Onko normaalia, jos 3-kymppisenä ärsyttää se, että nuoruus on ohi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole tuntenut noin. Mutta elinkin hyvän ja vauhdikkaan nuoruuden; seikkailin, matkustelin, opiskelin, juhlin, tein monenlaista työtä ja nautin elämästä. Oli mulla toki myös jokunen kriisi nuoruudessa.

Omalla kohdallani ratkaisevaa oli muuttaa pois kotipaikkakunnalta ja tehdä itse omat ratkaisut siitä, miten elää. Näin taustani eivät määritelleet aivan kaikkea varhaisaikuisuudessani.

Mulla on ystäviä, jotka ovat eläneet kolmekymppiseksi asti sellaista elämää, jota heiltä on odotettu. Osa heistä kokee nuoruutensa menneen hukkaan.

Sama. Itse elin juuri niinkuin halusin ja tein mitä halusin. Olen lähinnä helpottunut kun kukaan ei enää soittele joka viikonloppu johonkin eikä tarvitse miettiä miten "tilaisuuksiin on tartuttava ja mentävä nyt etten kadu myöhemmin!" koska ne on tehnyt jo kaikki.. En muistele edes kaiholla, vaikka tosi hauskaa olikin ja ihmiset joille kerron elämästäni ovat välillä järkyttyneitä miten uskalsin yhtäkkiä sanoa itseni irti ja muuttaa ulkomaille jne. Sitten on kavereita jotka eivät uskaltaneet ja itkenyt kun "enää ei voi.."

Joo. Olin ihan helvetin nössö, kun en katkaissut psykoterapiaa ja hoitosuhdetta psykiatrian klinikalla lähteäkseni opiskelijavaihtoon. Olisin todella voinut sekoilla ulkomailla.

Ihan omia valintoja.

Olen jutellut monien 50-vuotiaiden komeiden ja varakkaiden miesten kanssa.

Onneksi minulla on oma puoliso..

Kaikki nämä miehet haluavat vain 20-25 v nättiä naisia.

Ja niitä myös saavat.

Jutellessa tulee semmoinen olo että itseltä(hoikka ja kaunis 50v. nainen) on parasta ennen mennyt jo..

50v naista pidetään esim katkerana ja kait frigidinäkin..mut kaunis merkkaa näille nuorata.

Ovat vielä kivoja ja älykkäitä miehiä...:(

En ees eti uutta kumppania..ajatuskin nostaa karvat pystyyn

Enpä tuedä, mutta minusta tuntuu, että varsinkin vanhempien naisten kuvitellaan olevan tyhmiä, avuttomia kanoja jotka eivät elämässään ole muuta olleet kuin hellan äärellä. Eli ikäänkuin mielikuvissa nollaantuu menneisyys. Ehkä jollakin on äiti tai sukulainen tuollainen, mutta tavallista on, että vanhemnat naiset ovat joutuneet elämässä moniin koviin paikkoihin

Ja siksi eivät ole avuttomia.

Silti heitä väheksytään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole tuntenut noin. Mutta elinkin hyvän ja vauhdikkaan nuoruuden; seikkailin, matkustelin, opiskelin, juhlin, tein monenlaista työtä ja nautin elämästä. Oli mulla toki myös jokunen kriisi nuoruudessa.

Omalla kohdallani ratkaisevaa oli muuttaa pois kotipaikkakunnalta ja tehdä itse omat ratkaisut siitä, miten elää. Näin taustani eivät määritelleet aivan kaikkea varhaisaikuisuudessani.

Mulla on ystäviä, jotka ovat eläneet kolmekymppiseksi asti sellaista elämää, jota heiltä on odotettu. Osa heistä kokee nuoruutensa menneen hukkaan.

Sama. Itse elin juuri niinkuin halusin ja tein mitä halusin. Olen lähinnä helpottunut kun kukaan ei enää soittele joka viikonloppu johonkin eikä tarvitse miettiä miten "tilaisuuksiin on tartuttava ja mentävä nyt etten kadu myöhemmin!" koska ne on tehnyt jo kaikki.. En muistele edes kaiholla, vaikka tosi hauskaa olikin ja ihmiset joille kerron elämästäni ovat välillä järkyttyneitä miten uskalsin yhtäkkiä sanoa itseni irti ja muuttaa ulkomaille jne. Sitten on kavereita jotka eivät uskaltaneet ja itkenyt kun "enää ei voi.."

Joo. Olin ihan helvetin nössö, kun en katkaissut psykoterapiaa ja hoitosuhdetta psykiatrian klinikalla lähteäkseni opiskelijavaihtoon. Olisin todella voinut sekoilla ulkomailla.

Ihan omia valintoja.

Kaikilla ei ole koskaan samoja mahdollisuuksia. Silloin ei myöskään voi tehdä samoja valintoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietysti myös markkina-arvo tippuu naisella huomattavasti, kun on 40.

Tippuu se miehelläkin. Tai eihän se varsinaisesti kummallakaan mihinkään tipu, ne itsestä kiinnostuneet vaan on just yhtä rupsahtaneita mitä sitä itsekin on ja siinä sitä on ainakin hetkeksi tekemistä että oppii viehättymään ei_niin_timmistä kropasta ja valahtaneista kasvonpiirteistä. 

Onpa pirteää juttua!

Missä teidän arvonne ovat? Elämä.ei ole ulkonäöstä eikä iästä kiinni.

Kolmekymppinen on vielä aivan kakara.Niin sitä itsekin kuvitteli siinä iässä.Katsotaan kun kuluu vielä parikymmentä vuotta sitten alkaa jo vituttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole tuntenut noin. Mutta elinkin hyvän ja vauhdikkaan nuoruuden; seikkailin, matkustelin, opiskelin, juhlin, tein monenlaista työtä ja nautin elämästä. Oli mulla toki myös jokunen kriisi nuoruudessa.

Omalla kohdallani ratkaisevaa oli muuttaa pois kotipaikkakunnalta ja tehdä itse omat ratkaisut siitä, miten elää. Näin taustani eivät määritelleet aivan kaikkea varhaisaikuisuudessani.

Mulla on ystäviä, jotka ovat eläneet kolmekymppiseksi asti sellaista elämää, jota heiltä on odotettu. Osa heistä kokee nuoruutensa menneen hukkaan.

Sama. Itse elin juuri niinkuin halusin ja tein mitä halusin. Olen lähinnä helpottunut kun kukaan ei enää soittele joka viikonloppu johonkin eikä tarvitse miettiä miten "tilaisuuksiin on tartuttava ja mentävä nyt etten kadu myöhemmin!" koska ne on tehnyt jo kaikki.. En muistele edes kaiholla, vaikka tosi hauskaa olikin ja ihmiset joille kerron elämästäni ovat välillä järkyttyneitä miten uskalsin yhtäkkiä sanoa itseni irti ja muuttaa ulkomaille jne. Sitten on kavereita jotka eivät uskaltaneet ja itkenyt kun "enää ei voi.."

Mutta edessäsi on ehkä järkytys. Jossakinvaiheessa huomaat nuorempien suhtautuvan sinuun alentuvasti. Luulevat, että olet viettänyt koko elämäsi kuten vietät sen iäkkäämpänä. Nuoremmat luulevat keksineensä asiat jotka keksittiin jo aikoja sitten. Sinulle jakaa elämän viisauksia nuoremmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole tuntenut noin. Mutta elinkin hyvän ja vauhdikkaan nuoruuden; seikkailin, matkustelin, opiskelin, juhlin, tein monenlaista työtä ja nautin elämästä. Oli mulla toki myös jokunen kriisi nuoruudessa.

Omalla kohdallani ratkaisevaa oli muuttaa pois kotipaikkakunnalta ja tehdä itse omat ratkaisut siitä, miten elää. Näin taustani eivät määritelleet aivan kaikkea varhaisaikuisuudessani.

Mulla on ystäviä, jotka ovat eläneet kolmekymppiseksi asti sellaista elämää, jota heiltä on odotettu. Osa heistä kokee nuoruutensa menneen hukkaan.

Sama. Itse elin juuri niinkuin halusin ja tein mitä halusin. Olen lähinnä helpottunut kun kukaan ei enää soittele joka viikonloppu johonkin eikä tarvitse miettiä miten "tilaisuuksiin on tartuttava ja mentävä nyt etten kadu myöhemmin!" koska ne on tehnyt jo kaikki.. En muistele edes kaiholla, vaikka tosi hauskaa olikin ja ihmiset joille kerron elämästäni ovat välillä järkyttyneitä miten uskalsin yhtäkkiä sanoa itseni irti ja muuttaa ulkomaille jne. Sitten on kavereita jotka eivät uskaltaneet ja itkenyt kun "enää ei voi.."

Joo. Olin ihan helvetin nössö, kun en katkaissut psykoterapiaa ja hoitosuhdetta psykiatrian klinikalla lähteäkseni opiskelijavaihtoon. Olisin todella voinut sekoilla ulkomailla.

Ihan omia valintoja.

Kaikilla ei ole koskaan samoja mahdollisuuksia. Silloin ei myöskään voi tehdä samoja valintoja.

Lässynlää. Jokaisen onni ja mielekäs elämä on 98% itsestä kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole tuntenut noin. Mutta elinkin hyvän ja vauhdikkaan nuoruuden; seikkailin, matkustelin, opiskelin, juhlin, tein monenlaista työtä ja nautin elämästä. Oli mulla toki myös jokunen kriisi nuoruudessa.

Omalla kohdallani ratkaisevaa oli muuttaa pois kotipaikkakunnalta ja tehdä itse omat ratkaisut siitä, miten elää. Näin taustani eivät määritelleet aivan kaikkea varhaisaikuisuudessani.

Mulla on ystäviä, jotka ovat eläneet kolmekymppiseksi asti sellaista elämää, jota heiltä on odotettu. Osa heistä kokee nuoruutensa menneen hukkaan.

Sama. Itse elin juuri niinkuin halusin ja tein mitä halusin. Olen lähinnä helpottunut kun kukaan ei enää soittele joka viikonloppu johonkin eikä tarvitse miettiä miten "tilaisuuksiin on tartuttava ja mentävä nyt etten kadu myöhemmin!" koska ne on tehnyt jo kaikki.. En muistele edes kaiholla, vaikka tosi hauskaa olikin ja ihmiset joille kerron elämästäni ovat välillä järkyttyneitä miten uskalsin yhtäkkiä sanoa itseni irti ja muuttaa ulkomaille jne. Sitten on kavereita jotka eivät uskaltaneet ja itkenyt kun "enää ei voi.."

Mutta edessäsi on ehkä järkytys. Jossakinvaiheessa huomaat nuorempien suhtautuvan sinuun alentuvasti. Luulevat, että olet viettänyt koko elämäsi kuten vietät sen iäkkäämpänä. Nuoremmat luulevat keksineensä asiat jotka keksittiin jo aikoja sitten. Sinulle jakaa elämän viisauksia nuoremmat.

Ja miksi minua kiinnostaisi mitä joku muu kuvittelee että olen tai en ole tehnyt? Tuskin tohdin edes kertoakkaan kaikkea.. Se on minun elämäni eikä heidän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole tuntenut noin. Mutta elinkin hyvän ja vauhdikkaan nuoruuden; seikkailin, matkustelin, opiskelin, juhlin, tein monenlaista työtä ja nautin elämästä. Oli mulla toki myös jokunen kriisi nuoruudessa.

Omalla kohdallani ratkaisevaa oli muuttaa pois kotipaikkakunnalta ja tehdä itse omat ratkaisut siitä, miten elää. Näin taustani eivät määritelleet aivan kaikkea varhaisaikuisuudessani.

Mulla on ystäviä, jotka ovat eläneet kolmekymppiseksi asti sellaista elämää, jota heiltä on odotettu. Osa heistä kokee nuoruutensa menneen hukkaan.

Sama. Itse elin juuri niinkuin halusin ja tein mitä halusin. Olen lähinnä helpottunut kun kukaan ei enää soittele joka viikonloppu johonkin eikä tarvitse miettiä miten "tilaisuuksiin on tartuttava ja mentävä nyt etten kadu myöhemmin!" koska ne on tehnyt jo kaikki.. En muistele edes kaiholla, vaikka tosi hauskaa olikin ja ihmiset joille kerron elämästäni ovat välillä järkyttyneitä miten uskalsin yhtäkkiä sanoa itseni irti ja muuttaa ulkomaille jne. Sitten on kavereita jotka eivät uskaltaneet ja itkenyt kun "enää ei voi.."

Joo. Olin ihan helvetin nössö, kun en katkaissut psykoterapiaa ja hoitosuhdetta psykiatrian klinikalla lähteäkseni opiskelijavaihtoon. Olisin todella voinut sekoilla ulkomailla.

Ihan omia valintoja.

Kaikilla ei ole koskaan samoja mahdollisuuksia. Silloin ei myöskään voi tehdä samoja valintoja.

Lässynlää. Jokaisen onni ja mielekäs elämä on 98% itsestä kiinni.

Itsepetos on taitolaji. Tunge nuo menestyksen teologiahöpinät perseeseesi!

Vierailija kirjoitti:

Tyytyväinen kirjoitti:

Joku sanoikin aiemmin että ihminen kokee ikäkriisejä siksi että tuntee ettei ole saavuttanut tiettyjä asioista tiettyyn ikään mennessä. Yleensä parisuhdetta, uraa, lapsia, matkustelua tai ei mitään edellä mainituista. Näinhän se menee..

Olen pian 30 ja suurin kriisi minulla oli 25-vuotiaana kun en ollut vielä hankkinut lapsia. Ja vain sen vuoksi että oli epäkypsänä teininä järkeillyt että hankin ekan lapsen ennen kuin täytän 25. Kriiseilin asiasta jonka olin päättänyt lapsena - jos miettii järjellä niin tosi tarpeeton kriisin paikka.

Nyt minulla olisi suuri kriisi jos en olisi tähän mennessä löytänyt puolisoa - muuta kriisien aihetta en keksi, en vaikka minulla ei ole vieläkään lasta. Ei olla edes yritetty. Lapsena halusin omia lapsia koska ”joskus niitä kuuluu tehdä”. Nyt tiedän että ei kuulu eikä ”kuulu” vaan saa mutta ei ole pakko. Elämä jatkuu silti.

Tähänastisia saavutuksia:

-13 eri työpaikkaa 9 eri alalta.

- ulkomailla asuminen.

- 2 ammattia ja nyt korkeakouluun haku.

- Ulkomaalainen mies.

- Oman pyykinpesukoneen hankkimatta jättäminen. :D (pyykkituvassa ym. teen vielä jonkun enkan tässä sarjassa)

- 5 paikkakunnalla asuminen Suomessa, 14 eri asunnossa.

- pari kertaa olen myynyt/lahjoittanut koko irtaimistoni pois ulkomaille muuton vuoksi ja tajunnut ettei sellaista kuin tunnearvo ole olemassakaan

- etätyö

- kuukuppi

- kirpparilöydöt

Haaveissa:

- Vaihto-opiskelu/asuminen ulkomailla

- oma koti ja kasvimaa

- matkustus Euroopan ulkopuolelle

- enemmän vaellusretkiä

- suunnistuksen aloittaminen

- vapaaehtoistyö

- muutto lähelle omia vanhempia kun he alkavat tarvita apua

- sijoittaminen

- ompelukurssi

Siis oikeasti? Listaat saavutuksiksesi kirpparilöydöt ja kuukupin hankkimisen?

No mitä muuta voi odottaa henkilöltä jonka saavutuksiin kuuluu ulkomaalainen mies?

kääkk'ä kirjoitti:

Kolmekymppinen on vielä aivan kakara.Niin sitä itsekin kuvitteli siinä iässä.Katsotaan kun kuluu vielä parikymmentä vuotta sitten alkaa jo vituttamaan.

Mikä katkera vanha pieru siellä taas nimittelee?

Kolmikymppisenä alkaa rupistumaan ja on pelkkää alamäkeä kuolemaan asti.

Yngwie Malmsteen kirjoitti:

on normaalia, itselläni tuli burn out 33 vuotiaana ja elämä loppui siihen, siitä lähtien elämä o ollut nuoruusvuosien perään haikailua ja yksinäisyyyttä, kaikki kaveritkin alkoi olla 33 vuotiaana jo naimisissa

nyt ikää 47, naimisiin en ole joutunut tai päässyt, töissä en ole, arki täyttä paskaa ja minnekään ei osaa eikä voi mennä, js olisi rahaa, lähtisin ihan turhautumisen takia jo maailmanympärysreissulle vuosikausiksi, tuskin palaisin tänne typerien ihmisten Suomeen

Voih, olisimmepa kaikki niin kuin sinä niin olisi tämä Suomikin paljon mukavampi paikka elää.

Vierailija kirjoitti:

Kolmikymppisenä alkaa rupistumaan ja on pelkkää alamäkeä kuolemaan asti.

Minkä ikäisen ihmisen mielipide tämä on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole tuntenut noin. Mutta elinkin hyvän ja vauhdikkaan nuoruuden; seikkailin, matkustelin, opiskelin, juhlin, tein monenlaista työtä ja nautin elämästä. Oli mulla toki myös jokunen kriisi nuoruudessa.

Omalla kohdallani ratkaisevaa oli muuttaa pois kotipaikkakunnalta ja tehdä itse omat ratkaisut siitä, miten elää. Näin taustani eivät määritelleet aivan kaikkea varhaisaikuisuudessani.

Mulla on ystäviä, jotka ovat eläneet kolmekymppiseksi asti sellaista elämää, jota heiltä on odotettu. Osa heistä kokee nuoruutensa menneen hukkaan.

Sama. Itse elin juuri niinkuin halusin ja tein mitä halusin. Olen lähinnä helpottunut kun kukaan ei enää soittele joka viikonloppu johonkin eikä tarvitse miettiä miten "tilaisuuksiin on tartuttava ja mentävä nyt etten kadu myöhemmin!" koska ne on tehnyt jo kaikki.. En muistele edes kaiholla, vaikka tosi hauskaa olikin ja ihmiset joille kerron elämästäni ovat välillä järkyttyneitä miten uskalsin yhtäkkiä sanoa itseni irti ja muuttaa ulkomaille jne. Sitten on kavereita jotka eivät uskaltaneet ja itkenyt kun "enää ei voi.."

Mutta edessäsi on ehkä järkytys. Jossakinvaiheessa huomaat nuorempien suhtautuvan sinuun alentuvasti. Luulevat, että olet viettänyt koko elämäsi kuten vietät sen iäkkäämpänä. Nuoremmat luulevat keksineensä asiat jotka keksittiin jo aikoja sitten. Sinulle jakaa elämän viisauksia nuoremmat.

Ja miksi minua kiinnostaisi mitä joku muu kuvittelee että olen tai en ole tehnyt? Tuskin tohdin edes kertoakkaan kaikkea.. Se on minun elämäni eikä heidän.

Ei se välttämättä kiinnosta, mutta tuo asenne heijastuu kohteluusi eri paikoissa joissa asioit ja olet. Vähän samaan tyyliin kuin autokaupassa ei palvella naista.

Olen aiemmin ihmetellyt miksi vanhempien ihmisten ääni ei kuulu missään tekemisissä, en enää. Esimerkiksi vanhenpi väestö katsoo tv,tä eniten, mutta silti ohjelmissa ei vanhempia ihmisiä. Tietyssä vaiheessa vanhukset siirtyvät elämään vain suvun ja toisten ikäihmisten pariin. Siirtymä käy kun huomaa iänkarttuessa olevansa ei toivottu henkilö monessa paikassa.

Kyllähän monet jäävät jumittamaankin menneisyyteen, mutta varmasti moni myös haluaa elää ajassa mukana ja tehdäja kokea. Kun on vanhus, todella ja vaikka skeittaa on jo viilee, mutta siinä keski-iässä vain nolo.

Keski-ikä on inhottava aikaa jolloin jokainen intohimoinen ote elämään tulkitaan siksi, että ei hyväksy vanhenemistaan.

Se on ihan ok, että tuossa iässä saattaa tulla tuollaisia ajatuksia. Jokainen tietysti itse päättää, kuinka aikuiseksi haluaa tulla. Aikuisuus on yliarvostettua, kun katsoo kuinka moni menee naama näkkärillä tuolla ulkona. Riittää, että on vastuullinen ihminen, joka osaa hoitaa perus arjentoiminnot, mutta ennen kaikkea osaa leikkiä vielä aikuisenakin.

Nyt kun viisikymppisenä katsoo elämää taakse päin 20 vuoden päähän, niin kokee jotenkin, että silloin oli tosi nuori. Vaihdoin alaa, kun se ensimmäinen ura tuntui merkityksettömältä. Se oli lähinnä pakkomyymistä (en tarkoita puhelinmyyntiä tai kaupan kassaa, vaan palveluiden tyrkyttämistä). Nyt alan vaihto tuntuu mahdottomalta vaihtoehdolta, kun ei viisi-kuusikymppisiä vasta valmistunutta mikään työnantaja palkkaa. Kolmekymppisenä elettiin esikoisen saannin huumaa, toinen lapsi syntyi kun olin 32. Tuntui, että mikään murhe ei saavuta. Oli jollain tavalla maailma on auki- tunne.