Lue keskustelun säännöt.
Miten olette onnistuneet kääntämään elämän suunnan nuoruuden mt-ongelmien/syrjäytymisen jälkeen?
12.05.2018 |
Lukio ja ylipisto (kesken jäänyt) menivät melko yksinäisenä ja hieman masentuneena/ahdistuneena. Yliopiston lopussa masennus paheni ja voimavarat loppuivat täysin. Kuntoutin itseäni sitten pitkään, kävin terapiassa yms. Olen nyt saanut elämäni tietyssä mielessä paremmille raiteille, mutta...
Vieläkin jossain määrin vaivaavien mt-ongelmien (ja niistä johtuen kehittyneen peruspersoonallisuuden) vuoksi en kykene unelmatyöhöni. Keskittymiskyky ei myöskään enää riitä yliopisto-opintoihin ylipäätään. On minulla onneksi nyt AMK-tutkinto ja työpaikka, mutta työ ei anna minulle oikein mitään muuta kuin toimeentulon. Eikä oikean kiinnostuksen puuten ainakaan helpota kollegoiden kanssa yhteiseloa.
On myös kasvanut sellaiseksi ihmiseksi, että harvan kanssa synkkaa hyvin. Kaikki tuntuvat olevan tässä iässä varattuja pitkissä suhteissa (varsinkin se ihmistyyppi mistä tuppaan kiinnostumaan). Siitä on kohta kolme vuotta kun viimeksi edes tapasin ihmisen josta oikeasti kiinnostuin romanttisessa mielessä (tietysti varattu). Ihan ystävienkin löytämisen kanssa huomaa ongelmaksi että aiemman pitkän yksinäisyyden vuoksi omat ajatukset tuppaavat pyörimään eri asioissa (tai ainakin eri intensiteetillä) kuin monien muiden.
Iän myötä huomaan myös koko ajan paremmin miten heikoissa kantimissa kykyni vanhemmuuteen olisi. Ei tietysti tarvitse olla täydellinen, mutta koen vahvasti etteivät henkiset kykyni riittäisi kannattelemaan ja tukemaan lapsen tunteita ja kehitystä. Ihmisenä on tietysti aikaa vielä kasvaa hautaan saakka, mutta perheen perustamisessa (senkin jälkeen jos se kumppani löytyisi) tulee ikäraja aika nopeasti vastaan. Huolestuttaa että tulen tästäkin asiasta jäämään paitsi.
Harrastuksenkin jouduin nyt jättämään fyysisen luokkaantumisen / kuluman vuoksi pidemmälle tauolle. Oikeastaan ainoat asiat mitkä ovat viime aikoina elämässä edes vähän virkistäneet ovat olleet jotkin satunnaiset kurssit, mutta ne ovat vain sellaista hetken helpotusta.
Masentuneet ja katkerat ajatukset ovat taas alkaneet hiipimään viime aikoina mieleen ja sitä myötä voimavarat taas vähentyneet. Siitähän kohta taas lähtee negatiivinen kierre jonka jälkeen hyvä jos jaksaa töissä käydä. Tuskastuttaa vaan kun on 10 vuotta kamppaillut jotain parempaa kohti, mutta tuntuu ettei ole vieläkään lähelläkään edes sitä tyydyttävää "perus"elämää.
Kommentit (46)
Vierailija kirjoitti:
Hefkodosddk kirjoitti:
valivalivali.. Tiedätkö itsekään mitä haluat? :D
Tätä aina kysytään, mutta entä jos se mitä haluaa on juuri ihan noita "perusjuttuja"?
Jep, ja ei myöskään ole mikään viidessä minuutissa keittiön pöydän ääressä ratkaistava asia jos ei tiedä mitä haluaa. "valivali"-kommentissa vähätellään tätä ongelmaa. Esim. lapsena tai nuorena koettu toistuva häpeä omasta itsestä voi aiheuttaa sitä että aikuisena ei saakaan kosketusta omiin tunteisiin ja tarpeisiin. Niille kohtalotovereille joille tämä on tosiasia, voin suositella oman kokemuksen perusteella terapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma opiskeluputkeni katkesi aikanaan amk:ssa pahan sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Yliopistoon en tuolloin päässyt koska yhteisopintopapereilla jäi automaattisesti puolet pisteistä saamatta haussa. Yläasteen koulukiusaamisesta seurannut eristäytyminen loi ulkopuolisuuden tunnetta eikä kavereita ollut. Yksinkertaiseen suorittavaan työhön tähdänneessä koulutuksessa tuntui jok'ikinen kurssi vaativan huimia puhemiehen taitoja. Olin tuolloin psykoterapiassa. Amk:sta putosin työttömäksi ja päädyin työkkärikurssin kautta matalapalkka-alalle jolla olen nyt työskennellyt yli 10 vuotta. Kuten yksi vastaaja kertoi, myös minua harmittaa työelämän alisuorittaminen ja epäinspiroiva työpaikka. Tällä hetkellä olen taas terapiassa ja opettelen tunteidenhallintataitoja ja yritän kuikuilla tulevaisuuteen toiveikkaana: voisinko vielä opiskella, voisinko löytää elämänkumppanin, voisinko päästä kiinni enemmän itseni näköiseen elämään jne.
Parhaiten elämääni ovat saaneet eteenpäin terapiat: työttömäksi päätyminen ei ollutkaan katastrofi kun käytettävissä oli tukea, ja sain juuri tarpeeksi pitkään uskottua että kyllä minä nyt ainakin työkkärikurssilla pärjään. Pitkään tässä on oltu jumissa mutta onneksi älysin hakeutua uudestaan hoitoon, koska kyllä tässä sentään on todennäköisesti useampi vuosikymmen elämää edessä.
Vierailija kirjoitti:
En olekaan. Taistelen asian kanssa päivittäin. Pääsin aikoinaan terapiaan, mutta se on sittemmin osoittautunut liian vähän ongelmieni syitä ja juuria ymmärtäväksi.
Koen tällä hetkellä, että en ole saanut enkä voinut vaikuttaa omaan elämääni vuosina 17-44 juuri lainkaan. Olen nyt 45 ja alan havaita pieniä tuntemuksia siitä, että minä saan vaikutettua elämääni.
Äitini oli autoritäärinen hullu, joka on siihen syypää. Tai siis hän oli hullu vain minun elämälleni, siksihän sitä miten haitallinen hän on, oli vaikea havaita.
Koen elämäni menneen pilalle nimenomaan sen takia, että minulta estettiin mahdollisuus ja kyky ja oikeus vaikuttaa itse omaan elämääni, ja pakotettiin ja vaadittiin elämään äitini mielen mukaista elämää. Se masensi minut, eikä kukaan stanan terapeutti tajunnut sitä, ennen kuin vasta nykyinen, joka on erikoistunut narsistien uhreihin.
Millä tavalla se tulee esiin että tuo terapeutti ymmärtää sinua paremmin?
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin 25-vuotiaana vakavaan masennukseen ja rajatilaan(silloin käytetty termi epävakaasta pers.). Menetin opiskelu ja työkykyni pitkäksi aikaa. Menetin myös miehen ja ystävät, olin rutiköyhä ja yksinäinen vuosikausia. Ainoa asia, mikä piti elämässä jotenkin kiinni oli gradu. Sitä tein pikkuhiljaa, tunnin, pari päivässä ja yhtenä päivänä se oli valmis. Kiinnostuin tutkimuksesta muutenkin ja luin itseni pikkuhiljaa tohtoriksi. Nyt olen työssä ja perheellinen ja perustyytyväinen elämään. Sairastumisesta on kohta 20 vuotta aikaa.
Miten tuolla tavalla sairaana pääsee valmistuttuaan työelämään, vai onko yliopistolla ihan okei työskennellä sairaana?
Useamman vuoden terapialla.
Olin aiemmin vakavan masennuksen lisäksi helvetinmoinen pessimisti, joten muutin omaa asennetta ja aloin katsella asioiden positiivista puolta.
Vakavasta masennuksesta on nyt 6 vuotta ja olen täysin optimisti.
Elämän on helpompaa jos lasi kaatuu ja näkee sen valoisan puolen siitä, että lasi ei mennyt rikki. Jos aina vain tuijottaa sitä huonoa, "vettä on nyt joka paikassa ja täytyy hakea luutu" nii kyllä se masentaa entisestään.
Välillä masennus hiipinyt takaisin olkapäälle koputtelemaan alkoholismi ystävänään.
Mutta kyllä tämä tästä.
Onnittelut sinullekin! Itselleni vaan tuntuu hyvin vieraalta että opinnot tai gradu olisi ollut tuollainen kasassa pitävä asia. Itseltäni meni nuorempana kaikki motivaatio opintoihin sen jälkeen kun tajusin konkreettisesti miten ulkopuolle "elämästä" olin jäänyt. Tässä oikestaan palataan tuohon kun joku kysyi ylempänä tiedänkö mitä haluan. Kun se mitä (ainakin luulen tällä hetkellä) haluan elämältä on ihan ystävien kanssa olemista, yhdessä harrastelua ja näpertelyä, kumppanin, ajatusten jakamista, yhteisen arjen jne. Niin en ole kokenut että minulla olisi ollut tuollaisia "pelastavia lankoja" kuin opintoihin tai työhön/uraan keskittyminen.
ap