Lue keskustelun säännöt.
Naurettavin kursailu, jota olet todistanut?
Kommentit (1003)
Vierailija kirjoitti:
Tää ei varsinaisesti ole kursailua, vaan jotakin outoa marttyyriutta tms, mutta mun äidillä on sellainen tapa, että ajattelee usein olevansa jotenkin tiellä tai vaivaksi. Mieleen muistuu outoja tilanteita, jossa vaikka me sisarukset puolisoidemme kanssa ollaan vaikka mökillä ja on oikein kiva tunnelma siinä grillatessa kesäillassa porukalla, niin äiti pomppaa yhtäkkiä ylös ja sanoo just sillä tietyllä äänensävyllä: "No minäpä tästä nyt lähdenkin sisälle, etten vaan oo teitä tässä häiritsemässä...!" Eikä jää, vaikka pyydetään! Aika tehokkaasti tappaa muuten tunnelman tuollainen! Vastaavia esimerkkejä olisi miljoona. En ymmärrä, mistä moinen kumpuaa, mutta on minusta aika raskas ja hankala piirre.
Mulla on myös yksi tuttava, joka hokee joka välissä "enhän oo häiriöksi, haittaako teitä jos, eihän teitä haittaa kun..." Hänellä toi on mun mielestä semmoista vähän sairasta halua kääntää keskustelu itseensä ja päästä huomion keskipisteeksi, on aika kompleksinen syömishäiriöinen nainen.
Onko kukaan nähnyt Siskonpedin "Musta joulu" -jakson marttyyriäiti-sketsiä, tuli niin mieleen :D Äiti poistuu lopulta omasta kodistaankin jotta ei olisi vaivaksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidän kursailua hyviin tapoihin kuuluvana asiana silloin kun se ei mene älyttömyyksiin. Sattuipa tässä kerran, kun vietettiin tyttären synttäreitä, että vieraita sattui tulemaan samoihin aikoihin enemmänkin. Keittelin kahvia ajatuksena tarjota sitä ensin anopin seurueelle, joka oli ensin tullut. Keittiöön ei mahdu kerralla kahvittelemaan montaa henkeä ja anoppi liikuntarajoitteisena ei pysty juomaan esim. olohuoneessa ja anoppi ei jaksa enää kovin pitkiä vierailuja muutenkaan. Ystäväni kuitenkin parkkeerasi suoraan kahvipöytään pesueineen. Ei mun sitten auttanut kuin tarjota kahvi ensin heille. Ei ystäväni sitä varmaan pahuuttaan tehnyt, mutta ajattelemattomuuttaan. Itse en mene ikinä pöytään ennen kuin on kutsuttu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää ei varsinaisesti ole kursailua, vaan jotakin outoa marttyyriutta tms, mutta mun äidillä on sellainen tapa, että ajattelee usein olevansa jotenkin tiellä tai vaivaksi. Mieleen muistuu outoja tilanteita, jossa vaikka me sisarukset puolisoidemme kanssa ollaan vaikka mökillä ja on oikein kiva tunnelma siinä grillatessa kesäillassa porukalla, niin äiti pomppaa yhtäkkiä ylös ja sanoo just sillä tietyllä äänensävyllä: "No minäpä tästä nyt lähdenkin sisälle, etten vaan oo teitä tässä häiritsemässä...!" Eikä jää, vaikka pyydetään! Aika tehokkaasti tappaa muuten tunnelman tuollainen! Vastaavia esimerkkejä olisi miljoona. En ymmärrä, mistä moinen kumpuaa, mutta on minusta aika raskas ja hankala piirre.
Mulla on myös yksi tuttava, joka hokee joka välissä "enhän oo häiriöksi, haittaako teitä jos, eihän teitä haittaa kun..." Hänellä toi on mun mielestä semmoista vähän sairasta halua kääntää keskustelu itseensä ja päästä huomion keskipisteeksi, on aika kompleksinen syömishäiriöinen nainen.Onko kukaan nähnyt Siskonpedin "Musta joulu" -jakson marttyyriäiti-sketsiä, tuli niin mieleen :D Äiti poistuu lopulta omasta kodistaankin jotta ei olisi vaivaksi...
Ajatelkaas jos eutanasia tulee käytäntöön Suomessa. Ihan oikeasti tulee olemaan ihmisiä jotka haluavat eutanasian, etteivät enää olisi toisten vaivoina...
Meillä on yksi tuttava, keski-ikäinen nainen, joka on hyvin erikoinen puheissaan. Olemme tutustuneet lasten kautta. Tunsimme melko pitkään niin, että tapasimme joko meillä tai jossain muussa paikassa kun hänen ja perheensä kotona. Sain hänen puheistaan sen käsityksen, että he asuvat kovin vaatimattomasti, ja että toimeentulo on kovin niukkaa.
Kerran sitten saimme kutsun kylään heille ja yllättäin asuivatkin upeassa suuressa omakotitalossa, taloa ympäröi hyvin laitettu piha ja puutarha, koti oli taidolla ja kalliisti sisustettu ja tarjoilut olivat viimeisen päälle. Oudot puheet vaan jatkuivat tyyliin: tulkaa istumaan, vaikka nämä meidän tuolit on vähän tällaisia, onkohan meillä yhtään kivaa lelua, jolla lapset voisi leikkiä jne.
Omista lakanoista sen verran, että menen aina järkevyyden mukaan. Kun ajan autollani johonkin vierailulle, mahtuu petivaatteet helposti mukaan. Tällöin otan mukaan suoraan sängystäni peiton ja tyynyn päällisineen, sekä lakanan. Kun menen junalla toiselle puolelle suomea, ja joudun kävelemään x määrän kilometrejä, niin otan mukaan vain reppuni, johon en saa mahtumaan petivaatteita, enkä edes sitä pyyhettä. Eli järjen mukaan menen. Jos voin helpottaa kyläpaikan kuormitusta, niin silloin teen niin, koska olen kohtelias. Jos joku loukkaantuisi siitä ettei saa pyykätä lakanoita joissa olen nukkunut vain yhden yön, niin pitäisin hieman omituisena. Petivaatteet todellakin vaihdetaan jokaiselle nukkujalle, eikä nukuteta jonkun toisen pieremissä petivaatteissa. Hyi olkoon sentään. Peite voi lapsille olla muutaman kerran sama vanha, mutta ei koskaan lakanat ja tyynyliinat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tarjosin mulle sopimatonta, käyttämätöntä pitsijakkua kaverilleni ilmaiseksi!
Hän puki sen päälleen. Se istui ja värikin sopi hyvin.
"No, hyvä, sait uuden vaatteen ja mä pääsin tarpeettomasta."
Kääntyili, katseli, "onhan tää ihan kiva, mut en mä ole varma tuleeks mun pidettyä tätä..."
Sanoin, että ota nyt vaan, pidät jos pidät.Mutta koska hän ei osannut päättää, sain kantaa jakun kotiin. Kai mä möin sen kirppiksellä parilla markalla.
Se jos mikä oli järjetöntä kursailua.
Tuossa on sekin puoli, että vaikka luulee tietävänsä, mikä sopii toiselle, ei ole hänelle mieluinen. Itse todistan tätä silloin tällöin, kun työkaverit tuo jonkun vaatteen ja toteaa, että tämä on just sun tyylinen. No, kun ei oo. Kiemurtele siinä sitten tilanteesta.
just katoin kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kainostelu ja kursailu, onko sama asia?
Ei.
Kyllä se on kuule sama asia, sen sanoo sivistyssanakirjakin.
Kainostelu on ujostelua, kursailu eräänlainen kohteliaisuusrituaali, joka kuului asiaan ennen vanhaan. Ujous ja kainous on enemmän luonteenpiirre, ja liittyy varsinkin nuoruuteen ja kokemattomuuteen, mutta kaikkia ei ikäkään pysty parantamaan.
Kursailija ei ole välttämättä millään tavalla ujo, tai kaino. Kursailu voi olla aitoa kainoutta, mutta jos ei ole kaino, niin sitten kursailija teeskentelee kainoutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en kursaile kahvipöytään menon kanssa koska vihaan kylmää kahvia. Yleensä olenkin siellä sitten ensimmäisenä.
Kursailumenojen jälkivaiheeseen kuuluu tilaisuuden jälkeen takanapäin muistutella mieliin, miten ahne olet: aina ensimmäisenä kahvipöydässä kaksin käsin ottamassa, hyvä jos muille jää mitään :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai s*tana...Noin sadan hoitoalan kahvihuoneen kokemuksella ilmiö nimeltä "kahvihuoneen kakku". Joku tuo kakun, joka pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä, siis jos joku kehtaa sen aloittaa, koska aloittaja vaikuttaa ahneelta (ja läskiltä). Jokaisen ottajan on käytävä läpi monipolvinen valitusvirsi kuinka "ei pitäisi, kun kalorit menevät suoraan lanteille" ym., jankutijankuti, kunnes sosiaalinen hyväksyntä ahnehtijaa kohtaan on ilmaistu hymisemällä. Kakku pienenee, kunnes tarjottimella on jäljellä postimerkin kokoinen pala, joka ei sitten taas kelpaa kenellekään, koska viimeisen palan ottaja vaikuttaa ahneelta (ja läskiltä). Tosiasiassa viimeisen palan ottaja joutuu tiskaamaan sen tarjottimen, ja sitähän ei kukaan halua tehdä.
Joo, alanvaihto käynnissä.:D
Tuttua touhua. Eikä vain hoitoalalla.
No luojan kiitos :) Jotenkin helpottaa kuulla, että tämä on jokin sosiaalinen konventio, joka on vaan pakko käydä läpi, huvitti tai ei. Tämä auttaa asennoitumaan, ei ole helppoa kakunsyönti sitten muuallakaan. :D
Enimmäkseen inhoan kakkuja, joten joudun vääntämään jonkinlaista käänteistä kursailua sen tyrkyttämisen edessä, miten ilmaista kohteliaasti, että mieluummin työnnän sormet kurkkuun vapaaehtoisesti heti kuin oksennan spontaanisti yritettyäni syödä tekelettäsi :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omista lakanoista sen verran, että menen aina järkevyyden mukaan. Kun ajan autollani johonkin vierailulle, mahtuu petivaatteet helposti mukaan. Tällöin otan mukaan suoraan sängystäni peiton ja tyynyn päällisineen, sekä lakanan. Kun menen junalla toiselle puolelle suomea, ja joudun kävelemään x määrän kilometrejä, niin otan mukaan vain reppuni, johon en saa mahtumaan petivaatteita, enkä edes sitä pyyhettä. Eli järjen mukaan menen. Jos voin helpottaa kyläpaikan kuormitusta, niin silloin teen niin, koska olen kohtelias. Jos joku loukkaantuisi siitä ettei saa pyykätä lakanoita joissa olen nukkunut vain yhden yön, niin pitäisin hieman omituisena. Petivaatteet todellakin vaihdetaan jokaiselle nukkujalle, eikä nukuteta jonkun toisen pieremissä petivaatteissa. Hyi olkoon sentään. Peite voi lapsille olla muutaman kerran sama vanha, mutta ei koskaan lakanat ja tyynyliinat.
Minusta omat lakanat on ok. Mutta kun menen jonnekin omin nukkumavaattein, otan kyllä puhtaat mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on yksi tuttava, keski-ikäinen nainen, joka on hyvin erikoinen puheissaan. Olemme tutustuneet lasten kautta. Tunsimme melko pitkään niin, että tapasimme joko meillä tai jossain muussa paikassa kun hänen ja perheensä kotona. Sain hänen puheistaan sen käsityksen, että he asuvat kovin vaatimattomasti, ja että toimeentulo on kovin niukkaa.
Kerran sitten saimme kutsun kylään heille ja yllättäin asuivatkin upeassa suuressa omakotitalossa, taloa ympäröi hyvin laitettu piha ja puutarha, koti oli taidolla ja kalliisti sisustettu ja tarjoilut olivat viimeisen päälle. Oudot puheet vaan jatkuivat tyyliin: tulkaa istumaan, vaikka nämä meidän tuolit on vähän tällaisia, onkohan meillä yhtään kivaa lelua, jolla lapset voisi leikkiä jne.
Heh, mulla on samanlainen kokemus eräästä ystävästä! Sain aina hänen puheestaan sellaisen käsityksen, että hän on kasvanut todella niukoissa oloissa, puhui aina jotenkin kärsivään sävyyn 'duunaritaustastaan' ja kertoili kuinka ankeaa ja köyhää elämää lapsuudessa oli eletty, hyvä kun ruokaa oli pöydässä ja limsaa sai yhden lasillisen kerran viikossa. Minä vähän ihmettelin aina näitä hänen juttujaan, kun tiesin vanhempien olevan luokanopettaja ja joku kaupanalan projektipäällikkö, että eivät nuo nyt mitään köyhiä duunareita minusta ole. Kerran sitten menin käymään ystäväni lapsuudenkodissa ja katsos, tämä surkea köyhä tupapahanen paljastuikin tilavaksi, fiiniksi omakotitaloksi järven rannalla, talossa piano, parkettilattia, taidetta seinillä ja rantasauna laitureineen ja terrasseineen vielä kaiken päälle. Mutta eihän tämä mitään, vanhaa on kaikki ja köyhää ja kurjaa... 😁
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehen isoisä tuotiin vahingossa tuntia liian aikaisin lasten syntymäpäiville. Tästä hämmentyneenä isoisä jäi nököttämään eteiseen, eikä millään suostunut siirtymään olohuoneen sohvalle.
Minä ja mies ravattiin vuoron perään maanittelemassa eteisessä. Olisi ollut kohteliaampaan siirtyä olohuoneeseen, missä oltaisiin helpommin voitu viihdyttää viimeisen tunnin kiireiden aikana.
Järjettömiä juttuja! Itse olen parikymppinen opiskelija ja mun kaverit ehdottaa oma-aloitteisesti kylään tullessaan että voisi keittää kahvit jos en itse ehdi tarjota. Sukulaiset on keski-Suomesta ja Kajaanista ja en ole huomannut tällaista kulttuuria kahvipöydässä. Sellainen tapa tosin on jostain iskostunut mieleen että vanhimmat sukulaiset ottaa ensin. Lapsena myös saatiin aina kehuja siitä jos söi reippaasti ja otti lisää ruokaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näistä tuli sama fiilis kun miten ihmeellinen rituaali Britanniassa on kun bussi pysähtyy pysäkille ja avaa ovensa.
Et missään nimessä astu ensin siään jos olet lähimpänä ovea, vaan aina etsit jonkun sinua vanhemman ja viitot että he menevät ensin. He sitten viittovat että se joka on odottanut kauemmin astuisi bussiin, mutta mies ei missään nimessä voi mennä ensin vaan sen pitää olla naisen homma. Mieluusti nainen jolla on paljon kauppakasseja ja lasten rattaat, mutta hekin estelevät että vanhukset ensin kyllä.
Joukkoliikenne on helvetin hidasta luultavasti juuri tästä syystä.
Ystäväni on hyvä leipomaan ja tekee upeita kakkuja. Hänellä on alalle koulutus, mutta tekee tällä hetkellä muita hommia. Minä ja muutama muu ystävä ollaan tilattu häneltä useamman kerran juhliimme kakkuja. Aina olleet todella maukkailta ja vieraatkin kyselleet mistä oikein ollaan tilattu. Joka kerta, kun menen hakemaan kakkuja ystävän kotoota hän aloittaa sen saman "en mä nyt tiedä onko ne onnistuneita" ja milloin joku reuna muka repsottaa. Ei millään meinaa uskoa, että hyviä ne on. Välillä on vielä juhlissa alkanut vääntämään siitä, että kakku on liian makea tai kuiva. Ihme vaan ettei kukaan muu huomaa samaa asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Nykyään mulla on lasten yökylläkavereille pussi jossa ON sama pussilakana muutaman vieraan ajan. Tyynyliinaan vaihdan kyllä jokaiselle nukkujalle.
Hyi saakeli otan kyllä jatkossa omat lakanat aina mukaan kaikkialle. Ihmisestä irtoaa nukkuessa kuollutta ihosolukkoa vaikka on kuinka siisti ja kiva ihminen, ja myös monet ihosairaudet tarttuvat samoja lakanoita käyttäessä. Yök.
Vierailija kirjoitti:
Eräs naispuolinen työkaverini oli kova kursailemaan. En aina ymmärtänyt lainkaan mistä oli kyse.
Olimme yleensä toistemme naiskavereina kun mentiin työpaikan laivareisulle tai pikkujouluun tms. Hän oli innokas juhlija itsekin.
Olin kerrankin laittamassa pikkujouluilmoitusta ilmoitustaululle.
Hä siinä katseli ja sanoin, että kait mekin ilmoittaudutaan?
(siihen aikaan siis laitettiin oikein paperinen ilmoitus, joss oli ilmoittautumisaika jne. )
No, en tiedä, katsotaan nyt. Ok, katsotaan. Taas hetken päästä kysyin ja hän taas kursiali, en nyt tiedä. Tiesin tasan tarkaan siis, että han nimenomaan haluaa tulla.
Kolmannenkin kerran kysyin ja edelleen sama "epärinti".
Joten ajattelin lakata kyselemästä, siksi siis ylleensäkin kyselin, kun hän koki sen olevan hänelle itselleen tärkeätä, että hänet haluttiin mukaan.
Päivää ennen ilmoittatumista menin kuitenkin vielä sanomaan, että nyt pitäisi sitten tietää. Hän moneen kertaan kyseli, että halutaatanko hänet mukaan ja sitä rataa.
Lpulta sitten sanoi, että no laita sitten minut sinne listalle, kait sitä sitten "täytyy" tulla jos kerran sitä mieltä olen ja muutkin hänet sinne haluavat.
Opittuani tämän asian jatkossa sitten tiesin moneen kertaan häntä aina maanitella.
Itse olen suorasukainen enkä lainkaan kaipaa maanitteluja tms. Joskus meinasin hermostua, mutta kuitenkin hän oli muuten mukava ihminen ja seurassa iloinen ja reipas.
Minulla on suvussa tällainen ihminen, jota pitää moneen kertaan maanitella ja pyytää mukaan, jotta hän ei heittäydy marttyyriksi ja ala itkemään ”kun ei haluta seuraan”. Aikanaan en tiedostanut tätä käyttäytymismallia, ja tästä seurasi itkua. Esim. kun menimme mieheni kanssa naimisiin, niin lähetimme hänelle ihan normaalisti kutsukortin. Kyseinen henkilö ei saapunut häihin, ja myöhemmin kuulin toiselta sukulaiselta, että hän oli loukkaantunut verisesti kun oli lähetetty pelkkä kutsukortti, mutta ei oltu soitettu puhelimella ja pyydetty vielä erikseen että olethan nyt varmasti tulossa. Pelkkä kutsukortti tarkoitti siis että hänen seuransa ei voisi vähempää kiinnostaa. Nykyään soitamme ja pyydämme juhliin yms. , mutta onhan tuo aika raivostuttavaa käytöstä.
Mun piireissäni ei kursailla. Yökylään on otettava omat lakanat ja mielellään patjakin, ellei halua nukkua lattialla. Ja aivan kaikki muutkin säilykepurkinavaajasta lähtien, koska kaverini eivät omista mitään. Siis yhtään mitään. Sanomattakin lienee selvää, että kaverini ovat alkoholisteja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräs naispuolinen työkaverini oli kova kursailemaan. En aina ymmärtänyt lainkaan mistä oli kyse.
Olimme yleensä toistemme naiskavereina kun mentiin työpaikan laivareisulle tai pikkujouluun tms. Hän oli innokas juhlija itsekin.
Olin kerrankin laittamassa pikkujouluilmoitusta ilmoitustaululle.
Hä siinä katseli ja sanoin, että kait mekin ilmoittaudutaan?
(siihen aikaan siis laitettiin oikein paperinen ilmoitus, joss oli ilmoittautumisaika jne. )
No, en tiedä, katsotaan nyt. Ok, katsotaan. Taas hetken päästä kysyin ja hän taas kursiali, en nyt tiedä. Tiesin tasan tarkaan siis, että han nimenomaan haluaa tulla.
Kolmannenkin kerran kysyin ja edelleen sama "epärinti".
Joten ajattelin lakata kyselemästä, siksi siis ylleensäkin kyselin, kun hän koki sen olevan hänelle itselleen tärkeätä, että hänet haluttiin mukaan.
Päivää ennen ilmoittatumista menin kuitenkin vielä sanomaan, että nyt pitäisi sitten tietää. Hän moneen kertaan kyseli, että halutaatanko hänet mukaan ja sitä rataa.
Lpulta sitten sanoi, että no laita sitten minut sinne listalle, kait sitä sitten "täytyy" tulla jos kerran sitä mieltä olen ja muutkin hänet sinne haluavat.
Opittuani tämän asian jatkossa sitten tiesin moneen kertaan häntä aina maanitella.
Itse olen suorasukainen enkä lainkaan kaipaa maanitteluja tms. Joskus meinasin hermostua, mutta kuitenkin hän oli muuten mukava ihminen ja seurassa iloinen ja reipas.
Minulla on suvussa tällainen ihminen, jota pitää moneen kertaan maanitella ja pyytää mukaan, jotta hän ei heittäydy marttyyriksi ja ala itkemään ”kun ei haluta seuraan”. Aikanaan en tiedostanut tätä käyttäytymismallia, ja tästä seurasi itkua. Esim. kun menimme mieheni kanssa naimisiin, niin lähetimme hänelle ihan normaalisti kutsukortin. Kyseinen henkilö ei saapunut häihin, ja myöhemmin kuulin toiselta sukulaiselta, että hän oli loukkaantunut verisesti kun oli lähetetty pelkkä kutsukortti, mutta ei oltu soitettu puhelimella ja pyydetty vielä erikseen että olethan nyt varmasti tulossa. Pelkkä kutsukortti tarkoitti siis että hänen seuransa ei voisi vähempää kiinnostaa. Nykyään soitamme ja pyydämme juhliin yms. , mutta onhan tuo aika raivostuttavaa käytöstä.
Miksi ihmeessä ruokitte tuollaisia prinsessoja?
Minä yleensä kysyn, tuonko omat lakanat. Oman pyyhkeen olen tottunut kuljettamaan aina. Joku tätäkin ihmetteli joskus, mulle taas oli jotenkin itsestään selvää, että oma pyyhe otetaan mukaan. Mutta tapoja on monia.
En halua vaikuttaa töykeältä, vaan haluan säästää talonväkeä lakanapyykiltä. Tietenkin aina helpottaa, jos säästyy lakanoiden raahaamisen vaivalta ja talonväki tarjoaa lakanat. Silloin otan tarjouksen kursailematta vastaan.