten teeme kaikkemme, ettei lapsiemme tarvitsisi kokea samaa. Sitä jotkut ovat ihmetelleetkin, kun ei ole lapsi vanhempiinsa tullut.

Eli en nyt ottanut tätä itseeni, vaikka se varmasti oli päämääränä. :-)

- AP

Älä välitä. Tätä mother shamingia täällä harrastetaan joka ketjussa. Ohis. Mä provosoiduin sun puolestasi. Tsemppiä jatkoon lapsen kanssa. ❤️

Vierailija kirjoitti:

Meillä on samankaltainen säätäjä ja helposti kiukutteleva lapsukainen, ei olla vielä löydetty ratkaisukeinoa. Puhuttu ollaan ja paljon, halailtu yms. Lapsella on yksinkertaisesti haasteita hallita tunteita ja tätä ollaan puitu päiväkodin kautta; siellä asiasta ei ole huolestuttu mutta saatiin neuvoja. Kaiken kaikkiaan en näe asiaa kovin dramaattisena, joskin perheen jaksamista jatkuvat omituisista asioista kiukuttelut kyllä kuluttaa. Ehdottaisin ihan elämistä eteenpäin; on mahdollista, että et saa tilannetta ratkaistua sitten millään ilveellä, joten silloin kyse on vahinkojen rajaamisesta, huolenpidon osoittamisesta, rajojen asettamisesta ja ylläpidosta, jotka sitten toivottavasti kokonaisuutena ohjaavat lasta pikku hiljaa sosiaalisesti parempaan suuntaan.

Olen samaa mieltä kanssasi. Meillä esikoinen on nyt 8-vuotias ja 5 vuoden ikäisenä oli ihan mahdoton. Oli samanlaista ongelmaa kuin ap kuvaa. Olin henkisesti tosi kovilla joka päivä, kun hain hänet päiväkodista. Pelkäsin, että minkälaista palautetta tästä päivästä tulee. Kotona kyykytti pienempää sisarusta.

Eskari-vuonna rupesi helpottamaan. Kypsyi jotenkin sosiaalisesti. Sai uusia kavereita. Alkoi saamaan positiivista palautetta eskarista ja juurikin sosiaalisista tilanteista. Myös kotona rupesi helpottamaan.

Nyt tilanne on sellainen, josta vain haaveilin muutama vuosi sitten. Tuntuu "normaalilta" lapselta. Tosin edelleen on ajoittain paljon impulsiivisempi kuin sisaruksensa. Ajattelen, että johdonmukainen kasvatus ja aika/kasvaminen auttaa. Tsemppiä teille ap!!

Kuulostaa helvetilliseltä ja jos tämä nykyinen meno on parannus entiseen niin en voi edes kuvitella millaista se on ollut.

Lapsihan on yksiselitteisesti ”pahantahtoinen” ja väkivaltainen. Onhan niitä sellaisiakin olemassa eikä siihen mikään kasvatus tehoa. Pää ei vaan toimi niin kuin muilla ihmisillä. Psykopaatin piirteitä.

Jos tuo on jatkuvaa ja vuosikausia jatkunutta niin se ei todellakaan ole enää normaalin lapsen käytöstä eikä selity uhmaiällä, sisaruskateudella tai millään muullakaan. Tarvitsette ammattiapua sille yhdelle lapselle ennen kuin tilanne kääntyy siihen että joudutte hankkimaan ammattiapua myös sille kiusatulle lapselle ja itsellenne.

Vierailija kirjoitti:

Trollihan tämä.

Mitä sitten, vaikka olisikin? Tutun muksu on just tuollainen ja iän myötä pahenee, vaikka lastensuojelustakin jo haettu apua. Ei ole mitään diagnoosia, koska on vain huonosti käyttäytyvä. Teini-ikää odotellessa.

Teillä on todella raskasta tämän lapsen kanssa nyt. Mutta, voin lohduttaa että tuttava-sukulaispiirissä olen seurannut kolmea (eri perheissä) juuri tälläista aivan mahdottomalta vaikuttavaa lasta .Olivat 3-7 vuotiaina juuri samanlaisia.

Kaikki nämä kolme tuntemaani ovat nyt 40-50 vuotiaita, elämässä pitkälle päässeitä ,huippuammateissa, 1. Opiskeli Aalto- yliopistossa fyysikoksi 2. On pankissa sijoituspäällikkönä globaalissa firmassa (huipputulot). 3. Rehtorina oppilaitosessa ym.

Ovat usein erityislahjakkaita jollakin ajalla nämä ylienergiset.

Olen aina sanonut,että kun sitä energiaa on yli noin pienenä,on sitä sitten opiskeluvaiheessa ja aikuisenakin,kun se vaan suuntautuu oikeisiin asioihin.

Moni nyfferö pysyy sellaisena nysvääjänä läpi elämän, niitäkin olen seurannut.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos nopeista vastauksista!

Olen neuvolassa jutellut näistä, mutta on sanottu, ettei ole "tarpeeksi" vaikeaa vielä, vaan seuraillaan tilannetta.

Autismin kirjon jutut eivät ole täysin poissuljettuja, koska vissiin jonkun verran sukurasitusta saattaa olla.

Unohdin muuden mainita yhden ehkä oleellisen seikan lapsen käytöksessä. Hän on todella harvoin aidosti iloinen mistään, vaan kova kitinä on päällä jatkuvasti kivoissakin tekemisissä. Välillä ihan itkee ja raivoaa saadessaan kivoja yllätyksiä, esim. leluja, herkkuja tai jotain kivaa tekemistä, koska ne ovat vääränlaisia. Teen monta kertaa viikossa kivoja juttuja lasten kanssa, esim. vien eväsretkille, leivon, askartelen jne. mukavaa, mutta monesti nämä ovat yhtä parkumista ja raivoamista. Että sellaista laatuaikaa sitten :D Kuopus, sukulaislapset ja lasten hoidossa olleet kaverit ovat aina olleet ilahtuneita näistä hommista, mutta esikoisella voi mennä kaikki energia jostain mitättömästä sivuseikasta raivoamiseen.

- AP

Jos ei neuvola ota vakavasti niin tehkää lasu itse. Miten lapsi muuten suhtautuu eläimiin? Siitä voi päätellä aika paljon. Jos kiduttaa niitä niin sekin kertoo ettei lapsella ole kaikki kunnossa, aivotoiminnassa siis.

Se nuorempi lapsenne todennäköisesti reagoi tuohon isomman lapsen toimintaan. Jos hän onkin normaali helppo lapsi niin ei ole sitä kauaa sikäli kun isompi sisarus saa jatkaa terroriaan.