Mitäpä voi tehdä sellaiselle yläkouluikäisten kiusaamiselle, että ei oteta joukkoon?

Se joukkoon ottamatta jättäminenkin saattaa olla parempi vaihtoehto kuin aktviivinen kiusaaminen.

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikkien tarvitse olla kaikkien kavereita. Jos siihen ei liity mitään muuta niin ei se ole kiusaamista tai tuomittavaa. Sitten jos ne alkavat porukalla ilkeilemään se on eri juttu.

Juuri näin. Eihän aikuiset ihmisetkään kutsu kaikkia kaikkialle vaan valitsevat kenen kanssa haluavat olla. Eikä se tarkoita, että kaikki vihaavat muita. Pienellä paikkakunnalla tuo tilanne voi kyll äolla todella perseestä.

Vierailija kirjoitti:

Porukasta poissulkeminen on kaikkein pahinta, kukaan ei ota pariksi ryhmätöihin yms. Sitten pitää yrittää säilyttää edes jonkinlainen itsekunnioitus ja kysyä ennen kuin ryhmiä muodostetaankaan, että "saanko tehdä tämän yksin". Opettaja muuten tunkee oppilaan johonkin ryhmään ja muiden ilmeistä näkee, että tuo tuli tähän ryhmään. Liikuntatunneilla huudetaan viimeksi porukkaan kun joukkueita tehdään, istuu yksinään häpeissään jossain ja tuo jäi teille, ilman että edes nimeä tarvitsee huutaa. Voi niin tuttua. Mutta uskokaa tai älkää, siitä selviää, sisu kasvaa. Itse olen katsellut koulukaverit-sivulta, niin itselläpä on korkeampi koulutus kuin useammalla heillä. Oppii myös huomioimaan muut jatkossa, empatia kasvaa kun on joutunut kärsimään. Toisaalta jos on iso kaupunki, voi vaihtaa koulua tai yksityiskouluun, lapsen itsetuntoa voi myös kotona vahvistaa, harrastuksia joissa pärjää ja joissa on kavereita. Koulun ulkopuolella kaiken pitäisi olla mahdollisimman mukavaa, että jaksaa mäntissä kouluyhteisössä jos ei voi vaihtaa koulua.

Ihmettelen tätä liikuntatunnilla joukkuevalintajuttua. Toimin itse 43v. opettajana ja harrastin sitä tuskin koskaan. Koulutuksessa opetettiin mitä erilaisimpia joukkueen valintatapoja: vaatteiden, kenkien, hiusten värit jne. Vaikka sukupuolista ei saisi puhua, niin onko miesopettajat juuttuneet tällaiseen reilu jätkä - meininkiin, mitä tuo oppilaiden suorittama valinta ei koskaan ole.

Itse kohtasin sitä koulumaailmassa viimeksi pienenä -60- luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Porukasta poissulkeminen on kaikkein pahinta, kukaan ei ota pariksi ryhmätöihin yms. Sitten pitää yrittää säilyttää edes jonkinlainen itsekunnioitus ja kysyä ennen kuin ryhmiä muodostetaankaan, että "saanko tehdä tämän yksin". Opettaja muuten tunkee oppilaan johonkin ryhmään ja muiden ilmeistä näkee, että tuo tuli tähän ryhmään. Liikuntatunneilla huudetaan viimeksi porukkaan kun joukkueita tehdään, istuu yksinään häpeissään jossain ja tuo jäi teille, ilman että edes nimeä tarvitsee huutaa. Voi niin tuttua. Mutta uskokaa tai älkää, siitä selviää, sisu kasvaa. Itse olen katsellut koulukaverit-sivulta, niin itselläpä on korkeampi koulutus kuin useammalla heillä. Oppii myös huomioimaan muut jatkossa, empatia kasvaa kun on joutunut kärsimään. Toisaalta jos on iso kaupunki, voi vaihtaa koulua tai yksityiskouluun, lapsen itsetuntoa voi myös kotona vahvistaa, harrastuksia joissa pärjää ja joissa on kavereita. Koulun ulkopuolella kaiken pitäisi olla mahdollisimman mukavaa, että jaksaa mäntissä kouluyhteisössä jos ei voi vaihtaa koulua.

Ihmettelen tätä liikuntatunnilla joukkuevalintajuttua. Toimin itse 43v. opettajana ja harrastin sitä tuskin koskaan. Koulutuksessa opetettiin mitä erilaisimpia joukkueen valintatapoja: vaatteiden, kenkien, hiusten värit jne. Vaikka sukupuolista ei saisi puhua, niin onko miesopettajat juuttuneet tällaiseen reilu jätkä - meininkiin, mitä tuo oppilaiden suorittama valinta ei koskaan ole.

Itse kohtasin sitä koulumaailmassa viimeksi pienenä -60- luvulla.

Kyllä ainakin 98-07 tapahtui useasti. Kyllä minutkin valittiin usein viimeisenä tai viimeisten joukossa. Yritin pelissä, kuitenkin todistaa, että olen parempi kuin luulette. En tiedä olinko vain henkisesti vahvempi, kuin moni. Mahdollisesti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kiusaamisen yksi muoto nimenomaan on jättää pois porukasta. Kyllä se on ihan sama kaikilla, iästä riippumatta. Ihan varmana tuntuisi kiusaamiselta myös av-mammasta, jonka kaikki muut työkaverit menevät aina bisselle eikä kysy itseään mukaan. Tai sit siellä työpaikalla kohtelevat kyllä asiallisesti, mutta siinä kaikki. Esim toisivat kaikille muille jotain lahjoja tai kivoja yllätyksiä, mutta tälle yhdelle ei. Totta kai se on yksi kiusaamisen muoto.

Tämä ei vaan kiinnosta ketään, niin kauan kun ei satu omalle kohdalle. Useimmille ei näin käy.

Aloittaja ei ole mitenkää avannut asiaa missä muodossa tuota kiusaamista esiintyy.

Työpaikka ei ole minulle kaverikerho. Riittää, että kohdellaan asialisesti.

Ei ole kaverikerho, mutta väittäisin että olet poikkeus, jos ei missään tunnu se, että muita kohdeltaisiin eri tavalla esim positiivisesti huomioiden kuin sinua. (Kehut, lahjat merkkipäivänä, kuulumisten kysymiset ym)

Olen miesvaltaisessa työpaikassa, eikä täällä kyllä anneta merkkipäivänä lahjoja, anneta kehuja tai kysellä erityisesti kuulumisia. Jos jollakin on joku talonrakennusprojekti tms. menossa, sen etenemisestä saatetaan kysellä ja siitä keskustella. Tai jostain tulevista urheilutapahtumista. Jos jotain uutisia haluaa kaikille kertoa, pitää ihan itse avata suunsa, ei niitä kukaan ala erikseen kyselemään. Ei mullekaan työpaikka ole mikään kaverikerho.

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikkien kanssa tarcitse kaveerata, jos ei synkkaa, tuskaahan se olisi puolin ja toisin.

Itse voi yrittää löytää seuraa, joka on molemmille osapuolille miellyttävää.

En oikein ymmärtä ajattelu tapaa, että "kaikkien kanssa täytyy olla, kun nyt satutaan vaan olemaan samassa koulussa/työpaikassa/naapureita/sukulaisia tms."

Kyllä jokaisella tulee olla oikeus valita seuransa. Eikä yksinolemisessakaan ole mitään pelättävää tai väärää. Tietysti, jos kavereita ja seuraa haluaa, niin sitä täytyy itse aktiivisesti etsiä. Myös omiin sosiaalisiin taitoihin kannattaa kiinnittää huomiota, että miltä se oma toiminta ja kommunikointi muiden silmissä on. Miettiä etukäteen, millätavalla erilaisia ihmisiä voisi lähestyä ettei mene tungettelevaksi tai ärsyttäväksi.

Samanlaiset mielenkiinnon kohteet monesti yhdistävät tai muu samankaltaisuus.

Ja tärkeintä on olla omaitsensä ja jos ei muille srura kelpaa, niin ei se oma ihmisarvo siitä alene. Itsetuntoa ja itsensä hyväksymistä siis nuorelle myös tärkeä opettaa.

Mikään ei tosin ole parempi itsetunnon vahvistaja kuin se, että ei vain kelpaa vaan on tykätty just omana itsenään. Se muiden hyväksyntä ja porukkaan kuuluminen on (nuorelle) ihan uskomattoman tärkeää ja saa samalla myös hyväksymään itsensä.

Ei se oikein muilla konsteilla edes onnistu, tuossa kun se tulee niin luonnostaan ja samalla tietysti tulee muitakin taitoja.

Jos koulusta ei löydy kavereita niin yrittäisin keksiä lapsen kanssa jotain harrastuksia. Ja yritä rohkaista että vaikka nyt on hankalaa niin lukiossa/opiskelupaikassa sitten alkaa helpottaa kun alkaa olla enemmän mahdollista olla samanhenkisten kanssa. Viettäkää itse mahdollisimman paljon aikaa lapsen kanssa. Vanhempien tuki on tärkeää vaikkei lapsi sitä itse ilmaisisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kiusaamisen yksi muoto nimenomaan on jättää pois porukasta. Kyllä se on ihan sama kaikilla, iästä riippumatta. Ihan varmana tuntuisi kiusaamiselta myös av-mammasta, jonka kaikki muut työkaverit menevät aina bisselle eikä kysy itseään mukaan. Tai sit siellä työpaikalla kohtelevat kyllä asiallisesti, mutta siinä kaikki. Esim toisivat kaikille muille jotain lahjoja tai kivoja yllätyksiä, mutta tälle yhdelle ei. Totta kai se on yksi kiusaamisen muoto.

Tämä ei vaan kiinnosta ketään, niin kauan kun ei satu omalle kohdalle. Useimmille ei näin käy.

Aloittaja ei ole mitenkää avannut asiaa missä muodossa tuota kiusaamista esiintyy.

Työpaikka ei ole minulle kaverikerho. Riittää, että kohdellaan asialisesti.

Ei ole kaverikerho, mutta väittäisin että olet poikkeus, jos ei missään tunnu se, että muita kohdeltaisiin eri tavalla esim positiivisesti huomioiden kuin sinua. (Kehut, lahjat merkkipäivänä, kuulumisten kysymiset ym)

Olen miesvaltaisessa työpaikassa, eikä täällä kyllä anneta merkkipäivänä lahjoja, anneta kehuja tai kysellä erityisesti kuulumisia. Jos jollakin on joku talonrakennusprojekti tms. menossa, sen etenemisestä saatetaan kysellä ja siitä keskustella. Tai jostain tulevista urheilutapahtumista. Jos jotain uutisia haluaa kaikille kertoa, pitää ihan itse avata suunsa, ei niitä kukaan ala erikseen kyselemään. Ei mullekaan työpaikka ole mikään kaverikerho.

Sama juttu. Vointia kysytään, jos joku palaa yli kuukauden pituiselta sairaslomalta töihin. Muita kuulumisia ei kysellä koskaan. Aamulla, kun mennään töihin, moikataan ja mennään suoraan omaan työpisteeseen. Jossain vaiheessa voi hakea kahvia joko työpisteeseensä tai juoda kahvin kahvihuoneessa. Kahvitauolle ei mennä porukassa vaan jokainen silloin, kun haluaa. Kahvihuoneessa on työpaikalle tilatut lehdet (Hesari ja it-alan lehtiä). Niitä on tarkoitus lukea tauolla, jos haluaa. Jos kahvihuoneessa joku lukee, ei häntä mennä keskeyttämään rupattelulla vaan annetaan lukea rauhassa. Jos meneillään on keskustelu, osallistutaan keskusteluun tai ei osallistuta, ihan miten itse haluaa. Lounaallekin jokainen menee milloin haluaa. Jos huomaa kollegan lähtevän, voi sanoa, että mä taidan lähteä kans, ja mennä yhdessä. Tai jos lounasravintolassa on jo tuttua porukkaa, voi mennä samaan pöytään, jos siinä on tilaa. Töistä lähtiessä sanotaan moikka, huomiseen, viikonloppuja tai jotain vastaavaa. Ketään ei kiusata, vaikkei ollakaan pusipusi kaikki yhtä ja samaa iloista perhettä. 

Kyllä se vaan on kiusaamista. Usein syrjityt ovat niitä kilttejä ja hiljaisia tyyppejä, jotka on helppo eristää muusta porukasta. Kukaan luokkani pissiksistä ei vaivautunut edes tutustumaan minuun,miten silloin voi sanoa että kemiat ei kohtaa, jos ei edes tunne toista? :D. Löysin porukkani kuitenkin muiden hyljeksittyjen joukosta. Hyljeksinnän vaikutus seuraa myöhemmässä elämässä ja se näkyy masennuksena ja itsetunto ongelmina. Se kun aina jää yksin ryhmätöissä ja liikuntatunneilla tuo vahvan sanoman siitä, että olet sitä ö-luokkaa niin eihän se itsetuntoa kasvata. Opettajat olisivat voineet vaikuttaa tähän(kin) asiaan, mutta he myös nostivat kädet pystyyn suoranaisemman kiusaamisen edessä (luokallamme oli myös tätä).

Eipä tuolle voi mitään tehdä. Ketään ei voi kaveriksi pakottaa. Jos pakottaa niin se ei ole aitoa kaveruutta. Itsekin olin aika ulkopuolinen yläkoulussa, mutta tilanne muuttui kun siirryin ammattikouluun ja oli eri ihmiset kuvioissa.

Voin sanoa että meidän koulussa kiusattiin heikkoja, heikon tunnisti kaukaa, mitään sanomattomat vaatteet ja nyt ei puhuta mistään merkkivaate jutusta, pliisu yleisilme, ei halua tutustua kehenkään, semmoisia ns vain olemassa olevia lapsia. Uskon että heitä kiusattiin koska he eivät osanneet puolustaa itseään ja sanoa ei kiusaajille, kuitenkin kiusaajia oli vain kourallinen meidän ylä-asteella kaikki muut oli neutraaleja toisilleen, olin itsekkin kiusaaja pari vuotta ylä-asteella, en häpeä myöntää asiaa koska se on totta, kärsin pahoista itsetunto ongelmista silloin ja purin sitä luokkalaisiin, olen useimpien kanssa väleissä, jotkut hankki aivan uuden kaveriporukan. Päädyin itseasiassa yhden kiusatun kaveriksi, olemme viettäneet aikaa mm. Menemällä tallille ja viettämällä aikaa hevosten seurassa, loppujen lopuksi tyyppi oli OK, mutta en vieläkään usko että olisin voinut silloin kaveerata kyseisen henkilön kanssa koska hän oli erittäin lapsellinen ja väkivaltainen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se vaan on kiusaamista. Usein syrjityt ovat niitä kilttejä ja hiljaisia tyyppejä, jotka on helppo eristää muusta porukasta. Kukaan luokkani pissiksistä ei vaivautunut edes tutustumaan minuun,miten silloin voi sanoa että kemiat ei kohtaa, jos ei edes tunne toista? :D. Löysin porukkani kuitenkin muiden hyljeksittyjen joukosta. Hyljeksinnän vaikutus seuraa myöhemmässä elämässä ja se näkyy masennuksena ja itsetunto ongelmina. Se kun aina jää yksin ryhmätöissä ja liikuntatunneilla tuo vahvan sanoman siitä, että olet sitä ö-luokkaa niin eihän se itsetuntoa kasvata. Opettajat olisivat voineet vaikuttaa tähän(kin) asiaan, mutta he myös nostivat kädet pystyyn suoranaisemman kiusaamisen edessä (luokallamme oli myös tätä).

Ja mitä vikaa hyljeksittyjen porukassa oli? Miksi sun olisi pitänyt päästä juuri pissisten porukkaan? Tämä on yksi syy, miksi jotkut tuntevat itsensä kiusatuiksi: heillä on kyllä porukka, kavereita ja ystäviäkin, mutta ei juuri sitä porukkaa ja niitä kavereita ja ystäviä, jotka olisivat halunneet.  Kiusaamista olisi ollut, jos kaikki muut olisivat kuuluneet pissisten (tai hyljeksittyjen) porukkaan ja vain sinua ei olisi huolittu porukkaan mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kiusaamisen yksi muoto nimenomaan on jättää pois porukasta. Kyllä se on ihan sama kaikilla, iästä riippumatta. Ihan varmana tuntuisi kiusaamiselta myös av-mammasta, jonka kaikki muut työkaverit menevät aina bisselle eikä kysy itseään mukaan. Tai sit siellä työpaikalla kohtelevat kyllä asiallisesti, mutta siinä kaikki. Esim toisivat kaikille muille jotain lahjoja tai kivoja yllätyksiä, mutta tälle yhdelle ei. Totta kai se on yksi kiusaamisen muoto.

Tämä ei vaan kiinnosta ketään, niin kauan kun ei satu omalle kohdalle. Useimmille ei näin käy.

Ja lisään senkin, että on jotenkin irvokasta, että kiusaamiseen muuten täällä suhtaudutaan hyvin rajusti (jopa puhutaan pienten lasten väkivaltaisesta kurittamisesta hyväksyttävänä toimintatapana ja hirveistä kostosuunnitelmista näitä ns. oikeita kiusaajia kohtaan) Kuitenkin tällainen kiusaamisen muoto on monen mielestä täysin ok, vaikka voi johtaa huomattavasti vahingollisempiin seurauksiin.

Pakko kyllä sanoa, että osa kiusauskeskusteluista täällä on sisällöltään aivan sairaita. Ja muutenkin lasten kurinpitoon liittyvät keskustelut. Joku aika sitten täällä taisi olla keskustelua huutavasta lapsesta tms. ja palstalaisten mukaan ulkopuolisella olisi oikeus vaikka läimäyttää :D

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kiusaamisen yksi muoto nimenomaan on jättää pois porukasta. Kyllä se on ihan sama kaikilla, iästä riippumatta. Ihan varmana tuntuisi kiusaamiselta myös av-mammasta, jonka kaikki muut työkaverit menevät aina bisselle eikä kysy itseään mukaan. Tai sit siellä työpaikalla kohtelevat kyllä asiallisesti, mutta siinä kaikki. Esim toisivat kaikille muille jotain lahjoja tai kivoja yllätyksiä, mutta tälle yhdelle ei. Totta kai se on yksi kiusaamisen muoto.

Tämä ei vaan kiinnosta ketään, niin kauan kun ei satu omalle kohdalle. Useimmille ei näin käy.

Mä en todellakaan haluaisi ängetä jonkun työpaikan porukan messiin, vain koska mun kanssani pitää leikkiä. Harvoissa paikoissa koko firma menee yhdessä kaljalle. Ne jotka menee keskenään on monesti ihan kavereita. Niin kuin ne yläasteelaiset on kavereita keskenään ja viettää aikaa myös vapaa-ajalla. Ei ne välttämättä aktiivisesti sulje ketään pois. Kunhan viettävät aikaa omien kavereidensa kanssa. Kuinka usein käyt itse random-tyypeiltä kyselemässä että haluaako ne tulla hengaamaan sun kanssa?

Pojat pystyvät koulussa pätemään ja saamaan kavereita kahdella tapaa. Harrastamalla jotain urheilua, jolloin tästä piiristä saa kavereita tai sitten pelaamalla xboxilla/playstationilla/tietokoneella, jolloin kaveripiiri muodostuu niistä toisista, jotka saavat pelata netin välityksellä. Esimerkiksi koulumenestys, omituinen muista poikkeava pukeutuminen, sosiaalisten taitojen puute altistaa sille, että jää yksin. Onko pojallasi mitään näistä ongelmista?

Vierailija kirjoitti:

. Sosiaalisuushan ei tarkoita suuna ja päänä olemista vaan sitä, että osaa ottaa huomioon muut ja toisten tunteet. Introvertti voi olla sosiaalisempi ja usein onkin kuin ekstrovertti.

Tuo kuvaamasi liittyy kyllä enemmän sosiaalisiin taitoihin, jotka usein sekoitetaan sosiaalisuuden kanssa. Ihminen voi olla sosiaalinen eli haluta olla ihmisten kanssa kanssakäymisessä ja nauttia siitä, mutta se ei vielä kerro, onko hänellä sosiaalisia taitoja eli nauttivatko toisetkin vuorovaikutuksesta hänen kanssaan, koska hänellä on mm. tunneälyä ja empatiakykyä. Introvertti taas ei ikinä ole kovin sosiaalinen, mutta ne sosiaaliset taidot voivat olla hyvät.

Mulla itselle kävi niin, kun siirryttiin yläasteelle, että jäin kokonaan ulkopuolelle. Ala-asteella olin yhden luokkalaiseni paras kaveri ja leikittiin päivittäin. Yläasteelle mentäessä muut luokan tytöt alkoivat pyytää tätä kaveria joka paikkaan. Yritin muutaman kerran mennä mukaan, mutta koin ettei mua ole kutsuttu ja mun läsnäoloa ei kaivata. Ei asialle voinut mitään, en minä eikä ketään mukaan. Ei tuon ikäisiä ihmisiä voi enää pakottaa olemaan toistensa kanssa. 

Itselle kävi sitten niin, että löysin uuden kaverin naapuriluokalta. Meillä oli koulussa valinnaisia aineita joissa sitten oli eri oppilaita eri luokilta. No aloin sitten tämän henkilön kanssa viettää aikaa myös vapaalla. Ollaan edelleen 15v myöhemmin ystäviä ja nähdään viikottain. Omiin luokkalaisiini en ole pitänyt mitään yhteyttä, en ole edes heidän kaverinaan Facebookissa. 

Suosittelen, että poikasi etsii ystäviä muualta. Kannattaa miettiä myös harrastuksia, mistä voisi löytää kaverin. Myös oma epäsosiaalisuus saattaa vaikuttaa, ettei niitä kavereita löydy niin helposti. Pitäisi osata olla rohkea. Ja joskus joku saattaa vaan olla erilainen, minkä vuoksi muut vierastavat. Mutta uskon, että jokaisella on kyllä joku kaveri jossain. Tsemppiä pojalle. Tiedän, että yksin jääminen on ikävää ja saattaa vaikuttaa vielä aikuisenakin. Itsellä esim tulee aina ensin mieleen, että en ole tervetullut. Tarvitsen aikaa ja positiivisia signaaleja, jotta tunnen itseni tervetulleeksi. 

Vielä pojasta? Onko menossa prosessiin? Tuossa iässä on vaivaannuttavaa, jos joku yritetään väkisin tunkea porukkaan. Tietenkin jos kyseessä on koulun tilaisuus ja kaikki lähtevät pois, kun joku tulee paikalle, kyseessä voisi olla kiusaaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kiusaamisen yksi muoto nimenomaan on jättää pois porukasta. Kyllä se on ihan sama kaikilla, iästä riippumatta. Ihan varmana tuntuisi kiusaamiselta myös av-mammasta, jonka kaikki muut työkaverit menevät aina bisselle eikä kysy itseään mukaan. Tai sit siellä työpaikalla kohtelevat kyllä asiallisesti, mutta siinä kaikki. Esim toisivat kaikille muille jotain lahjoja tai kivoja yllätyksiä, mutta tälle yhdelle ei. Totta kai se on yksi kiusaamisen muoto.

Tämä ei vaan kiinnosta ketään, niin kauan kun ei satu omalle kohdalle. Useimmille ei näin käy.

Aloittaja ei ole mitenkää avannut asiaa missä muodossa tuota kiusaamista esiintyy.

Työpaikka ei ole minulle kaverikerho. Riittää, että kohdellaan asialisesti.

Ei ole kaverikerho, mutta väittäisin että olet poikkeus, jos ei missään tunnu se, että muita kohdeltaisiin eri tavalla esim positiivisesti huomioiden kuin sinua. (Kehut, lahjat merkkipäivänä, kuulumisten kysymiset ym)

Olen miesvaltaisessa työpaikassa, eikä täällä kyllä anneta merkkipäivänä lahjoja, anneta kehuja tai kysellä erityisesti kuulumisia. Jos jollakin on joku talonrakennusprojekti tms. menossa, sen etenemisestä saatetaan kysellä ja siitä keskustella. Tai jostain tulevista urheilutapahtumista. Jos jotain uutisia haluaa kaikille kertoa, pitää ihan itse avata suunsa, ei niitä kukaan ala erikseen kyselemään. Ei mullekaan työpaikka ole mikään kaverikerho.

OHIS mutta tätä kaipaan miesvaltaisilta aloilta. Nykyisen naisvaltaisen työpaikan yrityskulttuuriin kuuluu asenne, että kaikkien pitää kaveerata keskenään myös työajan ulkopuolella, koska se kuulemma nostattaa työmoraalia. PAH. Minä olen tullut tekemään töitä, en aikuisten iltapäiväkerhoon. Ihan yksi ja sama tunnenko sinut entuudestaan vai en. Kunhan teet työsi hyvin ja minä teen omani niin se riittää.

Puhumattakaan sitten näistä kuppikunnista, joissa aikuiset keski-ikäiset naiset on keskenään "Mä en leiki ton kaa, kun mä en tunne sitä ja se ei oo samanlainen ku mä".

Tee. Nyt. Vaan. Se. Työsi. Kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se vaan on kiusaamista. Usein syrjityt ovat niitä kilttejä ja hiljaisia tyyppejä, jotka on helppo eristää muusta porukasta. Kukaan luokkani pissiksistä ei vaivautunut edes tutustumaan minuun,miten silloin voi sanoa että kemiat ei kohtaa, jos ei edes tunne toista? :D. Löysin porukkani kuitenkin muiden hyljeksittyjen joukosta. Hyljeksinnän vaikutus seuraa myöhemmässä elämässä ja se näkyy masennuksena ja itsetunto ongelmina. Se kun aina jää yksin ryhmätöissä ja liikuntatunneilla tuo vahvan sanoman siitä, että olet sitä ö-luokkaa niin eihän se itsetuntoa kasvata. Opettajat olisivat voineet vaikuttaa tähän(kin) asiaan, mutta he myös nostivat kädet pystyyn suoranaisemman kiusaamisen edessä (luokallamme oli myös tätä).

Ja mitä vikaa hyljeksittyjen porukassa oli? Miksi sun olisi pitänyt päästä juuri pissisten porukkaan? Tämä on yksi syy, miksi jotkut tuntevat itsensä kiusatuiksi: heillä on kyllä porukka, kavereita ja ystäviäkin, mutta ei juuri sitä porukkaa ja niitä kavereita ja ystäviä, jotka olisivat halunneet.  Kiusaamista olisi ollut, jos kaikki muut olisivat kuuluneet pissisten (tai hyljeksittyjen) porukkaan ja vain sinua ei olisi huolittu porukkaan mukaan. 

Aikuistuin yläasteella ,kun tajusin että suurin osa ihmisistä ei kiinnosta minua.

Hommasin sit muutaman hyvän ystävän koulun ulkopuolelta.

Outoa kyllä seurani ois alkanu kelpaamaan ,kun tämän tein.

Sano pojalles että kasvattaa pallit