Mitäpä voi tehdä sellaiselle yläkouluikäisten kiusaamiselle, että ei oteta joukkoon?

Jos kemiat eivät vain kohtaa poikien ja sinun poikasi välillä? Olen sosiaalinen ihminen ja pärjään yleisesti ottaen kaikkien kanssa. Olen myös aina yrittänyt eri työpaikoillakin olla kaikkien kanssa tasapuolisesti, mutta joidenkin kanssa se on hyvin vaikeaa, liki mahdotonta. Niinpä olen heitä kohtaan vain asiallinen, mutta en enempää. Ei se ole vain minun tehtäväni ja ristini pitää jotakin hankalaa tyyppiä kaverina sen takia, että hän ei katsoisi itseään syrjittävän. Näitä hankalia tyyppejä on paljon. He ovat eri tavoin hankalia, ovat olleet ilmeisesti aina ja tulevat aina olemaan, kaikkien mielestä (paitsi äidin).

Omat lapseni ovat teinejä ja heillä tuntuu olevan laaja ystäväpiiri, mutta jos jollakin hankaluuksia olisi, niin harrastukset, erilaiset taidot, osaamiset ja kiinnostuksen kohteet saisivat heidät varmasti lähemmäksi oman ikäisiä, jolloin asia korjaantuisi. Myös nuoren kommunikaatiokykyä ja omia taitoja ystävänä pitäisi kehittää.

Voisi joskus miettiä sellaistakin näkökulmaa, että jos jatkuvasti jää porukoista, siihen voi olla itsessä jokin syy.

Minusta tämä ajattelu, että kaikkien on pakko kaveerata kaikkien kanssa, on äärimmilleen vietynä kiusaamista. Kyllä ihmisillä on oikeus valita seuransa. Toki asiallisesti pitää käyttäytyä ja kaikkien kanssa työskennellä, mutta vapaa-aikaa ei ole mikään pakko viettää ei-mieluisessa seurassa. Mielestäni esimerkiksi oppilaiden välitunnit ovat tällaista aikaa. Tosin alakoulussa, jossa on ryhmäleikkejä vielä, voi olla sääntö, että kaikki halukkaat pitää ottaa jalkapallopeliin jne. Yläkoulussa se oleminen vaan ei enää ole leikkimistä isossa ryhmässä.

Hyvin usein nämä ulkopuolelle jäävät ovat itse luonteeltaan vetäytyviä, ahdistuneita, epäluuloisia, hyvin hiljaisia, tosikkoja, helposti loukkaantuvia, ikäisekseen kypsymättömiä, kiinnostuneita jostain ihan omista jutuistaan tms. Joskus heidän mukaan ottamisensa on oikeasti työtä. Havaintojeni mukaan emme me aikuisetkaan yleensä lähde esimerkiksi työkaveria, joka vetäytyy eikä puhu mitään, erikseen hakemaan kahvipöytään. Samoin aikuiset välttävät tyyppiä, jonka kanssa ei vain juttu kulje tai ei olla samalla aaltopituudella.

Ei voi vain tumput suorana odottaa, että joku tulee ja "ottaa mukaan". Sinne mukaan on ihan itse mentävä eikä äiti tai opettaja voi olla vastuussa loputtomiin nuoren ihmissuhteiden synnystä ja ylläpidosta. En itse muista, että minua olisi koskaan muiden toimesta otettu mihinkään vaan minä olen itse mennyt, itse avannut suuni, ehdottanut asioita, yrittänyt päästä juttuihin jne. Nuoren voisi passittaa vaikka ihan ammattilaisen kanssa juttelemaan omista sosiaalista taidoistaan ja pohtimaan, miten voisi liittyä porukkaan.

Ei kaikkien kanssa tarcitse kaveerata, jos ei synkkaa, tuskaahan se olisi puolin ja toisin.

Itse voi yrittää löytää seuraa, joka on molemmille osapuolille miellyttävää.

En oikein ymmärtä ajattelu tapaa, että "kaikkien kanssa täytyy olla, kun nyt satutaan vaan olemaan samassa koulussa/työpaikassa/naapureita/sukulaisia tms."

Kyllä jokaisella tulee olla oikeus valita seuransa. Eikä yksinolemisessakaan ole mitään pelättävää tai väärää. Tietysti, jos kavereita ja seuraa haluaa, niin sitä täytyy itse aktiivisesti etsiä. Myös omiin sosiaalisiin taitoihin kannattaa kiinnittää huomiota, että miltä se oma toiminta ja kommunikointi muiden silmissä on. Miettiä etukäteen, millätavalla erilaisia ihmisiä voisi lähestyä ettei mene tungettelevaksi tai ärsyttäväksi.

Samanlaiset mielenkiinnon kohteet monesti yhdistävät tai muu samankaltaisuus.

Ja tärkeintä on olla omaitsensä ja jos ei muille srura kelpaa, niin ei se oma ihmisarvo siitä alene. Itsetuntoa ja itsensä hyväksymistä siis nuorelle myös tärkeä opettaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kiusaamisen yksi muoto nimenomaan on jättää pois porukasta. Kyllä se on ihan sama kaikilla, iästä riippumatta. Ihan varmana tuntuisi kiusaamiselta myös av-mammasta, jonka kaikki muut työkaverit menevät aina bisselle eikä kysy itseään mukaan. Tai sit siellä työpaikalla kohtelevat kyllä asiallisesti, mutta siinä kaikki. Esim toisivat kaikille muille jotain lahjoja tai kivoja yllätyksiä, mutta tälle yhdelle ei. Totta kai se on yksi kiusaamisen muoto.

Tämä ei vaan kiinnosta ketään, niin kauan kun ei satu omalle kohdalle. Useimmille ei näin käy.

Täytyy kyllä sanoa että näin aikuisena toivon että minun seurassani oltaisiin siksi että olen hyvä tyyppi eikä vain siksi että niin kuuluu olla.

Meidän työpaikalla ei tosin ole tuollaista vapaa-ajalla hengailua eikä varsikaan kukaan tuon mitään lahjoja. 

Niin minäkin, mutta ei se sitä poista, että jos on vaikka 6 hengen tiivis työporukka, ja 5 lähtee töiden jälkeen kaljalle pyytämättä sitä yhtä, niin se on kyllä erittäin huonoa käytöstä.

Koulu on tietty vähän eri asia. Ap, onko pojalla ketään kavereita? Mä en ollut "suosittu" mutta mulla oli muutama hyvä kaveri enkä kokenut tulleeni kiusatuksi tai ulkopuoliseksi jätetyksi. Millaisissa tilanteissa poika on jätetty ulkopuolelle?

Poikasi luokalla on ilmeisesti vain vähän poikia, jos heillä on tapana viettää kaikki välitunnit yhdessä porukassa. Kysyin asiaa omalta yläkoululaiseltani, jonka luokalla on 11 poikaa, eivätkä pojat kuulemma koskaan vietä välituntejaan 11 pojan porukalla vaan pienemmissä porukoissa tai ihan kaksistaan parhaan kaverin kanssa. Ainoastaan liikuntatunnilla on kaikki 11 yhdessä. 

Jos poikasi luokassa ei ole yhtä porukkaa, johon kuuluvat kaikki muut paitsi sinun poikasi, niin koita selvittää, haluaako hän johonkin tiettyyn porukkaan (johon häntä ei oteta mukaan) vai eikö hänellä ole koulussa yhtään kaveria? 

Mulla oli aikoinaan luokkakaveri, jonka kanssa vietin lähes jokaisen välitunnin. Joskus mukana oli pari muuta tyttöä. Koulun päättymisen jälkeen tämä kaverini kertoi, että oli tarvinnut psykoterapiaa koulukiusaamisen vuoksi. Olin aivan äimänkäkenä, koska en ollut havainnut mitään sellaista. Hän kertoi kokeneensa syrjintää, koska häntä ei ollut otettu mukaan luokan "pissistyttöjen" porukkaan. Tieto oli kuin läimäys haisevalla tiskirätillä naamaan. Luulin hänen olleen kaverini, mutta en ollutkaan vaan korvike, joka kelpasi paremman puutteessa.

Vierailija kirjoitti:

Poikasi luokalla on ilmeisesti vain vähän poikia, jos heillä on tapana viettää kaikki välitunnit yhdessä porukassa. Kysyin asiaa omalta yläkoululaiseltani, jonka luokalla on 11 poikaa, eivätkä pojat kuulemma koskaan vietä välituntejaan 11 pojan porukalla vaan pienemmissä porukoissa tai ihan kaksistaan parhaan kaverin kanssa. Ainoastaan liikuntatunnilla on kaikki 11 yhdessä. 

Jos poikasi luokassa ei ole yhtä porukkaa, johon kuuluvat kaikki muut paitsi sinun poikasi, niin koita selvittää, haluaako hän johonkin tiettyyn porukkaan (johon häntä ei oteta mukaan) vai eikö hänellä ole koulussa yhtään kaveria? 

Mulla oli aikoinaan luokkakaveri, jonka kanssa vietin lähes jokaisen välitunnin. Joskus mukana oli pari muuta tyttöä. Koulun päättymisen jälkeen tämä kaverini kertoi, että oli tarvinnut psykoterapiaa koulukiusaamisen vuoksi. Olin aivan äimänkäkenä, koska en ollut havainnut mitään sellaista. Hän kertoi kokeneensa syrjintää, koska häntä ei ollut otettu mukaan luokan "pissistyttöjen" porukkaan. Tieto oli kuin läimäys haisevalla tiskirätillä naamaan. Luulin hänen olleen kaverini, mutta en ollutkaan vaan korvike, joka kelpasi paremman puutteessa.

Tämä esimerkkisi on erittäin valaiseva. Osa näistä kauheista kiusaamistapauksista tai syrjään jättämisistä, joihin p*skat opet eivät puutu, ovat tällaisia. Jotkut itseään kiusatuiksi väittävistä ovat oikeasti persoonallisuushäiriöisiä, esimerkiksi hieman vainoharhaisuuteen taipuvaisia. He kuvittelevat olevansa jonkin syrjäyttämisen ynnä muun kohteena ja voi olla, että kukaan muut eivät elä ollenkaan samassa maailmassa. Mahtoivatko nuo pissikset edes tietää, että "kaverisi" olisi ollut tulossa porukoihin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikasi luokalla on ilmeisesti vain vähän poikia, jos heillä on tapana viettää kaikki välitunnit yhdessä porukassa. Kysyin asiaa omalta yläkoululaiseltani, jonka luokalla on 11 poikaa, eivätkä pojat kuulemma koskaan vietä välituntejaan 11 pojan porukalla vaan pienemmissä porukoissa tai ihan kaksistaan parhaan kaverin kanssa. Ainoastaan liikuntatunnilla on kaikki 11 yhdessä. 

Jos poikasi luokassa ei ole yhtä porukkaa, johon kuuluvat kaikki muut paitsi sinun poikasi, niin koita selvittää, haluaako hän johonkin tiettyyn porukkaan (johon häntä ei oteta mukaan) vai eikö hänellä ole koulussa yhtään kaveria? 

Mulla oli aikoinaan luokkakaveri, jonka kanssa vietin lähes jokaisen välitunnin. Joskus mukana oli pari muuta tyttöä. Koulun päättymisen jälkeen tämä kaverini kertoi, että oli tarvinnut psykoterapiaa koulukiusaamisen vuoksi. Olin aivan äimänkäkenä, koska en ollut havainnut mitään sellaista. Hän kertoi kokeneensa syrjintää, koska häntä ei ollut otettu mukaan luokan "pissistyttöjen" porukkaan. Tieto oli kuin läimäys haisevalla tiskirätillä naamaan. Luulin hänen olleen kaverini, mutta en ollutkaan vaan korvike, joka kelpasi paremman puutteessa.

Tämä esimerkkisi on erittäin valaiseva. Osa näistä kauheista kiusaamistapauksista tai syrjään jättämisistä, joihin p*skat opet eivät puutu, ovat tällaisia. Jotkut itseään kiusatuiksi väittävistä ovat oikeasti persoonallisuushäiriöisiä, esimerkiksi hieman vainoharhaisuuteen taipuvaisia. He kuvittelevat olevansa jonkin syrjäyttämisen ynnä muun kohteena ja voi olla, että kukaan muut eivät elä ollenkaan samassa maailmassa. Mahtoivatko nuo pissikset edes tietää, että "kaverisi" olisi ollut tulossa porukoihin?

En osaa sanoa, tiesivätkö. Mulle ainakin tuli ihan puskista, että olisi edes halunnut heidän seuraansa. Tuon jälkeen opin varovaiseksi ystävyyssuhteissani. Tutustun helposti muihin ja voin olla kaveri vaikka tuhannen ihmisen kanssa, mutta ystävikseni pääsevät enää harvat ja valitut. En halua toistamiseen pitää ystävänäni ihmistä, joka on koko ajan halunnut olla jonkun muun ystävä eikä mun. 

Uppista heijaa

Komppaan useampaakin vastaajaa tässä ketjussa. Kantaakohan takavuosien "kaikki leikkii kaikkien kanssa" -hullutus nyt rumaa hedelmää? Lapsille on pienenä yritetty opettaa että kaikkien kanssa pitää leikkiä, jos ei muuten niin vaikka pakolla. Tarhan täti on erottanut parhaat kaverukset ja määrännyt uudet kaverit satunnaisotannalla. Kenenkään ei ole tarvinnut opetella kuinka niihin kaveriporukoihin mennään, on vaan alettu leikkimään kun täti käskee. Osa lapsista on saanut lottovoittona jo syntyessään avoimen luonteen ja luontaisen uteliaisuuden, osa taas on luonnostaan ujoja ja syrjään vetäytyviä. Näiden ujojen ei ole tarvinnut opetella niitä sosiaalisia taitoja, kun ne on aina ulkopuolisen toimesta lykätty johonkin porukkaan. Nyt ei olekaan kykaan tönimässä että mene tuonne Matin ja Pekan kaveriksi rötväämään, mutta eipä ole sitä uskallusta mennä omillansakaan, vaikka kuinka haluaisi. Ja Matti ja Pekka muistaa kyllä säännön "kaikkien pitää leikkiä kaikkien kanssa", ja muistaa hyvin senkin kun piti mielenkiintoiset yhteiset jutut jättää kesken ja raahata sitä naapurin helposti säikkyvää ja vähän itkeskelevääkin poikaa väkisin mukana kun tädit pakotti.

Vierailija kirjoitti:

Komppaan useampaakin vastaajaa tässä ketjussa. Kantaakohan takavuosien "kaikki leikkii kaikkien kanssa" -hullutus nyt rumaa hedelmää? Lapsille on pienenä yritetty opettaa että kaikkien kanssa pitää leikkiä, jos ei muuten niin vaikka pakolla. Tarhan täti on erottanut parhaat kaverukset ja määrännyt uudet kaverit satunnaisotannalla. Kenenkään ei ole tarvinnut opetella kuinka niihin kaveriporukoihin mennään, on vaan alettu leikkimään kun täti käskee. Osa lapsista on saanut lottovoittona jo syntyessään avoimen luonteen ja luontaisen uteliaisuuden, osa taas on luonnostaan ujoja ja syrjään vetäytyviä. Näiden ujojen ei ole tarvinnut opetella niitä sosiaalisia taitoja, kun ne on aina ulkopuolisen toimesta lykätty johonkin porukkaan. Nyt ei olekaan kykaan tönimässä että mene tuonne Matin ja Pekan kaveriksi rötväämään, mutta eipä ole sitä uskallusta mennä omillansakaan, vaikka kuinka haluaisi. Ja Matti ja Pekka muistaa kyllä säännön "kaikkien pitää leikkiä kaikkien kanssa", ja muistaa hyvin senkin kun piti mielenkiintoiset yhteiset jutut jättää kesken ja raahata sitä naapurin helposti säikkyvää ja vähän itkeskelevääkin poikaa väkisin mukana kun tädit pakotti.

Kantaa. Olen aiemminkin ihmetellyt, miten lapset oppivat luomaan kaveri- ja ystävyyssuhteita, jos heidän ei ole koskaan tarvinnut tehdä sitä itse vaan aina joku aikuinen on antanut lapselle kaverin. 

Ei mitään, eikä tarvitsekaan. Hyvä oppia jo nuorena, ettei aina voi kuulua joukkoon ja hyvä oppia olemaan yksin. Yksin tuo tulee jäämäänkin ellei löydä teininä omaa kaveriporukkaa, niin hyvä oppia olemaan yksin

Porukasta poissulkeminen on kaikkein pahinta, kukaan ei ota pariksi ryhmätöihin yms. Sitten pitää yrittää säilyttää edes jonkinlainen itsekunnioitus ja kysyä ennen kuin ryhmiä muodostetaankaan, että "saanko tehdä tämän yksin". Opettaja muuten tunkee oppilaan johonkin ryhmään ja muiden ilmeistä näkee, että tuo tuli tähän ryhmään. Liikuntatunneilla huudetaan viimeksi porukkaan kun joukkueita tehdään, istuu yksinään häpeissään jossain ja tuo jäi teille, ilman että edes nimeä tarvitsee huutaa. Voi niin tuttua. Mutta uskokaa tai älkää, siitä selviää, sisu kasvaa. Itse olen katsellut koulukaverit-sivulta, niin itselläpä on korkeampi koulutus kuin useammalla heillä. Oppii myös huomioimaan muut jatkossa, empatia kasvaa kun on joutunut kärsimään. Toisaalta jos on iso kaupunki, voi vaihtaa koulua tai yksityiskouluun, lapsen itsetuntoa voi myös kotona vahvistaa, harrastuksia joissa pärjää ja joissa on kavereita. Koulun ulkopuolella kaiken pitäisi olla mahdollisimman mukavaa, että jaksaa mäntissä kouluyhteisössä jos ei voi vaihtaa koulua.

Yhteistyötä, esimerkiksi jotain ryhmätyötä pitää koululaisten osata tehdä ihan kenen kanssa vain, mutta kaveria ei tarvitse alkaa esittämään. Ei enää yläkoulussa.

Tänne näköjään vastaa ihmisiä joilla ei ole hajuakaan koulukiusaamisesta. Kyllä joissakin kouluissa on "sairas ilmapiiri". Opettajat eivät näe eivätkä kuule mitään vaikka erityisen rankkaa koulukiusaamista tapahtuu. Ihan fyysistä väkivaltaa ja siihen valitaan yleensä se ulkopuolelle jätetty, ihmisessä ei tarvitse olla mitään vikaa. Joskus ihmettelee kun kuulee, että ketä on koulukiusattu, siis ei mitään syytä. Tuntemani kiusatut ovat herkkiä ja mukavia ihmisiä, heillä on muutama hyvä ystävä joko koulussa tai sen ulkopuolella. Omassa luokassa voi olla niin, ettei ole ketään kaveria. Silloin jää auttamatta ulkopuolelle ja uskokaa tai älkää, näin voi käydä myös jatko-opiskelussa. Silloin vaan on aikuisempi kyky muodostaa kaverisuhteita ja kysyä ryhmätöihin jotain kaveria, peruskoulussa sellaiseen kypsään käytökseen ei vain ole vielä eväitä. Tyhmää sanoa opettajalta, että muodostakaa ryhmät, pitäisi määrätä opettajan ne ryhmät, ettei kukaan jää ulkopuolelle. Samoin liikuntatunneilla voisi olla jotain muutakin eikä sitä iänikuista pesistä, se on vaan liikunnanopettajan kannalta helppoa. Seurata vierestä kun oppilaat pelaa ja käskeä muodostaa joukkueet. Joukkueenmuodostaminen voisi käydä siten, että rivissä jako kahteen, ei tarvitsisi huutaa joukkueita lainkaan. Kaikki opettajat kun eivät vaan ymmärrä, hyvät opettajat erottuvat kuin jyvät akanoista.

Ei oikeastaan mitään :( kun eihän ketään voi pakottaa olemaan toisen kaveri, jos se ei halua. Siitä seuraisi vielä pahempaa - "mä oon sun kaveri vaan, koska mut pakotetaan, luuseri". Minä toivon, että asia paranee ajan myötä ja kavereita löytyy. Tuo on oikeesti niin raastavaa ja inhottavaa, että mua itkettää aina, kun luen juttuja yksinäisistä ihmisistä, erityisesti lapsista ja nuorista, vaikka itse en ole koskaan ollut yksin tai yksinäinen. 

Kaikki eivät ole yhtä rehvakkaita muodostamaan kaverisuhteita koulussa. Joukon johtajat laajalla kaveripiirillään voivat olla koulussa pärjäämättömiä ja kompensoivat pärjäämättömyyttään laajalla kaverimäärällä ja ns. sosiaalisuudella. Sosiaalisuushan ei tarkoita suuna ja päänä olemista vaan sitä, että osaa ottaa huomioon muut ja toisten tunteet. Introvertti voi olla sosiaalisempi ja usein onkin kuin ekstrovertti.

Valitettavasti ei varmaan mitään, sillä iso osa vanhemmista on sellaisia hörhöjä ettei mikään järkevä selvittely onnistu. Meillä kävi nelosluokkalaisen pojan kanssa vielä huonommin (kiusaajan äiti pilkkaa nyt minua muille...) enkä ikinä enää yritä selvitellä mitään. Itse en kuulu mihinkään juorukerhoihin enkä voi puolustautua mitenkään. Älyttömän surullista vaan lasten takia, etenkin kun omani on kokenut jo niin paljon isoja hylkäämisiä. Joskus ei tarvita kuin yksi hörhö ja loput ajattelemattomia ja asiat alkaa mennä pieleen. Tsemppiä ja etsikää kavereita muualta <3

Niin ja ap, täällä ne hörhöimmät vasta pyöriikin eli et varmasti saa ymmärrystä saati asiallisia vastauksia. Tsemppiä edelleen ja yritä löytää vastauksia muualta.

Itsellä oli 6-luokalla muistaakseni sellainen vaihe että yhtäkkiä kaikki tutut kaverit alkoi olemaan salamyhkäisiä ja katosivat porukassa välitunnille pyytämättä mukaan itseäni ja joitakin muita. Tätä kesti pitkän aikaa ja oli todella vaikea olla olematta se ”stalkkaaja” joka yhtäkkiä anookin että pääsisi mukaan.

Noh, löytyihän se vastaus myöhemmin. Olivat alkaneet yhdessä röökaamaan ja siitä kehkeytyi uusi salainen kerho. Eli sinällään todella typerää että edes annoin tuon vaivata päätäni koska negatiivisesta asiasta kyse vaikka porukkaan pääsisinkin.

Sitten kun tupakoimisesta tuli ei niin eksoottista niin tuo touhukin katosi...

M31

Ei kaikki ihmiset voi tykätä toisistaan. Ihan luonnollista ettei kaikki kuuluu samaan porukkaan.