Lue keskustelun säännöt.
Miten olette onnistuneet kääntämään elämän suunnan nuoruuden mt-ongelmien/syrjäytymisen jälkeen?
12.05.2018 |
Lukio ja ylipisto (kesken jäänyt) menivät melko yksinäisenä ja hieman masentuneena/ahdistuneena. Yliopiston lopussa masennus paheni ja voimavarat loppuivat täysin. Kuntoutin itseäni sitten pitkään, kävin terapiassa yms. Olen nyt saanut elämäni tietyssä mielessä paremmille raiteille, mutta...
Vieläkin jossain määrin vaivaavien mt-ongelmien (ja niistä johtuen kehittyneen peruspersoonallisuuden) vuoksi en kykene unelmatyöhöni. Keskittymiskyky ei myöskään enää riitä yliopisto-opintoihin ylipäätään. On minulla onneksi nyt AMK-tutkinto ja työpaikka, mutta työ ei anna minulle oikein mitään muuta kuin toimeentulon. Eikä oikean kiinnostuksen puuten ainakaan helpota kollegoiden kanssa yhteiseloa.
On myös kasvanut sellaiseksi ihmiseksi, että harvan kanssa synkkaa hyvin. Kaikki tuntuvat olevan tässä iässä varattuja pitkissä suhteissa (varsinkin se ihmistyyppi mistä tuppaan kiinnostumaan). Siitä on kohta kolme vuotta kun viimeksi edes tapasin ihmisen josta oikeasti kiinnostuin romanttisessa mielessä (tietysti varattu). Ihan ystävienkin löytämisen kanssa huomaa ongelmaksi että aiemman pitkän yksinäisyyden vuoksi omat ajatukset tuppaavat pyörimään eri asioissa (tai ainakin eri intensiteetillä) kuin monien muiden.
Iän myötä huomaan myös koko ajan paremmin miten heikoissa kantimissa kykyni vanhemmuuteen olisi. Ei tietysti tarvitse olla täydellinen, mutta koen vahvasti etteivät henkiset kykyni riittäisi kannattelemaan ja tukemaan lapsen tunteita ja kehitystä. Ihmisenä on tietysti aikaa vielä kasvaa hautaan saakka, mutta perheen perustamisessa (senkin jälkeen jos se kumppani löytyisi) tulee ikäraja aika nopeasti vastaan. Huolestuttaa että tulen tästäkin asiasta jäämään paitsi.
Harrastuksenkin jouduin nyt jättämään fyysisen luokkaantumisen / kuluman vuoksi pidemmälle tauolle. Oikeastaan ainoat asiat mitkä ovat viime aikoina elämässä edes vähän virkistäneet ovat olleet jotkin satunnaiset kurssit, mutta ne ovat vain sellaista hetken helpotusta.
Masentuneet ja katkerat ajatukset ovat taas alkaneet hiipimään viime aikoina mieleen ja sitä myötä voimavarat taas vähentyneet. Siitähän kohta taas lähtee negatiivinen kierre jonka jälkeen hyvä jos jaksaa töissä käydä. Tuskastuttaa vaan kun on 10 vuotta kamppaillut jotain parempaa kohti, mutta tuntuu ettei ole vieläkään lähelläkään edes sitä tyydyttävää "perus"elämää.
Kommentit (46)
Sen kun tietäisi. Oon saanut elämän silleen kasaan, että yritän saada koulut loppuun, mut kuka mut töihin ottaa kun en oo nuoruuttani tehnyt kesätöitä? Nytkin havahduin vasta liian myöhään, et niitä olisi varmaan pitänyt hakea vaikken rahallisesti niitä tarvitsisikaan. Ensi vuonna voisi, mut oon silloin jo 24 ja jos oon pään kannalta samassa tilanteessa, se rajoittaa aika paljon kuinka sopiva oon esim. asiakaspalveluun ja kuinka pitkiä päiviä voin tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurin apu oli että löysin oman tyyliseni yhteisön. Olin aina tuntenut itseni hirveän ulkopuoliseksi ja koin että ihmisten seurassa minun oli oltava ”mukavan ihmisen roolissa” että minusta pidetään, mikä oli kovin väsyttävää ja ahdistavaa. Häpesin ja vähättelin esim. omia mielenkiinnonkohteitani, jotka eivät olleet valtavirran mukaisia.
Kun löysin nämä kaltaiseni ihmiset (olivat työpaikassa jossa itsenäinen ja luova työ) voinkin olla oma itseni ja se oli älyttömän vapauttavaa!
Nykyään tunnistan tämän ”väärän seuran” ja pyrin olemaan heidän kanssaan tekemisissä vain pakosta. Ja tavallaan nyt ajattelen, että ”vika” ei ole minussa seura on vain minulle epäsopiva.
Hefkodosddk kirjoitti:
valivalivali.. Tiedätkö itsekään mitä haluat? :D
Tätä aina kysytään, mutta entä jos se mitä haluaa on juuri ihan noita "perusjuttuja"?
Vierailija kirjoitti:
Tulin vahingossa raskaaksi, se muutti elämäni suunnan täysin.
Peruskoulun jälkeen en tehnyt vuosiin mitään, tuhosin välini perheeseeni ja parikymppisenä tein muutamia pätkätöitä. Väkivaltaa, päihteitä, pikavippejä, helvetin surullista elämää ja sen paskan fiiliksen jatkuvaa pakenemista juurikin yllämainituilla tavoilla.
Sitten tulikin raskaaksi 22-vuotiaana ja päätin, että jos tämän lapsen pidän, niin elämän on muututtava, vaihtoehtoja ei ole.
Vauvan synnyttyä kävin terapiassa (ja käyn yhä, "vauva" on nyt yli 4-vuotias), opiskelin itselleni ammatin ja tein samalla töitä.Mt-ongelmia riittää, diagnosoitiin ADHD (joka selittääkin paljon) ja sen kanssa olen pyrkinyt oppimaan elämään terapian avustuksella. Lapsen isä on ihana, vaikkemme yhdessä koskaan olleet tai tule olemaankaan, mutta hän on mieletön isä ja parhaansa mukaan tukee minuakin.
Halusin muuttua lapsen takia, muuttaa elämäni täysin ja olla paras mahdollinen versio itsestäni naisena ja äitinä. Lukuisia ja lukuisia terapiasessioita se on vaatinut, lukuisia tahoja perheneuvoloista lastensuojeluun (josta emme saaneet asiakkuutta vaikka olisin halunnut, koska yhteen aikaan olin aivan liian ahdistunut ja impulssiherkkä).
Välit perheeseen korjaantuivat vauvan synnyttyä ja nyt olemme läheisempiä kuin koskaan. Olen oikeastaan tosi onnellinen elämässäni ja niin onnellinen siitä, että nousin pois sieltä syrjäytyneisyyden kierteestä. Helppoa se ei ollut, ja yhä huomaan hetkittäin niitä tunteita, että "normaali" elämä on kuormittavaa ja rankkaa ja tekisi jälleen mieli paeta, mutta onneksi tuo lapsi on olemassa ja muistuttamassa elämän hienoudesta ja tärkeydestä. Siitä olen ylpeä, että olen hyvä äiti ja pitänyt hänestä aina hyvää huolta enkä sysännyt vastuuta kellekään (toki isän kanssa sen jakaen), vaikka aina ei ole ollut helppoa olla äiti omien sisäisten demonien vaaniessa.
Missä sun työ ja mies jos asiat on niin hyvin? Ei ainakaan tällä skeidapalstalla.
Vierailija kirjoitti:
Minun pelastus oli lapset ja AMK-tutkinto. Laskin rimaa yliopisto-opintojen jäädessä kesken ahdistuksen vuoksi, hain opiskelemaan helppoa alaa ja sain vihdoin 36-vuotiaana ensimmäisen tutkintoni valmiiksi. Sain vakituisen työn joka on useimmiten ihan mukavaa. Välillä ammatillinen alisuoriutuminen masentaa mutta olen edelleen ylpeä että sain noustua syvästä kuilusta tähän pisteeseen. Lapset sain synkässä vaiheessa elämääni ja miesvalintakin oli sen mukainen. Nyt yksinhuoltajana elämä ei ole todellakaan helppoa mutta lasten kautta elämällä on merkitystä. Ilman lapsia olisin varmasti hyvin masentunut. Olen edelleen rikkinäinen ja enemmän ja vähemmän ahdistunut mutta lasten vuoksi jaksan yrittää olla vajoamatta synkkyyteen.
Ap, onko sinun mahdollista vaihtaa työpaikkaa alallasi johonkin mielenkiintoisempaan? Koskaan ei liian myöhäistä jatkaa opintojakaan, jos nykyinen työ puuduttaa.
Kuulostaa järkyttävältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun pelastus oli lapset ja AMK-tutkinto. Laskin rimaa yliopisto-opintojen jäädessä kesken ahdistuksen vuoksi, hain opiskelemaan helppoa alaa ja sain vihdoin 36-vuotiaana ensimmäisen tutkintoni valmiiksi. Sain vakituisen työn joka on useimmiten ihan mukavaa. Välillä ammatillinen alisuoriutuminen masentaa mutta olen edelleen ylpeä että sain noustua syvästä kuilusta tähän pisteeseen. Lapset sain synkässä vaiheessa elämääni ja miesvalintakin oli sen mukainen. Nyt yksinhuoltajana elämä ei ole todellakaan helppoa mutta lasten kautta elämällä on merkitystä. Ilman lapsia olisin varmasti hyvin masentunut. Olen edelleen rikkinäinen ja enemmän ja vähemmän ahdistunut mutta lasten vuoksi jaksan yrittää olla vajoamatta synkkyyteen.
Ap, onko sinun mahdollista vaihtaa työpaikkaa alallasi johonkin mielenkiintoisempaan? Koskaan ei liian myöhäistä jatkaa opintojakaan, jos nykyinen työ puuduttaa.
Kuulostaa järkyttävältä.
Jos tuo on sinusta järkyttävää, et selviäisi syövän tai sodan kanssa päivääkään..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun pelastus oli lapset ja AMK-tutkinto. Laskin rimaa yliopisto-opintojen jäädessä kesken ahdistuksen vuoksi, hain opiskelemaan helppoa alaa ja sain vihdoin 36-vuotiaana ensimmäisen tutkintoni valmiiksi. Sain vakituisen työn joka on useimmiten ihan mukavaa. Välillä ammatillinen alisuoriutuminen masentaa mutta olen edelleen ylpeä että sain noustua syvästä kuilusta tähän pisteeseen. Lapset sain synkässä vaiheessa elämääni ja miesvalintakin oli sen mukainen. Nyt yksinhuoltajana elämä ei ole todellakaan helppoa mutta lasten kautta elämällä on merkitystä. Ilman lapsia olisin varmasti hyvin masentunut. Olen edelleen rikkinäinen ja enemmän ja vähemmän ahdistunut mutta lasten vuoksi jaksan yrittää olla vajoamatta synkkyyteen.
Ap, onko sinun mahdollista vaihtaa työpaikkaa alallasi johonkin mielenkiintoisempaan? Koskaan ei liian myöhäistä jatkaa opintojakaan, jos nykyinen työ puuduttaa.
Kuulostaa järkyttävältä.
Jos tuo on sinusta järkyttävää, et selviäisi syövän tai sodan kanssa päivääkään..
Itsepähän on miehensä valinnut ja tehnyt lapset "synkkään elämänvaiheeseen".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole kuntoutunut elämään. Olen 36-vuotias. Ei mitään koulutusta, hyvin vähän työkokemusta. Ei tästä kyllä enää mihinkään nousta, kukaan ei palkkaisi minua, vaikka opiskelemaan pääsisin.
Vuodet vierii lapsia kasvattaessa ja siinä, kun seuraa sivusta muiden eteenpäin meneviä elämiä. Jossain vaiheessa varmaan täytyy tehdä tästä elämästä loppu. Ajan ajokortin (edes sitä ei ole) ja "vahingossa" vaikka kallioita päin. Loppuu tämä katkeruus ja tuska ja ikuinen häpeä siitä millainen olen.
Vierailija kirjoitti:
Ei varmaan toimi kaikilla, mutta muutin toiseen kaupunkiin ja siellä hain yliopistoon, aloitin ns. uuden elämän. Olin siis sitä ennen 24-vuotias työkyvyttömyyseläkeläinen, vain ammatillisen näyttötutkinnon suorittanut, kun lääkäri sanoi etten muuhun pysty.
Itselläni ei paikan vaihdos ole auttanut "uuteen elämään". Ihan samat ongelmat ovat uuteen paikkaankin seuranneet. Jotenkin vieras ajatus minulle aina ollut miten jotkut saavat paikanvaihdoksella elämänsä raiteilleen. Olitteko sitten jo ennen sitä paikan vaihdosta saaneet itsenne kuntoon ja vain vanhan roolin vankeja vai miten?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun pelastus oli lapset ja AMK-tutkinto. Laskin rimaa yliopisto-opintojen jäädessä kesken ahdistuksen vuoksi, hain opiskelemaan helppoa alaa ja sain vihdoin 36-vuotiaana ensimmäisen tutkintoni valmiiksi. Sain vakituisen työn joka on useimmiten ihan mukavaa. Välillä ammatillinen alisuoriutuminen masentaa mutta olen edelleen ylpeä että sain noustua syvästä kuilusta tähän pisteeseen. Lapset sain synkässä vaiheessa elämääni ja miesvalintakin oli sen mukainen. Nyt yksinhuoltajana elämä ei ole todellakaan helppoa mutta lasten kautta elämällä on merkitystä. Ilman lapsia olisin varmasti hyvin masentunut. Olen edelleen rikkinäinen ja enemmän ja vähemmän ahdistunut mutta lasten vuoksi jaksan yrittää olla vajoamatta synkkyyteen.
Ap, onko sinun mahdollista vaihtaa työpaikkaa alallasi johonkin mielenkiintoisempaan? Koskaan ei liian myöhäistä jatkaa opintojakaan, jos nykyinen työ puuduttaa.
Joskus toivon että olisin tehnyt lapset ennen kuin tajusin mitä kaikkea kasvava lapsi oikeasti tarvitsee henkisesti ja miten vaikea minun on sitä tarjota. Nyt tuntuu kurjalta ajatukselta kun tiedän että lapsilleni kehittyisi hyvin luultavasti aika huono itsetunto niistä lähtökohdista mitä minulla on tarjota. Ja joutuisivat kärsimään näistä "turhista" ongelmista, kun elämässä voi muutenkin olla tarpeeksi haasteita.
ap
Vierailija kirjoitti:
Kommunistista vallankumousta ootellessa.
Luuletko, että kollektivistit säästäisivät sinut? Sosialismi karsastaa individualismia.
En tiedä; saispahan kokeilla onneaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En olekaan. Taistelen asian kanssa päivittäin. Pääsin aikoinaan terapiaan, mutta se on sittemmin osoittautunut liian vähän ongelmieni syitä ja juuria ymmärtäväksi.
Koen tällä hetkellä, että en ole saanut enkä voinut vaikuttaa omaan elämääni vuosina 17-44 juuri lainkaan. Olen nyt 45 ja alan havaita pieniä tuntemuksia siitä, että minä saan vaikutettua elämääni.
Äitini oli autoritäärinen hullu, joka on siihen syypää. Tai siis hän oli hullu vain minun elämälleni, siksihän sitä miten haitallinen hän on, oli vaikea havaita.
Koen elämäni menneen pilalle nimenomaan sen takia, että minulta estettiin mahdollisuus ja kyky ja oikeus vaikuttaa itse omaan elämääni, ja pakotettiin ja vaadittiin elämään äitini mielen mukaista elämää. Se masensi minut, eikä kukaan stanan terapeutti tajunnut sitä, ennen kuin vasta nykyinen, joka on erikoistunut narsistien uhreihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun pelastus oli lapset ja AMK-tutkinto. Laskin rimaa yliopisto-opintojen jäädessä kesken ahdistuksen vuoksi, hain opiskelemaan helppoa alaa ja sain vihdoin 36-vuotiaana ensimmäisen tutkintoni valmiiksi. Sain vakituisen työn joka on useimmiten ihan mukavaa. Välillä ammatillinen alisuoriutuminen masentaa mutta olen edelleen ylpeä että sain noustua syvästä kuilusta tähän pisteeseen. Lapset sain synkässä vaiheessa elämääni ja miesvalintakin oli sen mukainen. Nyt yksinhuoltajana elämä ei ole todellakaan helppoa mutta lasten kautta elämällä on merkitystä. Ilman lapsia olisin varmasti hyvin masentunut. Olen edelleen rikkinäinen ja enemmän ja vähemmän ahdistunut mutta lasten vuoksi jaksan yrittää olla vajoamatta synkkyyteen.
Ap, onko sinun mahdollista vaihtaa työpaikkaa alallasi johonkin mielenkiintoisempaan? Koskaan ei liian myöhäistä jatkaa opintojakaan, jos nykyinen työ puuduttaa.
Joskus toivon että olisin tehnyt lapset ennen kuin tajusin mitä kaikkea kasvava lapsi oikeasti tarvitsee henkisesti ja miten vaikea minun on sitä tarjota. Nyt tuntuu kurjalta ajatukselta kun tiedän että lapsilleni kehittyisi hyvin luultavasti aika huono itsetunto niistä lähtökohdista mitä minulla on tarjota. Ja joutuisivat kärsimään näistä "turhista" ongelmista, kun elämässä voi muutenkin olla tarpeeksi haasteita.
ap
Jos olet vähääkään kunnianhimoinen hyvänä, välittävänä vanhempana tai vastuullinen ihminen, niin ole onnellinen, että et tehnyt.
Itse en käsittänyt, miten onneton tulisin olemaan vanhempana ja miten sitä kautta huono vanhempi ja hankin lapsia. Nyt on koko ajan omien voimien keräämisen ohella surua siitä, että tästä kärsii vielä joku viatonkin.
Ainoa positiivinen seikka tässä on, että aloin tavallaan parantua vasta todenteolla (sairastumisen kautta tosin) lapset saatuani, koska en halunnut, että lasteni äidillä on niin paha olla. Minusta viis. Jos tajuatte, mitä tarkoitan. Eli mun ois paljon helpompi luovuttaa avunhausta jos mulla ei ois lapsia.
Mutta kurjaa on, että apua hakiessa minulle on selvinnyt, että en ole saanut vaikuttaa elämääni ja nyt jos saan, niin äitiys ei ole minusta lainkaan kiinnostava asia to do -listallani. Olin ennen lapsia masentunut, ja masennus parani, jonka jälkeen en oikeastaan ole halunnut olla "lapsellinen". Haluaisin elää sitä elämää, joka jäi elämättä masennuksen takia, jota kesti parisenkymmentä vuotta. Etsiä miehiä ja olla sosiaalinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähdin 28-vuotiaana opiskelemaan yliopistoon. Psykiatri oli tuolloin sitä mieltä, että ei kannata, menee vaan opintotuet hukkaan. Tuossa kohtaa mulla oli jo ammatillinen koulutus, mutta ei muutamaa kuukautta enempää työkokemusta, koska en pystynyt tekemään töitä sillä alalla. Aloitin kuitenkin opiskelut, kaikki meni todella hyvin verrattuna aiempiin amisopintoihin ja jo heti alkuunsa lukion jälkeen tyssänneisiin amk-opintoihin. Huomasin, että teoreettisena ihmisenä yliopisto sopii minulle paremmin. Tuota ennen en siis ollut uskaltanut lähteä yliopistoon, koska luulin että puolikuntoisena mt-potilaana se olisi minulle liian haastavaa. Toisin kuitenkin kävi. Valmistuin maisteriksi reilun viiden vuoden opiskelun jälkeen, ja siitä asti olen ollut töissä. Nyt kun on sellainen työ, mikä kiinnostaa, se tukee myös omaa jaksamista. Koen olevani nykyään ihan yhteiskuntakelpoinen ihminen
Sairastuin 25-vuotiaana vakavaan masennukseen ja rajatilaan(silloin käytetty termi epävakaasta pers.). Menetin opiskelu ja työkykyni pitkäksi aikaa. Menetin myös miehen ja ystävät, olin rutiköyhä ja yksinäinen vuosikausia. Ainoa asia, mikä piti elämässä jotenkin kiinni oli gradu. Sitä tein pikkuhiljaa, tunnin, pari päivässä ja yhtenä päivänä se oli valmis. Kiinnostuin tutkimuksesta muutenkin ja luin itseni pikkuhiljaa tohtoriksi. Nyt olen työssä ja perheellinen ja perustyytyväinen elämään. Sairastumisesta on kohta 20 vuotta aikaa.
Samaa yksinäisyyttä ja kurjutta tämä on edelleen. Nyt 11:sta vuosi käynnissä ilman minkäänlaista sosiaalista kontaktia. Keskivaikea masennus löytyy. Ikää 29 v.
Vierailija kirjoitti:
Kommunistista vallankumousta ootellessa.
Luuletko, että kollektivistit säästäisivät sinut? Sosialismi karsastaa individualismia.
"säästäisivät"?
Vierailija kirjoitti:
Lähdin 28-vuotiaana opiskelemaan yliopistoon. Psykiatri oli tuolloin sitä mieltä, että ei kannata, menee vaan opintotuet hukkaan. Tuossa kohtaa mulla oli jo ammatillinen koulutus, mutta ei muutamaa kuukautta enempää työkokemusta, koska en pystynyt tekemään töitä sillä alalla. Aloitin kuitenkin opiskelut, kaikki meni todella hyvin verrattuna aiempiin amisopintoihin ja jo heti alkuunsa lukion jälkeen tyssänneisiin amk-opintoihin. Huomasin, että teoreettisena ihmisenä yliopisto sopii minulle paremmin. Tuota ennen en siis ollut uskaltanut lähteä yliopistoon, koska luulin että puolikuntoisena mt-potilaana se olisi minulle liian haastavaa. Toisin kuitenkin kävi. Valmistuin maisteriksi reilun viiden vuoden opiskelun jälkeen, ja siitä asti olen ollut töissä. Nyt kun on sellainen työ, mikä kiinnostaa, se tukee myös omaa jaksamista. Koen olevani nykyään ihan yhteiskuntakelpoinen ihminen
Hienoa että sinulla onnistui tuota kautta! Itsekin olen teoreettinen ihminen, mutta en kuitenkaan pelkästään luule, että vaativammat opinnot olisivat minulle liian raskaita, vaan tiedän sen käytännöstä. Jotkut harvat erityisen kiinnostavat kurssit saattaisivat vielä mennä, mutta muuten se olisi sellaista itku kurkussa ja ajatus harhaillen tenttikirjojen kanssa taistelemista, mihin en lopulta enää edes pystyisi. Ja vaikka jollain ihmeen kaupalla saisin tutkinnon suoritettua, häiritsevät nämä mt-ongelma ja koko historia ja kehittynyt persoonallisuus itseäni kiinnostavissa (ainakin ajatuksen tasolla) töissä toimimista.
Jäi kiinnostamaan että oliko sinun työelämään siirtyminen sitten suht kivutonta kuitenkin, vaikka sinulla ei ollut ilmeisesti ennen 30 vuotta juuri mitään työkokemusta? Millä tavalla pääsit mukaan työelämään?
ap
valivalivali.. Tiedätkö itsekään mitä haluat? :D