Onko minussa joku vika, kun en rakasta hyvää, melkeinpä täydellistä miestä?

Minulla oli turvallinen ja kunnollinen mies. Oli ihana ja huomaavainen. Pitkä, koulutettu ja huomaavainen sängyssä. Yritin kaikkeni, mutta en vain rakastanut häntä intohimoisesti. Rakastin ja välitin, mutta jotain puuttui. Eräänä päivänä eteeni astui nykyinen aviomieheni. Olin varattu, mutta pitelin häntä vain kädestä kiinni ja silti tunsin jotain, mitä en ollut ennen tuntenut. Enkä osaa vieläkään selittää tätä tunnetta. 

Turvallinen ja kunnollinen mies jäi jäädä, nykyisin olen naimisissa tämän minun "sen Oikean" kanssa, jonka kanssa jo pelkästään käsistä pitely tuntui oikealta. Vielä 10 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen tunnemme molemmat samoin - meidät oli luotu yhteen. Miehessäni on vikansa ja puutteensa, mitä ensimmäiseltä turvalliselta mieheltä ei löytynyt, mutta rakastan näitä vikoja ja puutteitakin. 

Olen katsellut jo vuosia erästä ystävääni kun hänellä on täysin sama tilanne kuin sinulla. Kännissä aina avautuu että ei oikeasti ja palavasti rakasta miestään. Mutta ei uskalla erota, eikä olisi järkeä jne. Kun on hyvä mies ja on menty naimisiin jne. Mutta mikä olen sanomaan mikä on kenellekin oikein. Ehkä se ruoho ei aina olekaan vihreämpää aidan toisella puolella. Mutta sinä et ole todellakaan ainoa joka elää näissä "järki"liitoissa. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä rakkaus tarkoittaa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan oikeastiko menette yhteen tyyliin otanpa nyt tuon kun on niin asiallinen mies? Ilman rakkautta ja ihastumista missään vaiheessa?

Jos noin toimitte, niin en enää ihmettele näitä, iiiiiks tapasin sielunkumppanin mitä teen minulla on mies ja lapsia....

Tuon väärin myös kumppania kohtaan.

Mitä ne rakkaus ja paljon puhuttu "kemia" oikein ovat? Monessa maassa vanhemmat valitsevat puolison, kuten meillä suomessakin vielä jokin aika sitten. Vanhemmat sopivat kenen kanssa mennään naimisiin, eikä siinä auttanut niskotella. Silti liitot kestivät sen perinteisen: "Kunnes kuolema erottaa" ja vekaroita syntyi paljon...

Jokin aika sitten.... 😂 jopa -41 syntyneet vanhempani valitsivat ihan itse.

Vuonna -05 syntynyt mummoni oli kihloissa juopottelevan j*nn*miehen kanssa, kunnes purki kihlauksen ja valitsi vaarini... olisikin muuten ollut tosi outoa, jos vanhemmat (eli isoisovanhempani) olisivat päättäneet kolmikymppisen, ansiotyössä käyvän kaupunkilaisnainen aviopuolison. Mutta hyvä meikäläisen kannalta, että uskalsi vaihtaa.

Joskus sinkkuna olen miettinyt, että mitä se rakkaus oikeastaan on kahden ihmisen välillä.... Minulle se on paljon sitä, että koen, että voisin kokea oloni vioistani ja puutteistani huolimatta turvalliseksi, huomioiduksi ja välitetyksi toisen puolelta ja jota kohta itse haluaisin  oma-aloitteisesti toimia samantapaisesti. Joku sanoi, joskus, että rakkauden tuntee vasta sitten kun toinen on jo mennyt, koska tavallisessa arjen tohinassa ja suhteen jo vakiinnuttua sitä ei enää aina huomaa, vaikka pitäisi, pienin elein ja tavoin ja varoa sitä että alkaisi pitämään toista täysin itsestään selvyytenä.   

Kyllähän useimmilla ihmisillä on luontainen taipumus ja kyky kiintyä / rakastua ihmisiin, joiden kanssa jakavat arkensa, jos ei suurempia ristiriitoja ole. Valtaosa ihmisistä rakastaa vanhempiaan, sisaruksiaan ja lapsiaan, tai esimerkiksi adoptiolapsiaan, vaikka he eivät ole näitä persoonina "valinneet". Valtaosa rakastaa heitä silti, vaikka he olisivat sellaisia persoonia, joiden kanssa tuskin muutoin ystävystyisi, ellei toinen osapuoli kohtele itseä erityisen huonosti. Valtaosa rakastuu myös ihmiseen, jonka kanssa jakaa arkensa ja elämänsä. Tietysti se, että arki päätetään jakaa potentiaalisen puolisoehdokkaan kanssa (ja täten olosuhteet rakastumiselle ovat kunnossa) edellyttää yleensä voimakasta ihastumista ja kiintymistä, ja sitä, ettei erityisempiä ristiriitoja ole.

Väitän, että rakastuminen on useimmilla kiinni olosuhteista. Väitän, että valtaosa ihmisistä kiintyisi ja oppisi rakastamaan miltei ketä tahansa, jonka kanssa jollain tavalla synkkaa ja jota pitää viehättävänä, jos hän viettäisi tämän kanssa saman katon alla kaksi vuotta viettäen merkittävän osan vuorokaudesta yhdessä. Ihminen on yleensä perusluonteeltaan sellainen. Minusta se ei ole mitään tyytymistä tai luonteen heikkoutta tai halveksuttavaa kyvyttömyyttä olla yksin, vaan hieno ominaisuus.

Minusta tämä selittää osaltaan parisuhdekulttuurin muutostakin. Tietysti tähän varmasti vedetään mukaan hellan ja nyrkin välissä eläneet mummot, jotka eivät ole olleet tarpeeksi rohkeita lähtemään, mutta keskimäärin en usko ihmisten parisuhdetyytyväisyyden olleen alhaisempi ennen vanhaan. Ennen luotettiin vahvemmin siihen omaan inhimilliseen kykyyn ja taipumukseen kiintyä ja rakastua, ja samaten siihen, että vastapuoli kokee samoin. Mukavan ja komean naapuripitäjän pojan kanssa oli helppo mennä naimisiin, vaikka ei olisi niin laajoja markkinoita tutkittukaan, koska luotettiin siihen, että elämä hitsaa yhteen. Nykyään ei ole sellaista ilmapiiriä, eikä tuohon uskalleta enää luottaa.

Tämä meni vähän sivuraiteille, mutta lyhyesti sanottuna kyllä, minusta on outoa, jos ihminen on jakanut vuosia elämänsä jonkun toisen kanssa, joka on persoonana miellyttävä, viehättävä, seksuaalisesti yhteensopiva ja vieläpä omien lasten isä, eikä kiintymys ole vuosien myötä syventynyt rakkaudeksi. Minusta se viittaa erikoiseen tunne-elämään. Ei sellainen ihminen ole paha, mutta hän tuntee eri tavalla kuin tavallinen ihminen.

Miten sitten "selitän" avioerot, jos valtaosa mielestäni rakastaa puolisoaan "luontaisesti"? Rakkaus ei tarkoita, että liitto toimisi. Eikä se tarkoita, ettei voisi rakastua johon kuhun muuhunkin. Ja tietysti suuremmat ristiriidat voivat sammuttaa rakkauden (tosin ap:n tapauksessa ristiriitoja ei ollut).