Yritin tutustuttaa kaksi yksinäistä ystävääni toisiinsa ja lopputulos oli fiasko

Mulla on mies jolla ei ole lainkaan ystäviä ja joka haluaisi olla vain minun kanssa.

Minun kanssa hän on tavannut valtavasti erilaisia ihmisiä joiden kanssa olisi voinut ystävystyä. Juttu on niin että hän ei kauheasti välitä ihmisistä. Muuta en voi päätellä. Hän juttelee heidän kanssa ja sietää heitä, mutta on valtavan helpottunut kun pääsee vain kotiin.

Ap:n ystävät voivat selittää että ovat yksinäisiä, mutta tatkoittavat että haluaisivat enemmän juuri ap:n seuraa. Eivät he edes halua olla muiden ihmisten kanssa olla tekemisissä saati yrittää ystävystyä. Heillähän on ap joka on kaikki mitä he haluavat.

Vierailija kirjoitti:

Sille yksinäisyydelle on aina syy. Aina. Reippaat ja sosiaalisesti taitavat, täyspäiset ja muut huomioonottavat saavat aina kavereita. Yksinäisyyttä huutelevan taustalla voi olla masennusta tai muuta mt-ongelmaa, joka saa kaiken pyörimään aina vaan oman itsensä ympärillä. Osa mt-ongelmaisista myös kehittelee aina jotain draamaa tai muuta mukavaa saadakseen huomiota. Sellaista ei kauhean kauaa jaksa katsella.

Olin itse ihan samanlainen. Draamanhaluinen, kaikki pyöri oman navan ympärillä, ystävyyden olisi pitänyt keskittyä minuun. No, onnistuin saamaan itseni kuntoon ja jestas kun elämä on helpompaa.

Minun tuttavapiirissäni taas nämä draamailijat vaikuttavat olevan suosituinta seuraa. Kääntöpuolena tietty se, että kaveruussuhteensa tuntuvat olevan aika häilyväisiä ja välillä näillä oman elämänsä staroilla on kitkaa milloin kenenkin ihkubestiksensä kanssa. En siis tiedä, voisiko näitä sanoa varsinaisesti ystävyyssuhteiksi mutta seuraa kyllä aina riittää ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Sille yksinäisyydelle on aina syy. Aina. Reippaat ja sosiaalisesti taitavat, täyspäiset ja muut huomioonottavat saavat aina kavereita. Yksinäisyyttä huutelevan taustalla voi olla masennusta tai muuta mt-ongelmaa, joka saa kaiken pyörimään aina vaan oman itsensä ympärillä. Osa mt-ongelmaisista myös kehittelee aina jotain draamaa tai muuta mukavaa saadakseen huomiota. Sellaista ei kauhean kauaa jaksa katsella.

Olin itse ihan samanlainen. Draamanhaluinen, kaikki pyöri oman navan ympärillä, ystävyyden olisi pitänyt keskittyä minuun. No, onnistuin saamaan itseni kuntoon ja jestas kun elämä on helpompaa.

Mt-ongelmaisen tai erittäin itsekeskeisen tai muuten epätasapainoisen ja sitten taas sosiaalisesti taitavan väliin mahtuu paljon ihan suhteellisen normaalejakin ihmisiä. Esim, jos on hieman introvertti ja siten näihin sosiaalisesti lahjakkaisiin verrattuna "tylsä", niin aika helposti putoaa siihen ryhmään, joka ruksitaan pois kutsulistalta, kun on vaikkapa kaveripiirin juhannusreissusta kyse ja tilaa rajatusti.

Miksi piti kertoa etukäteen? Ota tavaksi kutsua molemmat, mutta jätä kertomatta, että toinenkin on kutsuttu.

Hiukan pelisilmää ap. Niitten olis pitänyt saada rauhassa tutustua jonkun teistä kotona. Ulos niitten olis sen sijaan sen jälkeen pitänyt lähteä kahdestaan ilman sinua. Ne molemmat ajatteli liikaa sinua, eivätkä ehtineet tutustua. Usko mua, tiedän mistä puhun. Mä oon just kuten ne kaverisi. Sitä paitsi ne vaistoaa, että koet heidät jotenkin rasitteena. Toivottavasti heistä tulee ystävät. Sä et voi arvioida toisten puolesta, että oi kun ne on saman kaltaisia, niistä tulee ystävät.

Kuulostaa siltä, että ap:n kaksi kaveria eivät luottaneet toisiinsa, eli epäilys sai heidät sulkeutumaan tai jopa näkemään toisensa potentiaalisena uhkana. Ehkä tuo kolmisin kohtaaminen oli liian intiimi alku, ja olisi onnistunut paremmin, jos he olisivat tutustuneet olemalla muutaman kerran mukana samassa isommassa joukossa ja luomalla siten keskinäistä kokemuspohjaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sille yksinäisyydelle on aina syy. Aina. Reippaat ja sosiaalisesti taitavat, täyspäiset ja muut huomioonottavat saavat aina kavereita. Yksinäisyyttä huutelevan taustalla voi olla masennusta tai muuta mt-ongelmaa, joka saa kaiken pyörimään aina vaan oman itsensä ympärillä. Osa mt-ongelmaisista myös kehittelee aina jotain draamaa tai muuta mukavaa saadakseen huomiota. Sellaista ei kauhean kauaa jaksa katsella.

Olin itse ihan samanlainen. Draamanhaluinen, kaikki pyöri oman navan ympärillä, ystävyyden olisi pitänyt keskittyä minuun. No, onnistuin saamaan itseni kuntoon ja jestas kun elämä on helpompaa.

Mt-ongelmaisen tai erittäin itsekeskeisen tai muuten epätasapainoisen ja sitten taas sosiaalisesti taitavan väliin mahtuu paljon ihan suhteellisen normaalejakin ihmisiä. Esim, jos on hieman introvertti ja siten näihin sosiaalisesti lahjakkaisiin verrattuna "tylsä", niin aika helposti putoaa siihen ryhmään, joka ruksitaan pois kutsulistalta, kun on vaikkapa kaveripiirin juhannusreissusta kyse ja tilaa rajatusti.

Näin. Mediassa kun käsitellään yksinäisyyttä, niin sensaatiohakuisesti tunnutaan nostavan esille vain ne, joilla on selkeästi jonkinlaista epätasapainoisuutta, sosiaalisten taitojen puutetta tai muuta ystävystymiseen negatiivisesti vaikuttavaa. Tosiasiassa kun suurin osa yksinäisistä on näitä "tylsimyksiä", elämäntilanteen tms. vuoksi ystävistään erkaantuneita tai vain sellaisia, jotka ovat katsoneet parhaaksi ystävystyä vain samanhenkisten ihmisten kanssa. Erilaisuus voi tuoda henkistä rikkautta ja uusia tuoreita näkökulmia ystävyyssuhteeseen mutta paljon on nähty niitäkin, joissa jompi kumpi tai molemmat osapuolet ovat kokeneet toisen erilaisuuden tavalla tai toisella rasitteena.

Vierailija kirjoitti:

Sille yksinäisyydelle on aina syy. Aina. Reippaat ja sosiaalisesti taitavat, täyspäiset ja muut huomioonottavat saavat aina kavereita. Yksinäisyyttä huutelevan taustalla voi olla masennusta tai muuta mt-ongelmaa, joka saa kaiken pyörimään aina vaan oman itsensä ympärillä. Osa mt-ongelmaisista myös kehittelee aina jotain draamaa tai muuta mukavaa saadakseen huomiota. Sellaista ei kauhean kauaa jaksa katsella.

Olin itse ihan samanlainen. Draamanhaluinen, kaikki pyöri oman navan ympärillä, ystävyyden olisi pitänyt keskittyä minuun. No, onnistuin saamaan itseni kuntoon ja jestas kun elämä on helpompaa.

Voi että, tiedän mt-ongelmallisia, vaikeita persoonia, sosiaalisesti pölvästejä ja vaikka millaisia ihmisiä, joilla on ystäviä. Aika rajoittuneessa maailmankuvassa elät. Vai silkkaa soopaako yrität syöttää. Ei uppoa. Sama kuin sanoisi sinkulle, että "sinä et vaan ansaitse rakkautta", samalla kun viereisessä huoneessa petetään tai tehdään parisuhdeväkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo käytöksesi on aika kamalaa. Miksi yrität väkisin saada ’ystäviäsi’ tekemään jotain mitä he eivät halua? Se että välttelevät ideaasi viikkotolkulla ei kerro sinulle mitään? Minulla on ystävä joka yrittää usein parittaa itseatään kiinnostuneita miehiä minulle ja mielestäni se on hyvin halpamaista eikä tietenkään toimi. Sen sijaan että hän itse kertoisi miehille ettei ole näistä kiinnostunut romanttisessa mielessä hän toivoo että asia järjestyisi jotenkin muuten. Mutta ei se niin mene. Yhtälailla kun ystävästäni kiinnostunut mies ei lähde matkaani vaan surkuttelee ystäväni perään ei nuo ystäväsikään lähde toistensa matkaan vaan surkuttelevat perääsi. Miten voi olla että et ymmärrä että jos ovat sosiaalisesti hieman haastavia kumpikin niin etsivät sinusta normaalia ystävää, ei toisia yhtä haasteellisia.

Ehkä ap voisikin yrittää parittaa heitä sosiaalisille kavereilleen? Tarpeeksi monille vain, etteivät muodostu riippakiviksi.

Toista voisin yrittääkin. Mutta toinen heistä oli joitain vuosia sitten tupareissani ja sen kokemuksen perusteella en yritä tutustuttaa häntä muille kavereilleni. Hän on sen tupari-illan jälkeen jo muodostanut useista kavereista stereotyyppiset negatiiviset mielipiteet tyyliin: Laura oli aikuinen pissis, Tiina on merkkipelle, Maria on bimbo jne.

ap

Onko tämä juuri se mustasukkaisempi ja ripustautuvampi ystävä? Jos, niin kuulostaa aika energiaa vievältä tapaukselta. Ei välttämättä ole mikään narsisti (kun täällä nyt on muotia sanoa kaikkia ei-aina-kovin-mukavia narsisteiksi) mutta ehkä sellainen, jolla on aiempia huonoja kokemuksia "bimboista" ja on siksi herkkä leimaamaan kaikki sellaisen vaikutelman antavat samaan kastiin. Voi myös olla todella valikoiva ja omistushaluinen ja ehkä odottaa toisen olevan kiitollinen siitä, että on kelpuuttanut juuri tämän ystäväkseen. Keittiöpsykologiaa joo, mutta itselläni on hiukan samoja taipumuksia ja siksi tällainen skenaario tuli mieleen.

On juuri sama tyyppi. Ymmärrän pointtisi, mutta kyllä tuo ihminen osaa olla oikeasti myös ihan mukava. Osaa olla kahden kesken ainakin hauska, keskustelevainen, hänelle voi kertoa luottamuksella asioita ja hänen kyky kuunnella ja olla kiinnostunut toistenkin asioista on kehittynyt selvästi vuosien mittaan. Mutta on omistushaluinen ja valikoiva, helposti leimaa ihmiset tiettyyn kategoriaan kuuluvaksi. Kertoi, että silloin kun me tutustuimme samassa työpaikassa, näki minusta kuulemma heti, että olen hyvä tyyppi mutta sen sijaan erään silloisen kollegamme haukkui maan rakoon. Minusta tuo ko. kollega taas oli ihan ok tyyppi, ei todellakaan haukkujen arvoinen.

Olen itse sikäli ehkä vähän raskas ihminen ystäväksi, että toisaalta arvostan ihma valtavasti omia vanhoja ystäviäni, että sitten kyllä myös petyn, jos ystäväni osoittavat tavalla tai toisella, että heidän käsityksensä ystävyytemme luonteesta on jotenkin kepeämpi, ts, vaikka että yhteisen aikamme voisi helposti korvata jonkun muun kaverin seuralla. Minulle sen kaverin uniikkius on se juttu ystävyydessä, ei se ole korvattavissa. Koetan kyllä oppia ulos tästä raskaudestani, mutta valitettavasti se ei ole niin helppoa.

Mulla on päinvastainen kokemus. Tutustutin kaksi sinkkukaveria toisiinsa lapseni ristiäisissä. Ja se oli menestys. Naiset ystävystyivät, tapasivat kahdestaan - ja välillä nähtiin kolmistaan. Meistä tuli lopulta tiivis kolmikko, ystävyys syveni ja siitä jäi hyvät muistot.

Ai miksi puhun imperfektissä? Toinen ystävistäni sairastui syöpään ja kuoli.

Ap, sanoisin tiukasti siitä vastaan, jos kaveri haukkuu muita kavereitasi. Kerro, että he ovat joka tapauksessa sinulle tärkeitä, joten olisi aiheellista suhtautua kunnoittavasti, jos hän haluaa osoittaa kaveruutta sinuun.

Olen porukassa ujo ja hiljainen, mutta joku on sanonut minua puheliaaksikin, kun ollaan kahden kesken. Joskus tutustuin leikkipuistossa kahteen äitiin. Aluksi, jos satuttiin olemaan kolmestaan, kuuntelin mitä toiset puhuu, en vain keksinyt mitään puhuttavaa, tuli ihan black out, mutta jos toinen (kumpi tahansa) poistui hetkeksi paikalta, puhuin toisen kanssa kahdestaan ja se ei tuntunut vaikealta. En tiedä mistä se johtuu, että noinkin pienessä ryhmässä oli vaikeampi puhua kuin kahdestaan.

Kerran eräs ystäväni "Leena" esitteli minut toiselle ystävälleen "Liisalle", koska meillä kaikilla kolmella oli yhteinen harrastus. Liisa ja minä kyseltiin aina Leenaa matkaseuraksi harrastukseen, mutta hän ei ollut aina menossa, joten hän sanoi, että menkää keskenänne. Me tultiin aika hyvin juttuun heti, vaikka ollaan melko erilaisia, mutta siinä ei ollut sellaista parituksen makua, koska Liisa tarvitsi kyytiä ja minä matkaseuraa, ja oltiin menossa samaan harrastukseen, josta aina riittää juttua.

Ehkä näilläkin ystävälläsi saattaisi juttu luistaa paremmin kahdestaan, mutta se onkin toinen juttu, miten heidät saisi yhteen.

Missä kohtaa se fiasko oli?

yritit saada ryhmään ihmisiä, jotka eivät viihdy ryhmässä tai vieraan ihmisen kanssa.

Oletko miettinyt että miksi heillä ei ole paljon kavereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikään ei ole niin kiusaannuttavaa kuin kaverin kaveri, jota et ole koskaan nähnyt ja pitäisi yhtäkkiä olla kuin ylimmät ystävät. Pidä kesällä mieluummin joku piknik, jonne kutsut enemmän porukkaa ja nämä yksinäiset tutustuvat (jos haluavat) myös muihin.

Olen itse tällainen, kaksistaan juttu luistaa, mutta kolmannen kanssa olen sitten jo melkein kokonaan hiljaa.

Voitko kertoa vähän lisää, mikä kohdallasi selittää sitä että "kaksistaan juttu luistaa mutta kolmannen kanssa ei". Tämä asia nimenomaan kiinnostaa minua. Luulen, että jostain tällaisesta ilmiöstä oli ystävillänikin kyse.

Sitä en tosiaan tarkoittanut, että siellä taidenäyttelyssä ystävieni olisi pitänyt olla kuin ylimmät ystävät. Mutta jos edes olisivat olleet 10% siitä puheliaisuudesta mitä ovat kanssani kahden kesken, olisi sekin ollut jo ihan hyvä.

ap

Olen hiljainen ja hieman ujo, ja muutenkin vähän kömpelö puhumaan. Olen ottanut sen "kuuntelijan" roolin, eli jos porukassa on enemmän kuin kaksi niin yleensä vain kuuntelen mitä muut juttelevat. Kahdestaan sitten jo pitää itsekkin puhua että juttu jatkuu eteenpäin.

Kiitos vastauksesta. Ei hiljaisuus ja ujous ole mikään huono homma, etenkin jos elekielellä, katseella, hymyllä, nyökkäilyillä jne. ilmaisee että on kiinnostunut aiheesta ja mukana keskustelussa aktiivisena kuuntelijana. Tällainen skarppi kuuntelija antaa minusta usein fiksun vaikutelman itsestään ja minulle tulee tunne, että kysynpä tuon hiljaisenkin mielipiteen, sillä hänellä voi olla jotain fiksua sanottavaa. 

Tätä ystävällistä ja aktiivista kuuntelua ystäväni eivät siellä taidenkäyttelyssä kuitenkaan tehneet ja sen vuoksi minulle tuli olo, että olen kahden huonostikasvatetun lapsen kanssa liikenteessä. He kyllä puhuivat, mutta suoraan minulle, jättäen toisen henkilön huomiotta. Ehkä juuri siihen viittaan otsikossa käyttämääni "fiasko"-sanalla.

ap

Voi ei, minä olen sellainen hiljainen kuuntelija joka nyökkäilee ja hymyilee. Älä pliis kysy isommassa seurueessa mitä mieltä mä olen. Jos oikeasti ehdotuksessa on jotain korjattavaa, kyllä mä uskallan sen sanoa. Joskus kun jotkut tosissaan erehtyy luulemaan mua viisaaksi hiljaisuuden takia niin joudunkin noloon tilanteeseen kun multa kysytään vaikeaan asiaan vastaus, mutta sitten kun en tiedäkään ja yleisen painostuksen takia on pakko keksiä jotain muuta sanottavaa kuin "en tiiä" ja sitten se mun paniikissa kyhätty vastaus on todella nolo enkä sitten varmana kehtaa siinä seurassa enää suutani aukaista.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi ystävää, joille olen käytännössä ainoa ystävä satunnasia työtuttuja yms. lukuunottamatta. Itselläni taas on useampia eri ystäviä. Olen jo pidemmän aikaa kokenut nuo kaksi yksinäistä ystävää vähän rasittavina, koska kumpikin haluaisi viettää kanssani mahdollisimman paljon aikaa koska heillä ei tosiaan ole vaihtoehtoisia kavereita. Kumpaakin yhdistää se, että heille joku 15-20 minuutin puhelu ei tule kyseeseen vaan kun he soittavat, tahtoisivat jutella ainakin tunnin tai pari. Samoin he eivät pidä oikeana tapaamisena sellaista, että käytäisiin töiden jälkeen teellä tai sunnuntaina brunssilla. Heidän mielestään hyvä kaveritapaminen on sellainen joka kestää monta tuntia, esim. viikonloppuna pitäisi käydä yhdessä lenkillä JA kokkailla JA syödä JA käydä leffassa JA saunassa JA katsoa Tv-sarjoja. Toinen näistä kavereista on erityisen yksinäinen ja minulle tullut tunne, että hän on vähän mustasukkainen muille ystävilleni. Hän on myös pikkuisen tungetteleva. Esim. laittaa whatspp-viestin "mitä teet?" Minä: katson leffaa. Hän: ai netistä vai tv:stä? Minä: netistä. Hän: no hei laitatko sen pauselle ja niin mä soitan. Minä: onko jotain tapahtunut? Hän: ei, olis vaan kiva jutella. Minä: hei mä katsoisin nyt rauhassa tämän elokuvan. Hän: koska se loppuu? Soitatko sitten?

Ajattelin, että olisi hyvä idea tutustuttaa nämä kaksi yksinäistä ystävää toisiinsa, niin saisivat toisistaan puhelu- ja viikonloppuseuraa. Ollaan kaikki 30+ vuotiaita perheettömiä naisia ja em. ystävillä lisäksi samanlainen koulutustausta ja mielestäni samanlaista arvomaailmaa ja kiinnostuksen kohteita. Niinpä ehdotin heille molemille, että voitaisiin joskus kolmistaan käydä vaikka leffassa ja drinkeillä. Kumpikin oli hyvin nihkeä ajatukselle, mutta useamman viikon maanittelun jälkeen suostuivat pitkin hampain. Ensin ehdotin, että leffaan ja syömään. Saman päivän aamuna toiselta tuli viesti, että ei pääsekään kun ulkomailla asuva veljensä on tulossa Helsinkiin ja pitää siivota illalksi. Hetkeä myöhemmin toinen kaveri ilmoitti, että ei pääse tulemaan kun on flunssainen olo. Sanoin että onpa harmi kun te molemmat peruitte. Kului pari tuntia ja tämä "flunssainen" soitti, että voisi sittenkin lähteä kanssani nyt kun sai nukuttua ja otettua lääkettä. Sanoin kiitos ei, en halua flunssaasi.

Toinen tapaamisyritys: piti mennä taas leffaan ja kahville. Taas toinen kavereista mystisesti sairastui juuri saman päivän aamuna. Toisen kanssa mentiin leffaan ja kahville ja tämä vaikutti helpottuneelta siitä, että oltiin kahdestaan. Kolmas tapaamisyritys: ehdotin, että mennään tutun taitelijan näyttelyn avajaisiin ja sitten drinkeille. Tällä kertaa molemmat ihme kyllä tulivat mutta en ollut koskaan nähnyt kumpaakaan yhtä hiljaisina. Kumpikin on kiinnostunut kuvataiteista ainakin jossain määrin, mutta mitään keskustelua eivät käyneet keskenään vaan kumpikin puhui lähinnä minulle. Jouduin ylläpitämään keskustelua ja tuntui kuin olisin kahden huonostikasvatetun lapsen kanssa liikenteessä. Näyttelyn jälkeen toinen ystävistä sanoi että hänen pitää lähteä, kun on pyykkitupa varattuna! Toisen kanssa mentiin alkuperäisen suunnitelman mukaan kahville ja sitten alkoi häneltä taas juttu luistamaan vaikka edellisen tunnin aikana oli sanonut ehkä kymmenkunta sanaa.

Olen aika hämmentynyt. Kahden kesken kumpikin ovat ihan mukavia (joskin turhan ripustautuvia), puheliaita, ulospäinsuuntautuneita, hauskoja, huumorintajuisia. Kolmistaan murjottavia tuppisuita joiden kanssa tuli epämukava ja kiusaantunut olo. Olisi kiva tietää, minkälainen ilmiö tässä on taustalla? Keittiöpsykologit kommentoikaa! tai onko muilla kokemuksia samanlaisesta ilmiöstä? En ole ennen törmännyt vastaavaan.

Voi luoja, minullakin on yksinäinen kaveri joka haluaa tehdä paljon asioita kahvittelujen lisäksi 😳 pitäs reissata, leffassa käydä ja juosta baareissa ja muutenkin ajallisesti vaatii enemmän. Eikä halua hyväksyä sitä asiaa että minulla on muitakin kavereita, olisipa yksinäisten "paritus" helppoa mutta tämän kaverin asenne jo sotii uusien kamujen saamista vastaan. Hälle riittää minä, mistä en ole yhtään iloinen :( en jaksa enkä aina edes halua viettää aikaa hänen kanssaan.. vaikka sanoisin että en jaksa tänää, oon kipee tms ni ei usko vaan väkisin pitää nähä ja tenttaa tekemisiäni "missä oot? Mitä teet? Voitas nähä? Soitan kohta" puhelut kestää minimissään 3tuntia vaikka kuinka yritän lopettaa puhelua. kyläilyt kestää 4-7tuntia, viikonloppuisin en enää suostu näkemään koska sillo kestäisi pitempään...

olen pohtinut ilkeää ratkaisua eli välien katkomista koska tässä elämäntilanteessa(sairaus perheessä)tuo ripustautuminen uuvuttaa henkisesti ja fyysisesti, eikä se ymmärrä vaikka selittäisin, alkaa heti valittamaan kuinka yksinäinen on ku ei oo kavereita ja uhriutuu..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi ystävää, joille olen käytännössä ainoa ystävä satunnasia työtuttuja yms. lukuunottamatta. Itselläni taas on useampia eri ystäviä. Olen jo pidemmän aikaa kokenut nuo kaksi yksinäistä ystävää vähän rasittavina, koska kumpikin haluaisi viettää kanssani mahdollisimman paljon aikaa koska heillä ei tosiaan ole vaihtoehtoisia kavereita. Kumpaakin yhdistää se, että heille joku 15-20 minuutin puhelu ei tule kyseeseen vaan kun he soittavat, tahtoisivat jutella ainakin tunnin tai pari. Samoin he eivät pidä oikeana tapaamisena sellaista, että käytäisiin töiden jälkeen teellä tai sunnuntaina brunssilla. Heidän mielestään hyvä kaveritapaminen on sellainen joka kestää monta tuntia, esim. viikonloppuna pitäisi käydä yhdessä lenkillä JA kokkailla JA syödä JA käydä leffassa JA saunassa JA katsoa Tv-sarjoja. Toinen näistä kavereista on erityisen yksinäinen ja minulle tullut tunne, että hän on vähän mustasukkainen muille ystävilleni. Hän on myös pikkuisen tungetteleva. Esim. laittaa whatspp-viestin "mitä teet?" Minä: katson leffaa. Hän: ai netistä vai tv:stä? Minä: netistä. Hän: no hei laitatko sen pauselle ja niin mä soitan. Minä: onko jotain tapahtunut? Hän: ei, olis vaan kiva jutella. Minä: hei mä katsoisin nyt rauhassa tämän elokuvan. Hän: koska se loppuu? Soitatko sitten?

Ajattelin, että olisi hyvä idea tutustuttaa nämä kaksi yksinäistä ystävää toisiinsa, niin saisivat toisistaan puhelu- ja viikonloppuseuraa. Ollaan kaikki 30+ vuotiaita perheettömiä naisia ja em. ystävillä lisäksi samanlainen koulutustausta ja mielestäni samanlaista arvomaailmaa ja kiinnostuksen kohteita. Niinpä ehdotin heille molemille, että voitaisiin joskus kolmistaan käydä vaikka leffassa ja drinkeillä. Kumpikin oli hyvin nihkeä ajatukselle, mutta useamman viikon maanittelun jälkeen suostuivat pitkin hampain. Ensin ehdotin, että leffaan ja syömään. Saman päivän aamuna toiselta tuli viesti, että ei pääsekään kun ulkomailla asuva veljensä on tulossa Helsinkiin ja pitää siivota illalksi. Hetkeä myöhemmin toinen kaveri ilmoitti, että ei pääse tulemaan kun on flunssainen olo. Sanoin että onpa harmi kun te molemmat peruitte. Kului pari tuntia ja tämä "flunssainen" soitti, että voisi sittenkin lähteä kanssani nyt kun sai nukuttua ja otettua lääkettä. Sanoin kiitos ei, en halua flunssaasi.

Toinen tapaamisyritys: piti mennä taas leffaan ja kahville. Taas toinen kavereista mystisesti sairastui juuri saman päivän aamuna. Toisen kanssa mentiin leffaan ja kahville ja tämä vaikutti helpottuneelta siitä, että oltiin kahdestaan. Kolmas tapaamisyritys: ehdotin, että mennään tutun taitelijan näyttelyn avajaisiin ja sitten drinkeille. Tällä kertaa molemmat ihme kyllä tulivat mutta en ollut koskaan nähnyt kumpaakaan yhtä hiljaisina. Kumpikin on kiinnostunut kuvataiteista ainakin jossain määrin, mutta mitään keskustelua eivät käyneet keskenään vaan kumpikin puhui lähinnä minulle. Jouduin ylläpitämään keskustelua ja tuntui kuin olisin kahden huonostikasvatetun lapsen kanssa liikenteessä. Näyttelyn jälkeen toinen ystävistä sanoi että hänen pitää lähteä, kun on pyykkitupa varattuna! Toisen kanssa mentiin alkuperäisen suunnitelman mukaan kahville ja sitten alkoi häneltä taas juttu luistamaan vaikka edellisen tunnin aikana oli sanonut ehkä kymmenkunta sanaa.

Olen aika hämmentynyt. Kahden kesken kumpikin ovat ihan mukavia (joskin turhan ripustautuvia), puheliaita, ulospäinsuuntautuneita, hauskoja, huumorintajuisia. Kolmistaan murjottavia tuppisuita joiden kanssa tuli epämukava ja kiusaantunut olo. Olisi kiva tietää, minkälainen ilmiö tässä on taustalla? Keittiöpsykologit kommentoikaa! tai onko muilla kokemuksia samanlaisesta ilmiöstä? En ole ennen törmännyt vastaavaan.

Voi luoja, minullakin on yksinäinen kaveri joka haluaa tehdä paljon asioita kahvittelujen lisäksi 😳 pitäs reissata, leffassa käydä ja juosta baareissa ja muutenkin ajallisesti vaatii enemmän. Eikä halua hyväksyä sitä asiaa että minulla on muitakin kavereita, olisipa yksinäisten "paritus" helppoa mutta tämän kaverin asenne jo sotii uusien kamujen saamista vastaan. Hälle riittää minä, mistä en ole yhtään iloinen :( en jaksa enkä aina edes halua viettää aikaa hänen kanssaan.. vaikka sanoisin että en jaksa tänää, oon kipee tms ni ei usko vaan väkisin pitää nähä ja tenttaa tekemisiäni "missä oot? Mitä teet? Voitas nähä? Soitan kohta" puhelut kestää minimissään 3tuntia vaikka kuinka yritän lopettaa puhelua. kyläilyt kestää 4-7tuntia, viikonloppuisin en enää suostu näkemään koska sillo kestäisi pitempään...

olen pohtinut ilkeää ratkaisua eli välien katkomista koska tässä elämäntilanteessa(sairaus perheessä)tuo ripustautuminen uuvuttaa henkisesti ja fyysisesti, eikä se ymmärrä vaikka selittäisin, alkaa heti valittamaan kuinka yksinäinen on ku ei oo kavereita ja uhriutuu..

Minä olisin välien katkaisun kannalla. Kaverisi kuulostaa siltä, ettei kykene vastavuoroiseen ystävyyssuhteeseen tai muutenkaan ottamaan huomioon sinun tarpeitasi ja elämäntilannettasi. Uhriutuminen taas on manipulointia, joka kannattaa jättää omaan arvoonsa (helpommin sanottu kuin tehty, nimim. mestarisyyllistyjä). Sellainen vaikutelma tulee, ettei hän välitä sinusta ihmisenä vaan käyttää sinua vain omien tarpeidensa täyttämiseen.

Ap tuntuu harvinaisen mukavalta ja ajattelevaiselta ihmiseltä. Ei ihme, että sinusta pidetään (jotkut takertuvat).

Mielestäni elämä on liian lyhyt kärsittäväksi ripustautuvissa ja itsekkäissä ”ystävissä”.

Lapsuudestani ja nuoruudestani meni suorastaan joitain vuosia hukkaan, kun olin vuorollaan kaikkiaan kolmen eri ”ystävättären” pihdeissä. Vanhempani eivät koskaan pitäneet mun puoliani missään asiassa, eivät opettaneet mua pitämään puoliani, vetämään rajojani, ja niinpä suorastaan työnsivät mua noiden ns. ystävien seuraan ja luokse, vaikka kuinka yritin selittää heille etten jaksa enkä halua, että he pomottavat minua jne.

Aikuisena olen paitsi vältellyt muita naispuolisia, myös opetellut vetämään rajojani, vaikka helppoa se ei ole. Minä olen aina ollut jokin magneetti sellaisille ripustautujille, jotka haluavat tehdä minusta ihan ikioman täydellisen ystävänsä, välittämättä ollenkaan siitä millainen minä oikeasti olen, ja mitä tahdon ja tarvitsen. Uskomatonta mutta totta. He näkevät minussa jotenkin kuin jonkin täydellisen saviklöntin, jonka voi ottaa ihan omakseen ja tehdä minusta mitä ikinä haluavat. :( Olen havainnut välillä miessuhteissanikin samaa kuviota, ikävä kyllä.

Eli tiedostan, että minussa on ongelmaa, kun näin toistuvasti käy. Käyn terapiassa ja siellä on käsitelty ja käsitellään yhä tätä. Mutta tosiaan, joillekin ihmisille käy tyyliin vain kerran elämässä, että joutuvat riippakiven omimaksi, ja minusta se yksikin kerta on liikaa ihan kenelle vaan kestää ja kestää loputtomiin. Ei ystävyys kuulu kenenkään ihmisen ihmisoikeudellisiin oikeuksiin, ystävällisyyden vastaanottaminen saattaa sitten taas vähän kuuluakin - ennen kaikkea, ystävyys jossa olet omaisuutta, likasanko ja vangittuna, ei ole ystävyttää ollenkaan. Mielestäni on suorastaan karhunpalvelus tuollaisille ihmisille ymmärtää heitä loputtomiin ja yrittää aina vaan sopeutua heidän vaativuuteensa.

Mielestäni kellään ei ole mitään velvollisuutta olla ystävänä sellaiselle, joka toistuvasti aiheuttaa pahaa mieltä, uupumusta, turhautumista, muiden ihmissuhteiden ja elämän alueiden kärsimistä yms!

Yksinäisten parittamisessa on sama perusongelma kuin sinkkujenkin parittamisessa: pelkkä yksinäisyys tai sinkkuus ei takaa sitä, että nämä paritettavat viihtyisivät keskenään. Olen monesti törmännyt siihen ajattelutapaan, että kaikki yksinäiset totta kai ovat iloisia saadessaan toisesta yksinäisestä kaverin tai että kaksi sinkkua automaattisesti ihastuvat toisiinsa. Sitä ei moni tunnu tajuavan, että he ovat yksilöitä siinä missä muutkin eikä heillä voi kohdata kemiat kaikkien samassa elämäntilanteessa olevien kanssa.

Etsin kerran seuraa eräästä yksinäisille tarkoitetusta nettiyhteisöstä mutta ainakin tässä kyseisessä yhteisössä kovin moni oli arka kertomaan mitään itsestään tai virittelemään keskustelua muiden kanssa. Lisäksi porukassa oli joitain yksinäisiä miehiä, joiden ainoa päämäärä oli saada parisuhde ja joiden tungettelevuus ja epätoivo loivat aika ahdistavan ilmapiirin saitille. Itse yksinäisenä olen kokenut muiden yksinäisten kanssa ystävystymisen hankalaksi siksi, että moni heistä on kovin negatiivisen ja apaattisen oloinen persoona. Heillä tuppaa myös se yksinäisyys olevan ainoa itseä määrittävä asia, ikään kuin he eivät muuta enää kykenisi olemaankaan. Vaikka olen itsekin yksinäinen, niin olen myös aika reipas "persoona peliin" -tyylin ihminen, joten minulla ei ollut juurikaan yhteistä näiden ihmisten kanssa.

Edellinen kirjoittaja, kuulostat hyvältä tyypiltä. Olen varma, että vielä löydät ystävän.

Joistain noista yksinäisistä tuleekin välillä vähän sellainen kuva että ovat uhriutujia. Ikävä kyllä. Ei se vaan kauheasti muuta mitään, jos sanoo että ”Voi voi kun olen yksinäinen, niisk. Aina oon ollu. Kukaan ei musta tykkää. Ai mimmonenko oon? No ihan semmonen tavallinen vaan. Ai mentäiskö jonnekin yhdessä? No emmä tiiä, täytyy miettii. Huomenna on pyykkipäivä ja seuraavana päivänä en jaksa mitään ja seuraavana päivänä tulee hyvä leffa” jne... :/