Lue keskustelun säännöt.
Yritin tutustuttaa kaksi yksinäistä ystävääni toisiinsa ja lopputulos oli fiasko
06.05.2018 |
Minulla on kaksi ystävää, joille olen käytännössä ainoa ystävä satunnasia työtuttuja yms. lukuunottamatta. Itselläni taas on useampia eri ystäviä. Olen jo pidemmän aikaa kokenut nuo kaksi yksinäistä ystävää vähän rasittavina, koska kumpikin haluaisi viettää kanssani mahdollisimman paljon aikaa koska heillä ei tosiaan ole vaihtoehtoisia kavereita. Kumpaakin yhdistää se, että heille joku 15-20 minuutin puhelu ei tule kyseeseen vaan kun he soittavat, tahtoisivat jutella ainakin tunnin tai pari. Samoin he eivät pidä oikeana tapaamisena sellaista, että käytäisiin töiden jälkeen teellä tai sunnuntaina brunssilla. Heidän mielestään hyvä kaveritapaminen on sellainen joka kestää monta tuntia, esim. viikonloppuna pitäisi käydä yhdessä lenkillä JA kokkailla JA syödä JA käydä leffassa JA saunassa JA katsoa Tv-sarjoja. Toinen näistä kavereista on erityisen yksinäinen ja minulle tullut tunne, että hän on vähän mustasukkainen muille ystävilleni. Hän on myös pikkuisen tungetteleva. Esim. laittaa whatspp-viestin "mitä teet?" Minä: katson leffaa. Hän: ai netistä vai tv:stä? Minä: netistä. Hän: no hei laitatko sen pauselle ja niin mä soitan. Minä: onko jotain tapahtunut? Hän: ei, olis vaan kiva jutella. Minä: hei mä katsoisin nyt rauhassa tämän elokuvan. Hän: koska se loppuu? Soitatko sitten?
Ajattelin, että olisi hyvä idea tutustuttaa nämä kaksi yksinäistä ystävää toisiinsa, niin saisivat toisistaan puhelu- ja viikonloppuseuraa. Ollaan kaikki 30+ vuotiaita perheettömiä naisia ja em. ystävillä lisäksi samanlainen koulutustausta ja mielestäni samanlaista arvomaailmaa ja kiinnostuksen kohteita. Niinpä ehdotin heille molemille, että voitaisiin joskus kolmistaan käydä vaikka leffassa ja drinkeillä. Kumpikin oli hyvin nihkeä ajatukselle, mutta useamman viikon maanittelun jälkeen suostuivat pitkin hampain. Ensin ehdotin, että leffaan ja syömään. Saman päivän aamuna toiselta tuli viesti, että ei pääsekään kun ulkomailla asuva veljensä on tulossa Helsinkiin ja pitää siivota illalksi. Hetkeä myöhemmin toinen kaveri ilmoitti, että ei pääse tulemaan kun on flunssainen olo. Sanoin että onpa harmi kun te molemmat peruitte. Kului pari tuntia ja tämä "flunssainen" soitti, että voisi sittenkin lähteä kanssani nyt kun sai nukuttua ja otettua lääkettä. Sanoin kiitos ei, en halua flunssaasi.
Toinen tapaamisyritys: piti mennä taas leffaan ja kahville. Taas toinen kavereista mystisesti sairastui juuri saman päivän aamuna. Toisen kanssa mentiin leffaan ja kahville ja tämä vaikutti helpottuneelta siitä, että oltiin kahdestaan. Kolmas tapaamisyritys: ehdotin, että mennään tutun taitelijan näyttelyn avajaisiin ja sitten drinkeille. Tällä kertaa molemmat ihme kyllä tulivat mutta en ollut koskaan nähnyt kumpaakaan yhtä hiljaisina. Kumpikin on kiinnostunut kuvataiteista ainakin jossain määrin, mutta mitään keskustelua eivät käyneet keskenään vaan kumpikin puhui lähinnä minulle. Jouduin ylläpitämään keskustelua ja tuntui kuin olisin kahden huonostikasvatetun lapsen kanssa liikenteessä. Näyttelyn jälkeen toinen ystävistä sanoi että hänen pitää lähteä, kun on pyykkitupa varattuna! Toisen kanssa mentiin alkuperäisen suunnitelman mukaan kahville ja sitten alkoi häneltä taas juttu luistamaan vaikka edellisen tunnin aikana oli sanonut ehkä kymmenkunta sanaa.
Olen aika hämmentynyt. Kahden kesken kumpikin ovat ihan mukavia (joskin turhan ripustautuvia), puheliaita, ulospäinsuuntautuneita, hauskoja, huumorintajuisia. Kolmistaan murjottavia tuppisuita joiden kanssa tuli epämukava ja kiusaantunut olo. Olisi kiva tietää, minkälainen ilmiö tässä on taustalla? Keittiöpsykologit kommentoikaa! tai onko muilla kokemuksia samanlaisesta ilmiöstä? En ole ennen törmännyt vastaavaan.
Kommentit (152)
Ei helkutti, nyt nauroin jo ääneen. Miksiköhän? Ei ehkä pitäis. Sorry.
Vierailija kirjoitti:
En edes jaksa lukea aloittajan paskakirjoitusta.
Ei tarvitsekaan vaan sanon, että anna ihmisten olla rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo käytöksesi on aika kamalaa. Miksi yrität väkisin saada ’ystäviäsi’ tekemään jotain mitä he eivät halua? Se että välttelevät ideaasi viikkotolkulla ei kerro sinulle mitään? Minulla on ystävä joka yrittää usein parittaa itseatään kiinnostuneita miehiä minulle ja mielestäni se on hyvin halpamaista eikä tietenkään toimi. Sen sijaan että hän itse kertoisi miehille ettei ole näistä kiinnostunut romanttisessa mielessä hän toivoo että asia järjestyisi jotenkin muuten. Mutta ei se niin mene. Yhtälailla kun ystävästäni kiinnostunut mies ei lähde matkaani vaan surkuttelee ystäväni perään ei nuo ystäväsikään lähde toistensa matkaan vaan surkuttelevat perääsi. Miten voi olla että et ymmärrä että jos ovat sosiaalisesti hieman haastavia kumpikin niin etsivät sinusta normaalia ystävää, ei toisia yhtä haasteellisia.
Ehkä ap voisikin yrittää parittaa heitä sosiaalisille kavereilleen? Tarpeeksi monille vain, etteivät muodostu riippakiviksi.
Toista voisin yrittääkin. Mutta toinen heistä oli joitain vuosia sitten tupareissani ja sen kokemuksen perusteella en yritä tutustuttaa häntä muille kavereilleni. Hän on sen tupari-illan jälkeen jo muodostanut useista kavereista stereotyyppiset negatiiviset mielipiteet tyyliin: Laura oli aikuinen pissis, Tiina on merkkipelle, Maria on bimbo jne.
ap
Olet ap mielestäni erittäin hyvä ja kärsivällinen ystävä. Usein ne hyvät aikomukset ja teot jäävät kiitoksetta, ja jää vain tunne että vaikka kaikkesi yrität väärin teet.
Itse olen antanut liikaa vaativien ystävyyksien hiipua, kun ei aika eikä energia riitä pitkiin puheluihin viikottain eikä puolen päivän tapaamisiin. Siinä vaiheessa kun niistä tuntee jatkuvasti huonoa omaa tuntoa ja jokaiseen yhteydenottoon liittyy syyllistäminen siitä että en muka anna riittävästi, voi olla uudelleenarvioinnin paikka.'
Tuo kaveriporukan mollaaminen on mielestäni jo sellainen piirre, että mietiisin kaksi kertaa tuoko tuollainen negatiivisuus mitään hyvää elämääni. Avoin keskustelu voisi olla paikallaan, ehkä tuo ihminen on alakuloinen ja väsynyt ja tietämättäänkin levittää sitä ympärilleen. Jos hän on joskus ollut positiivisempi, voisit ehkä muistuttaa häntä niistä ajoista. Ystäviä pitää tukea mutta ei heitä voi kantaa.
fgf kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samannimiset magneetin navat hylkivät toisiaan.
Eli jos molempien magneettien nimi on Saara, tulee hyljeksemisreaktio? Tarkoitit varmaan samanapaisia, vai mitä mieltä itse olet?
Wikipediasta suora lainaus tämä kommenttini.
t. 4
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo käytöksesi on aika kamalaa. Miksi yrität väkisin saada ’ystäviäsi’ tekemään jotain mitä he eivät halua? Se että välttelevät ideaasi viikkotolkulla ei kerro sinulle mitään? Minulla on ystävä joka yrittää usein parittaa itseatään kiinnostuneita miehiä minulle ja mielestäni se on hyvin halpamaista eikä tietenkään toimi. Sen sijaan että hän itse kertoisi miehille ettei ole näistä kiinnostunut romanttisessa mielessä hän toivoo että asia järjestyisi jotenkin muuten. Mutta ei se niin mene. Yhtälailla kun ystävästäni kiinnostunut mies ei lähde matkaani vaan surkuttelee ystäväni perään ei nuo ystäväsikään lähde toistensa matkaan vaan surkuttelevat perääsi. Miten voi olla että et ymmärrä että jos ovat sosiaalisesti hieman haastavia kumpikin niin etsivät sinusta normaalia ystävää, ei toisia yhtä haasteellisia.
Ehkä ap voisikin yrittää parittaa heitä sosiaalisille kavereilleen? Tarpeeksi monille vain, etteivät muodostu riippakiviksi.
Toista voisin yrittääkin. Mutta toinen heistä oli joitain vuosia sitten tupareissani ja sen kokemuksen perusteella en yritä tutustuttaa häntä muille kavereilleni. Hän on sen tupari-illan jälkeen jo muodostanut useista kavereista stereotyyppiset negatiiviset mielipiteet tyyliin: Laura oli aikuinen pissis, Tiina on merkkipelle, Maria on bimbo jne.
ap
Olet ap mielestäni erittäin hyvä ja kärsivällinen ystävä. Usein ne hyvät aikomukset ja teot jäävät kiitoksetta, ja jää vain tunne että vaikka kaikkesi yrität väärin teet.
Itse olen antanut liikaa vaativien ystävyyksien hiipua, kun ei aika eikä energia riitä pitkiin puheluihin viikottain eikä puolen päivän tapaamisiin. Siinä vaiheessa kun niistä tuntee jatkuvasti huonoa omaa tuntoa ja jokaiseen yhteydenottoon liittyy syyllistäminen siitä että en muka anna riittävästi, voi olla uudelleenarvioinnin paikka.'
Tuo kaveriporukan mollaaminen on mielestäni jo sellainen piirre, että mietiisin kaksi kertaa tuoko tuollainen negatiivisuus mitään hyvää elämääni. Avoin keskustelu voisi olla paikallaan, ehkä tuo ihminen on alakuloinen ja väsynyt ja tietämättäänkin levittää sitä ympärilleen. Jos hän on joskus ollut positiivisempi, voisit ehkä muistuttaa häntä niistä ajoista. Ystäviä pitää tukea mutta ei heitä voi kantaa.
Tuossa taidat työstää omaa syyllisyyden kokemustasi. Ei ap siitä puhunut, vaan halusi auttaa ystäviään.
Ap, minkäkokoisella paikkakunnalla tämä tapahtui? Luulisi isolta paikkakunnalta löytyvän kavereita kun uskaltaa avata suunsa eikä jää yksin kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olisin kyllä kiitollinen "avusta", kun olen itsekin yksinäinen. Toisaalta jos se ei nappaa niin sitten ei. Sekin on ikävää olla väkisin jonkun kanssa. Itse yrittäisin silti käyttäytyä "hyvin", vaikka sitten myöhemmin esim ap:lle myöntäisin, ettei homma toimi. En kuitenkaan käyttäytyisi miten sattuu vaan olisin asiallinen olisi se toinen tyyppi minkälainen vaan.
En tiedä onko tätä jo ehdotettu, mutta mitäs jos AP aloitat vaikka toisen kanssa jonkun yhteisen harrastuksen (jumppa, napatanssi, mitä näitä nyt on) missä käytte kerran viikkoon ja yrität sitä kautta saada toiselle kaverin/kavereita. Selität vaan että oot tosi kiireinen arkipäivisin etkä sen takia ehdi aina jutella/nähdä, mutta voisit kyllä aloittaa uuden harrastuksen hänen kanssaan missä kävisitte aina viikottain. Jos kyseessä on vieläpä suht fyysinen laji missä ollaan muihin kosketuksissa, niin niitä kaverisuhteita pitäisi kyllä syntyä aika helposti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, minkäkokoisella paikkakunnalla tämä tapahtui? Luulisi isolta paikkakunnalta löytyvän kavereita kun uskaltaa avata suunsa eikä jää yksin kotiin.
Pääkaupunkiseudulla, joten mahdollisuuksia kyllä on.
ap
Monet yksinäiset valittaa yksinäisyyttään ja kun ei ole ketää, ja samaan lauseeseen toteavat että mieluiten ovat kotona kutomassa sukkia.
Epösosiaalisia torveloita molemmat.
Siltikin sinnikkäästi treffaisin molempia kerralla, jos siis välttämättä haluat. Vaikka kertomatta niille että molemmat tulee mukaan. Kyllä ne siitä kasvaa aikuisiksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko tätä jo ehdotettu, mutta mitäs jos AP aloitat vaikka toisen kanssa jonkun yhteisen harrastuksen (jumppa, napatanssi, mitä näitä nyt on) missä käytte kerran viikkoon ja yrität sitä kautta saada toiselle kaverin/kavereita. Selität vaan että oot tosi kiireinen arkipäivisin etkä sen takia ehdi aina jutella/nähdä, mutta voisit kyllä aloittaa uuden harrastuksen hänen kanssaan missä kävisitte aina viikottain. Jos kyseessä on vieläpä suht fyysinen laji missä ollaan muihin kosketuksissa, niin niitä kaverisuhteita pitäisi kyllä syntyä aika helposti.
Ei ole vielä ehdotettu. Itseasiassa harrastan paria eri asiaa ja kumpaankin olen ehdottanut myös näitä ystäviä mukaan. Olen itse saanut näistä harrastuspiireistä kavereita tai ainakin tuttuja eli ovat sellaisia harrastuksia joissa tulee juteltua ihmisille. Kumpikaan ystävistä ei ole innostunut ainakaan toistaiseksi tulemaan mukaan, koska harrastuksen eivät kuulemma kuulosta heidän jutuiltaan.
Käyn kolme-neljä kertaa salilla treenaamassa ja kerran sain toisen näistä ystävistä houkuteltua mukaan. Hän oli itsekin sanonut, että haluaisi parantaa fyysistä kuntoaan ja olisi kiinnostunut oppimaan minun salitreenistä. Lupasin suunnitella hänelle helpon aloittelijoiden salitreenin ja auttaa liikkeissä. Mutta koska itse suhtaudun salitreeniin suht vakavasti, ei yhteisestä treenaamisesta tullut oikein mitään kun ystäväni olisi halunnut lähinnä jutella ja salihommat jäi ihan taustalle. Totesimme yhdessä, että yhteistreeneistä ei tule mitään jos toinen haluaisi seurustella ja toinen treenata.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko tätä jo ehdotettu, mutta mitäs jos AP aloitat vaikka toisen kanssa jonkun yhteisen harrastuksen (jumppa, napatanssi, mitä näitä nyt on) missä käytte kerran viikkoon ja yrität sitä kautta saada toiselle kaverin/kavereita. Selität vaan että oot tosi kiireinen arkipäivisin etkä sen takia ehdi aina jutella/nähdä, mutta voisit kyllä aloittaa uuden harrastuksen hänen kanssaan missä kävisitte aina viikottain. Jos kyseessä on vieläpä suht fyysinen laji missä ollaan muihin kosketuksissa, niin niitä kaverisuhteita pitäisi kyllä syntyä aika helposti.
Ei ole vielä ehdotettu. Itseasiassa harrastan paria eri asiaa ja kumpaankin olen ehdottanut myös näitä ystäviä mukaan. Olen itse saanut näistä harrastuspiireistä kavereita tai ainakin tuttuja eli ovat sellaisia harrastuksia joissa tulee juteltua ihmisille. Kumpikaan ystävistä ei ole innostunut ainakaan toistaiseksi tulemaan mukaan, koska harrastuksen eivät kuulemma kuulosta heidän jutuiltaan.
Käyn kolme-neljä kertaa salilla treenaamassa ja kerran sain toisen näistä ystävistä houkuteltua mukaan. Hän oli itsekin sanonut, että haluaisi parantaa fyysistä kuntoaan ja olisi kiinnostunut oppimaan minun salitreenistä. Lupasin suunnitella hänelle helpon aloittelijoiden salitreenin ja auttaa liikkeissä. Mutta koska itse suhtaudun salitreeniin suht vakavasti, ei yhteisestä treenaamisesta tullut oikein mitään kun ystäväni olisi halunnut lähinnä jutella ja salihommat jäi ihan taustalle. Totesimme yhdessä, että yhteistreeneistä ei tule mitään jos toinen haluaisi seurustella ja toinen treenata.
ap
Tuli mieleen, että salillani alkoi jonkin aika sitten vasta-alkajille tarkoitettu salikurssi ja viikottainen yhteinen treenikerta noin 10 vkon ajan. Kerroin siitä ystävälleni ja hän oli alustavan kiinnostunut mutta yritti myös saada minut siihen mukaan. Selitin hänelle, ettei kurssilla ole oikeasti minulle mitään annettavaa kun olen jo niin salikonkari ja lisäksi kurssin ajankohta olisi ollut minulle hankala töiden takia. Niinpä ystäväkin jätti salikurssin väliin. Luulen, että hän olisi mennyt jos minäkin olisin mennyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko tätä jo ehdotettu, mutta mitäs jos AP aloitat vaikka toisen kanssa jonkun yhteisen harrastuksen (jumppa, napatanssi, mitä näitä nyt on) missä käytte kerran viikkoon ja yrität sitä kautta saada toiselle kaverin/kavereita. Selität vaan että oot tosi kiireinen arkipäivisin etkä sen takia ehdi aina jutella/nähdä, mutta voisit kyllä aloittaa uuden harrastuksen hänen kanssaan missä kävisitte aina viikottain. Jos kyseessä on vieläpä suht fyysinen laji missä ollaan muihin kosketuksissa, niin niitä kaverisuhteita pitäisi kyllä syntyä aika helposti.
Ei ole vielä ehdotettu. Itseasiassa harrastan paria eri asiaa ja kumpaankin olen ehdottanut myös näitä ystäviä mukaan. Olen itse saanut näistä harrastuspiireistä kavereita tai ainakin tuttuja eli ovat sellaisia harrastuksia joissa tulee juteltua ihmisille. Kumpikaan ystävistä ei ole innostunut ainakaan toistaiseksi tulemaan mukaan, koska harrastuksen eivät kuulemma kuulosta heidän jutuiltaan.
Käyn kolme-neljä kertaa salilla treenaamassa ja kerran sain toisen näistä ystävistä houkuteltua mukaan. Hän oli itsekin sanonut, että haluaisi parantaa fyysistä kuntoaan ja olisi kiinnostunut oppimaan minun salitreenistä. Lupasin suunnitella hänelle helpon aloittelijoiden salitreenin ja auttaa liikkeissä. Mutta koska itse suhtaudun salitreeniin suht vakavasti, ei yhteisestä treenaamisesta tullut oikein mitään kun ystäväni olisi halunnut lähinnä jutella ja salihommat jäi ihan taustalle. Totesimme yhdessä, että yhteistreeneistä ei tule mitään jos toinen haluaisi seurustella ja toinen treenata.
ap
Tuli mieleen, että salillani alkoi jonkin aika sitten vasta-alkajille tarkoitettu salikurssi ja viikottainen yhteinen treenikerta noin 10 vkon ajan. Kerroin siitä ystävälleni ja hän oli alustavan kiinnostunut mutta yritti myös saada minut siihen mukaan. Selitin hänelle, ettei kurssilla ole oikeasti minulle mitään annettavaa kun olen jo niin salikonkari ja lisäksi kurssin ajankohta olisi ollut minulle hankala töiden takia. Niinpä ystäväkin jätti salikurssin väliin. Luulen, että hän olisi mennyt jos minäkin olisin mennyt.
Niin ja minä siis ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko tätä jo ehdotettu, mutta mitäs jos AP aloitat vaikka toisen kanssa jonkun yhteisen harrastuksen (jumppa, napatanssi, mitä näitä nyt on) missä käytte kerran viikkoon ja yrität sitä kautta saada toiselle kaverin/kavereita. Selität vaan että oot tosi kiireinen arkipäivisin etkä sen takia ehdi aina jutella/nähdä, mutta voisit kyllä aloittaa uuden harrastuksen hänen kanssaan missä kävisitte aina viikottain. Jos kyseessä on vieläpä suht fyysinen laji missä ollaan muihin kosketuksissa, niin niitä kaverisuhteita pitäisi kyllä syntyä aika helposti.
Ei ole vielä ehdotettu. Itseasiassa harrastan paria eri asiaa ja kumpaankin olen ehdottanut myös näitä ystäviä mukaan. Olen itse saanut näistä harrastuspiireistä kavereita tai ainakin tuttuja eli ovat sellaisia harrastuksia joissa tulee juteltua ihmisille. Kumpikaan ystävistä ei ole innostunut ainakaan toistaiseksi tulemaan mukaan, koska harrastuksen eivät kuulemma kuulosta heidän jutuiltaan.
Käyn kolme-neljä kertaa salilla treenaamassa ja kerran sain toisen näistä ystävistä houkuteltua mukaan. Hän oli itsekin sanonut, että haluaisi parantaa fyysistä kuntoaan ja olisi kiinnostunut oppimaan minun salitreenistä. Lupasin suunnitella hänelle helpon aloittelijoiden salitreenin ja auttaa liikkeissä. Mutta koska itse suhtaudun salitreeniin suht vakavasti, ei yhteisestä treenaamisesta tullut oikein mitään kun ystäväni olisi halunnut lähinnä jutella ja salihommat jäi ihan taustalle. Totesimme yhdessä, että yhteistreeneistä ei tule mitään jos toinen haluaisi seurustella ja toinen treenata.
ap
Olenko saanut oikean kuvan, että ystäväsi tuntuvat molemman olevan paitsi sosiaalisesti hyvin valikoivia, niin myös sellaisia ns. laatuaikaihmisiä? Eli heille on tärkeää nimenomaan siihen yhteiseen aikaan panostaminen, kommunikointiin keskittyminen ja muu vastaava? Mietin, että he saattaisivat löytää samanhenkisiä ihmisiä esim. avoimen yliopiston kursseilta, erilaisista paneeli- ja teemailloista ja vastaavista, jonne yleensä hakeutuu syvällisemmästä ja intensiivisemmästä vuorovaikutuksesta pitäviä ihmisiä. Jos asutte pääkaupunkiseudulla, niin siellä lienee mahdollisuuksia tällaisiinkin osallistumiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiväthän samankaltaiset yleensä tykkää toisistaan (paitsi ehkä parisuhteissa).
Vierailija kirjoitti:
Eiväthän samankaltaiset yleensä tykkää toisistaan (paitsi ehkä parisuhteissa).
Kuitenkin varsin usein yksinäisyydestään kertovat sanovat, että on vaikea löytää samanhenkistä seuraa. Mun ystäväni ovat varsin erilaisia kuin minä ja tämä on pelkästään hyvä asia. Eipä mene keskustelut pelkäksi myötäilyksi. Riittää, että kumpikin kunnioittaa toisen mielipiteitä, elämäntapaa ja arvomaailmaa. Näin saa aikaiseksi varsin mielenkiintoisia ja omaakin ajattelutapaa avartavia keskusteluja.
Se just pikkasen mua aina rassaa näissä yksinäisyytensä valittelijoissa, kun tosiaan tullut sellainen kuva, että voivat olla aika lapsellisia, itsepäisiä ja itsekkäitä ihmisiä, ja täysin sokeita omille puutteeilleen. :(
Tietty joukossa on ihan varmasti paljon heitä, jotka eivät ole ollenkaan tuollaisia. Mutta kuitenkin.
Normi ihminen, joka pyörii työ-/ opiskelu-/ harrastus-maailmassa, omaa ihan normaalit kohteliaat peruskäytöstavat, ei mielestäni oikein VOI olla ystävystymättä muiden ihmisten kanssa, vaikka olisi ujokin. Yleensä kun vaan sellaisista ihmisistä tupataan tykkäämään. Hiljaisemmatkin mieluusti melkein napataan porukkaan mukaan, ihmiset kun ovat laumaeläimiä. Tuon alku-lämpeämisen jälkeen tietty tulee vähän sellainen ratkaiseva vaihe, missä saatetaan edellyttää sitten vähän aktiivisuutta siltä yksinäiseltäkin, eli kykyä vastavuoroiseen ystävällisyyteen, toisen kuuntelemiseen, ja vastaavasti omien ajatustensa ja kokemustensa jakamiseen, siinä missä muutkin. Siinä voi sitten joillain tyssätä, kun ei osata ajatella, ettei toiset loputtomiin kanna sulle kaikkea syliin ja tuu sua kotoasi hakemaan.
Vierailija kirjoitti:
Se just pikkasen mua aina rassaa näissä yksinäisyytensä valittelijoissa, kun tosiaan tullut sellainen kuva, että voivat olla aika lapsellisia, itsepäisiä ja itsekkäitä ihmisiä, ja täysin sokeita omille puutteeilleen. :(
Tietty joukossa on ihan varmasti paljon heitä, jotka eivät ole ollenkaan tuollaisia. Mutta kuitenkin.
Normi ihminen, joka pyörii työ-/ opiskelu-/ harrastus-maailmassa, omaa ihan normaalit kohteliaat peruskäytöstavat, ei mielestäni oikein VOI olla ystävystymättä muiden ihmisten kanssa, vaikka olisi ujokin. Yleensä kun vaan sellaisista ihmisistä tupataan tykkäämään. Hiljaisemmatkin mieluusti melkein napataan porukkaan mukaan, ihmiset kun ovat laumaeläimiä. Tuon alku-lämpeämisen jälkeen tietty tulee vähän sellainen ratkaiseva vaihe, missä saatetaan edellyttää sitten vähän aktiivisuutta siltä yksinäiseltäkin, eli kykyä vastavuoroiseen ystävällisyyteen, toisen kuuntelemiseen, ja vastaavasti omien ajatustensa ja kokemustensa jakamiseen, siinä missä muutkin. Siinä voi sitten joillain tyssätä, kun ei osata ajatella, ettei toiset loputtomiin kanna sulle kaikkea syliin ja tuu sua kotoasi hakemaan.
Tämä menee nyt vähän aiheen vierestä, mutta olen vähän miettinyt samaa. Tai kun kuukausi, pari sitten oli Ilta-Sanomissa yksinäisyys-teemaviikko ja joka päivä oli paljon juttuja yksinäisistä ja siitä miten he ovat saaneet seuraa esim. järjestöjen tms. kautta. Useammassa tarinassa oli niin, että yksinäinen vaikutti sellaiselta, joka ei välttämättä pysty aitoon vastavuoroiseen ystävyyteen vaan ystävyys on enemmän sellaista että ollaan enemmän sen yksinäisen asioiden ympärillä. Ymmärrän tämän kyllä esim. tilanteissa, joissa yksinäinen oli esim. kehitysvammainen ja ystävä oli SPR:n ystäväpalvelusta saatu vapaaehtoinen. Mutta jos on esim. kovin depressiivinen, niin silloin ei välttämättä aito ystävyys ole mahdollista jos masentunut pyörii vain omien ajatustensa ja asioiden ympärillä. Itsekin olen joutunut huomaamaan tämän, sillä äitini on vakavasti masentunut ja hän ei reagoi mitenkään esim. jos minulle on tapahtunut jotain ikävää. Jos kerron jotain huonoa kuulumista, saattaa hän sanoa vaan "ai jaa" ja viedä keskustelun taas itseensä ja omaan pahaan oloonsa. Ymmärrän kyllä, ettei hänellä ole voimavaroja enempään mutta ymmärrän myös ettei hänen vanhat ystävänsä jaksa enää pitää samassa määrin yhteyttä kun kyseessä ei ole enää aito ystävyys vaan pikemminkin tukihenkilö-potilas-suhde.
Sille yksinäisyydelle on aina syy. Aina. Reippaat ja sosiaalisesti taitavat, täyspäiset ja muut huomioonottavat saavat aina kavereita. Yksinäisyyttä huutelevan taustalla voi olla masennusta tai muuta mt-ongelmaa, joka saa kaiken pyörimään aina vaan oman itsensä ympärillä. Osa mt-ongelmaisista myös kehittelee aina jotain draamaa tai muuta mukavaa saadakseen huomiota. Sellaista ei kauhean kauaa jaksa katsella.
Olin itse ihan samanlainen. Draamanhaluinen, kaikki pyöri oman navan ympärillä, ystävyyden olisi pitänyt keskittyä minuun. No, onnistuin saamaan itseni kuntoon ja jestas kun elämä on helpompaa.
Minä harmittelen välillä yksinäisyyttäni mutta tiedostan, etten välttämättä pääse kovin helposti samalle aaltopituudelle muiden kanssa. Olen juuri sellaista intensiivistä keskustelijatyyppiä enkä oikein saa mitään irti esim. peli- tai karaokeilloista, yhteisistä punttisalituokioista tai muista toiminnan ympärille keskittyvistä yhteisistä jutuista. Minun pitää myöskin myöntää, että pelkkä kuulumisten vaihto ja arkielämän ympärille keskittyvät puheenaiheet tylsistyttävät minut nopeasti.
En kuitenkaan enää etsi kovin aktiivisesti ystäviä, koska olen ajan kuluessa huomannut, että ystävyys liian erilaisen ihmisen kanssa ottaa enemmän kuin antaa. Joskus olin asiasta katkera ja epätoivoinenkin ja ajauduin porukoihin, joissa minusta ei selkeästikään aidosti pidetty. Osa näistä kaveripiireistä oli muutenkin myrkyllisiä mutta osan kohdalla kyse oli puhtaasti siitä, ettei yhteistä säveltä vain löytynyt.
Katkeruuden ja epätoivon olen nykyään saanut häivytettyä tajuttuani yhden asian: se, että niitä omantyyppisiäni ihmisiä ole löytynyt, ei tarkoita sitä, etteikö heitä olisi. Tiemme eivät vain ole kohdanneet ja nyt, kun olen lopettanut hyväksynnän hakemisen liian erilaisilta ihmisiltä, minulla on suuremmat mahdollisuudet kohdata hengenheimolaisia :)
*never