Jotenkin ärsyttävää, kun ihmiset joilla on ollut lievä masennus tulevat antamaan vinkkejä vaikeasti masentuneelle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masentuneet inhoaa kuulla tämän, mutta tiedän että jokainen masentunut oli kuinka pahasti sängyssä kiinni hyvänsä, pomppaisi sieltä alta aikayksikön, jos huoneessa palohälytin alkaisi soida ja savua tulla huoneeseen. Tarkoitan tällä sitä, että liikuntakyvyttömyys ei ole fyysistä ja henkiinjäämisreaktio on edelleen olemassa. Tämä ei ole kettuilua, vaan se oivallus mikä minut auttoi ulos masennuksesta.

Tämän kirjoittaja on kärsinyt vähintään keskivaikeasta masennuksesta ja nuoruudessa myös hoitojaksosta suljetulla. Pari vuotta sitten masennus yritti saada minut taas otteeseensa ja tilanne alkoi olla aika paha, en halunnut juurikaan nousta sängystä, koti oli kaaos jne. Lääkkeitä en ole sairaalajakson jälkeen halunnut enkä käyttänyt.

Silloin vaan tajusin jotain: vaikka mieleni on pahassa jamassa, pelkkää ilottomuutta ja synkkä pilvi ei meinannut väistyä millään, niin kehoni voi toimia, minulla on keho. Sanoin itselleni: "saan olla masentunut, mutta minun pitää olla sitä tuolissa istuessa". "Voin jatkaa masentuneena olemista, mutta minun pitää olla sitä suihkussa ja kävelylenkillä"  Mieli ei pysty argumentoimaan tällaisia vastaan, sillä se sama mieli siellä suihkussa ja kävelylläkin on. Tällaiset hyvin pienet toimenpiteet valaisi jo mieltä vähän. En enää vaikeuttanut omaa tilannettani fyysisen puolen laiminlyönnillä. Tämä auttoi, koska se poisti kehon liikkumattomuudesta tulevan pelko ja hälytysreaktion, joka lisäksi pelkojani ja itseinhoa. Tästä vähitellen pääsin normaalitilaan, tosin se edellytti asunnon vaihtoa.

Masennusta lisää joskus joku ihminen tai paikka myös, jos ei ole yhteensopivuutta. Moni paranee masennuksesta vain vaihtamalla ihmissuhdetta.

Ja monen masennus alkaa siitä, että lojuu sängyssä ja sekoittaa koko kehon toiminnan sillä. Monet eivät tiedosta miten helposti lievästä masennuksesta liukuu vaikeampaan kehon tarpeita laiminlyömällä. Jos keho ei saa yhtään liikuntaa eikä aivot säännölllisesti ravintoa, niin mielessä alkaa heittää. Ja toisinpäin: lievästä masennuksesta ulospääsyä auttaa hurjasti se, että hoitaa sen liikunnan ja ruokailun vaikka se olisi kuinka yksinkertaista hyvänsä. Kauppareissu ja aamupuuro.

Itse en enää suostuisi katsomaan masentunutta sängynpohjalla, jos kumppani sattuisi sellaista kokemaan. Kenelläkään ei ole velvollisuutta tukea toisen hidasta itsetuhoisuutta. Monet sitä tekevät, kantavat masentuneelle ruokaa yms. vaikka masentuneen niskaan pitäisi kaataa jääpaloja. Masentuneen mantra on usein, että "ei pääse sängystä ylös". Tämä pitää haastaa, koska sehän ei ole totta, ellei ole halvaantunut. Masennuksesta ei voi parantua ennen kuin on kiinnostunut totuudesta.

Tehoiskohan alkoholisteihin samantapainen ajatus: "Pystyisin olemaan juomatta, jos uhattaisiin aseella." Epäilen että useimmille alkoholisteille ei auttaisi pohtia tuollaista, ellei olisi lisäksi muutenkin halua parantua. Mutta mistä se halu lähtee? Mikä sen käynnistää? Mikä sai sinut masentuneena vastaanottavaiseksi tuollaiselle ajattelutavalle? Mistä muualta sait toivon kipinöitä?

  Kiitos kun kysyt tätä. Minulla on myös hengellinen vakaumus (joka ei ole kristinusko). En halunnut sitä mainita, koska se ei ollut pääosassa tässä, mutta jos toivonkipinöistä puhutaan, niin oma asenteeni suhteessa omaan mieleeni tulee pitkälti vakaumuksestani, jossa mieli on hengen työkalu, eikä mikään jumala itsessään, jonka armoilla pitäisi olla. Pohjalla on siis se sisäinen tieto, että mieleni ei ole kaikki, vaan että sisimmässäni on jumalallisuus, joka voi muuttaa kaiken ja jonka kuuluu olla se johtaja, ei mielen. Kansanomaisesti sanottuna "sydämen ääni". Sinänsä en näe, että vakaumus olisi vaatimus masennuksesta toipumiseen, ellei itse masennuksessa ole kyse hengellisestä kriisistä (sitäkin on, ja voisin kirjoittaa siitä joskus). Mutta kyllä se kipinä on se, että tiedän takuuvarmasti, että mieli ei ole kaikki, joten se ei voi minua kahlita kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masentuneet inhoaa kuulla tämän, mutta tiedän että jokainen masentunut oli kuinka pahasti sängyssä kiinni hyvänsä, pomppaisi sieltä alta aikayksikön, jos huoneessa palohälytin alkaisi soida ja savua tulla huoneeseen. Tarkoitan tällä sitä, että liikuntakyvyttömyys ei ole fyysistä ja henkiinjäämisreaktio on edelleen olemassa. Tämä ei ole kettuilua, vaan se oivallus mikä minut auttoi ulos masennuksesta.

Tämän kirjoittaja on kärsinyt vähintään keskivaikeasta masennuksesta ja nuoruudessa myös hoitojaksosta suljetulla. Pari vuotta sitten masennus yritti saada minut taas otteeseensa ja tilanne alkoi olla aika paha, en halunnut juurikaan nousta sängystä, koti oli kaaos jne. Lääkkeitä en ole sairaalajakson jälkeen halunnut enkä käyttänyt.

Silloin vaan tajusin jotain: vaikka mieleni on pahassa jamassa, pelkkää ilottomuutta ja synkkä pilvi ei meinannut väistyä millään, niin kehoni voi toimia, minulla on keho. Sanoin itselleni: "saan olla masentunut, mutta minun pitää olla sitä tuolissa istuessa". "Voin jatkaa masentuneena olemista, mutta minun pitää olla sitä suihkussa ja kävelylenkillä"  Mieli ei pysty argumentoimaan tällaisia vastaan, sillä se sama mieli siellä suihkussa ja kävelylläkin on. Tällaiset hyvin pienet toimenpiteet valaisi jo mieltä vähän. En enää vaikeuttanut omaa tilannettani fyysisen puolen laiminlyönnillä. Tämä auttoi, koska se poisti kehon liikkumattomuudesta tulevan pelko ja hälytysreaktion, joka lisäksi pelkojani ja itseinhoa. Tästä vähitellen pääsin normaalitilaan, tosin se edellytti asunnon vaihtoa.

Masennusta lisää joskus joku ihminen tai paikka myös, jos ei ole yhteensopivuutta. Moni paranee masennuksesta vain vaihtamalla ihmissuhdetta.

Ja monen masennus alkaa siitä, että lojuu sängyssä ja sekoittaa koko kehon toiminnan sillä. Monet eivät tiedosta miten helposti lievästä masennuksesta liukuu vaikeampaan kehon tarpeita laiminlyömällä. Jos keho ei saa yhtään liikuntaa eikä aivot säännölllisesti ravintoa, niin mielessä alkaa heittää. Ja toisinpäin: lievästä masennuksesta ulospääsyä auttaa hurjasti se, että hoitaa sen liikunnan ja ruokailun vaikka se olisi kuinka yksinkertaista hyvänsä. Kauppareissu ja aamupuuro.

Itse en enää suostuisi katsomaan masentunutta sängynpohjalla, jos kumppani sattuisi sellaista kokemaan. Kenelläkään ei ole velvollisuutta tukea toisen hidasta itsetuhoisuutta. Monet sitä tekevät, kantavat masentuneelle ruokaa yms. vaikka masentuneen niskaan pitäisi kaataa jääpaloja. Masentuneen mantra on usein, että "ei pääse sängystä ylös". Tämä pitää haastaa, koska sehän ei ole totta, ellei ole halvaantunut. Masennuksesta ei voi parantua ennen kuin on kiinnostunut totuudesta.

Itse asíassa minä en reagoinut naapurin palohälyttimeen enkä savun hajuun,  oli niin apattinen olo ettei kiinnostanut yhtään.  Että tuokin vielä, ihan sama.  Liesi  oli roihahtanut seinän takana eikä palo ehtinyt levitä, kunnon tulipalo kun olisi ollut niin istuisi tässä kirjoittamassa .

Yrität vaan kerätä nyt "masennuspisteitä". Olisit kyllä noussut jos et olisi kyennyt enää hengittämään. En väitä että olisit selvinnyt hengissä, mutta kehosi ei olisi antanut sinun jäädä vain makaamaan.

Tuokin on tosiaan rasittavaa, kun masennuskeskusteluihin tunkee aina näitä omaa uskontoaan, elämäntapaansa tai ruokavaliotaan tuputtavia myyntimiehiä. Joitakin on uskonto auttanut, vapaaehtoistyö, karppaus - mikä vaan, mutta eivät ne todellakaan ole mikään yleispätevä resepti parantumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Tuokin on tosiaan rasittavaa, kun masennuskeskusteluihin tunkee aina näitä omaa uskontoaan, elämäntapaansa tai ruokavaliotaan tuputtavia myyntimiehiä. Joitakin on uskonto auttanut, vapaaehtoistyö, karppaus - mikä vaan, mutta eivät ne todellakaan ole mikään yleispätevä resepti parantumiseen.

Olisiko se sitten kovin kamalaa, jos joku saisi jostain uudesta konstista tai ajattelutavasta avun? Vai onko "masennuskeskustelun" tarkoitus vain valittaa ja surra omaa tilannetta masentuneiden kesken? Eihän tämä palsta ole mikään terapiaryhmä tai vertaistukiryhmä, niitä on kyllä mutta ei täällä. Eikä se ole tuputtamista tai myymistä, jos kertoo oman kokemuksensa siksi, että joku muu voisi ehkä jotain oppia siitä. Se, että ei voi auttaa ihan jokaista ei tarkoita, etteikö saisi kokemuksesta kertoa mikä ehkä auttaa edes muutamaa tai avaa tilannetta jollekin masentuneen läheiselle. Ylipäänsä viime aikaisten tietojen mukaan on yli 10 erityypppistä masennusta, joihin auttaa eri asiat. Eihän kukaan tosissaan tänne kirjoittava kuvittele, että yksi konsti auttaa kaikkiin. Mutta tämä on kuitenkin keskustelupalsta, jonka tarkoituskin on kai tuoda esiin eri näkökulmia.

Itse esim tarkoituksella provosoin hieman, koska minusta on parempi että masentunut on suutuksissaan kuin apaattinen.

Suorastaan yllätyin, miten helposti masennusdiagnoosin saa. Mulla oli elämässä vastoinkäymisiä, jotka varmasti aivan luonnollisesti aiheuttivat alakuloa ja ainakin tilapäistä näköalattomuutta ja voimattomuutta, josta syystä kävin työterveyslääkärissä. Tehtiin masennuskysely ja keskivaikean masennuksen pisteet putkahti. Lääkäri ehdotti samantien masennuslääkettä ja pitkää sairauslomaa. 

En todellakaan väitä olevani mikään supernainen, enkä ole edes lääkevastainen, mutta näin vaan kaiken sen keskelläkin omaan tilaani olevan niin selkeät syyt, joita halusin ainakin ensin hoitaa, joten kieltäydyin molemmista. Puhuin ystäville, harrastin sitä ulkoilua ja liikuntaa, mietin ja itkin ja pohdin ja koitin muistaa syödä ja nukkua ja kävin töissäkin. Ja niin vaan se meni ohi.

Tarkoitan tällä, että tuommoinen ymmärrettävistä syistä johtuva alakulo on aivan eri asia kuin pitkäaikainen, uuvuttava masennus, vaikka sen diagnoosin sainkin. En ikinä lähtisi vähättelemään masentuneita, että kun se ulkoilu auttoi minullakin, niin kokeilepa. Puhutaan tosiaan aivan eri mittaluokan uupumuksesta ja näköalattomuudesta, ja jos voimavarat ovat vähäisemmät, niin siinä ei oikein "oteta itseä niskasta kiinni". Halventavaa suorastaan väittää masentuneelle sellaista. Olen onnekas, etten ole sitä koskaan joutunut kokemaan, mutta ystävien taistelua joutunut todistamaan.

Kiitos hyvästä kommentista. Hienoa että selviydyit siitä!

Masisdiagnoosi saatetaan kirjoittaa sen takia, että työterveyslääkäri kokee että potilas tarttee sairista ja voisi hyötyä keskusteluavustakin, ja työterveyslääkäri ei ehkä sitten muuta voi tehdä kuin sanoa että masennus. Voi kokea olevansa velvoitettu kirjoittamaan samalla lääkkeetkin, ettei tulisi sanomista että ei ole hoidettu asianmukaisesti masentunutta. Esimerkiksi burnoutista ei kai yleensä saa sairista, joten masennukseksi voidaan laittaa. Sama voi koskea muuten erilaisia elämänkriisejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuokin on tosiaan rasittavaa, kun masennuskeskusteluihin tunkee aina näitä omaa uskontoaan, elämäntapaansa tai ruokavaliotaan tuputtavia myyntimiehiä. Joitakin on uskonto auttanut, vapaaehtoistyö, karppaus - mikä vaan, mutta eivät ne todellakaan ole mikään yleispätevä resepti parantumiseen.

Olisiko se sitten kovin kamalaa, jos joku saisi jostain uudesta konstista tai ajattelutavasta avun? Vai onko "masennuskeskustelun" tarkoitus vain valittaa ja surra omaa tilannetta masentuneiden kesken? Eihän tämä palsta ole mikään terapiaryhmä tai vertaistukiryhmä, niitä on kyllä mutta ei täällä. Eikä se ole tuputtamista tai myymistä, jos kertoo oman kokemuksensa siksi, että joku muu voisi ehkä jotain oppia siitä. Se, että ei voi auttaa ihan jokaista ei tarkoita, etteikö saisi kokemuksesta kertoa mikä ehkä auttaa edes muutamaa tai avaa tilannetta jollekin masentuneen läheiselle. Ylipäänsä viime aikaisten tietojen mukaan on yli 10 erityypppistä masennusta, joihin auttaa eri asiat. Eihän kukaan tosissaan tänne kirjoittava kuvittele, että yksi konsti auttaa kaikkiin. Mutta tämä on kuitenkin keskustelupalsta, jonka tarkoituskin on kai tuoda esiin eri näkökulmia.

Itse esim tarkoituksella provosoin hieman, koska minusta on parempi että masentunut on suutuksissaan kuin apaattinen.

Sikäli ymmärrän ekan pointtisi, ei siinä mitään. Asiat voi tuoda silloin esiin niin, että tämä auttoi minua, ei sillä tavalla että miksi ihmeessä ette tee näin, teidän pitää tehdä näin, tämä auttaa jne.

Provosointi ei ole viisasta. Minä ainakin olen apaattinen JA vihainen suuren osan ajasta. Taidan olla suorastaan niin raivoissani että sekin lamauttaa mut. Olen usein itkuraivon partaalla, vaikka en jaksa sitä ilmaista.

Masentuneiden yksi yhteinen piirre on se, ettei kukaan samaa sairautta sairastava ole voinut parantua, ja jos joku on parantunut masennuksesta, niin hän A, ei ole ollut oikeasti masentunut, tai B, hänen sairautensa on ollut lievää. Jännä ettei tätä samaa ilmiötä ole somaattisen puolen sairauksissa, vaikka masennusta halutaan niihin niin kovasti verrata ;)

Masennus on mielisairaus, joten teidän mielenne on sairas. Tämän takia terve ei voi ottaa teidän mieltänne tosissaan, kun puhutte sen suulla. Ei saa antaa mielelle periksi, vaan silti nousta ylös, mennä ja tehdä,  vaikkei millään pysty. Ei toki saa uuvuttaa liikaa, mutta masentunut voi olla metsäkävelylläkin, ei sitä kukaan ota teiltä pois, jos ette itse haua antaa.

T: Entinen masentunut

On varmasti helpompaa heittäytyä marttyyriksi ja rouskuttaa ketipinoreita sängynpohjalla vuodesta toiseen, mutta mielialaan ja masennukseen pystyh vaikuttamaan esimerkiksi ulkoilun lisäämisellä, myrkyllisten ihmissuhteiden katkaisemisella ja terveellisemmillä elämäntavoilla. Oma (keskivaikea) masennuksenikin lähti edes jollain tasolla helpottamaan kun vaivauduin itse tekemään asioille jotain, vaikka tiukkaa tekikin kuten kuvitella saattaa.

Kyllä on taas törkeää, asiatonta ja syyllistävää tekstiä. Niin tyypillistä ertä suorastaan tylsää.

Te väheksyjät ette mitenkään voi tietää, kuinka helvetisti yritän joka päivä, miten tajuttomasti saan tsempata itseäni suoriutuakseni asioista jotka monelle on itsestään selvyyksiä. Saisitte hävetä. Silti elämäni on ollut toivotonta ajelehtimista ja voimatonta sivustakatsomista, silkkaa epätoivoa. Kunka saatanasti mun pitäisi pystyä vielä yrittämään lisää? Melkein toivon tuollaisille tätä sairautta.

Karma hoitaa. You just wait and see.

Ei sitä pelkällä tahdonvoimalla vaan pusketakaan, kun fysiikka pettää. Nuorena vielä pysty ja tässä on tulos.

Sinä joka et ole masentunut, kuvittele erilaisia syitä ja tilanteita, jotka ajaisivat sinut toivomaan kuolemaa. Kuvittele nyt, että sinulla on niiden syiden ja tilanteiden aiheuttama toive kuolla pois 24/7, ja sinua ei edes oteta todesta. Vähätellään vaan ja pilkataankin. Ei ihme että masennus onkin kuolettava sairaus, johtaa usein itsemurhaan. Niin kivaa se itsesäälissä vellominen ja laiskottelu on.

Ärsyttävää näissä keskusteluissa on myös ne vakavasti masentuneet, jotka kilpailevat kellä menee huonoiten ja vähättelevät lievemmin masentuneiden oireita kun eivät ole niin pahoja kuin itsellä.

Se on vaan todella, todella raskasta joutua kuuntelemaan masentuneen loputonta valitusta pahoinvoinnistaan ja siitä miten hirveä paikka maailma on. Mitään siihen ei voi vastata ilman että se otetaan väheksymisenä, neuvoille tuhahdellaan ja tiuskitaan päälle, mikään ei auta eikä mikään kelpaa. Silti sitä pahaa oloa pitää oksentaa muiden päälle jatkuvasti, että saisi jotain hyväksyntää ja ymmärrystä sille miten paha olo on. Jotain armoa hei sille "terveelle" kuuntelijallekin, mitä ihan rehellisesti haluaisitte hänen vastaavan noihin valituksiin muuta kuin että "annan sinulle luvan tappaa itsesi"?

Olen itse ollut myös vakavasti masentunut, 15 vuotta hoidossa, lääkkeillä, itsemurhayritysten jäljiltä osastolla, olin täysin samanlainen ja olen todella pyytänyt sitä läheisiltäni anteeksi. Vaikka olenkin parantunut masennuksesta niin paljon kuin siitä ylipäänsä pystyy paranemaan, en silti oikeasti kestä kuunnella masentuneiden juttuja, koska tiedän kokemuksesta ettei siihen auta yhtään mikään eikä mitään voi sanoa ilman että se koetaan jonain loukkauksena.

Mä lähdin paranemaan siitä kun tajusin etten oikeasti uskalla tappaa itseäni, ja kun tajusin että olisin voinut oikeasti vammautua pahasti aiemmista yrityksistä. Päätin ruveta kokeilemaan siis kaikkea, ihan mitä tahansa parantumiskeinoja, kun kerran lääkitys, toisten itsetuhoisten kanssa jutteleminen ja vuosikymmenen vuodelepo ei auttanut. Ja ihan kuin vittuiluna omille vastaanväittämisilleni, eniten auttoi säännöllinen, terveellinen ruokailu, välillä ulkona käyminen ja ylipäänsä liikkuminen, se että kävin joka päivä suihkussa ja puin normaalit vaatteet päälle, ja se että pidin asunnon siistinä. Kyllä päässä silti jauhaa sama levy että millään ei ole mitään väliä ja mun pitäisi kuolla, mutta en jaksa enää ottaa sitä niin tosissani. Vastaan vaan sille että "aha" ja teen jotain muuta.

Tämän keskystelun sävy on äärimmäisen loukkaava. Masennus on yksilöllistä. Ette voi tulla sanomaan, että vaikeassa masennuksessa ollaan niin lamassa, että ei voi toimia, koska se ei ole kaikkien kohdalla totta.

..ja se maa on, käärmeitä mustanaan..

Ärsyttävää on sekin, joka luulee, että mulla on lievä masennus, koska saan itseni ylös, ulos ja lenkille. Mutta enpä jaksa siivota, laittaa ruokaa (syön eineksiä) enkä aina käydä suihkussakaan lenkin jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Tämän keskystelun sävy on äärimmäisen loukkaava. Masennus on yksilöllistä. Ette voi tulla sanomaan, että vaikeassa masennuksessa ollaan niin lamassa, että ei voi toimia, koska se ei ole kaikkien kohdalla totta.

☝️Näin.