Jos joutuu psykiatriselle osastolle masennuksen takia, onko pakko aloittaa lääkitys?

jos yrität karata se riittää perusteeksi pakkolääkinnälle

se että olet. vaaraksi itsellesi voi tarkoittaa ihan mitä vaan

Jos menet vapaaehtoisesti suljetulle osastolle, luulisin ettei sinua pakkolääkitä.

Olen ollut vakavan masennuksen takia osastolla.

Jorvissa P2 osastolla oli ainakin asiallinen henkilökunta. Kohtelivat potilaita ihan tavallisina ihmisinä kuten kuuluukin. P2 taitaa olla lievä osasto. Siellä oli todella vapaa ohjelma. Ruokailut oli säännöllisesti. Oli kirjoja, pelejä ja televisio.

Omia kännyköitä sai pitää jatietokoneet.

Riippuen muista potilaista ja heidän mielialasta heistä sai seuraa. Minulla on vieläkin 2 kaveria niiltä ajoilta.

Toinen paikka oli hieman ikävämpi, mutta ei siellä mitään pahaakaan tapahtunut.

Sanon tämän lähipiirin suljetulla osastolla käyntejä useita sivusta seuranneenna: yleensä se, että suljetulle joutuu, on merkki siitä, että on kyseessä tosi vakava paikka. Silloin potilaan oma kyky arvioida omaa olotilaansa on yleensä niin pahasti heikentynyt, ettei siihen kannata enää luottaa. Omassa kaveripiirissä pakkohoitoon on joutunut maniavaiheessa oleva bipolaari, psykoottinen bipolaari ja itsemurhavaarassa oleva vakavasti masentunut.

Jokaisen kohdalla vasta sitoutuminen lääkehoitoon yhdessä terapian ym. kuntouttavan toiminnan kanssa on auttanut pääsemään jaloilleen. Eräskin tuttu taisteli hoitovastaisena yli viisi vuotta rimpuille osastojaksojen ja "normaalin" elämän välillä heiluen edestakaisin manian, masennuksen ja psykoottisten jaksojen välillä. Lopulta hän "antoi periksi" ja alkoi syödä lääkkeensä ja voi nyt paremmmin kuin ehkä kymmeneen vuoteen. Minusta tuntuu kuin tuttu ihminen olisi lopulta tullut takaisin ja myös omien sanojensa mukaan elämä alkaa nyt tuntua taas jotenkin edes normaalilta. 

Kannattaa myös muistaa, että etenkin kroonisissa mielenterveyden häiriötiloissa ja psykoottisissa jaksoissa aivoissa tapahtuu myös vaurioita, joista osa on myös melko pysyviä, osa voi korjaantua hyvissä olosuhteissa, mutta hitaasti, joten lääkkettömyys ei todellakaan aina ole mikään aivojen suojelun tae! Jos lähipiiri selvästi antaa viestiä, että nyt menee liian lujaa, kannattaa sitä AINA kuunnella, sillä voi olla, ettei oma arviointikyky ole itsensä arviointiin sillä hetkellä riittävä. Tsemppiä kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Sanon tämän lähipiirin suljetulla osastolla käyntejä useita sivusta seuranneenna: yleensä se, että suljetulle joutuu, on merkki siitä, että on kyseessä tosi vakava paikka. Silloin potilaan oma kyky arvioida omaa olotilaansa on yleensä niin pahasti heikentynyt, ettei siihen kannata enää luottaa. Omassa kaveripiirissä pakkohoitoon on joutunut maniavaiheessa oleva bipolaari, psykoottinen bipolaari ja itsemurhavaarassa oleva vakavasti masentunut.

Jokaisen kohdalla vasta sitoutuminen lääkehoitoon yhdessä terapian ym. kuntouttavan toiminnan kanssa on auttanut pääsemään jaloilleen. Eräskin tuttu taisteli hoitovastaisena yli viisi vuotta rimpuille osastojaksojen ja "normaalin" elämän välillä heiluen edestakaisin manian, masennuksen ja psykoottisten jaksojen välillä. Lopulta hän "antoi periksi" ja alkoi syödä lääkkeensä ja voi nyt paremmmin kuin ehkä kymmeneen vuoteen. Minusta tuntuu kuin tuttu ihminen olisi lopulta tullut takaisin ja myös omien sanojensa mukaan elämä alkaa nyt tuntua taas jotenkin edes normaalilta. 

Kannattaa myös muistaa, että etenkin kroonisissa mielenterveyden häiriötiloissa ja psykoottisissa jaksoissa aivoissa tapahtuu myös vaurioita, joista osa on myös melko pysyviä, osa voi korjaantua hyvissä olosuhteissa, mutta hitaasti, joten lääkkettömyys ei todellakaan aina ole mikään aivojen suojelun tae! Jos lähipiiri selvästi antaa viestiä, että nyt menee liian lujaa, kannattaa sitä AINA kuunnella, sillä voi olla, ettei oma arviointikyky ole itsensä arviointiin sillä hetkellä riittävä. Tsemppiä kaikille!

Ymmärrän kyllä mitä haet takaa ja aikanaan suljetulla vapaaehtoisesti olleena näin kyllä yhtä ja toista. Korostan kuitenkin vielä omalla kohdallani että en missään nimessä ole hoitovastainen. Päin vastoin, olen käynyt traumaterapiassa vuosia ja nähnyt ihan valtavasti vaivaa hoitaakseni itseäni. Olen nähnyt myös sen mitä vuosien mielialalääkkeiden käyttö tekee. Käyn osa-aikatyössä, opiskelen sivutoimisesti ja minulla on perhe. En ole yksinkertaisesti suostunut luovuttamaan, etenkin kun oma äitini on lähtenyt oman käden kautta. Tiedän siis senkin, että jo tätä ja omaa lapsuutta tarkastellen riski itsemurhaan on suuri. Ja siksi välillä pelkään itseäni ja oloani. Oloni on varmaan 300 päivää vuodessa ns. normaali, mutta edelleen nämä tosi huonot olot tuntuu tulevan puskista.

Näin lääkärit väittävät, mutta valitettavasti ei pidä paikkaansa. Monet saavat pitkiä ja tosi hankaliakin vieroitusoireita nimenomaan ssri lääkkeistä, jopa pahempia kuin huumevieroituksessa. Eivät tietenkään kaikki, mutta yllättävän moni.

Ilmiötä tutkitaan maailmalla, mutta tietääkseni ei vielä Suomessa. Kun lääkkeitä kehitetään, tutkitaan vaan lyhyen aikavälin (yleensä 4 kk) vaikutuksia, mutta ei pitkäaikaisvaikutuksia eikä lopetusoireita.