Lue keskustelun säännöt.
Onko jotain outoa ihmisessä, jolla ei ole kavereita?
22.05.2018 |
Ainoa kaverini sanoi, että olen outo ja mahdollisesti persoonallisuushäiriöinen, kun en "kykene pitämään yllä" ystävyyssuhteita. Noin hän sanoi, vaikken ole edes yrittänyt panostaa mihinkään sosiaaliseen elämään. Lopulta olin hänen jatkuvan nälvimisensä ja halveksintansa kohde huolineni ja hän katkaisi välit muhun.
Itse pidin hänestä ja hänellä itsellään on ainakin kymmenisen kaveria, pari ystävääkin. En vain jaksanut pitää yllä kaveruutta ihmisiin, joiden kanssa nyt ei aivan "täydellisesti" synkannut ja koen, etten nyt itsekään viitsi tyrkyttää seuraani muille. Hän oli poikkeus ja hänestä pidin, vaikka hän itse oli todella vaikea ja oikukas välillä. Lisäksi häpeän hieman rikkonaista koulutus- ja työuraani, ulkonäköäni (oon omasta mielestäni ruma) sekä liian erikoista perhettäni (vanhempani ovat hieman erikoisia ja boheemeja taiteilijatyyppejä). Kuka on oikeassa ja mikä auttaisi tilanteessani?
Kommentit (27)
Ei ole outoa. Ei vain ole tavannut ketään sellaisissa tilanteissa, että olisi tutustunut kaveriksi asti. Toisen ihmisen pyytäminen kahdestaan johonkin kaverimielessä on oikeastaan yhtä vaikeaa, kuin treffien ehdottelu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei mielestäni ole mitään outoa. Helposti vanhat kaverisuhteet loppuu ja nopeasti huomaakin että ei ole ketään jota voisi kutsua esim kahvilla käymään.
Kieltämättä ne vahvimmat kaveriehdokkaat olisivat joko työpaikalta tai lukioajoilta. Olen asunut välissä ulkomailla, joten nuoren aikuisuuden kaverini asuvat muualla kuin Suomessa. Se ainoa kaverini yritti jatkuvalla syötöllä diagnosoida mulle ties mitä poikkeamia, persoonallisuushäiriöepäilyjä ja syndroomia myöskin ja kutsui mua "umpihulluksi", joka ei edes ansaitsisi seurustelusuhdetta.
Mua alkoi jotenkin väsyttää se jatkuva nälviminen ja itsetunto meni tosi alas, kun hän ei siis myöskään kannustanutkaan missään. Kuulemma hänen puolisonsakin ajatteli, etten ole riittävän hyvää seuraa hänen vaimolleen. Kun asia tuli puheeksi, niin pian sen jälkeen hän dumppasi mut kokonaan elämästään. :(
Vierailija kirjoitti:
Ei mielestäni ole mitään outoa. Helposti vanhat kaverisuhteet loppuu ja nopeasti huomaakin että ei ole ketään jota voisi kutsua esim kahvilla käymään.
Niin, ihan liian helposti ja se on surullista. Tosi surullista.
Aika outo kommentti kaveriltasi. Olisit sanonut että on mukavaa että hänellä on töykeydestään huolimatta laaja ystäväpiiri.
Minusta ystävien tai kaverien määrä riippuu myös elämäntilanteesta ja iästä.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole outoa. Ei vain ole tavannut ketään sellaisissa tilanteissa, että olisi tutustunut kaveriksi asti. Toisen ihmisen pyytäminen kahdestaan johonkin kaverimielessä on oikeastaan yhtä vaikeaa, kuin treffien ehdottelu.
Tuossa olet oikeassa.
Jos menet johonkin etsitäänystävää.com tyyppiselle sivustolle ja alat laittelemaan viestejä muille yksinäisille ihmisille niin huomaat nopeasti että he eivät lopulta uskalla tavata.
Moni muuttuu mykäksi siinä vaiheessa kun ehdotat tapaamista.
Monella yksinäisellä on todella suuri kynnys ottaa se riski että sen uuden tyypin kanssa ei ehkä olekaan niitä kaverikemioita, jääkö toinen riesaksi? Tuo mietityttää kyllä itseäkin, mitä jos ei tule yhtään toimeen tyypin kanssa ja hän haluaisi edelleen tavata uudelleen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mielestäni ole mitään outoa. Helposti vanhat kaverisuhteet loppuu ja nopeasti huomaakin että ei ole ketään jota voisi kutsua esim kahvilla käymään.
Kieltämättä ne vahvimmat kaveriehdokkaat olisivat joko työpaikalta tai lukioajoilta. Olen asunut välissä ulkomailla, joten nuoren aikuisuuden kaverini asuvat muualla kuin Suomessa. Se ainoa kaverini yritti jatkuvalla syötöllä diagnosoida mulle ties mitä poikkeamia, persoonallisuushäiriöepäilyjä ja syndroomia myöskin ja kutsui mua "umpihulluksi", joka ei edes ansaitsisi seurustelusuhdetta.
Mua alkoi jotenkin väsyttää se jatkuva nälviminen ja itsetunto meni tosi alas, kun hän ei siis myöskään kannustanutkaan missään. Kuulemma hänen puolisonsakin ajatteli, etten ole riittävän hyvää seuraa hänen vaimolleen. Kun asia tuli puheeksi, niin pian sen jälkeen hän dumppasi mut kokonaan elämästään. :(
No, siinä sekopäässä et mitään menettänyt.
Minulla ei ole koskaan ollut oikein kavereita. Outoa minussa voi olla paljonkin ja olen umpihullu nykyisin, mutta sitä tuskin kovin helposti on nähnyt kukaan, tylsyyttä lukuun ottamatta.
Lisään vielä: se mut dumpannut kaverini _itse_ ramppaa terapioissa monta kertaa viikossa ja on ollut vuosikausia jatkuvalla psyykenlääkityksellä. Hieman katkeraksi vetää; toisaalta olen saanut sen dumppaamisen jälkeen selviteltyä omia ajatuksiani ja se ystävyys oli oikeasti minullekin hieman kuluttavaa, vaikka hänestä pidänkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän niissä usein jotain vikaa on. Esim mä olen mt-ongelmainen ja kavereita löytyy tasan 1 kpl. Hänkin 40 vuotta vanhempi kuin minä. Oman ikäisistä en ole saanut seuraa vuosikausiin, en osaa keskustella ihmisten kanssa, ja varsinkin oman ikäisteni kanssa tuntuu ettei ole mitään yhteistä. En tunne itseni lisäksi ketään kenellä olisi vain yksi kaveri. En kehtaa tai oikeastaan näe mitään syytäkään olla esim Facebookissa sillä mulla olisi siellä tasan kaksi kaveria; äitini ja veljeni. Joo ei kiitos, en lähde sinne nolaamaan itseäni kun kaikilla muilla on satoja kavereita :(
Itselläni hyvin pitkälti samanlainen tilanne. Nuorempana (olen nyt 35-vuotias) jotenkin jaksoi enemmän, ja ystäviä & kavereita oli ihan kiitettävästi. Muutaman hyvin kitkerän kokemuksen jälkeen, joissa koin jääneeni hyväksikäytetyksi ja vähätellyksi, ystävyyssuhteet sitten vähä kerrallaan jäivät. En jaksanut enää panostaa sellaisiin suhteisiin, joista en ehkä ollutkaan 100% varma. Nyt ystäviä on kaksi, enkä heitäkään näe jatkuvasti. Onneksi yksinolo ei ole koskaan ollut ongelma.
Ei minusta siinä ole mitään väärää tai kummallista, jos ystäviä ei hirveästi olekaan. Ei se välttämättä ole aina edes mikään oma päätös, vaan voi johtua monestakin eri asiasta. Ymmärrän tosi hyvin tuon, että hieman häpeilet koulutus- ja työtaustaasi. Aika moni tekee hyvin nopeasti johtopäätöksiä, jotka eivät välttämättä ole mitenkään sidoksissa tosielämään - liian usealle juuri työ tai koulutus kun ovatkin jotain statussymboleita, eikä niiden ohitse edes pyritä näkemään ihmistä siellä taustalla. Mutta älä häpeä itseäsi. Olet paljon muutakin kuin työpaikkasi. Vanhempiisi et myöskään voi vaikuttaa. Jos joku ei kanssasi halua olla ystävä vanhempiesi/työhistoriasi takia, niin se kertonee jo paljon ko. henkilöstä.
Tuskin mikään persoonallisuushäiriöinen olet. Ehkäpä vain introvertti, tai asosiaalinen. Toki jos tuntuu siltä, että sosiaaliset tilanteet ylipäätään ovat jatkuvasti hirveän kuormittavia, niin apua voi hakea. Muussa tapauksessa, haters gonna hate. Aika julmalta kuulosti tuo "ystäväsi" kommentti, toivottavasti et ota siitä liiaksi itseesi. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän niissä usein jotain vikaa on. Esim mä olen mt-ongelmainen ja kavereita löytyy tasan 1 kpl. Hänkin 40 vuotta vanhempi kuin minä. Oman ikäisistä en ole saanut seuraa vuosikausiin, en osaa keskustella ihmisten kanssa, ja varsinkin oman ikäisteni kanssa tuntuu ettei ole mitään yhteistä. En tunne itseni lisäksi ketään kenellä olisi vain yksi kaveri. En kehtaa tai oikeastaan näe mitään syytäkään olla esim Facebookissa sillä mulla olisi siellä tasan kaksi kaveria; äitini ja veljeni. Joo ei kiitos, en lähde sinne nolaamaan itseäni kun kaikilla muilla on satoja kavereita :(
Ihan feikkiähän se touhu on esim. juuri Facebookissa. Itselläni tasan 2 ystävää (kirjoitukseni tuossa ylempänä), mutta "kavereita" somessa kuitenkin yli 300. Ihan huuhaata. En usko, että ystäviäni lukuunottamatta kenelläkään näistä kolmestasadasta värähtäisi eväkään, jos vaikka potkaisisin tyhjää. Ei kannata liikaa miettiä näitä somejuttuja, nehän ovat aina silkkaa kulissia. Jaetaan vain ne parhaat hetket ja selfiet ja samalla koetaan alemmuudentunnetta siitä, että kaikilla muilla menee niin paljon paremmin (vaikka koskaan ei voi tietää).
Mitään et kyllä menetä "fesettömänä," paljon antoisampia keskusteluja & forumeita löytyy esim. Redditistä. :)
Minusta on outoa ja surullista jos ihmisellä ei olisi ketään: ystäviä, kavereita, puolisoa, lapsia, etäiset välit sukuun. Ihminen on laumaeläin. Voi se lauma olla pienikin, mutta ei kenenkään pitäisi olla ihan yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulisin, että monilla yksinäisillä on ongelmana liian suuret vaatimukset ystävyyden suhteen. Koetaan, että ystävyyden täytyisi olla kaiken kattavaa ja täydellistä, pitäisi olla "sydänystäviä". Toisilla sitten taas on monia ystäviä, jonkun kanssa käydään lenkillä, toisen kanssa jaetaan huolia lapsista, kolmannen kanssa käydään taidenäyttelyissä jne.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni hyvin pitkälti samanlainen tilanne. Nuorempana (olen nyt 35-vuotias) jotenkin jaksoi enemmän, ja ystäviä & kavereita oli ihan kiitettävästi. Muutaman hyvin kitkerän kokemuksen jälkeen, joissa koin jääneeni hyväksikäytetyksi ja vähätellyksi, ystävyyssuhteet sitten vähä kerrallaan jäivät. En jaksanut enää panostaa sellaisiin suhteisiin, joista en ehkä ollutkaan 100% varma. Nyt ystäviä on kaksi, enkä heitäkään näe jatkuvasti. Onneksi yksinolo ei ole koskaan ollut ongelma.
Ei minusta siinä ole mitään väärää tai kummallista, jos ystäviä ei hirveästi olekaan. Ei se välttämättä ole aina edes mikään oma päätös, vaan voi johtua monestakin eri asiasta. Ymmärrän tosi hyvin tuon, että hieman häpeilet koulutus- ja työtaustaasi. Aika moni tekee hyvin nopeasti johtopäätöksiä, jotka eivät välttämättä ole mitenkään sidoksissa tosielämään - liian usealle juuri työ tai koulutus kun ovatkin jotain statussymboleita, eikä niiden ohitse edes pyritä näkemään ihmistä siellä taustalla. Mutta älä häpeä itseäsi. Olet paljon muutakin kuin työpaikkasi. Vanhempiisi et myöskään voi vaikuttaa. Jos joku ei kanssasi halua olla ystävä vanhempiesi/työhistoriasi takia, niin se kertonee jo paljon ko. henkilöstä.
Tuskin mikään persoonallisuushäiriöinen olet. Ehkäpä vain introvertti, tai asosiaalinen. Toki jos tuntuu siltä, että sosiaaliset tilanteet ylipäätään ovat jatkuvasti hirveän kuormittavia, niin apua voi hakea. Muussa tapauksessa, haters gonna hate. Aika julmalta kuulosti tuo "ystäväsi" kommentti, toivottavasti et ota siitä liiaksi itseesi. Tsemppiä!
ymmärtääkseni se asosiaalinen on jo pahemmanlaatuinen persoonallisuushäiriö kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni hyvin pitkälti samanlainen tilanne. Nuorempana (olen nyt 35-vuotias) jotenkin jaksoi enemmän, ja ystäviä & kavereita oli ihan kiitettävästi. Muutaman hyvin kitkerän kokemuksen jälkeen, joissa koin jääneeni hyväksikäytetyksi ja vähätellyksi, ystävyyssuhteet sitten vähä kerrallaan jäivät. En jaksanut enää panostaa sellaisiin suhteisiin, joista en ehkä ollutkaan 100% varma. Nyt ystäviä on kaksi, enkä heitäkään näe jatkuvasti. Onneksi yksinolo ei ole koskaan ollut ongelma.
Ei minusta siinä ole mitään väärää tai kummallista, jos ystäviä ei hirveästi olekaan. Ei se välttämättä ole aina edes mikään oma päätös, vaan voi johtua monestakin eri asiasta. Ymmärrän tosi hyvin tuon, että hieman häpeilet koulutus- ja työtaustaasi. Aika moni tekee hyvin nopeasti johtopäätöksiä, jotka eivät välttämättä ole mitenkään sidoksissa tosielämään - liian usealle juuri työ tai koulutus kun ovatkin jotain statussymboleita, eikä niiden ohitse edes pyritä näkemään ihmistä siellä taustalla. Mutta älä häpeä itseäsi. Olet paljon muutakin kuin työpaikkasi. Vanhempiisi et myöskään voi vaikuttaa. Jos joku ei kanssasi halua olla ystävä vanhempiesi/työhistoriasi takia, niin se kertonee jo paljon ko. henkilöstä.
Tuskin mikään persoonallisuushäiriöinen olet. Ehkäpä vain introvertti, tai asosiaalinen. Toki jos tuntuu siltä, että sosiaaliset tilanteet ylipäätään ovat jatkuvasti hirveän kuormittavia, niin apua voi hakea. Muussa tapauksessa, haters gonna hate. Aika julmalta kuulosti tuo "ystäväsi" kommentti, toivottavasti et ota siitä liiaksi itseesi. Tsemppiä!
ymmärtääkseni se asosiaalinen on jo pahemmanlaatuinen persoonallisuushäiriö kuitenkin.
Joo, olet oikeassa, piti itsekin käydä vähän googlailemassa. Englannin kielessä on olemassa termit "asocial" ja "antisocial" jotka hieman poikkeavat toisistaan: "asocial is a disinterest for social situations, and anti-social is behaviors that harm or lack consideration for others. It's very passive (disinterest) vs active (cause harm)."
Ilmeisesti suomeksi ei käänny ihan samalla tavalla, vaan on olemassa vain "epäsosiaalinen" (ts. antisocial).
Joskus ulkopuolinen huomaa selvästi missä mättää. Siis jos kyseinen yksinäinen tapaa paljon ihmisiä, mutta kukaan ei halua kaveerata. Anoppini ja tätini ovat kumpikin tahoillaan yksinäisiä seiskakymppisiä. Puheliaita, mukana monessa yhdistyksessä. Mutta kumpikin munailee. Täti rupeaa yhtäkkiä aggressiivisesti kehumaan. Jos on puhe esim.jostain paikallisesta merkkihenkilöstä, täti sanoo että hänpä tuntee oikeasti merkittävän pääjohtajan. Ja kertoo tämän anekdoottina että hän laittoi ne paikoilleen, mokomat pikkukaupungin nousukkaat. Ja suree kun ei ole kivaa kaveria. Anoppi taas on mallia ilkeä keittiöpsykologi. Menee kahville ja utelee toisen elämän ja alkaa analysoida: sä olet jotenkin niin riippuvainen siitä pojastasi, niin hän on ainoa lapsi, ei ihme että on ongelmia kun on niin itsekkäitä ne.... Jollekin kaverille oli psykologi sanonut että anopin kaltaisen kanssa ei ole hyvä olla tekemisissä.
Kumpikin saisi yhden taipumuksen karsittuaan enemmän niitä kaivattuja ystäviä.
Ei välttämättä, etenkin siis jos kaveriton elämä on oma valinta.
Itse tutustuin joskus ihmiseen, jolla ei ollut ystäviä (joitain etäisempiä kavereita kyllä) ja oli siis vasten tahtoaan ystävätön.
Noh, myöhemmin selvisi, miksi oli niin yksin ja miksei ole saanut pysyviä ystävyyssuhteita...
Kadun katkerasti sitä päivää, kun häneen tutustuin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni hyvin pitkälti samanlainen tilanne. Nuorempana (olen nyt 35-vuotias) jotenkin jaksoi enemmän, ja ystäviä & kavereita oli ihan kiitettävästi. Muutaman hyvin kitkerän kokemuksen jälkeen, joissa koin jääneeni hyväksikäytetyksi ja vähätellyksi, ystävyyssuhteet sitten vähä kerrallaan jäivät. En jaksanut enää panostaa sellaisiin suhteisiin, joista en ehkä ollutkaan 100% varma. Nyt ystäviä on kaksi, enkä heitäkään näe jatkuvasti. Onneksi yksinolo ei ole koskaan ollut ongelma.
Ei minusta siinä ole mitään väärää tai kummallista, jos ystäviä ei hirveästi olekaan. Ei se välttämättä ole aina edes mikään oma päätös, vaan voi johtua monestakin eri asiasta. Ymmärrän tosi hyvin tuon, että hieman häpeilet koulutus- ja työtaustaasi. Aika moni tekee hyvin nopeasti johtopäätöksiä, jotka eivät välttämättä ole mitenkään sidoksissa tosielämään - liian usealle juuri työ tai koulutus kun ovatkin jotain statussymboleita, eikä niiden ohitse edes pyritä näkemään ihmistä siellä taustalla. Mutta älä häpeä itseäsi. Olet paljon muutakin kuin työpaikkasi. Vanhempiisi et myöskään voi vaikuttaa. Jos joku ei kanssasi halua olla ystävä vanhempiesi/työhistoriasi takia, niin se kertonee jo paljon ko. henkilöstä.
Tuskin mikään persoonallisuushäiriöinen olet. Ehkäpä vain introvertti, tai asosiaalinen. Toki jos tuntuu siltä, että sosiaaliset tilanteet ylipäätään ovat jatkuvasti hirveän kuormittavia, niin apua voi hakea. Muussa tapauksessa, haters gonna hate. Aika julmalta kuulosti tuo "ystäväsi" kommentti, toivottavasti et ota siitä liiaksi itseesi. Tsemppiä!
ymmärtääkseni se asosiaalinen on jo pahemmanlaatuinen persoonallisuushäiriö kuitenkin.
Joo, olet oikeassa, piti itsekin käydä vähän googlailemassa. Englannin kielessä on olemassa termit "asocial" ja "antisocial" jotka hieman poikkeavat toisistaan: "asocial is a disinterest for social situations, and anti-social is behaviors that harm or lack consideration for others. It's very passive (disinterest) vs active (cause harm)."
Ilmeisesti suomeksi ei käänny ihan samalla tavalla, vaan on olemassa vain "epäsosiaalinen" (ts. antisocial).
En sinänsä ole asosiaalinenkaan; introvertti ja ujo kylläkin, vaikka niitäkin piirteitä peittelen. Tykkään ihmisistä lähtökohtaisesti ja olen erittäin lojaali, mutta tunnen useista syistä voimakasta alemmuuskompleksia useallakin rintamalla. Olen opiskellut ihan hyvässä yliopistossa, mutta se "parempi" tutkinto on kesken. Toinen tutkinto löytyy, mutta se on surkeampi.
Työpaikka on varmaan ulkopuoliselle ihan ok:lta kuulostava, mutta ei se vastaa koulutustani ja olen jumittanut samassa työssä pitkään (en ole koskaan luonut uraa, vaan jämähtänyt siihen ekaan vakituiseen työhöni vuosikausiksi). Inhoan omaa ulkonäköäni, vaikka olen kuulemma ihan ok-näköinen ja olen hoikka. Tosiaan lapsuudenperheenikin on keskivertoon verrattuna erikoinen ja varsinkin äitini kertoo yksityisasioitaan todella avoimesti somessa.
Tulee vain sellainen olo ihmisten seurassa, että pelkään niiden mielessään halveksivan mua, joten kohteliaasti sitten pidän tosi matalaa profiilia. Olen kyllä lojaali, mutta alan olla hieman katkeroitunut tässä vähitellen. :/
Vierailija kirjoitti:
Ei välttämättä, etenkin siis jos kaveriton elämä on oma valinta.
Itse tutustuin joskus ihmiseen, jolla ei ollut ystäviä (joitain etäisempiä kavereita kyllä) ja oli siis vasten tahtoaan ystävätön.
Noh, myöhemmin selvisi, miksi oli niin yksin ja miksei ole saanut pysyviä ystävyyssuhteita...
Kadun katkerasti sitä päivää, kun häneen tutustuin.
Jos yritän tosi karun kriittisesti miettiä itseäni, niin olen useimpien seurassa etäinen ja ystävällinen, mutta en juurikaan anna itsestäni mitään irti. En tykkää toisaalta lainkaan juoruilustakaan ym., enkä ole lainkaan kateellinen tai uteliaskaan. Häpeän omaa huumoriakin, joten yleensä itsekritiikkini saa sen aikaan, että olen kohteliaan etäinen vain. Jos huumorintaju sattuisi olemaan samanlainen, niin oon ihan hauskaa seuraa samanhenkiselle varmaankin. Tosin jos tunnen hyvin jonkun, niin saatan ehkä joskus surkutella elämääni liikaa. Lisäksi ihmiset hermostuvat, kun alan valittaa ulkonäöstäni heille. Syytä en siihen tajua, sillä se mun tunne on aito. Inhoan itseäni fyysisesti, mutten saisi puhua siitä kenellekään. En tosin sellaisiakaan juttuja kovin usein puhu. Muuten lienen ihan normaali (?).
Vierailija kirjoitti:
Ainoa kaverini sanoi, että olen outo ja mahdollisesti persoonallisuushäiriöinen, kun en "kykene pitämään yllä" ystävyyssuhteita. Noin hän sanoi, vaikken ole edes yrittänyt panostaa mihinkään sosiaaliseen elämään. Lopulta olin hänen jatkuvan nälvimisensä ja halveksintansa kohde huolineni ja hän katkaisi välit muhun.
Itse pidin hänestä ja hänellä itsellään on ainakin kymmenisen kaveria, pari ystävääkin. En vain jaksanut pitää yllä kaveruutta ihmisiin, joiden kanssa nyt ei aivan "täydellisesti" synkannut ja koen, etten nyt itsekään viitsi tyrkyttää seuraani muille. Hän oli poikkeus ja hänestä pidin, vaikka hän itse oli todella vaikea ja oikukas välillä. Lisäksi häpeän hieman rikkonaista koulutus- ja työuraani, ulkonäköäni (oon omasta mielestäni ruma) sekä liian erikoista perhettäni (vanhempani ovat hieman erikoisia ja boheemeja taiteilijatyyppejä). Kuka on oikeassa ja mikä auttaisi tilanteessani?
Tummennetut kohdat pätevät myös muhun. En jaksa nähdä vaivaa ihmissuhteiden ylläpitoon, sillä en useimmiten koe sitä palkitsevana. Kyse ei ole siitä, etten pitäisi ihmisistä, vaan siitä etten saa heidän kanssaan olemisesta oikein mitään. Saatan pitää jotakuta tosi hyvänä ja mukavana tyyppinä, haluamatta kuitenkaan olla hänen kaverinsa.
Jännitän sosiaalisia tilanteita ja pidän itseäni vähän kelvottomana ihmissuhteisiin, esimerkiksi liian ailahtelevana: en jaksa olla tasaisen seurallinen, kiinnostunut tai kiinnostava.
Kouluaikoina mulla oli joskus kavereita, mutta yleensä he jossain vaiheessa lakkasivat olemasta kavereitani kertomatta syytä, mikä oli hämmentävää. En vieläkään tiedä, mitä tein väärin, jos mitään. Ehkä olin silloin liian puhelias ja utelias?
En mielestäni kärsi nykyisestä tilanteesta, eikä ole kukaan muukaan arvostellut. Kukaan ei taida edes tuntea mua niin hyvin, että voisi arvostella ihmissuhdetaitojani.
Ainoita "kavereitani" ovat lähisukulaiseni, ja joskus tapaan muita ihmisiä heidän kauttaan, mutta olen tilanteissa ihan vapaaehtoisesti vain sivuhenkilö.
(Sori vain hyödytön avautuminen...)
Ei mielestäni ole mitään outoa. Helposti vanhat kaverisuhteet loppuu ja nopeasti huomaakin että ei ole ketään jota voisi kutsua esim kahvilla käymään.