Jotenkin ärsyttävää, kun ihmiset joilla on ollut lievä masennus tulevat antamaan vinkkejä vaikeasti masentuneelle

"Näkevät heti otsallaankin että olen 30kg ylipainoinen." Miten tuo liittyy yhtään mihinkään ja mun tapauksessa kyseessä oli yleislääkäri.

Ainakin itselläni vointi on aaltoliikettä. Silloin kun voin vähän paremmin, pystyn kiinnittämään enemmän huomiota ruokavalioon, käyn pitkillä kävelyillä, pistäydyn ihmisten ilmoilla. Silloin myös selvästi tuntuu siltä, että aktiivisuudesta on apua vointiin.

Kun voin huonommin, saatan edelleen pakottautua tekemään noita hyviä asioita päivittäin, mutta niistä ei saa minkäänlaista mielihyvää eikä rauhoitusta mielelle. Kaikki tekeminen vain väsyttää ja kyllästyttää. Jonkun aikaa jaksaa jauhaa pelkällä sisulla, mutta kun tekemisestä ei saa tavallaan myönteistä kehollista palautetta, jossain vaiheessa lopettaa.

Oma kokemukseni on se, että neuvot masentuneelle ovat käytännössä aina turhia, joskus myös loukkaavia. Lamaannuttavaa masennuksessa on myös syyllisyys, joten kaikki syyllistävät viestit olisi kiva pitää ihan omana tietona. Ja sitten kun joku täälläkin jo uhriutui, että eikö saa mitään sanoa, niin kai nyt omista kokemuksista puhuminen on ihan ok kunhan ei ala tuputtaa samoja ratkaisuja kaikille sopiviksi.

Neuvomisessa on mun kokemuksen mukaan vielä usein se, että kovasti tultiin neuvomaan ihan pyytämättä. Ainakin itselläni oli aika kova halu pitää masennuksen omana tietonani. Liittyy siihen häpeään varmaan. Mutta sitten ilmestyi kuin tyhjästä näitä kyökkipsykologeja kyselemään mun oireista ja tivaamaan päivärytmistä, syömisistä, liikkumisista. Ja neuvoja sateli. Ainakin itse välttelin ihmisiä juuri siksikin, että ei olisi joutunut noihin nöyryyttäviin tilanteisiin häpeämään omaa elämäänsä.

Minulla oli diagnoosi psykoottistasoisesta masennuksesta. Aikani syvyyksissä rännin ja otin potilaan / parantumattomasti sairaan roolin. Lopulta aloi minuakin suututtamaan, kun hoitohenkilöstö vain olisi syöttänyt lääkkeitä (joista menin vain sekaisemmaksi) ja ratkaisuna ”ongelmiin” tarjottiin työkyvyttömyyseläkettä.

Aloin myös syömään terveellisesti ja otin kalaöljykapseleita, liikuin päivittäin ja lisäsin liikuntaa pikkuhiljaa.

Tutustuin alaa käsittelevään kirjallisuuteen ja mitä enemmän asioita selvettelin sitä enemmän suutuin.

Kieltämättä nuo pari kolme vuotta olivat elämässäni vedenjakaja aikaa. Silmät avautuivat monelle asialle.. tiedon janoisena luin ja opiskelin muutakin kuin mielenterveyttä. Yhteiskunnalliset asiat, maailman talous ja eriarvoisuus tulivat tutuksi.

En ole ollenkaan se ihminen mikä olin ennen, kasvattava kokemus oli romahdus ja siitä nousu.

Minut luokiteltiin niin vaikeasti masentuneeksi, ettei minulle suotu mahdollisuutta mm psykoterapiaan, vain päätä turruttava loppuikäinen lääkitys olisi ollut kohtaloni.

Suosta noustiin, läheisten tukemana. Itseni kanssa tein paljon työtä, mutta hetkeäkään en epäillyt ettenkö selviäisi.

Tästä kaikesta aikaa kohta 10vuotta, töissä olen ollut tämän ajan normaalisti ja ihan tavallisena työntekijänä (en mikään kuntoutuja). Itsestään vaan täytyy pitää huolta.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli diagnoosi keskivaikeasta masennuksesta, mutta tilanne raivostutti minua niin paljon, etten suostunut olemaan masentunut.

Söin terveellisesti ja otin kalaöljykapseleita, liikuin päivittäin ja aiempaa enemmän (tutkitusti auttaa), pakotin itseni peseytymään ja lukemaan suuren määrän kirjallisuutta, jossa neuvottiin, miten pääsee eroon masennuksesta.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta minä kieltäydyin jäämästä masennuksen armoille loppuiäkseni. 

Sulla on tässä tekstissä juuri se sana joka parantaa masennuksen, raivo. Oman kokemukseni mukaan masennus on tukahdutettua kiukkua ja kun tämän ymmärsin ja aloin kaivaa itsestäni tukahdutettuja kiukun, raivon ja vihan tunteita, kas vain kaikki kalaöljykapselit alkoi toimia. Sitä ennen olin 15 vuotta yrittänyt kaikkia keinoja mitä keksin. Masentunut, suutu.

Sitaatti

"Minulla oli diagnoosi vaikeasta masennuksesta.

Söin terveellisesti, otin kaiken maailman kapseleita ja ravinteita (myös e-epa), liikuin pikku hiljaa aina vain enemmän ja enemmän. Joka päivä, ihan joka päivä vähintään tunnin, usein 3 tuntiakin, monesti raskaastikin.

Peseydyin ja pidin kodistani huolon.

Luin enemmän mitä sinä olet koskaan lukenut. Selfehelppejä ja tietokirjallisuutta.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta minä sairastuin uudestaan masennukseen.

Nyt käyn terapiassa ja tiedän, etten tule koskaan pääsemään masennusjaksoista kokonaan eroon.

Häpeä sinä joka kehtaan esittää että masennus (sairaus) on joku valinta kysymys, josta voi kieltäytyä.

Häpeä sitäkin kun kuvittelet olevasi muita parempi ja todennäköisesti kuvittelet myös, että muut eivät yhtään yritä tehdä mitään tilanteelleen.

KYLLÄ YRITTÄVÄT!

VOIN PUHUA 99% MUIDENKIN SUULLA!"

Sitaatti

Kirjoittaa siis:

"Nyt käyn terapiassa ja tiedän, etten tule koskaan pääsemään masennusjaksoista kokonaan eroon."

Melko ylväs tavoitehan tuo on! Ehkä ylväs tavoite on myös perua psykiatrikäynniltä? Ylväs tavoite ylväältä henkiloltä?

Vähän kuin äiti sanoisi pojalleen: Sinusta ei koskaan tule mitään, tai isä tyttärelleen voit unohtaa tulevaisuudenhaaveesi iäksi. Itse en sellaisia isiä tai äiteja kyllä kaipaa.

Eras ikiaikainen laki jota noudatettiin teokratiassa joka ei tuntenut psyykkisia sairauksia vaati jaseniaan noudattamaan muun muassa: En ole vienyt maitoa lasten suusta. Tuo mainintana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli diagnoosi keskivaikeasta masennuksesta, mutta tilanne raivostutti minua niin paljon, etten suostunut olemaan masentunut.

Söin terveellisesti ja otin kalaöljykapseleita, liikuin päivittäin ja aiempaa enemmän (tutkitusti auttaa), pakotin itseni peseytymään ja lukemaan suuren määrän kirjallisuutta, jossa neuvottiin, miten pääsee eroon masennuksesta.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta minä kieltäydyin jäämästä masennuksen armoille loppuiäkseni. 

Sulla on tässä tekstissä juuri se sana joka parantaa masennuksen, raivo. Oman kokemukseni mukaan masennus on tukahdutettua kiukkua ja kun tämän ymmärsin ja aloin kaivaa itsestäni tukahdutettuja kiukun, raivon ja vihan tunteita, kas vain kaikki kalaöljykapselit alkoi toimia. Sitä ennen olin 15 vuotta yrittänyt kaikkia keinoja mitä keksin. Masentunut, suutu.

Mun mielestä tässä on ihan ideaa, mutta itse en osaa ilmaista ja purkaa aggressioitani, räjähtelen vaan sisäänpäin, ja se kalvaa mua kuin myrkky. 15 vuotta oon jo käyny terapiassa, oon miettiny että vasta vanhuuden höppänyyskö mut tästä pelastaa.

Vakavasti masentuneiden tilassa on vaarana esim. elimistön kuivuminen. Lievästi masentuneiden, ettei he jaksa laittaa joka toinen tunti päivitystä someen. T. Vasta sähköhoidolla masennuksesta paranemaan alkanut, joka on saanut riittämiin mm. liikuntavinkkejä "kanssamasentuneilta" lievää masennusta sairastavilta

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli diagnoosi keskivaikeasta masennuksesta, mutta tilanne raivostutti minua niin paljon, etten suostunut olemaan masentunut.

Söin terveellisesti ja otin kalaöljykapseleita, liikuin päivittäin ja aiempaa enemmän (tutkitusti auttaa), pakotin itseni peseytymään ja lukemaan suuren määrän kirjallisuutta, jossa neuvottiin, miten pääsee eroon masennuksesta.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta minä kieltäydyin jäämästä masennuksen armoille loppuiäkseni. 

Sinulla on ollut keskivaikea masennus. Se on tosi erilainen kuin vakava masennus, jossa masennus on ottanut henkilön elämänhallinnan valtaansa täysin. Masennus ohjaa toimintaa, uskottelee sairastuneelle, että hän on HUONO, kelvoton ihmispaska, jonka olisi parasta kuolla. Kaikki yritykset nousta tuosta aiheuttaa vain lisää tuskaa, koska masennus määrää, ei enää ihminen itse. Pystyisikö tämän ymmärtämään? Rautalangasta: ihminen on silloin vakavasti sairastunut. Aivan kuten jotkut voi sairastua diabetekseen, syöpään, eivätkä he pysty PÄÄTTÄMÄLLÄ parantumaan. Heidän täytyy saada hoitoa, jotta sairaus saadaan häädetyksi. Masennus on vakava, jopa kuolemaan johtava sairaus. Voitaisko vihdoin ymmärtää ja antaa armoa vakavasti masentuneille? Please.

Lievä, keskivaikea ja vaikea masennus ovat kaikki toisistaan niin erilaisia, että pitäisi melkeinpä puhua niistä eri sairauksina. Lievässä ja keskivaikeassa omalla tahdolla on vielä jotain tehtävissä, mutta vaikeasta ei ilman apua selviä, jos selviää ollenkaan.

Täytyy myös muistaa, ettei ne diagnoosit ole mitään taivaasta eteen tipahtavia absoluuttisia totuuksia. Diagnoosit ovat näissä asioissa aina suhteellisia ja yhdessä länsimaassa vakavasti masentuneeksi diagnosoitu henkilö voi toisessa länsimaassa saada diagnoosiksi lievän masennuksen tai täysin terveen paperit. Ja tiedät varmasti, että monessa köyhässä maassa näitä diagnooseja ei käytännössä jaella lainkaan ja selvitäkseen hengissä, on jokaisen jotenkin kaavittava itsensä aamuisin ylös ja painuttava usein hyvin raskaisiinkin töihin. Ei Burmassa, Venezuelassa tai Filippiineillä jäädä vuosiksi kotiin yhteiskunnan tuella toipumaan vaikeasta masennuksesta. Näissä maissa pitää vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja painaa duunia jos mielii selvitä hengissä.  Ehkä kannattaisi ottaa näiltä ihmisiltä neuvoja vastaan.

Haa, siksi noilla mailla meneekin niin hienosti, kun kukaan ei voi jumahtaa petiin kierimään itsesäälissä, jes! Tuo meininki Suomeen! (Ai niin, no tuota kohti maamme on vähitellen luisumassakin, kun hoitoa ei oikein saa, sairauseläkkeelle ei pääse, ja aktiivimalli pitää ruodussa. Masentuneille menolippu Burmaan, tai hirttoköysi, jee!)

Vierailija kirjoitti:

Sä oot vähän niin kuin mun mies, joka yritti opetella kieliä, muttei suostunut kuuntelemään mun neuvoja koska ”kun sä oot niin helposti oppinut, sä et opiskelusta mitään tiedä”.

Joku on onnistunut pitämään hanskassa saman ongelman kuin sulla ja sun mielestä se kokemus on täysin arvoton eikä siitä kannata ottaa mitään vinkkiä nimenomaan siksi, että se on onnistuttu pitämään hanskassa?

Vähän niin kuin menisi keuhkokuumepotilaalle antamaan vinkkiä, että "juo kuumaa teetä ja pidä villasukkia jalassa, sillä lailla minä pidin flunssani kurissa, enkä päästänyt sitä tuolla lailla lipsumaan keuhkokuumeeksi..."

Vierailija kirjoitti:

Hyväähän he tarkoittavat, mutta... Jos on tarpeeksi masentunut niin mitkään ulkoiset asiat eivät muuta olotilaa mihinkään suuntaan. Ei auta matkustaminen, ulkoilu, kavereiden tapaaminen, kiinnostavien asioiden tekeminen (mikään ei kiinnosta).

Tarkoitat kai huomionhakuiselle ihmiselle joka on masentunut;)

Meidän perus-masisten mainetta taitaa pilata nuo jotkut dramadiennet, jotka eivät ehkä oikeasti edes ole diagnostisoitu masentuneiksi, tai jos ovatkin, niin heillä eniten vaikuttaa jokin persoonallisuushäiriö tuohon käytökseen. Siltä se ainakin kuulostaa. Koska aika usein saa lukea tästä, miten ihmiset on väsyneet ja turhautuneet johonkin läheiseensä, joka jatkuvasti valittaa masentuneisuuttaan, on hankala, oikukas, vaativa, riitaisa, itsekäs, epäoiekudenmukainen, huomionhakuinen yms. Itse en ole tuollaisiin masentuneisiin missään törmännyt.

Kokemusteni mukaan päinvastoin perus-masis päinvastoin yrittää elellä niin, että mahdollisimman vähän kuormittaisi ympäristöään, hyvä jos edes kehtaavat apua pyytää vaikka aihetta olisi ja kyseessä olisi aika pieni juttukin.

Mutta eipä se sinällään ole harvinaista, että ihmisellä on masennuksen lisäksi muitakin mielenterveys-diagnooseja, saatikka häiriöitä, joita ei ole edes vielä huomattu diagnostisoida. Kun olin kaikista kaoottisimmassa vaiheessani, mulle kertyi noita mt-diagnooseja masennuksen lisäksi muistaakseni suunnilleen neljä muutakin.

Eli ei ole reilua, että teette yleistyksiä sen perusteella, että tunnette jonkun tosi hankalan ja rasittavan ihmisen, joka ei oikeasti ehkä edes ole depressiivinen, vaikka muuta väittää. Tuo selkiytyy jo ihan vaikka lukemalla masennuksen oireista ja semmoisesta, että millainen mahtaa olla ns. tyypillisesti masentunut ihminen.

Kyllä huomaa taas että masennukseen sairastunut on yleinen sylkikuppi johon voi kaataa oman pahoinvointinsa. Siksi varmaan monet ovat sairastuneetkin masennukseen kun ovat joutuneet muiden henkisen väkivallan kohteeksi.

Ihme yleinen käsitys että masentunut jää omasta halustaan passiivisena sängynpohjalle makaamaan negatiivisuuteensa eikä edes halua parantua. Kyllä tämä on niin paha olo tämä sairaus että ei kai tätä kukaan vapaaehtoisesti halua jos on olemassa vaihtoehto. Miksi kukaan haluaisi maata vain sängyssä jos pystyy muuhunkin? Itse olen taistellut tätä sairautta vastaan monta kymmentä vuotta. Olen kyllä tehnyt kaikkeni, lukenut self help-oppaita kuormittain(exä jopa nauroi että turhaan luet noita kirjoja et kyllä parane), opiskellut positiivista ajattelua, harrastan liikuntaa varmasti enemmän kuin kukaan teistä, kävelen metsässä, ulkoilen, olen ollut terveysruoasta ja superfoodeista ja yrteistä perillä jo 80-luvulla. Olen käynyt terapiassa 4 vuotta, luontaishoidoissa, meditaatioissa ym. ym. Tauti vaan ei parane.

En märehdi negatiivisuudessani, monta kertaa viikossa päätän parantua ja aloitan luomaan uutta elämää raunioille(olen kohdannut suuria menetyksiä ja traumaattisia tapahtumia, olen todella yksin) mutta en vaan oikeasti pysty esim. luomaan uusia ihmissuhteita sillä olen kohdannut niin pahoja hylkäämisiä ja pettymyksiä ja henkistä väkivaltaa. Yritän olla ajattelematta menetyksiäni mutta joka puolella on asioita jotka muistuttavat menetetyistä läheisistä ja traumaattisista tilanteista. Häpeän ja vihaan itseäni ja yritän olla ajattelematta näin, mutta on vaikeaa kun muut ihmiset ajattelevat minusta ja halveksuvat minua näin kuin tässäkin ketjussa on nähty. On tosi työ taistella teidän ajatusmaailmaanne vastaan. Live-elämässä olenkin katkaissut välit niihin ihmisiin jotka puhuvat minulle halventaen. Tämä onkin yksi parhaista terapiassa käynnin tuloksista. Oppii pitämään omat rajansa jotta ei anna muiden loukata.

Tekipä masentunut mitä vaan niin oikeastaan aina saa paskaa niskaan. Jos harrastaa liikuntaa niin sitten sanotaan että masennus johtuu siitä että harrastaa liikuntaa. Jos ei harrasta niin siitä syyllisestään. Jos yrittää syödä terveellisesti niin sitten nähdään tämäkin mielenterveysongelmana ja liiallisena elämän rajoittamisena.

Kovalla hikiliikunnallahan se masennus kuin masennus lähtee ja sitten tulee pirtsakka mieli sekä päivä paistaa risukasaankin! Ei siihen mitään lääkkeitä ja terapioita tarvita! No joo, ei siis näin tosiaankaan.

Juu kato ei muuta ku otetaan itteemme perseestä kiinni, ja potkastaan itteemme niskaan niin siitähän se lähtee ni! ;)

Vierailija kirjoitti:

"Näkevät heti otsallaankin että olen 30kg ylipainoinen." Miten tuo liittyy yhtään mihinkään ja mun tapauksessa kyseessä oli yleislääkäri.

Niin tässäkin tapauksessa.

Monestihan valitetaan että jos on ylipainoinen, niin kaikki sairaudet johtuu siitä, eikä voi edes korvatulehdustakaan hoidattaa ilman syyllistämistä läskeydestä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä huomaa taas että masennukseen sairastunut on yleinen sylkikuppi johon voi kaataa oman pahoinvointinsa. Siksi varmaan monet ovat sairastuneetkin masennukseen kun ovat joutuneet muiden henkisen väkivallan kohteeksi.

Ihme yleinen käsitys että masentunut jää omasta halustaan passiivisena sängynpohjalle makaamaan negatiivisuuteensa eikä edes halua parantua. Kyllä tämä on niin paha olo tämä sairaus että ei kai tätä kukaan vapaaehtoisesti halua jos on olemassa vaihtoehto. Miksi kukaan haluaisi maata vain sängyssä jos pystyy muuhunkin? Itse olen taistellut tätä sairautta vastaan monta kymmentä vuotta. Olen kyllä tehnyt kaikkeni, lukenut self help-oppaita kuormittain(exä jopa nauroi että turhaan luet noita kirjoja et kyllä parane), opiskellut positiivista ajattelua, harrastan liikuntaa varmasti enemmän kuin kukaan teistä, kävelen metsässä, ulkoilen, olen ollut terveysruoasta ja superfoodeista ja yrteistä perillä jo 80-luvulla. Olen käynyt terapiassa 4 vuotta, luontaishoidoissa, meditaatioissa ym. ym. Tauti vaan ei parane.

En märehdi negatiivisuudessani, monta kertaa viikossa päätän parantua ja aloitan luomaan uutta elämää raunioille(olen kohdannut suuria menetyksiä ja traumaattisia tapahtumia, olen todella yksin) mutta en vaan oikeasti pysty esim. luomaan uusia ihmissuhteita sillä olen kohdannut niin pahoja hylkäämisiä ja pettymyksiä ja henkistä väkivaltaa. Yritän olla ajattelematta menetyksiäni mutta joka puolella on asioita jotka muistuttavat menetetyistä läheisistä ja traumaattisista tilanteista. Häpeän ja vihaan itseäni ja yritän olla ajattelematta näin, mutta on vaikeaa kun muut ihmiset ajattelevat minusta ja halveksuvat minua näin kuin tässäkin ketjussa on nähty. On tosi työ taistella teidän ajatusmaailmaanne vastaan. Live-elämässä olenkin katkaissut välit niihin ihmisiin jotka puhuvat minulle halventaen. Tämä onkin yksi parhaista terapiassa käynnin tuloksista. Oppii pitämään omat rajansa jotta ei anna muiden loukata.

Tekipä masentunut mitä vaan niin oikeastaan aina saa paskaa niskaan. Jos harrastaa liikuntaa niin sitten sanotaan että masennus johtuu siitä että harrastaa liikuntaa. Jos ei harrasta niin siitä syyllisestään. Jos yrittää syödä terveellisesti niin sitten nähdään tämäkin mielenterveysongelmana ja liiallisena elämän rajoittamisena.

Tämä on kuin minun stoorini.

Se että sinut on ihmisenä poljettu paskaan, hypitty päälläsi ja osoitettu sinulle lukuisin eri tavoin, että olet arvoton, olet arvoton, olet arvoton, ei parane vaikka tekisit joka päivä 3000 burbeeta ja joisit pelkkää salaattia blenderistä.

Jos harrastaa liikuntaa, niin liian vähän, liian paljon, liian värin tai liian huonosti.

Jos lepää, se on paha. Jos ei lepää, niin siitähän se johtuu masennus.

Jos ei halua olla ihmisten kanssa tekemisissä, niin silloin pitäisi väkisin mennä sinne tölvittäväksi että piristyy.

Jos ei halua lääkkeitä tai ne eivät sovi, niin on tyhmä kun ei ota virallista hoitoa ja apua vastaan.

Jos käy terapiassa tai käsittelee asioitaan, niin sekin on vaan piehtarointia ja märehtimistä. Pitäisi vaan antaa olla.

Jos ei käy terapiassa, niin siinä on ratkaisu.

Oikeasti. Masennus ei parannu mitenkään jos se johtuu siitä että olet tällä planeetalla kuin muukalainen petolauman keskellä ja perusluottamuksesi on miljoona kertaa murskattu ja paskannettu sen päälle.

Hetkeksi voi tulla luottavaisempi olo tähän ihmiskuntaan, mutta ei hätää. Pian tulee joku "ihana" ihminen ja pilaa sen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli diagnoosi keskivaikeasta masennuksesta, mutta tilanne raivostutti minua niin paljon, etten suostunut olemaan masentunut.

Söin terveellisesti ja otin kalaöljykapseleita, liikuin päivittäin ja aiempaa enemmän (tutkitusti auttaa), pakotin itseni peseytymään ja lukemaan suuren määrän kirjallisuutta, jossa neuvottiin, miten pääsee eroon masennuksesta.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta minä kieltäydyin jäämästä masennuksen armoille loppuiäkseni. 

Sulla on tässä tekstissä juuri se sana joka parantaa masennuksen, raivo. Oman kokemukseni mukaan masennus on tukahdutettua kiukkua ja kun tämän ymmärsin ja aloin kaivaa itsestäni tukahdutettuja kiukun, raivon ja vihan tunteita, kas vain kaikki kalaöljykapselit alkoi toimia. Sitä ennen olin 15 vuotta yrittänyt kaikkia keinoja mitä keksin. Masentunut, suutu.

Sama täällä.

Viime vuosituhannella oli sellainen meininki ettei tyttö saanut koskaan olla vihainen.

Mitään negatiivisia tunteita ei lapsena sallittu. Ei saanut edes itkeä, koska piti olla kiltti ja reipas että sai hyväksyntää.

Itku piti padota sisälleen ja omaan kehoonsa, ettei saisi vihaa ja häpäisyä palkaksi. Kuka lapsi haluaa halveksuntaa enää aikuisilta, kun on jo tullut surulliseksi tai vihaiseksi toisten lasten väkivallan ja pilkan saattelemana.

Masentunut saattaa olla aivan käsittämättömän ylitunnollinen ja vaatia itseltään liikaa. Eikä todellakaan pyytele mitään apuja, toisin kuin normaalit. He ovat koko ajan vaatimassa; auta auta. En osaa, mää en tätä osaa. Tulisitko, ehtisitkös Sää kun oot niin näppärä.

Muutaman kymmenen vuotta voi pitää surun, vihan ja katkeruuden kropassaan ja jossain alitajunnassa.

Sitten se tulee tavalla tai toisella ulos.

En ihmettele yhtään, en yhtään kaikkia surmia ja tappoja mitä Suomessakin tapahtuu.

En kuulu siihen sakkiin joka huuli pyöreänä ihmettelee jos joku tekee amok juoksun kouluun, että mikäs sille tuli.

Ai mikä sille tuli? NO KATSOKAA PEILIIN MITEN KOHTELETTE TOISIA!