Jotenkin ärsyttävää, kun ihmiset joilla on ollut lievä masennus tulevat antamaan vinkkejä vaikeasti masentuneelle

Valtaosa on just näitä lievemmin masentuneita, ja ainahan noi jyrää ja hiljentää meidät. No, onneksi saatiin edes vähän aikaa keskustella tässä ketjussa. Teki ihan hyvää. Tuntekaas nyt ittenne vielä oikein voittajiksi, te jotka vaan otitte itteänne niskasta kiinni ja lopetitte masistelut. Mesotkaa keskenänne. Ehkä elämä vielä teidätkin opettaa.

Vierailija kirjoitti:

Ihan samaan tapaan kuin pyydätte vakavasti masentuneita olemaan lyttäämättä lievästi masentuneita, voisivat lievästi masentuneet ottaa huomioon sen, etteivät he oikeastasn tiedä mistä puhuvat, jos yrittävät neuvoa vakavasti masentunutta. Kyseessä on täysihänellä olieri asia. Eli ei ihme jos vakavasti masentuneet loukkaantuvat näistä "lähde lenkille ja syö kalaööljyä" -neuvoista.

Sähköhoito, osastohoito, vahvat masennus- uni- ja rauhoittavat lääkkeet ovat yleensä välttämättömiä vakavan masennuksen hoidossa.

Hoitojakin varmasti tarvitaan mutta totuus on että kaikki lähtee itsestä. Katsoin dokumentin suomalaisesta naisesta, hänellä oli ollut vakava masennus yli 30 vuotta ja paljon laitoshoitoa takana. Hänkin päätti vaan yksi päivä että nyt riittää ja siitä lähti hänen paranemisprosessi käyntiin.

Ja Jeesus auttaa jee jee moido.

Miksi pitää jauhaa masennuksesta.

Saatan olla masentunut, mutta en lähde sitä lääkäreille levittelemään.

Joo-o käyn lenkillä ja tosiaan itken siellä kaikessa rauhassa, kun kotona ei oikein voi. Käyn myös töissä, mutta olen äärimmäisen vittuuntunut koko ajan ja välillä meinaan purshkahtaa itkuun silkasta epätoivosta, kun tuntuu, että en jaksa, eikä päivä pääty koskaan.

Kotona en jaksa mitään. Makaan vaan. Välillä tsemppaan ja saan tiskit koneeseen tms. tämä yleensä siinä helpotuksen hetkessä, kun työpäivä  on ohi jollen ole niin uupunut, että lysähdän sohvalle nukkumaan.

ne hetket, kun en ole uupunut menen lasten kanssa ulos siitä syystä, että syylisyys painaa, kun en jaksa olla enempää heidän kanssa. Ainoat syyt elää ja mun mielelllä ei ole mitään väliä voin masentua siinä pihallakin ihan sohvan tapaan.

Mikä tähän muka auttais? Tämä on mun elämä ei auta kuin lusia. Mitään mukavaa tekemistä en keksi. Muuta kuin holtiton syöminen. En jaksa kattoo leffoja, en lukea, en tavata ketään. Av-lla roikkuminen on ainut "hupi".

Vierailija kirjoitti:

Se on vaan todella, todella raskasta joutua kuuntelemaan masentuneen loputonta valitusta pahoinvoinnistaan ja siitä miten hirveä paikka maailma on. Mitään siihen ei voi vastata ilman että se otetaan väheksymisenä, neuvoille tuhahdellaan ja tiuskitaan päälle, mikään ei auta eikä mikään kelpaa. Silti sitä pahaa oloa pitää oksentaa muiden päälle jatkuvasti, että saisi jotain hyväksyntää ja ymmärrystä sille miten paha olo on. Jotain armoa hei sille "terveelle" kuuntelijallekin, mitä ihan rehellisesti haluaisitte hänen vastaavan noihin valituksiin muuta kuin että "annan sinulle luvan tappaa itsesi"?

Olen itse ollut myös vakavasti masentunut, 15 vuotta hoidossa, lääkkeillä, itsemurhayritysten jäljiltä osastolla, olin täysin samanlainen ja olen todella pyytänyt sitä läheisiltäni anteeksi. Vaikka olenkin parantunut masennuksesta niin paljon kuin siitä ylipäänsä pystyy paranemaan, en silti oikeasti kestä kuunnella masentuneiden juttuja, koska tiedän kokemuksesta ettei siihen auta yhtään mikään eikä mitään voi sanoa ilman että se koetaan jonain loukkauksena.

Mä lähdin paranemaan siitä kun tajusin etten oikeasti uskalla tappaa itseäni, ja kun tajusin että olisin voinut oikeasti vammautua pahasti aiemmista yrityksistä. Päätin ruveta kokeilemaan siis kaikkea, ihan mitä tahansa parantumiskeinoja, kun kerran lääkitys, toisten itsetuhoisten kanssa jutteleminen ja vuosikymmenen vuodelepo ei auttanut. Ja ihan kuin vittuiluna omille vastaanväittämisilleni, eniten auttoi säännöllinen, terveellinen ruokailu, välillä ulkona käyminen ja ylipäänsä liikkuminen, se että kävin joka päivä suihkussa ja puin normaalit vaatteet päälle, ja se että pidin asunnon siistinä. Kyllä päässä silti jauhaa sama levy että millään ei ole mitään väliä ja mun pitäisi kuolla, mutta en jaksa enää ottaa sitä niin tosissani. Vastaan vaan sille että "aha" ja teen jotain muuta.

Tuo on osa tervehtymisprosessia. Se on jo alkanut paljon ennen tuota vaihetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samaan tapaan kuin pyydätte vakavasti masentuneita olemaan lyttäämättä lievästi masentuneita, voisivat lievästi masentuneet ottaa huomioon sen, etteivät he oikeastasn tiedä mistä puhuvat, jos yrittävät neuvoa vakavasti masentunutta. Kyseessä on täysihänellä olieri asia. Eli ei ihme jos vakavasti masentuneet loukkaantuvat näistä "lähde lenkille ja syö kalaööljyä" -neuvoista.

Sähköhoito, osastohoito, vahvat masennus- uni- ja rauhoittavat lääkkeet ovat yleensä välttämättömiä vakavan masennuksen hoidossa.

Hoitojakin varmasti tarvitaan mutta totuus on että kaikki lähtee itsestä. Katsoin dokumentin suomalaisesta naisesta, hänellä oli ollut vakava masennus yli 30 vuotta ja paljon laitoshoitoa takana. Hänkin päätti vaan yksi päivä että nyt riittää ja siitä lähti hänen paranemisprosessi käyntiin.

Tuossa vaiheessa ollaan jo pitkällä paranemisprosessissa. Tuosta alkaa helppo osuus.

Vierailija kirjoitti:

Ja Jeesus auttaa jee jee moido.

Miten sun aivot oikein toimii? Kukaan ei ole sanonut mitään tuollaista vaan, että tämä maa on mustanaan käärmeitä. Lapsena ja nuorena sain tuosta jo esimakua, mutta nyt tiedän mitä tuo tarkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

On varmasti helpompaa heittäytyä marttyyriksi ja rouskuttaa ketipinoreita sängynpohjalla vuodesta toiseen, mutta mielialaan ja masennukseen pystyh vaikuttamaan esimerkiksi ulkoilun lisäämisellä, myrkyllisten ihmissuhteiden katkaisemisella ja terveellisemmillä elämäntavoilla. Oma (keskivaikea) masennuksenikin lähti edes jollain tasolla helpottamaan kun vaivauduin itse tekemään asioille jotain, vaikka tiukkaa tekikin kuten kuvitella saattaa.

Miten ulkoilu auttaa? Siinähän on jatkuvasti yksin omien ahdistavien ja itsetuhoisten ajatusten kanssa

Senpä takia on ammattiauttajat. Itse en edes puhu muille masennuksestani. Ei se ole heidän vika jos olen masentunut. 

Lähes kaikilla ihmisillä on alakuloa ja ikäviä päiviä, mutta masentuneen (vaikeasti, tai keskivaikeasti tai miten ikinä haluattekin tuota luokitella) erottaa muista ihmisistä suhtautuminen näihin ikäviin tunteisiin. Normaalit ihmiset jatkavat sinnikkäästi eteenpäin kuin mummo lumessa, mutta toiset uhriutuvat sängyn pohjalle vinkumaan masennustaan.

Harvan 'masentuneen' elämä edes on keskimääräistä vaikeampaa, eli masennukseen harvoin on syytä ja vastaavasti moni jolla on tosi karu elämä sinnittelee urheasti ehtimättä edes harkita masentumista. Karulla elämällä en tarkoita itse valittua päihde- ja rikollisuraa, vaan oikeita itsestä riippumattomia vaikeuksia. äärimmäistä köyhyyttä, tai vakavia sairauksia perhepiirissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli diagnoosi keskivaikeasta masennuksesta, mutta tilanne raivostutti minua niin paljon, etten suostunut olemaan masentunut.

Söin terveellisesti ja otin kalaöljykapseleita, liikuin päivittäin ja aiempaa enemmän (tutkitusti auttaa), pakotin itseni peseytymään ja lukemaan suuren määrän kirjallisuutta, jossa neuvottiin, miten pääsee eroon masennuksesta.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta minä kieltäydyin jäämästä masennuksen armoille loppuiäkseni. 

Liki jokainen ihminen on kerran elämässään masentunut ja voi saada hetkellisesti testeistä isompia lukuja. Eri asia sitten nämä kroonisemmat joilla se vaan ei mene naps ohi.

No minä olen tällainen, jolla on diagnosoitu toistuva masennus. Eka diagnoosi 20 vuotta sitten ja ennen sitä, jo lapsena, ollut diagnosoimaton masennus . Ja kyllä, uskon liikuntaan, terveelliseen ruokavalioon, säännölliseen elämänrytmiin. Aina en pääse ylös sängystä, mutta oon kehitellyt kikkoja... liikkeelle heti KUN kykenen, pakastimessa valmisruokia niiden päivien varalle, kun en jaksa kokata (että tulee edes jotain syötyä jne.). Näillä konsteilla minä, aiemmin elämässäni pitkilläkin sairaslomilla ollut, saan pidettyä tämän luultavasti loppuiän jatkuvan sairauteni jollain lailla hanskassa ja pidettyä itseni työkykyisenä. 

Joo, ei se masennus lähde lenkkeilemällä, ei lähde syöpäkään vaikka juoksisit koko päivän, tän kun jotkut

ymmärtäisivät, että masennus on vakava sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Sä oot vähän niin kuin mun mies, joka yritti opetella kieliä, muttei suostunut kuuntelemään mun neuvoja koska ”kun sä oot niin helposti oppinut, sä et opiskelusta mitään tiedä”.

Joku on onnistunut pitämään hanskassa saman ongelman kuin sulla ja sun mielestä se kokemus on täysin arvoton eikä siitä kannata ottaa mitään vinkkiä nimenomaan siksi, että se on onnistuttu pitämään hanskassa?

Se ei ole mikään "sama ongelma", jos toisen masennus ei ikinä ole pahentunut samalle tasolle kuin sulla. Mikä ei taas ollenkaan välttämättä ole tämän toisen omaa ansiota tai sitä, että hän olisi sen jotenkin pitänyt paremmin "hanskassa".

Vierailija kirjoitti:

Sä oot vähän niin kuin mun mies, joka yritti opetella kieliä, muttei suostunut kuuntelemään mun neuvoja koska ”kun sä oot niin helposti oppinut, sä et opiskelusta mitään tiedä”.

Joku on onnistunut pitämään hanskassa saman ongelman kuin sulla ja sun mielestä se kokemus on täysin arvoton eikä siitä kannata ottaa mitään vinkkiä nimenomaan siksi, että se on onnistuttu pitämään hanskassa?

Eli jos on onnistunut parantamaan itsensä pikku flunssasta, on pätevä antamaan itsehoitovinkkejä keuhkokuumeessa makaavalle?

Jotenkin ärsyttävää, että vaikka kuinka olisi lamaannusta, ahdistusta, oikeaa masennusta ja sairauden aateloimaa omahyväisyyttä, niin silti kyetään nopeasti analysoimaan toisen ihmisen mieliala ja masentuneisuuden määrä.

Vierailija kirjoitti:

"ei jaksa mitään hiemankin epämiellyttävää" Ainakaan synnyttää.

Heh. Lainaus oli minun viestistäni, mutta kyseessä on mies eli synnyttäminen on sikälikin mahdotonta. Mutta täsmennettäköön nyt sitten, että henkilö kokee helposti normaalitkin keskustelut jollain tavalla uhkaaviksi, ärsyyntyy niistä jne. Miksi-kysymykset ahdistavat, samalla usein mitätöi toisen loukkaantumisen (eli toinen ei saa palata mieltä painaviin asioihin, vaikka tämä masentunut olisi selkeästi aiheuttanut mielipahaa toiselle omalla käytöksellään). Tai jos toinen valitsee väärän sanan, niin hän voi ärsyyntyä tästä. Taitaitai, onhan näitä. Vika on pääsääntöisesti toisessa, ja se vika voi olla ihan vaikka sitäkin, että toinen pitää hauskaa jossain jonkun kanssa eikä ole yksin kotona viikkokausia odottelemassa, milloin toisesta ehkä kuuluukin jotain. 

Tällainen seura on sikäli vaarallista, että se salakavalasti voi lähteä sairastuttamaan myös toista. Siksi koitan itse etsiä oikeata suhtautumistapaa, joka jotenkin estäisi itseäni loukkaantumasta ja jotenkin säilyttäisin oman ihmisarvoni. 

Minkähän takia viestini tuolta aiemmin on hävinnyt? Viestissä ei kyllä ollut mitään asiatonta. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli diagnoosi keskivaikeasta masennuksesta, mutta tilanne raivostutti minua niin paljon, etten suostunut olemaan masentunut.

Söin terveellisesti ja otin kalaöljykapseleita, liikuin päivittäin ja aiempaa enemmän (tutkitusti auttaa), pakotin itseni peseytymään ja lukemaan suuren määrän kirjallisuutta, jossa neuvottiin, miten pääsee eroon masennuksesta.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta minä kieltäydyin jäämästä masennuksen armoille loppuiäkseni. 

Minulla oli diagnoosi vaikeasta masennuksesta.

Söin terveellisesti, otin kaiken maailman kapseleita ja ravinteita (myös e-epa), liikuin pikku hiljaa aina vain enemmän ja enemmän. Joka päivä, ihan joka päivä vähintään tunnin, usein 3 tuntiakin, monesti raskaastikin.

Peseydyin ja pidin kodistani huolon.

Luin enemmän mitä sinä olet koskaan lukenut. Selfehelppejä ja tietokirjallisuutta.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta minä sairastuin uudestaan masennukseen.

Nyt käyn terapiassa ja tiedän, etten tule koskaan pääsemään masennusjaksoista kokonaan eroon.

Häpeä sinä joka kehtaan esittää että masennus (sairaus) on joku valinta kysymys, josta voi kieltäytyä.

Häpeä sitäkin kun kuvittelet olevasi muita parempi ja todennäköisesti kuvittelet myös, että muut eivät yhtään yritä tehdä mitään tilanteelleen.

KYLLÄ YRITTÄVÄT!

VOIN PUHUA 99% MUIDENKIN SUULLA!

Kaikkein vaikein tai avaavin oivallus tai tyon tulos on se, etta toteaa psykiatrian ja siita ammentavan kulttuuri valeelliseksi, moraalittomaksi ja lapeesna naennaistieteelliseksi.

Se on kuitenkin totta.

Otan esimerkiksi juuri iltasanomissa olleen kirjoituksen jossa vihjataan masnnuksen olevan perinnollista, geneettisperaista. Laitan linkin oheen:

http://www.iltalehti.fi/mieli/201804302200912479_md.shtml

Artikkelista puuttuu mininta eraasta tosiseikasta, joka on lopulta kaikkien havaittavissa, aikansa asiaa pohdittuaan. Siksi artikkeli on puutteellinen, ja puutteellisena se muuttuu harhaanjohtavaksi valeeksi.

On toki selvaa, etta masennuksella voi olla tilastollisesti tarkasteltuna geneettinen yhteys. Ts. Tietty geeni tai geeniyhdistelma tarkoittaa etta niita esiintyy useammin masentuneilla, kuin muilla. Kuitenkin on selvaa, etta on perati todennakoista -jokainen voi taman ymmartaa- etta geeni voi aiheuttaa ihmisessa ominaisuuden, joka ominaisuus ei olekkaan tietyssa kulttuurissa tai kulttuuriryhmassa ihailtu. Tama puolestaan aiheuttaa vastakkain asettelua ja halveksuntaa geenin omistajan ja muiden valille. Ja seurauksena on se, jota ilmiona kutsutaan masennukseksi. Tuo ei ihailtu ominaisuus voi kulttuurissa olla ihan mita tahansa. Jokainen on nahnyt ihmisia kohdeltavan ankarasti ja myos vaaryydella. Riippuu kulttuurista ja yhteisosta.

Masennuksen syy ei siten moraalisesti tarkastellen ole suinkaan ainoastaan masentuneen ominaisuus, vaan aivan yhta lailla se toisen henkilon  ominaisuus joka ei hyvaksy toisen olemusta, jopa ennen masennuksen alkamista.

Psykiatrialta puuttuu muun laaketieteen objektiivisuus, tieteen peruste joka maarittelee, etta tiede itse ei saa muuttaa ja vaikuttaa ulkopuolisena tekijana tutkimuskohteeseen. Onhan selvaa, etta jos laakari diagnosoi melanoomaa, niin han luomea tarkastellessaan ei siihen melanoomaa aiheuta. Tai jos insinoori tarkastelee valokuvaa sillasta, hanen katseensa ei saa siltaa romahtamaan.

Psykiatrian suhteen on toisin. Tunnen ihmisen, joka on masentunut siksi, etta laakari on todennut hanella aikoinaan ahdistushairion. Suru siita, etta hanet on laakarin toimesta lyoty leimasimella vammaiseksi on aito.

Tama on psykiatrian ongelma, eika se poistu, ennenkuin psykiatria kokee uskonpuhdistuksensa, silla se on lopulta uskonto. (koska se on uskomuksiin perustuva oppi) Silla ei ole hyvaa virkaa maailmassa kuin mahdollisesti hyvan uskonnon alaisuudessa (silla se ei olemyoskaan tiedetta).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli diagnoosi keskivaikeasta masennuksesta, mutta tilanne raivostutti minua niin paljon, etten suostunut olemaan masentunut.

Söin terveellisesti ja otin kalaöljykapseleita, liikuin päivittäin ja aiempaa enemmän (tutkitusti auttaa), pakotin itseni peseytymään ja lukemaan suuren määrän kirjallisuutta, jossa neuvottiin, miten pääsee eroon masennuksesta.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta minä kieltäydyin jäämästä masennuksen armoille loppuiäkseni. 

Minulla oli diagnoosi vaikeasta masennuksesta.

Söin terveellisesti, otin kaiken maailman kapseleita ja ravinteita (myös e-epa), liikuin pikku hiljaa aina vain enemmän ja enemmän. Joka päivä, ihan joka päivä vähintään tunnin, usein 3 tuntiakin, monesti raskaastikin.

Peseydyin ja pidin kodistani huolon.

Luin enemmän mitä sinä olet koskaan lukenut. Selfehelppejä ja tietokirjallisuutta.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta minä sairastuin uudestaan masennukseen.

Nyt käyn terapiassa ja tiedän, etten tule koskaan pääsemään masennusjaksoista kokonaan eroon.

Häpeä sinä joka kehtaan esittää että masennus (sairaus) on joku valinta kysymys, josta voi kieltäytyä.

Häpeä sitäkin kun kuvittelet olevasi muita parempi ja todennäköisesti kuvittelet myös, että muut eivät yhtään yritä tehdä mitään tilanteelleen.

KYLLÄ YRITTÄVÄT!

VOIN PUHUA 99% MUIDENKIN SUULLA!

Kyse ei ollut siitä että masennustaipumuksesta voisi koskaan täysin parantua, vaan siitä että pääsisi akuutista tilanteesta eroon ja parantaisi senhetkistä oloaan. Ja ihan todella monta masentunutta itseni mukaan lukien, suuri osa ei tee mitään parantuakseen vaan jää vaan märehtimään hirveää oloaan, vetämään lääkkeitä ja makaamaan kotiin kun ei mitään jaksa. Sillehän ei voi mitään kukaan muu kuin itse, joten on aika inhottavaa ruveta raivoamaan muille siitä että he edes yrittävät jotenkin auttaa.