Lue keskustelun säännöt.
Onko jotain outoa ihmisessä, jolla ei ole kavereita?
22.05.2018 |
Ainoa kaverini sanoi, että olen outo ja mahdollisesti persoonallisuushäiriöinen, kun en "kykene pitämään yllä" ystävyyssuhteita. Noin hän sanoi, vaikken ole edes yrittänyt panostaa mihinkään sosiaaliseen elämään. Lopulta olin hänen jatkuvan nälvimisensä ja halveksintansa kohde huolineni ja hän katkaisi välit muhun.
Itse pidin hänestä ja hänellä itsellään on ainakin kymmenisen kaveria, pari ystävääkin. En vain jaksanut pitää yllä kaveruutta ihmisiin, joiden kanssa nyt ei aivan "täydellisesti" synkannut ja koen, etten nyt itsekään viitsi tyrkyttää seuraani muille. Hän oli poikkeus ja hänestä pidin, vaikka hän itse oli todella vaikea ja oikukas välillä. Lisäksi häpeän hieman rikkonaista koulutus- ja työuraani, ulkonäköäni (oon omasta mielestäni ruma) sekä liian erikoista perhettäni (vanhempani ovat hieman erikoisia ja boheemeja taiteilijatyyppejä). Kuka on oikeassa ja mikä auttaisi tilanteessani?
Kommentit (27)
No kyllä on ihmisessä vikaa ja paljon jos ei ole ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisiä on erillaisia. Kaikki ihmiset eivät voihdy toisten seurassa, heille muiden seura ja jatkuva sosialisoiminen voi olla uuvuttavaa ja ajaa loppuun. On monia ihmisiä joille se oma seura on lopulta se paras seura. Monet viihtyvätkin mieluummin yksin ja omissa oloissaan. Oletteko koskaan ajatelleet tätä? Lopetetaan siis ihmisten ahtaaminen siihen yhteen muottiin ja annetaan heidän olla omissa oloissaan jos he niin haluavat.
Vierailija kirjoitti:
No kyllä on ihmisessä vikaa ja paljon jos ei ole ystäviä.
Haluaisitko eritellä asiaa lisää? Minut siis hylkäsi se viimeinen ja ainoa kaverini, osin siksi, kun mulla ei ollut ketään muuta kaveria. Hän joskus aiemminkin huomautti siitä minulle, mutta sanoin vain, että pidän hänestä, enkä välttämättä edes tarvitse muita kavereita tai ystäviä. Hän sen sijaan pitää mua "luuserina", kun olen niin epäsuosittu, vaikka en itse nyt vain jaksa tutustua muihin ja koen alemmuuskompleksia/häpeää.
Mieslukija82 kirjoitti:
Aika outo kommentti kaveriltasi. Olisit sanonut että on mukavaa että hänellä on töykeydestään huolimatta laaja ystäväpiiri.
Minusta ystävien tai kaverien määrä riippuu myös elämäntilanteesta ja iästä.
myös asuinpaikalla on väliä. Jossain kaavilla sulla voi olla pari kaveria, vaikka tunnetkin kaikki kylältä ja uusia kavereita vaikea saada, koska kaikilla tiiviit kaveripiirit jo lapsuudesta saakka. Jossain helsingissä väkeä tulee koko ajan lisää, jos on sosiaalinen ihminen saa helposti uusia kavereita kun valinnanvaraa paljon
Kaikki ei kaipaa yhtäpaljon kavereita mutta elämä on opettanut että jos jollakin katkeaa hyvin alkaneet ystävyydet kerta toisen jälkeen siihen on aina syy. Kaveruus suhteet vaatii antamista, sosiaalisia taitoja ja joustoa. Ei ne keltään itsestään tule. Moni on sokea itselle mutta jos yksi toisen jälkeen perääntyy, rehellinen kysymys joltakin luotetulta voi selventää missä vika. Sinällään kaverien suuri määrä ei kerro välttämättä paljon mutta jos on pitkiä ystävyyksiä monta niin uskon että ihminen on hyvä. Ei rinnalla roikuta monta vuotta turhasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainoa kaverini sanoi, että olen outo ja mahdollisesti persoonallisuushäiriöinen, kun en "kykene pitämään yllä" ystävyyssuhteita. Noin hän sanoi, vaikken ole edes yrittänyt panostaa mihinkään sosiaaliseen elämään. Lopulta olin hänen jatkuvan nälvimisensä ja halveksintansa kohde huolineni ja hän katkaisi välit muhun.
Itse pidin hänestä ja hänellä itsellään on ainakin kymmenisen kaveria, pari ystävääkin. En vain jaksanut pitää yllä kaveruutta ihmisiin, joiden kanssa nyt ei aivan "täydellisesti" synkannut ja koen, etten nyt itsekään viitsi tyrkyttää seuraani muille. Hän oli poikkeus ja hänestä pidin, vaikka hän itse oli todella vaikea ja oikukas välillä. Lisäksi häpeän hieman rikkonaista koulutus- ja työuraani, ulkonäköäni (oon omasta mielestäni ruma) sekä liian erikoista perhettäni (vanhempani ovat hieman erikoisia ja boheemeja taiteilijatyyppejä). Kuka on oikeassa ja mikä auttaisi tilanteessani?
Tummennetut kohdat pätevät myös muhun. En jaksa nähdä vaivaa ihmissuhteiden ylläpitoon, sillä en useimmiten koe sitä palkitsevana. Kyse ei ole siitä, etten pitäisi ihmisistä, vaan siitä etten saa heidän kanssaan olemisesta oikein mitään. Saatan pitää jotakuta tosi hyvänä ja mukavana tyyppinä, haluamatta kuitenkaan olla hänen kaverinsa.
Jännitän sosiaalisia tilanteita ja pidän itseäni vähän kelvottomana ihmissuhteisiin, esimerkiksi liian ailahtelevana: en jaksa olla tasaisen seurallinen, kiinnostunut tai kiinnostava.
Kouluaikoina mulla oli joskus kavereita, mutta yleensä he jossain vaiheessa lakkasivat olemasta kavereitani kertomatta syytä, mikä oli hämmentävää. En vieläkään tiedä, mitä tein väärin, jos mitään. Ehkä olin silloin liian puhelias ja utelias?
En mielestäni kärsi nykyisestä tilanteesta, eikä ole kukaan muukaan arvostellut. Kukaan ei taida edes tuntea mua niin hyvin, että voisi arvostella ihmissuhdetaitojani.
Ainoita "kavereitani" ovat lähisukulaiseni, ja joskus tapaan muita ihmisiä heidän kauttaan, mutta olen tilanteissa ihan vapaaehtoisesti vain sivuhenkilö.
(Sori vain hyödytön avautuminen...)
Mulla face tilin kaverilista salainen jotta ei kukaan utelias pääse stalkkaamaan ketä kavereina.