Äiti ei kuulemma syö vanhainkodissa ja hoitajat eivät muka voi asialle mitään

Vierailija kirjoitti:

Jonkinlaisen ikuisen unen piikin tai tabletin toivoisin olevan käytössä, kun itse on tuossa vaiheessa tai jo vähän ennenkin. Jos on täysin sänkykuntoinen, ei pysty itse syömään, ei tiedä mikä päivä, mikä maa, missä on, keitä ovat vieraat ihmiset ympärillä, ei pysty sanomaan mitä haluaa tai mikä on kipeä tai mitään muutakaan, eikä ole mitään toipumista tai parantumista edessä vaan samaa helvettiä ehkä monta vuotta... miksi tuollaista elämää pitäisi omaisten vuoksi jatkaa? Kai edes kivuton avustettu itsemurha pitäisi olla mahdollinen, jos itse ei kykene elämäänsä enää lopettamaan ja on tahtonsa selväjärkisenä ollessaan esittänyt?

Niin ja kun sinä olet vanha ja joka paikkaan sattuu, palelet, sinut kiskotaan joka päivä sieltä sängystä pakolla ylös, koska itsemäärämisoikeutta ei ole lepoon, ei edes nuhakuumessa, jolloin helposti tulee aspiroitua  ulkomaalaistaustaisen lähärin kiirellä tuputtama ruoka hengityselimiin ja sitä kautta hautaan vievä keuhkokuume. Kaikille aktivoiva arki! Jihaa! Talvipakkasilla on niin metkaa palella märissä vaipoissa pyörätuolissa ulkona, koska jos vanhus ei pääse ulos vähintään kerran viikossa niin se on nykyihanteiden valossa kaltoinkohtelua!!!

Oikein odotan sitä aikaa, kun nämä aktivoivan arjen kotkotuksen kehittäjät palaavat takaisin vaippaikään ja saavat maistaa omia idealistisia hengentuotteitaan ihan käytännössä.

kyllä tässä on nyt se tilanne, ap, että äitisi annetaan kuolla, tai jopa yritetään nopeuttaa sitä. Nyt sinun ON toimittava itse! Nenämaha letkulla pitää vaatia alkaa raitsemaan. Ja vaatia antaa lisä ravintoaineita, tabletteina, ja neseytyksenä. Heillähän on sääntö ettei kukaan ala kauan istumaan jokaisen vanhuksen vierellä ja ododttamaan kun hitaasti syövä vanhus söisi. Sinun täytyy palkata joku muu syöttämään häntä siellä, tai tehtävä se itse, ellet halua että hän menehtyy pian. Ja paino pitää sinun itse punnita häneltä joka viikko, ja vietävä vaikka yksityislääkärille, tai hoitolaan.

kokeile ihosta onko jo kuivunut. Taatusti on, ja soitto itse 112 että kuivunut vanhus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin vain aloituksen, joten kommentoin vain siihen. Meidän äiti kieltäytyi myös syömästä palvelutalossa. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin että tein hänelle tuttuja kotiruokia ja syötin itse. 

Vanhemmat ihmiset ovat tottuneet suolaisempaan ruokaan, laitosten ruoat on hyvin vähän maustettuja yhtään mitenkään. On tietenkin totta, että suolainen ruoka on epäterveellistä, mutta onko sillä hirveästi väliä, kun henkilö on jo 80+ ja täysin ulkona tästä maailmasta?  Voisi edes ruoasta nauttia, siitäkin kuitenkin maksetaan. 

Kaikista hoitopaikoista löytynee suolasirotin.

Suolasirotin ei liene ratkaisu ongelmaan, sillä monilla vanhuksilla on mennyt maku- ja hajuaisti, samoin nälän ja kylläisyyden tunne.

Demontoitunut mummini lusikoi suoraan suolapaketista suolaa suuhunsa ja vaivatta meni alas. Samoin ei tuntenut makean rajaa.

Vanhus itse ihan hirveästi nauttii nielussaan jatkuvas oksetuksen tunnetta aiheuttavasta nenäletkusta, eikö. Pakko vaan pysyä hengissä, että itsekäs tytär saa päteä pidempään.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen työtön lähihoitaja. En kelvannut töihin, kun halusin antaa aikaa vanhuksille. Minulle sanottiin edellisessä paikassa, että olen liian hidas, kun syötin ja tein hoitotoimenpiteet rauhallisesti. Hoputettiin jatkuvasti olemaan nopeampi. Rauhallinen hoiva oli hitautta, sopimustani ei jatkettu. Alalla on piirit pienet, töitä ei löydy, ellei hosu kuin viimeistä päivää. Jospa joku perustaisi hoivapaikan, missä olisi oikeasti aikaa vanhuksille. Mutta taitaa olla turha toivo. Voitto on tärkeintä, ei ihminen.

Tämä juuri tuntuu olevan ongelma. Ja itsekin tuntuu siltä, että alan helposti hosumaan. Esim. kiirehdin pois potilaan luota enkä jää juttelemaan, kun on muka niin hoppu ehtiä tehdä päivän hommat. Kun olin opiskelujen ohella kesätöissä vanhusten hoitokodissa ja jäin istuksimaan ja juttelemaan vanhusten kanssa, oli pelko perseessä että vanhemmat hoitajat pitävät laiskana. Että pitäisi vaikka olla mieluummin järjestelevinään jotain ja näyttää touhukkaalta. Opiskeluaikana ekassa harjoittelussa on iskostunut niin mieleen, kun ohjaaja hoputti vaipan laitossa vanhukselle, vaikka en ollut ikinä laittanut kenellekään vaippaa, edes vauvalle, niin luonnollisesti se ei käynyt niin näppärästi kuin kokeneella konkarilla. Aina jotenkin pyörii takaraivossa, että pitää olla nopea ja tehokas, niin arvostetaan. Ja sitähän se nykyisillä resursseilla melkein onkin. Kiirettä kiireen perään.

Omaiset on käsittääkseni ihan tervetulleita hoivakoteihin? Eli senkus otat ruoka-ajat selville ja menet itse syöttämään äitisi, kerta olet niin paljon parempi. :)

Tämä on asia jota olen miettinyt. Minulla oli sukulainen, joka eli viimeiset 10 vuottaan vuodeosastolla pää sekaisena (dementia) ja jalat amputoituna (diabetes). Suoraan sanottuna elävänä ruumiina. Häntä kävi joka päivä kaksi kertaa päivässä syöttämässä sukulainen. Tätä mummoa kun ei kuulemma kukaan olisi kunnolla syöttänyt. Syöminen oli hidasta ja häntäkin piti maanitella.

Mietin vaan, että onko tuo nyt sitten ihmisarvoista elämää? Onko se kuitenkin luonnon tapa lopettaa elämä, kun sille ei enää ole edelltyksiä?

Vierailija kirjoitti:

Äitini sai vihdoin ja viimein paikan muistisairaiden palvelukeskuksesta. Oli sitä jo odotettukin. Äitini paino on kuitenkin laskenut nyt parin kuukauden aikana aivan silmiinpistävästi. Joskus kun olen mennyt ruokailun jälkeen paikalle ja kysynyt söikö äiti mitään, niin hoitajat vain sanovat, että ei. Lautanenkin oli otettu jo edestä pois! Äitini ei ole aina halunnutkaan syödä koska ruoka on pahaa, mutta itse olen pienellä maanittelulla saanut hänet helposti syömään. Joskus äiti on alkanut syömään, kun häntä on ns. syöttänyt.

Onko siis niin, etteivät hoitajat edes yritä auttaa syömisessä? Se ei nyt syö ja sillä hyvä - niinkö? Tietenkin minulle sanotaan, että voisin itse hoitaa äitini, mutta ihmettelen kyllä miten minä näin ilman koulutustakin olisin selvästi parempi hoitaja kuin he.

Eihän ketään voi pakottaa syömään. Ja syöpä illalla sitten paremmin, jos ei lounaalla ole syönyt.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin sairaalatyyppisissä laitoksissa ruoka tulee keskuskeittiöstä. Ruoka tulee tiettyyn aikaan, ja tarjottimet myös tulee palauttaa kärryihin tiettyyn aikaan mennessä, jotta ne voidaan viedä takaisin keskuskeittiöön tiskattaviksi ja uudelleen iltaruokaa varten. Joten ruokailuun on vain tietty aika. Se on päättäjistä paljon kiinni, kuinka paljon henkilökuntaa milloinkin on. Ja kyllä henkilökunnankin tulee syödä, se tulee huomioida työntekijöiden määrän mitoituksissa.

Onhan näissä osastokohtaiset jääkaapit joihin jätetään jotain varalle.

Vanhukselle pitäisi antaa aina kun hän pyytää varsinkin juotavaa.  Nähty kun ennestään nujerrettu mummo loukkaantui tosi pienestä, lakkaavat puhumastakin kun näin käy.

Pöydällä voi olla montakin mukia, ja aina saatavilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin vain aloituksen, joten kommentoin vain siihen. Meidän äiti kieltäytyi myös syömästä palvelutalossa. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin että tein hänelle tuttuja kotiruokia ja syötin itse. 

Vanhemmat ihmiset ovat tottuneet suolaisempaan ruokaan, laitosten ruoat on hyvin vähän maustettuja yhtään mitenkään. On tietenkin totta, että suolainen ruoka on epäterveellistä, mutta onko sillä hirveästi väliä, kun henkilö on jo 80+ ja täysin ulkona tästä maailmasta?  Voisi edes ruoasta nauttia, siitäkin kuitenkin maksetaan. 

Kaikista hoitopaikoista löytynee suolasirotin.

Kyseessä palvelutalo, ei ravintola. Et taida oikein tajuta, millainen on huonokuntoinen vanhus? 

No, pyysin kerran, että laittaisivat äidin ruokaan enemmän suolaa, mutta jo kysyessä tiesin, että se on mahdotonta ( en edes yrittänyt tiedustella miksi?).  Äiti ei pysty itse säätelemään käsiensä vapinaa, enkä siksi vie hänelle sirotinta.

Hirveän ilkeitä kommentteja kautta koko keskustelun (enkä tarkoita nyt sinua, jolle vastasin suolasirottimesta).

Huomaa kyllä, että monellakaan ei ole mitään empatiaa sairaita ja vanhoja läheisiään kohtaan. Ei ainakaan hoitajilla hoidettaviaan kohtaan. Mun äiti on mulle rakas, siksi maksan aika ison summan joka kk, että hän saisi hyvää hoitoa, eikä näännytetä nälkään! Mistä mä siis maksan??

Julmia ihmisiä kertakaikkiaan täällä!

Vie oma suolasirotin, jos ruoka sitten maistuu paremmalta. Ruoka on laitosruokaa, sille ei hoitajat voi mitään.

Älä ainakaan vetoa, että maksat niin paljon, maksu menee äitisi eläkkeestä eli ahneen kuvan jätät jos vetoat siihen miten paljon maksat.

Ymmärrän hyvin, että olet huolissasi äidistäsi. Vanhan ihmisen ruokahalu usein häviää, suu voi olla niin kuiva ettei mikään maistu miltään. Muistisairas unohtaa syödä tai syö kokoajan, näläntunne tai kylläisyyden on hävinnyt.

Juuri istuin setäni kanssa samassa kahvipöydässä, kaikkia herkkuja, suolaista ja makeaa, ainoa mitä suostui ottamaan oli ruokalusikallinen jäätelöä, josta söi pikkulusikallisen, loput suli lautaselle.

Oma isäni sairastui viime keväänä, alkuun sairaalassa kehui miten hyvää ruoka oli, vaikka oli "tv-ruokaa", tarkoitti että yhdessä ruuassa oli paljon eri aineksia. Parissa viikossa kunto huononi ja ruokahalu hävisi, viimeisten viikkojen aikana emme löytäneet mitään mistä hän olisi pitänyt. Otatko sitä tai tätä, esim kylmää vesimelonia, joka oli ollut herkkua söi kynnen kokoisen palan tai joi kulauksen kivennäisvettä, josta oli iloisesti sanonut, että joo sehän maistuisikin.

Ymmärrän hyvin hätäsi, sinullakin on iso elämän muutos, koita nähdä äitisi luona käynti etuoikeutena, hän on vielä luonasi, ei tarkastuskäyntinä, että hoidetaanko. Osta herkkuja, syö niitä äitisi kanssa, mansikoita, jäätelöä, viineri, mene iloisella mielellä katsomaan äitiäsi, ole iloinen nähdessäsi hänet, älä syyttävä etkö ole syönyt. Muistisairaalle jää tunne päälle, joku on huonosti, hän ei muista miksi ollaan huolestuneita.

Hoitajat eivät ole välinpitämättömiä, on paljon hyviä hoitopaikkoja ja hyviä hoitajia, mutta oikeasti se on työtä, ajattele miten he/me jaksaisimme työssä, jos jokaisen potilaan kohtalon päästäisi ihon alle. Pakko on olla kytkin, jossa sydämeen asti pääsee vain omat läheiset, jos päästää on väärällä alalla, ei kestä montaa kuukautta alalla.

Ainakin minun työpaikallani on ihan sallittua, että omainen tulee juttelemaan omista huolistaan ja me ymmärrämme niitä. Aika usein puhumme myös omaisen omista raskaista elämäntilanteista tai miten vaikeaa on hyväksyä omaisen vanheneminen, sairaus, väistämätön eteen tuleva kuolema.

Et ole ensimmäinen omainen joka on paniikissa, mitä tästä tulee. Muistan kun otin vastaan vanhuksen ja tämän tyttären, jotka olivat ihan paniikissa, kaikki oli väärin, sänky väärinpäin, vessa liian pieni, ovi aukesi väärin. Totesin, että kyllä se tästä, kunhan tutustutaan puolin ja toisin, opitaan keinot, kokeillaan ja keksitään mikä on parasta. Jäin samantien lomalle ja viikon päästä mummo, joka oli muka muistisairas iloisesti kertoi, miten oli itse ratkaissut monta ongelmaa huoneessaan ja missä tarvitsi apua.

Vierailija kirjoitti:

kyllä tässä on nyt se tilanne, ap, että äitisi annetaan kuolla, tai jopa yritetään nopeuttaa sitä. Nyt sinun ON toimittava itse! Nenämaha letkulla pitää vaatia alkaa raitsemaan. Ja vaatia antaa lisä ravintoaineita, tabletteina, ja neseytyksenä. Heillähän on sääntö ettei kukaan ala kauan istumaan jokaisen vanhuksen vierellä ja ododttamaan kun hitaasti syövä vanhus söisi. Sinun täytyy palkata joku muu syöttämään häntä siellä, tai tehtävä se itse, ellet halua että hän menehtyy pian. Ja paino pitää sinun itse punnita häneltä joka viikko, ja vietävä vaikka yksityislääkärille, tai hoitolaan.

kokeile ihosta onko jo kuivunut. Taatusti on, ja soitto itse 112 että kuivunut vanhus.

Vanhusten palvelutalossa vielä asukkaisiin suhtaudutaan pehmeästi, mutta virallinen terveydenhoito yleensä passittaa tällaiset tapaukset takaisin hoitokotiin. Uskokaa tai älkää, mutta monisairasta vanhusta ei hoideta enää sairaalassa. Heidät käännytetään saman tien takaisin.

Omaisten tulisi ymmärtää, että vanhainkodissa asuvat (sinne päästäkseen tulee olla monella tavalla sairas/ eikä pärjää enää kotona) ovat niin huonokuntoisia, että ovat täällä enää "jatkoajalla". Ei ole mikään tavoite, että vanhuus elää avuttomuden tilassa laitoksessa 20 vuotta.  Todellisuus ja ihmisen elämän rajallisuus jotenkin katoavat näiltä omaisilta. Ei haluta kohdata sitä tosiasiaa, että  oma vanhus kuolee enemmin tai myöhemmin. Itse ei enää usein edes kyetä kohtaamaan muistisairaita vanhempia, koska eivät enää ole samanlaisia kuin ennen. Eivät tunnista lapsiaan jne.  Syyllisyyttä, huonoa omatuntoa ja avuttomuutta puretaan sitten hoitajiin etsimällä hoitovirheitä ja laiminlyöntejä.

Eiköhän sillä 3700e/kk jo maksaisi kerrostaloasunnon vuokran ja hoitajan kotiin? Hoitajan palkan voi sitä paitsi laittaa lapsen kotitalousvähennyksiin. Filippiiniläinen au pair tulee vielä halvemmalla ja hehän kyllä hoitavat vanhukset hyvin ja kunnioittavasti.

Vierailija kirjoitti:

kyllä tässä on nyt se tilanne, ap, että äitisi annetaan kuolla, tai jopa yritetään nopeuttaa sitä. Nyt sinun ON toimittava itse! Nenämaha letkulla pitää vaatia alkaa raitsemaan. Ja vaatia antaa lisä ravintoaineita, tabletteina, ja neseytyksenä. Heillähän on sääntö ettei kukaan ala kauan istumaan jokaisen vanhuksen vierellä ja ododttamaan kun hitaasti syövä vanhus söisi. Sinun täytyy palkata joku muu syöttämään häntä siellä, tai tehtävä se itse, ellet halua että hän menehtyy pian. Ja paino pitää sinun itse punnita häneltä joka viikko, ja vietävä vaikka yksityislääkärille, tai hoitolaan.

kokeile ihosta onko jo kuivunut. Taatusti on, ja soitto itse 112 että kuivunut vanhus.

Voi hyvä tavaton. Kuinka monta iäkästä ja dementoitunutta vanhusta olet hoitanut?

Olen ollut kaikkien isovanhempien elämässä heidän viimeiset vuotensa, jotka he viettivät vanhainkodissa "vihanneksena" ja on lääketiett.fakta, ettei moni vanhus tunne edes nälän tai kylläisyyden tunnetta, ei makua, ei hajua. Syömättömyys on yksi tapa valmistua kuolemaan - ikuista elämää ei ole, se on luonnonlaki.

Se mitä vanhukset kaipaavat ja tarvitsevat, enemmän kuin mitään muuta on rakkaat läheiset ihmiset, joiden kanssa vielä kerran voisi jakaa ne muistot, mitä on joskus yhdessä koettu. Ja tuttu ääni, vaikka vanhus ei edes tuntisi.

Näitä ei hoitajat ja lääkärit voi antaa, vaikka jokaisella vanhuksella olisi heitä kymmeniä.

Juttelin erään naapurin rouvan kanssa, jonka äiti makasi lähes vihannekseksi dementoituneena Kustaankartanossa. Äidille laitettiin ruoka eteen, mutta ei syötetty. Hoitajilla ei ole aikaa.

Äiti ei jaksanut /osannut syödä itse. Oli siis syömättä. Tytär, eli tämä naapurin rouva, kävi itse kolme kertaa päivässä syöttämässä äitiään. Oli järjestänyt työnsä niin, että sai sen onnistumaan. Millekään muulle ei jäänyt aikaa.

Mietin, että se oli sitten hänen vastuulleen jätetty, että tappaako äitinsä nälkään vai ei. Näin hienosti on asiat hoidettu Suomessa. 

Omaiset täällä purkavat huonoa omaatuntuoaan. Siitä valitus. Ja tosiasiat täytyisi tunnustaa: vaha, mikä vanha ja sairas.

Meilläkin (työkokeilujaksolla) kävi muuan pariskunta kenkkuilemassa henkilökunnalle kuinka valokuvakehyksistä oli jätetty pölyt pyyhkimättä.

Muuta sanottavaa heillä ei sitten ollutkaan.

Heidän mammansa oli sellainen herttainen, puhdas ja liikkuvainen muistisairas  pullukka.

Mutta kun ne kehykset!

Olen sh sairaalassa ja meille osastolle tuli hoitokodista rouva. Fyysisesti huonossa kunnossa, mutta järki juoksi. Kertoi sitten, että hoitajat ei auta syömisessä, tuovat vaan ruuan eteen ja vievät pois jonkin ajan päästä. Osastolla ollessa rouva söi hyvällä ruokahalulla isoja annoksia, kun häntä syötti. Kertoi, että ei muista milloin viimeksi olisi ollut kylläinen. Hän ei siis itse enää kyennyt nostamaan lusikkaa suuhun. Aika pahalta tuntuu ajatus, että ei saa syödäkseen ja on jatkuvassa nälässä.

Läksi aika tulikivenkatkuista puhelua hoitokotiin, enpä tiedä auttoiko. Kyllä siellä hoitoalalla on paljon sellaisia, joiden ei pitäisi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen työtön lähihoitaja. En kelvannut töihin, kun halusin antaa aikaa vanhuksille. Minulle sanottiin edellisessä paikassa, että olen liian hidas, kun syötin ja tein hoitotoimenpiteet rauhallisesti. Hoputettiin jatkuvasti olemaan nopeampi. Rauhallinen hoiva oli hitautta, sopimustani ei jatkettu. Alalla on piirit pienet, töitä ei löydy, ellei hosu kuin viimeistä päivää. Jospa joku perustaisi hoivapaikan, missä olisi oikeasti aikaa vanhuksille. Mutta taitaa olla turha toivo. Voitto on tärkeintä, ei ihminen.

Tämä juuri tuntuu olevan ongelma. Ja itsekin tuntuu siltä, että alan helposti hosumaan. Esim. kiirehdin pois potilaan luota enkä jää juttelemaan, kun on muka niin hoppu ehtiä tehdä päivän hommat. Kun olin opiskelujen ohella kesätöissä vanhusten hoitokodissa ja jäin istuksimaan ja juttelemaan vanhusten kanssa, oli pelko perseessä että vanhemmat hoitajat pitävät laiskana. Että pitäisi vaikka olla mieluummin järjestelevinään jotain ja näyttää touhukkaalta. Opiskeluaikana ekassa harjoittelussa on iskostunut niin mieleen, kun ohjaaja hoputti vaipan laitossa vanhukselle, vaikka en ollut ikinä laittanut kenellekään vaippaa, edes vauvalle, niin luonnollisesti se ei käynyt niin näppärästi kuin kokeneella konkarilla. Aina jotenkin pyörii takaraivossa, että pitää olla nopea ja tehokas, niin arvostetaan. Ja sitähän se nykyisillä resursseilla melkein onkin. Kiirettä kiireen perään.

Päivässä on monta hetkeä, jolloin on kiire, aamuilla jokainen haluaa vessaan, kuivan vaipan, aamupuuroa, aamulääkkeet ei silloin ole aikaa jäädä istumaan kenenkään viereen kun 15 muuta odottaa apua. Hoidetaan ne juttelut kun tehdään niitä töitä, miten on yö mennyt, laitetaanpa puhdas paita, onko tämä hyvä, kiirettä ei tarvitse näyttää vanhukselle.

Mutta jos et ole ripeä, jonkun toisen on oltava kaksin verroin ja jonkun toisen vaipassa muhii vielä kauemmin. Päivässä on hetkiä ja päivät ovat erilaisia, jolloin ehtii istumaan ja juttelemaan, mutta silloin täytyy olla tieto mitä osastolla tapahtuu, missä asukkaat, potilaat on mitä tekee työkaverit, opiskelijalla tai uudella sijaisella ei sitä voi olla

Minä paskat nakkaan kenenkään arvostuksesta, ehkä se on helppoa kun on vakituinen työ, arvostan itse itseäni hoitajana, välillä oikein kiireisen työrupeaman jälkeen istun perseelläni, välillä menen jonkun asukkaan luo juttelemaan, välillä ihan kahvihuoneeseen.

Välillä on surullista, kun omaiset vaan yrittävät pitkittää ja pitkittää vanhuksen elämää, vaikka kärsii ihan hirveästi. En nyt tässä viittaa ap:n juttuun kun en hänen äitiänsä tiedä, mutta noin yleisesti. Se on oikeasti surullista. Paljon on tapauksia, kun lääkäri- ja hoitohenkilökunta tietää 100% varmuudella ettei yhtään mitään toivoa ole eikä kertakaikkiaan MITÄÄN järkeä hoitaa ja itse potilaskaan ei jaksa enää. Omaisten on mahdotonta ymmärtää ja hoitohenkilökuntaa ja lääkäreitä syytetään hullunlailla. Sille kun ei voi mitään. Jossain vaiheessa vaan käy niin, että taivaan herra tulee ja vie mukanansa. Ihan varmasti se on todella surullinen paikka omaisille tottakai, olen itsekin ollut vastaavassa tilanteessa omaisen roolissa. Silti siinä ei toisten syyttely auta jos oikeasti ei mitään hoitovirhettä ole missään kohtaa tapahtunut. Ei ne lääkärit ja hoitajat ole niitä sairauksia potilaalle taikonut vaan kaikkensa yrittäneet. Kun ei enää parane, niin ei enää parane ja siinä ei toisten syyttely auta yhtään mitään.

On myös lääkärin ja hoitajan näkökulmasta todella turhauttavaa hoitaa ja suunnitella hoitoa, kun tietää että se on täysin turhaa eikä auta potilasta millään tavalla.

Sairaalassa on nää hommat paremmin hanskassa. Sairaalassa kytätään ravitsemusta ja nesteytystä ja jos ei ole riittävää niin siihen heti puututaan.

Olen myös sairaanhoitaja tk vuodeosastolla, eikä meillä mitenkään ole aikaa syöttää yhtä potilasta 1-1,5 h kaksi kertaa vuoron aikana. Siinä jää sitten kaikki muut työt tekemättä. Toki parhaamme tehdään, itse nipistän omasta 20 minuutin mittaiseksi määrätystä ruokatauosta että saisin ihmisen edes jotenkin syötettyä. Paljon muusta en voi enää nipistää, kun ei ole mistä ottaa.

Hoitajat väsyvät eikä lisätyövoimaa saa, vaikka kuinka vaatisi.