Jotenkin ärsyttävää, kun ihmiset joilla on ollut lievä masennus tulevat antamaan vinkkejä vaikeasti masentuneelle

Masenus harvoin on yksi sairaus. Se on monien fyysisten sairauksien oire.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy myös muistaa, ettei ne diagnoosit ole mitään taivaasta eteen tipahtavia absoluuttisia totuuksia. Diagnoosit ovat näissä asioissa aina suhteellisia ja yhdessä länsimaassa vakavasti masentuneeksi diagnosoitu henkilö voi toisessa länsimaassa saada diagnoosiksi lievän masennuksen tai täysin terveen paperit. Ja tiedät varmasti, että monessa köyhässä maassa näitä diagnooseja ei käytännössä jaella lainkaan ja selvitäkseen hengissä, on jokaisen jotenkin kaavittava itsensä aamuisin ylös ja painuttava usein hyvin raskaisiinkin töihin. Ei Burmassa, Venezuelassa tai Filippiineillä jäädä vuosiksi kotiin yhteiskunnan tuella toipumaan vaikeasta masennuksesta. Näissä maissa pitää vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja painaa duunia jos mielii selvitä hengissä.  Ehkä kannattaisi ottaa näiltä ihmisiltä neuvoja vastaan.

On todella yleinen uskomus, että masennus olisi ns. elintasosairaus. Näin ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin ole, masentuneet vain saavat olla ihan toisella tavalla näkyvissä rikkaammissa maissa. Köyhissä oloissa mielenterveyden ongelmat samoin kuin kaikki muutkin sairaudet kaatuvat omaisten hoidettaviksi.

Suomi on hyvä esimerkki nopeasti rikastuneesta maasta. Ennen toista maailmansotaa syntyneet isovanhempani ovat syntyneet aidosti köyhään maahan, jossa ei ole ollut juuri muita turvaverkkoja kuin sukulaiset ja ehkä naapurit. Jos yhtään kuuntelee suvun vanhusten tarinointia käy pian selväksi, että erilaiset mielenterveyden ongelmat ovat olleet ihan arkipäivää. Häpeä niihin liittyen on kuitenkin ollut suurta, joten eipä noista paljon silloin kylillä huuhdeltu. Ehkä tästäkin on tullut joillekin sellainen käsitys, että ennen ihmiset olisivat kestäneet jotenkin tosi paljon enemmän kuin nykyään. Eivät kestäneet, murtuminen vain pidettiin kodin seinien sisällä ja traumat siirrettiin seuraaville sukupolville.

Silloin kun Suomessa ei pahemmin masennuksesta tiedetty, tiedettiin kyllä ryyppäämisestä, väkivallasta, tunnekylmyydestä ja sen semmoisesta. Lapset saivat toki osansa kaikesta tuosta ihanuudesta. Masennukselle ei ollut mitään nimeä, niille tunteille ei mitään sanoja. Silloin oireillaan eri tavoilla, riippuvuudet ovat myös yksi pakotie. Työntekoonkin voi kehittyä riippuvuus, tunnetusti kaikenlaiseen pelaamiseen riskinottoineen - mihin vain. Masennus kun heikentää myös vastustuskykyä ja altistaa muillekin sairauksille, saattoivat masentuneet olla potilaina ihan muilla nimikkeillä kuin masennus. Itsemurhat olivat yleisiä. Kehitysmaissa nykypäivinä tilanne lienee aika lailla sama, kuin Suomessa aiemmin.

Sillä lailla sitä silloin podettiin, kun maailma oli vielä parempi paikka, ilman meitä turhan kitisijöitä.