Onko normaalia, jos 3-kymppisenä ärsyttää se, että nuoruus on ohi?

Käyttäjä12181 kirjoitti:

Se on ihan ok, että tuossa iässä saattaa tulla tuollaisia ajatuksia. Jokainen tietysti itse päättää, kuinka aikuiseksi haluaa tulla. Aikuisuus on yliarvostettua, kun katsoo kuinka moni menee naama näkkärillä tuolla ulkona. Riittää, että on vastuullinen ihminen, joka osaa hoitaa perus arjentoiminnot, mutta ennen kaikkea osaa leikkiä vielä aikuisenakin.

Minkä takia aikuisuuden muka pitäisi olla ikävää? Itse ainakin arvostan sitä, että rahaa esimerkiksi on nyt enemmän kuin nuorempana. Silloin pääsee vapaammin tekemään kaikenlaisia kivoja juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole tuntenut noin. Mutta elinkin hyvän ja vauhdikkaan nuoruuden; seikkailin, matkustelin, opiskelin, juhlin, tein monenlaista työtä ja nautin elämästä. Oli mulla toki myös jokunen kriisi nuoruudessa.

Omalla kohdallani ratkaisevaa oli muuttaa pois kotipaikkakunnalta ja tehdä itse omat ratkaisut siitä, miten elää. Näin taustani eivät määritelleet aivan kaikkea varhaisaikuisuudessani.

Mulla on ystäviä, jotka ovat eläneet kolmekymppiseksi asti sellaista elämää, jota heiltä on odotettu. Osa heistä kokee nuoruutensa menneen hukkaan.

Sama. Itse elin juuri niinkuin halusin ja tein mitä halusin. Olen lähinnä helpottunut kun kukaan ei enää soittele joka viikonloppu johonkin eikä tarvitse miettiä miten "tilaisuuksiin on tartuttava ja mentävä nyt etten kadu myöhemmin!" koska ne on tehnyt jo kaikki.. En muistele edes kaiholla, vaikka tosi hauskaa olikin ja ihmiset joille kerron elämästäni ovat välillä järkyttyneitä miten uskalsin yhtäkkiä sanoa itseni irti ja muuttaa ulkomaille jne. Sitten on kavereita jotka eivät uskaltaneet ja itkenyt kun "enää ei voi.."

Joo. Olin ihan helvetin nössö, kun en katkaissut psykoterapiaa ja hoitosuhdetta psykiatrian klinikalla lähteäkseni opiskelijavaihtoon. Olisin todella voinut sekoilla ulkomailla.

Ihan omia valintoja.

Kaikilla ei ole koskaan samoja mahdollisuuksia. Silloin ei myöskään voi tehdä samoja valintoja.

Lässynlää. Jokaisen onni ja mielekäs elämä on 98% itsestä kiinni.

Itsepetos on taitolaji. Tunge nuo menestyksen teologiahöpinät perseeseesi!

Miten tuossa alkuperäisessä kommentissani minulle vain "lankesi" se että elin elämääni ja kaverini eivät voineet elää? Minä uskalsin lähteä ja he sanoivat etteivät uskalla. Niin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole tuntenut noin. Mutta elinkin hyvän ja vauhdikkaan nuoruuden; seikkailin, matkustelin, opiskelin, juhlin, tein monenlaista työtä ja nautin elämästä. Oli mulla toki myös jokunen kriisi nuoruudessa.

Omalla kohdallani ratkaisevaa oli muuttaa pois kotipaikkakunnalta ja tehdä itse omat ratkaisut siitä, miten elää. Näin taustani eivät määritelleet aivan kaikkea varhaisaikuisuudessani.

Mulla on ystäviä, jotka ovat eläneet kolmekymppiseksi asti sellaista elämää, jota heiltä on odotettu. Osa heistä kokee nuoruutensa menneen hukkaan.

Sama. Itse elin juuri niinkuin halusin ja tein mitä halusin. Olen lähinnä helpottunut kun kukaan ei enää soittele joka viikonloppu johonkin eikä tarvitse miettiä miten "tilaisuuksiin on tartuttava ja mentävä nyt etten kadu myöhemmin!" koska ne on tehnyt jo kaikki.. En muistele edes kaiholla, vaikka tosi hauskaa olikin ja ihmiset joille kerron elämästäni ovat välillä järkyttyneitä miten uskalsin yhtäkkiä sanoa itseni irti ja muuttaa ulkomaille jne. Sitten on kavereita jotka eivät uskaltaneet ja itkenyt kun "enää ei voi.."

Joo. Olin ihan helvetin nössö, kun en katkaissut psykoterapiaa ja hoitosuhdetta psykiatrian klinikalla lähteäkseni opiskelijavaihtoon. Olisin todella voinut sekoilla ulkomailla.

Ihan omia valintoja.

Kaikilla ei ole koskaan samoja mahdollisuuksia. Silloin ei myöskään voi tehdä samoja valintoja.

Ihmeellinen kommunistinen ajatusmaailma. Jos Pertti ja Ville käyvät molemmat töissä ja Ville saa säästettyä rahat uuteen autoon, mutta Pertti ei, koska ostaa rahoilla kaikkea muuta kivaa niin sinusta pertille pitäisi myös kustantaa auto kuitenkin, koska hän nyt on sellainen ihminen joka ei voi säästää ja Villen ei tule olla itsestään ylpeä, koska hän nyt vaan on semmoinen joka pystyy säästämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole tuntenut noin. Mutta elinkin hyvän ja vauhdikkaan nuoruuden; seikkailin, matkustelin, opiskelin, juhlin, tein monenlaista työtä ja nautin elämästä. Oli mulla toki myös jokunen kriisi nuoruudessa.

Omalla kohdallani ratkaisevaa oli muuttaa pois kotipaikkakunnalta ja tehdä itse omat ratkaisut siitä, miten elää. Näin taustani eivät määritelleet aivan kaikkea varhaisaikuisuudessani.

Mulla on ystäviä, jotka ovat eläneet kolmekymppiseksi asti sellaista elämää, jota heiltä on odotettu. Osa heistä kokee nuoruutensa menneen hukkaan.

Sama. Itse elin juuri niinkuin halusin ja tein mitä halusin. Olen lähinnä helpottunut kun kukaan ei enää soittele joka viikonloppu johonkin eikä tarvitse miettiä miten "tilaisuuksiin on tartuttava ja mentävä nyt etten kadu myöhemmin!" koska ne on tehnyt jo kaikki.. En muistele edes kaiholla, vaikka tosi hauskaa olikin ja ihmiset joille kerron elämästäni ovat välillä järkyttyneitä miten uskalsin yhtäkkiä sanoa itseni irti ja muuttaa ulkomaille jne. Sitten on kavereita jotka eivät uskaltaneet ja itkenyt kun "enää ei voi.."

Joo. Olin ihan helvetin nössö, kun en katkaissut psykoterapiaa ja hoitosuhdetta psykiatrian klinikalla lähteäkseni opiskelijavaihtoon. Olisin todella voinut sekoilla ulkomailla.

Ihan omia valintoja.

Kaikilla ei ole koskaan samoja mahdollisuuksia. Silloin ei myöskään voi tehdä samoja valintoja.

Ihmeellinen kommunistinen ajatusmaailma. Jos Pertti ja Ville käyvät molemmat töissä ja Ville saa säästettyä rahat uuteen autoon, mutta Pertti ei, koska ostaa rahoilla kaikkea muuta kivaa niin sinusta pertille pitäisi myös kustantaa auto kuitenkin, koska hän nyt on sellainen ihminen joka ei voi säästää ja Villen ei tule olla itsestään ylpeä, koska hän nyt vaan on semmoinen joka pystyy säästämään.

Sait sitten oikein vääntämällä väännettyä ajatuksen erilaisista lähtökohdista elämässä tällaiseen suuntaan? Kokoomuslaiset aivot raksuttivat tätä asiaa pohtien koko yön ja tässä on tulos? Heikkoja ovat näyttösi!

Tajusin vasta viisikymppisenä, että nuoruus on ohi.

Mä oon 27, ja mua ahdistaa jo nyt, että 30 lähestyy. Melkein 7 vuotta elämästä on mennyt terapiassa, purkamassa koko peruskoulun kestäneen koulukiusaamisen jättämiä traumoja ja osittain siitä puhjennutta syömishäiriötä, masennusta, ahdistuneisuutta, heikkoa itsetuntoa.

Vaikka olen nykyään jopa onnellinen, tuntuu pahalta, että olen ollut elämäni huolettomimpia vuosia paljon kaikkea muuta kuin huoleton. Nyt kun vihdoin alan päästä kuiville, alan olla kolmekymppinen. Miten tästä pääsee yli?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että on normaalia ja tervettä. Se on vain alkusoittoa niihin ajatuksiin, jotka tulevat viisikymppisenä, kun huomaa, ettei elinikää ole enää välttämättä kovinkaan pitkästi jäljellä. - Ei kannata lykätä elämäänsä ajatelemalla "sitten joskus". Nyt on oikea aika tehdä se, mitä haluaa elämässään tehdä.

Tämä onkin surullista kun ihmiset ovat niin vierasntuneita kuolemasta - joka on luonnollista ja tulee jokaiselle. Nuo iätkään eivät enää pidä kutiaan: tilastollisesti joka toiselle tulee syöpä, ja vaikka se parinisikin, tuhoavat hoidot elimistöä varmasti lyhentäen huomattavasti elinikää.

Kautta aikain ihmiset ovat pelänneet kuolemaa ja se on ihan luonnollista. Kyllä meistä jokainen tietää että kuolee, ennemmin tai myöhemmin, ketään se ei säästä.

Eivät ihmiset ole sen vieraantuneempia kuolemasta kuin ennenkään, paitsi että ruumiita nähdään nyt harvemmin. Ennen oli tavallista säilyttää kuolleita kellarissa koko talvi kun hautaa ei voitu kaivaa.

Tämä ei pidä paikkaansa. Ennen kuin olet ollut kuolemansairaana olet täysin vieraantunut kuolevaisuudestasi. Kokemusta löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten ikääntyminen iskee naiseen erityisesti neljänkympin jälkeen? Olen nyt 36 v, mitä kauheaa tapahtuu neljän vuoden päästä?

Tätä minäkin ihmettelin iässäsi, mutta en ihmettele enää. Olen vain järkyttynyt kuinka "yhdessä yössä" se rupsahtaminen voikaan tapahtua. Peilistä katsoo nykyisin ihan vieras ihminen.

N41

Eiks oo mahtavaa

Eka menee naama..kohta oot myös vyötäröläski:)

No niinpä. Ja joku vielä kehtaa hehkuttaa tässäkin ketjussa kuinka ihana ja upea ikä tämä on. V*tut on, naama roikkuu ja koko kroppa roikkuu.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 27, ja mua ahdistaa jo nyt, että 30 lähestyy. Melkein 7 vuotta elämästä on mennyt terapiassa, purkamassa koko peruskoulun kestäneen koulukiusaamisen jättämiä traumoja ja osittain siitä puhjennutta syömishäiriötä, masennusta, ahdistuneisuutta, heikkoa itsetuntoa.

Vaikka olen nykyään jopa onnellinen, tuntuu pahalta, että olen ollut elämäni huolettomimpia vuosia paljon kaikkea muuta kuin huoleton. Nyt kun vihdoin alan päästä kuiville, alan olla kolmekymppinen. Miten tästä pääsee yli?

En tosiaan tiedä. Ei kai ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin tietoisesti taistella katkeroitumista vastaan. Elämä on mitä on ja välillä se on aika epäreilua. Olen yli 3-kymppisenä yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että ainakin pitkä terapia on antanut hyviä eväitä tulevaisuutta varten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että on normaalia ja tervettä. Se on vain alkusoittoa niihin ajatuksiin, jotka tulevat viisikymppisenä, kun huomaa, ettei elinikää ole enää välttämättä kovinkaan pitkästi jäljellä. - Ei kannata lykätä elämäänsä ajatelemalla "sitten joskus". Nyt on oikea aika tehdä se, mitä haluaa elämässään tehdä.

Tämä onkin surullista kun ihmiset ovat niin vierasntuneita kuolemasta - joka on luonnollista ja tulee jokaiselle. Nuo iätkään eivät enää pidä kutiaan: tilastollisesti joka toiselle tulee syöpä, ja vaikka se parinisikin, tuhoavat hoidot elimistöä varmasti lyhentäen huomattavasti elinikää.

Kautta aikain ihmiset ovat pelänneet kuolemaa ja se on ihan luonnollista. Kyllä meistä jokainen tietää että kuolee, ennemmin tai myöhemmin, ketään se ei säästä.

Eivät ihmiset ole sen vieraantuneempia kuolemasta kuin ennenkään, paitsi että ruumiita nähdään nyt harvemmin. Ennen oli tavallista säilyttää kuolleita kellarissa koko talvi kun hautaa ei voitu kaivaa.

Tämä ei pidä paikkaansa. Ennen kuin olet ollut kuolemansairaana olet täysin vieraantunut kuolevaisuudestasi. Kokemusta löytyy.

Ei välttämättä, mutta hyvinvoivan ihmisen ajatukset eivät pyöri toistuvasti kuoleman ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten ikääntyminen iskee naiseen erityisesti neljänkympin jälkeen? Olen nyt 36 v, mitä kauheaa tapahtuu neljän vuoden päästä?

noin 10 vuoden päästä kasvojen kudokset löystyvät...

Tulee ryppyjä

näytät aina joko vihaiselta tai väsyneeltä.

Rasva kertyy mahan alueelle..ym

Ei naaman valahtamista tarvitse odottaa edes niin kauan.

Olen kolmekymppinen, joka kaipaa sitkeästi takaisin opiskeluvuosiin. Tilanteeni ei ollut tuolloin henkisesti kummoinen: olin täysin hukassa identiteettini ja itsetuntonti kanssa, pelkäsin sosiaalisia tilanteita, kärsin hoitamattomasta masennuksesta ja alkuvuosina myös teini-iästä päälle jääneestä syömishäiriöstä. Mutta se vapaus oli päihdyttävää. Joo, kursseja tuli suorittaa yms. velvollisuuksia täyttää, mutta tulevaisuus oli täysin auki. Kenelläkään kavereistani ei ollut lapsia (Nykyään lähestulkoon ainoana eri kaveripiirieni lapsettomana ja sellaiseksi omasta tahdostaan jäävänä koen vieraantuneeni kavereistani juuri tuon lisääntymisasian vuoksi. Lisääntyneillä ei ole joko aikaa tai halua tavata kuin toisia lisääntyneitä.). Rahaa ei ollut käytössä mitenkään älyttömiä määriä, mutta kulutkin olivat pienet ja kesätöistä hankituilla säästöillä pystyi paikkaamaan riittämätöntä opintotukea. Asioita jäi tuolloin tekemättä ja mahdollisuuksia hyödyntämättä järkyttävä määrä, kiitos täysin levällään olleen mielenterveyteni, ja nyt en oikeastaan haaveile mistään muusta kuin siitä, että pääsisin kelaamaan takaisin yliopistoaikaan nykyisyyden minänä, jonka pää ei ole niin pahasti sekaisin ja joka tajuaisi noiden vuosien mittaamattoman arvon.

Pelkään vanhenemista ja sen väistämättä mukanaan tuomaa fyysistä rapistumista (niin ulkonäön kuin terveydenkin puolesta) sekä katkeroitumista elämättä jääneestä nuoruudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle se tuli 35v iässä. Siihen asti olin jotenkin kuvitellut olevani ”nuori aikuinen” ja ”kolmekymppinen” mikä on mukavampi määritelmä kuin ”nelikymppinen” tai ”keski-ikäinen”.

Puolisen vuotta kesti, sitten päätin että ikä on vain numero!

Puoli vuotta? Selvisit helpolla. Itse olen jo pari vuotta kriiseillyt ikääntymisen kanssa. Elämässä on kyllä ollut tänä aikana myös paljon isoja muutoksia.

Sama juttu, kriisi alkoi kolmevitosena kun lopetin alkoholinkäytön ja ei tämä tunnu helpottavan lainkaan. Päinvastoin, ikää tulee kokoajan lisää ja v*tutus kasvaa.

N41

Minäkin lopetin alkoholinkäytön kokonaan päälle kolmekymppisenä ja en oikeastaan vieläkään tiedä johtuiko se kriisistä vai johtuiko kriisi siitä. Joka tapauksessa kriiseilin pitkään ja miltei koko elämä meni uusiksi. Tai olisi mennyt jos se vain onnistuisi, aikaa kun ei saa takaisin. Tuntuu että oikeastaan ensimmäistä kertaa tutustuin itseeni, siihen mitä elämältä haluan ja missä tilanteessa olen ja mikäänhän ei oikeasti miellyttänyt vaikka olin uskotellut olevani tyytyväinen elämääni. Tajusin kuinka vääriä valintoja olin tehnyt tai oikeammin sen, että olin monessa asiassa jättänyt kokonaan valitsematta/päättämättä ja lopulta vain ajautunut siihen missä olin. En siis ollut oman elämäni kuski vaan matkustaja. Nyt sitten kriiseilen sitä etten tajunnut tuota aikaisemmin, koska tässä iässä on enää mahdoton muuttaa tehtyjä saati tekemättä jääneitä asioita.

Harmittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole tuntenut noin. Mutta elinkin hyvän ja vauhdikkaan nuoruuden; seikkailin, matkustelin, opiskelin, juhlin, tein monenlaista työtä ja nautin elämästä. Oli mulla toki myös jokunen kriisi nuoruudessa.

Omalla kohdallani ratkaisevaa oli muuttaa pois kotipaikkakunnalta ja tehdä itse omat ratkaisut siitä, miten elää. Näin taustani eivät määritelleet aivan kaikkea varhaisaikuisuudessani.

Mulla on ystäviä, jotka ovat eläneet kolmekymppiseksi asti sellaista elämää, jota heiltä on odotettu. Osa heistä kokee nuoruutensa menneen hukkaan.

Sama. Itse elin juuri niinkuin halusin ja tein mitä halusin. Olen lähinnä helpottunut kun kukaan ei enää soittele joka viikonloppu johonkin eikä tarvitse miettiä miten "tilaisuuksiin on tartuttava ja mentävä nyt etten kadu myöhemmin!" koska ne on tehnyt jo kaikki.. En muistele edes kaiholla, vaikka tosi hauskaa olikin ja ihmiset joille kerron elämästäni ovat välillä järkyttyneitä miten uskalsin yhtäkkiä sanoa itseni irti ja muuttaa ulkomaille jne. Sitten on kavereita jotka eivät uskaltaneet ja itkenyt kun "enää ei voi.."

Joo. Olin ihan helvetin nössö, kun en katkaissut psykoterapiaa ja hoitosuhdetta psykiatrian klinikalla lähteäkseni opiskelijavaihtoon. Olisin todella voinut sekoilla ulkomailla.

Ihan omia valintoja.

Kaikilla ei ole koskaan samoja mahdollisuuksia. Silloin ei myöskään voi tehdä samoja valintoja.

Ihmeellinen kommunistinen ajatusmaailma. Jos Pertti ja Ville käyvät molemmat töissä ja Ville saa säästettyä rahat uuteen autoon, mutta Pertti ei, koska ostaa rahoilla kaikkea muuta kivaa niin sinusta pertille pitäisi myös kustantaa auto kuitenkin, koska hän nyt on sellainen ihminen joka ei voi säästää ja Villen ei tule olla itsestään ylpeä, koska hän nyt vaan on semmoinen joka pystyy säästämään.

Sait sitten oikein vääntämällä väännettyä ajatuksen erilaisista lähtökohdista elämässä tällaiseen suuntaan? Kokoomuslaiset aivot raksuttivat tätä asiaa pohtien koko yön ja tässä on tulos? Heikkoja ovat näyttösi!

Et siis osaa vastata. No, ei voi kauhalla vaatia.. Ryve sinä siellä itsesäälissä miten et voi lopettaa syömistä kun geenit lihottaa ja samaan reikään valuu raha käsistä, äitikin aina hassasi kaiken, joten minä en voi säästää..

Onhan se kolmenkympinkriisi ihan yleisesti käytetty sana.

Joku tutkimus taisi kertoa ihmisen aivojen kehittyvän noin 25-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen aivot on aikuiset.

Sen myötä alkaa sitten pikkuhiljaa elämä näyttää erilaiselta niiden kasvu/kypsymisvuosien jälkeen ja iskee tämä 30-kriisi.

30-vuotias on monella tavalla kyllä oikein hyvän ikäinen. Riippuu tietysti miltä kannalta katsoo, mut noin ihmisen itsensä kannalta katsottuna on oikein hyvä ikä.

Siinä vaiheessa on jo kokemusta, mutta ei ole vielä ihan vieraantunut nuoruudesta. Siinä vaiheessa alkaa olla ns. vakavasti otettavassa iässä ja mahdollisesti jo monenlaista osaamista kartutettuna. Omaisuuttakin on voinut fiksuilla valinnoilla kartuttaa.

Ei se siis mitenkään outoa ole ja varmaan osa kehitystä kriiseillä kaikenlaisten asioiden kanssa. Toivoa sopii, että kriisi menee nopeasti ohi ja ehtii sitten nauttia elämästään loppujenlopuksi erinomaisessa iässä.

Täällä kirjoittelee pian 36v henkilö, joka on oikeastaan puhjennut kukkaan vasta 30 vuotiaana ja nauttii täysin siemauksin elämästään. Menneestä kiitollisena ja tästä päivästä vieläkin kiitollisempana.

Elämä on nyt :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole tuntenut noin. Mutta elinkin hyvän ja vauhdikkaan nuoruuden; seikkailin, matkustelin, opiskelin, juhlin, tein monenlaista työtä ja nautin elämästä. Oli mulla toki myös jokunen kriisi nuoruudessa.

Omalla kohdallani ratkaisevaa oli muuttaa pois kotipaikkakunnalta ja tehdä itse omat ratkaisut siitä, miten elää. Näin taustani eivät määritelleet aivan kaikkea varhaisaikuisuudessani.

Mulla on ystäviä, jotka ovat eläneet kolmekymppiseksi asti sellaista elämää, jota heiltä on odotettu. Osa heistä kokee nuoruutensa menneen hukkaan.

Sama. Itse elin juuri niinkuin halusin ja tein mitä halusin. Olen lähinnä helpottunut kun kukaan ei enää soittele joka viikonloppu johonkin eikä tarvitse miettiä miten "tilaisuuksiin on tartuttava ja mentävä nyt etten kadu myöhemmin!" koska ne on tehnyt jo kaikki.. En muistele edes kaiholla, vaikka tosi hauskaa olikin ja ihmiset joille kerron elämästäni ovat välillä järkyttyneitä miten uskalsin yhtäkkiä sanoa itseni irti ja muuttaa ulkomaille jne. Sitten on kavereita jotka eivät uskaltaneet ja itkenyt kun "enää ei voi.."

Joo. Olin ihan helvetin nössö, kun en katkaissut psykoterapiaa ja hoitosuhdetta psykiatrian klinikalla lähteäkseni opiskelijavaihtoon. Olisin todella voinut sekoilla ulkomailla.

Ihan omia valintoja.

Kaikilla ei ole koskaan samoja mahdollisuuksia. Silloin ei myöskään voi tehdä samoja valintoja.

Ihmeellinen kommunistinen ajatusmaailma. Jos Pertti ja Ville käyvät molemmat töissä ja Ville saa säästettyä rahat uuteen autoon, mutta Pertti ei, koska ostaa rahoilla kaikkea muuta kivaa niin sinusta pertille pitäisi myös kustantaa auto kuitenkin, koska hän nyt on sellainen ihminen joka ei voi säästää ja Villen ei tule olla itsestään ylpeä, koska hän nyt vaan on semmoinen joka pystyy säästämään.

Sait sitten oikein vääntämällä väännettyä ajatuksen erilaisista lähtökohdista elämässä tällaiseen suuntaan? Kokoomuslaiset aivot raksuttivat tätä asiaa pohtien koko yön ja tässä on tulos? Heikkoja ovat näyttösi!

Et siis osaa vastata. No, ei voi kauhalla vaatia.. Ryve sinä siellä itsesäälissä miten et voi lopettaa syömistä kun geenit lihottaa ja samaan reikään valuu raha käsistä, äitikin aina hassasi kaiken, joten minä en voi säästää..

Mitä sinä piittaat toisten painoindekseista? Onko sinulla joku ongelma?

Täytin tänä vuonna 30 v. ja panettaa koko ajan saatanasti. Ei ole lapsi haaveita, eikä miestä, mutta biologinen kello on eri mieltä.

Yhtä normaalia, kuin että kolme-10:senä ei vieläkään osaa kirjoittaa numeroita.

Paras ikä

30-kymppisenä ainakin mies on parhaimmilaan. Vielä kunnossa ja pääkin alkaa pikkuhiljaa toimimaan. Tuossa iässä voi lisäksi paritella kaikenikäisten naisten kanssa, olematta niljakas. No alle 20 vuotiaat voi ehkä nuolemaan näppejään, mutta muuten. Miehillä 5 vuotta aikaa rillutella, ennenkuin syytä alkaa hoitamaan pysyvää prinsessaa jos aikoo hankkia lapsia.

Naisilla aika sama tilanne, paitsi että jotain kohtuullista miestä kannattaa yrittää sitouttaa tuossa iässä. 2 vuotta miestä on hyvä koekäyttää yhteisasumisen merkeissä, ennenkuin antaa ladata pajatson täyteen ipanamehua. Miestähän ei edes tarvitse, jos ei sopivaa löydy, kun ilmaisia siemeniä nyt on pussit pullollaan joka mutkassa.

Tietenkin voi ihan vapaasti keskittyä harrastuksiin lopuksi elämäksi. Jos haluaa jonkin urheilu harrastuksen vielä opetella, on se hyvä aloittaa tuossa iässä, kun ei ole vielä ihan kalkkiutunut. Uusia taitoja ja uranvaihdoksia voi vielä tehdä, kun menekki työmarkkinoilla on vielä huomattavasti parempaa kuin 40+ vuotiailla.

Vierailija kirjoitti:

Normaalia aikuistumista, huomataan (viimeistään) ettei biletys ja kalja riitäkään elämän sisällöksi. Fiksut muuttavat elämäänsä ja huomaavat ettei se nuoruus ollut kultaista aikaa muuta kun huonoissa iskelmissä. Fiksut valittavat, että miksi aika kuluu.

Biletys ja kalja eivät ole koskaan olleet elämäni sisältö. Tämän ymmärtäminen ei ole mikään shokki. Nyt 29-vuotiaana minua mietityttävät ja paikoin ahdistavatkin seuraavat:

1) Vanhempani ikääntyvät. Äitini on sairas. On huoli sekä äidistä itsessään että isäni jaksamisesta. He ovat niin rakkaita ja nykyään yksi suurimmista huolen aiheistani. Ajatus luopumisesta tuntuu pahalta. Minulla ei enää ole äitiä samalla tavalla tukemassa kuin vielä viisi vuotta sitten.

2) Työelämä on yllättävän kuluttavaa verrattuna täysipäiväisen ahkeran opiskelun ja kesätöiden yhdistelmään. Huomaan kuormittuvani. Kysymys siitä, elänkö työn osalta sellaista elämää, jota haluan, on ahdistava. Tuntuu, että kun on ammatillisesti mennyt yhdestä ovesta sisään, on vaikeampi tulla enää ulos ja avata toista ovea. Myös taloudelliset realiteetit rajoittavat omia valintojani. Joskus väsyttää henkisesti ihan hirveän paljon.

En kyllä silti koe, että nuoruuteni on ohi. Tunnen itseni aika nuoreksi vielä. Niin paljon on edessä.