Jotenkin ärsyttävää, kun ihmiset joilla on ollut lievä masennus tulevat antamaan vinkkejä vaikeasti masentuneelle

Ihania kommentteja, kiitos. Ihanaa kuulla, miten moni ymmärtää mitä vakava masennus on. Surullista vaan moni teistä mahtaa olla kohtalotoveri, ei ammattiauttaja tai läheinen. :/

Siis voisiko joku nyt vihdoin ja viimein kertoa, onko masennus fyysinen vai psyykkinen/asenteesta johtuva tila?? Sekoitetaanko nämä kaksi? Onko osalla masennus-diagnosoiduista fyysinen ongelma ja osalla psyykkinen eli asenneongelma? Sen takia aina päädytään siihen samaan kiistaan, että auttaako itseään niskasta kiinni ottaminen vai ei? Osalla (asenne) auttaa ja osalla (fyysinen ongelma) ei auta?

Oletteko sairaalahoidossa vai miten selviätte hengissä jaksamatta esim käydä kaupassa tai hakea postin? Jäähän laskutkin silloin maksamatta?

Mahtaa olla sekä että. Kumpi oli ensin, muna vai kana, kas siinä pulma.

Masentuneet inhoaa kuulla tämän, mutta tiedän että jokainen masentunut oli kuinka pahasti sängyssä kiinni hyvänsä, pomppaisi sieltä alta aikayksikön, jos huoneessa palohälytin alkaisi soida ja savua tulla huoneeseen. Tarkoitan tällä sitä, että liikuntakyvyttömyys ei ole fyysistä ja henkiinjäämisreaktio on edelleen olemassa. Tämä ei ole kettuilua, vaan se oivallus mikä minut auttoi ulos masennuksesta.

Tämän kirjoittaja on kärsinyt vähintään keskivaikeasta masennuksesta ja nuoruudessa myös hoitojaksosta suljetulla. Pari vuotta sitten masennus yritti saada minut taas otteeseensa ja tilanne alkoi olla aika paha, en halunnut juurikaan nousta sängystä, koti oli kaaos jne. Lääkkeitä en ole sairaalajakson jälkeen halunnut enkä käyttänyt.

Silloin vaan tajusin jotain: vaikka mieleni on pahassa jamassa, pelkkää ilottomuutta ja synkkä pilvi ei meinannut väistyä millään, niin kehoni voi toimia, minulla on keho. Sanoin itselleni: "saan olla masentunut, mutta minun pitää olla sitä tuolissa istuessa". "Voin jatkaa masentuneena olemista, mutta minun pitää olla sitä suihkussa ja kävelylenkillä"  Mieli ei pysty argumentoimaan tällaisia vastaan, sillä se sama mieli siellä suihkussa ja kävelylläkin on. Tällaiset hyvin pienet toimenpiteet valaisi jo mieltä vähän. En enää vaikeuttanut omaa tilannettani fyysisen puolen laiminlyönnillä. Tämä auttoi, koska se poisti kehon liikkumattomuudesta tulevan pelko ja hälytysreaktion, joka lisäksi pelkojani ja itseinhoa. Tästä vähitellen pääsin normaalitilaan, tosin se edellytti asunnon vaihtoa.

Masennusta lisää joskus joku ihminen tai paikka myös, jos ei ole yhteensopivuutta. Moni paranee masennuksesta vain vaihtamalla ihmissuhdetta.

Ja monen masennus alkaa siitä, että lojuu sängyssä ja sekoittaa koko kehon toiminnan sillä. Monet eivät tiedosta miten helposti lievästä masennuksesta liukuu vaikeampaan kehon tarpeita laiminlyömällä. Jos keho ei saa yhtään liikuntaa eikä aivot säännölllisesti ravintoa, niin mielessä alkaa heittää. Ja toisinpäin: lievästä masennuksesta ulospääsyä auttaa hurjasti se, että hoitaa sen liikunnan ja ruokailun vaikka se olisi kuinka yksinkertaista hyvänsä. Kauppareissu ja aamupuuro.

Itse en enää suostuisi katsomaan masentunutta sängynpohjalla, jos kumppani sattuisi sellaista kokemaan. Kenelläkään ei ole velvollisuutta tukea toisen hidasta itsetuhoisuutta. Monet sitä tekevät, kantavat masentuneelle ruokaa yms. vaikka masentuneen niskaan pitäisi kaataa jääpaloja. Masentuneen mantra on usein, että "ei pääse sängystä ylös". Tämä pitää haastaa, koska sehän ei ole totta, ellei ole halvaantunut. Masennuksesta ei voi parantua ennen kuin on kiinnostunut totuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko sairaalahoidossa vai miten selviätte hengissä jaksamatta esim käydä kaupassa tai hakea postin? Jäähän laskutkin silloin maksamatta?

Olen ollut välillä sairaalahoidossa. Masentuneen on lähes mahdotonta päästä sairaalahoitoon, vaikka tosiaan olisi yrittänyt itsemurhaa jne. Laskut jää herkästi maksamatta, ja muutkin asiat hoitamatta. Hygienia, ruokailu, nukkuminen, kaikki puutteellista ja epäsäännöllistä. Jos noista huolimatta onnistut jotenkin sinnitelemään työelämässä, silloin sinut ainakin katsotaan tarpeeksi terveeksi etkä sitä vähääkään apua saa. Ongelmat kasaantuu kasaantumistaan. Vaikeaa tai mahdotonta saada apua.

Siis väitättekö ettei mitään saa yrittää ja on jätettävä makaamaan kotiin?

Vierailija kirjoitti:

Sä oot vähän niin kuin mun mies, joka yritti opetella kieliä, muttei suostunut kuuntelemään mun neuvoja koska ”kun sä oot niin helposti oppinut, sä et opiskelusta mitään tiedä”.

Joku on onnistunut pitämään hanskassa saman ongelman kuin sulla ja sun mielestä se kokemus on täysin arvoton eikä siitä kannata ottaa mitään vinkkiä nimenomaan siksi, että se on onnistuttu pitämään hanskassa?

Vedä sinä hanska päähäsi ja pakene vuorille.

Vierailija kirjoitti:

Siis voisiko joku nyt vihdoin ja viimein kertoa, onko masennus fyysinen vai psyykkinen/asenteesta johtuva tila?? Sekoitetaanko nämä kaksi? Onko osalla masennus-diagnosoiduista fyysinen ongelma ja osalla psyykkinen eli asenneongelma? Sen takia aina päädytään siihen samaan kiistaan, että auttaako itseään niskasta kiinni ottaminen vai ei? Osalla (asenne) auttaa ja osalla (fyysinen ongelma) ei auta?

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus (kuten muutkin eläimet).

Mutta mikään asenne ei auta masennukseen.

Vierailija kirjoitti:

Siis väitättekö ettei mitään saa yrittää ja on jätettävä makaamaan kotiin?

No niin, tämäkin, TAAS - aina teidän pitää sitten alkaa mölistä älyttömiä. Ihan kuin ei olisi olemassa kuin kaksi ääripäätä: joko makaat päivät pitkät, tai sitten huitelet rallatellen ja kärrynpyöriä heitellen ympäri kyliä.

Ärsyttää ystävä, jolla on ollut pari vuotta lievä masennus, joka valittaa minulle miten rankkaa hänellä on ja masentaa niin paljon. Minulla on dg F32.3 eli "vaikea-asteinen, psykoottinen masennustila". Olen sairastanut vaikeaa masennusta melkein kymmenen vuotta ja olen vasta 20v.

Tuntuu melkein vittuluilta nuo ystävän puheet. Itkisin onnesta jos oma masennus olisi niin lievää.

Mulle on joka päivä suuri haaste:

Päästä aamulla ylös sängystä

Syödä aamiainen

Pestä hampaat

Mennä töihin

Olla ihmisten kanssa tekemisissä

Saada syötyä edes jokseenkin terveellisesti ja monipuolisesti

Tehdä kotitöistä edes ne pakollisimmat

Saada hoidettua hammaslääkärikäynnit ajanvarauksineen yms. pakolliset

Saada laskut maksettua edes suunnilleen ajoissa

Käydä suihkussa

Saada nukuttua

Näistä selviän vaihtelevalla menestyksellä. Yhtään mitään ylimääräistä en jaksa, uskokaa pois. Sitten joku sirkuttaa että käy lenkillä, älä syö herkkuja vaan raasteita, hanki harrastuksia ja ystäviä! Nou. Kän. Duu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli diagnoosi keskivaikeasta masennuksesta, mutta tilanne raivostutti minua niin paljon, etten suostunut olemaan masentunut.

Söin terveellisesti ja otin kalaöljykapseleita, liikuin päivittäin ja aiempaa enemmän (tutkitusti auttaa), pakotin itseni peseytymään ja lukemaan suuren määrän kirjallisuutta, jossa neuvottiin, miten pääsee eroon masennuksesta.

Ihmiset ovat erilaisia, mutta minä kieltäydyin jäämästä masennuksen armoille loppuiäkseni. 

Liki jokainen ihminen on kerran elämässään masentunut ja voi saada hetkellisesti testeistä isompia lukuja. Eri asia sitten nämä kroonisemmat joilla se vaan ei mene naps ohi.

Totta!

Masennus voidaan yli- tai alidiagnosoida.

Jos masennus johtaa lamaantumiseen, asiat on huonosti. Silloin masennuksen syyt on olleet vaikeat ja kestäneet pitkään.

Lamaannus on vaikeasti selitettävä, hävettävä olotila. Sitä ei halua myöntää kellekään.

Jokainen päivä on taistelua nousta sängystä. Mieluiten vain nukkuisi.

Siinä ei syyllistäminen auta yhtään. Itse olen lamaantuneena vetäytynyt täysin kontakteista, koska luotettavaa ihmistä ei ollut. Voimia selittelyyn ja puolustautumiseen ei tuhlata. Ne tarvitaan esim. hampaiden pesemiseen ja roskapussin viemiseen.

Jos aihe kiinnostaa, tietoa on.

Vierailija kirjoitti:

Masentuneet inhoaa kuulla tämän, mutta tiedän että jokainen masentunut oli kuinka pahasti sängyssä kiinni hyvänsä, pomppaisi sieltä alta aikayksikön, jos huoneessa palohälytin alkaisi soida ja savua tulla huoneeseen. Tarkoitan tällä sitä, että liikuntakyvyttömyys ei ole fyysistä ja henkiinjäämisreaktio on edelleen olemassa. Tämä ei ole kettuilua, vaan se oivallus mikä minut auttoi ulos masennuksesta.

Tämän kirjoittaja on kärsinyt vähintään keskivaikeasta masennuksesta ja nuoruudessa myös hoitojaksosta suljetulla. Pari vuotta sitten masennus yritti saada minut taas otteeseensa ja tilanne alkoi olla aika paha, en halunnut juurikaan nousta sängystä, koti oli kaaos jne. Lääkkeitä en ole sairaalajakson jälkeen halunnut enkä käyttänyt.

Silloin vaan tajusin jotain: vaikka mieleni on pahassa jamassa, pelkkää ilottomuutta ja synkkä pilvi ei meinannut väistyä millään, niin kehoni voi toimia, minulla on keho. Sanoin itselleni: "saan olla masentunut, mutta minun pitää olla sitä tuolissa istuessa". "Voin jatkaa masentuneena olemista, mutta minun pitää olla sitä suihkussa ja kävelylenkillä"  Mieli ei pysty argumentoimaan tällaisia vastaan, sillä se sama mieli siellä suihkussa ja kävelylläkin on. Tällaiset hyvin pienet toimenpiteet valaisi jo mieltä vähän. En enää vaikeuttanut omaa tilannettani fyysisen puolen laiminlyönnillä. Tämä auttoi, koska se poisti kehon liikkumattomuudesta tulevan pelko ja hälytysreaktion, joka lisäksi pelkojani ja itseinhoa. Tästä vähitellen pääsin normaalitilaan, tosin se edellytti asunnon vaihtoa.

Masennusta lisää joskus joku ihminen tai paikka myös, jos ei ole yhteensopivuutta. Moni paranee masennuksesta vain vaihtamalla ihmissuhdetta.

Ja monen masennus alkaa siitä, että lojuu sängyssä ja sekoittaa koko kehon toiminnan sillä. Monet eivät tiedosta miten helposti lievästä masennuksesta liukuu vaikeampaan kehon tarpeita laiminlyömällä. Jos keho ei saa yhtään liikuntaa eikä aivot säännölllisesti ravintoa, niin mielessä alkaa heittää. Ja toisinpäin: lievästä masennuksesta ulospääsyä auttaa hurjasti se, että hoitaa sen liikunnan ja ruokailun vaikka se olisi kuinka yksinkertaista hyvänsä. Kauppareissu ja aamupuuro.

Itse en enää suostuisi katsomaan masentunutta sängynpohjalla, jos kumppani sattuisi sellaista kokemaan. Kenelläkään ei ole velvollisuutta tukea toisen hidasta itsetuhoisuutta. Monet sitä tekevät, kantavat masentuneelle ruokaa yms. vaikka masentuneen niskaan pitäisi kaataa jääpaloja. Masentuneen mantra on usein, että "ei pääse sängystä ylös". Tämä pitää haastaa, koska sehän ei ole totta, ellei ole halvaantunut. Masennuksesta ei voi parantua ennen kuin on kiinnostunut totuudesta.

Itse asíassa minä en reagoinut naapurin palohälyttimeen enkä savun hajuun,  oli niin apattinen olo ettei kiinnostanut yhtään.  Että tuokin vielä, ihan sama.  Liesi  oli roihahtanut seinän takana eikä palo ehtinyt levitä, kunnon tulipalo kun olisi ollut niin istuisi tässä kirjoittamassa .

Vierailija kirjoitti:

Mulle on joka päivä suuri haaste:

Päästä aamulla ylös sängystä

Syödä aamiainen

Pestä hampaat

Mennä töihin

Olla ihmisten kanssa tekemisissä

Saada syötyä edes jokseenkin terveellisesti ja monipuolisesti

Tehdä kotitöistä edes ne pakollisimmat

Saada hoidettua hammaslääkärikäynnit ajanvarauksineen yms. pakolliset

Saada laskut maksettua edes suunnilleen ajoissa

Käydä suihkussa

Saada nukuttua

Näistä selviän vaihtelevalla menestyksellä. Yhtään mitään ylimääräistä en jaksa, uskokaa pois. Sitten joku sirkuttaa että käy lenkillä, älä syö herkkuja vaan raasteita, hanki harrastuksia ja ystäviä! Nou. Kän. Duu.

Onnittelut! Asiasi ovat hyvin.

Tuohan on normaali päiväjärjestys.

Kykenet jopa töihin.

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää ystävä, jolla on ollut pari vuotta lievä masennus, joka valittaa minulle miten rankkaa hänellä on ja masentaa niin paljon. Minulla on dg F32.3 eli "vaikea-asteinen, psykoottinen masennustila". Olen sairastanut vaikeaa masennusta melkein kymmenen vuotta ja olen vasta 20v.

Tuntuu melkein vittuluilta nuo ystävän puheet. Itkisin onnesta jos oma masennus olisi niin lievää.

Ymmärrän sua hyvin. Muakin riipii kuunnella ja lukea sellaisten ihmisten masennuksen tunteista, jotka kuulostavat ihan mun parhaimpien päivien olotiloilta. Sellaista pientä surumielisyyttä, epävarmuutta, lievää voimattomuutta. Se tekee mut katkeraksi ja kateelliseksi suorastaan. Mutta ei auta, heilläkin on toki oikeus kertoa vaikeuksistaan, ja se alakulo on toki heille ikävä rasite, ja voi heille olla vaikka miten suuri riippa.

Vierailija kirjoitti:

Masentuneet inhoaa kuulla tämän, mutta tiedän että jokainen masentunut oli kuinka pahasti sängyssä kiinni hyvänsä, pomppaisi sieltä alta aikayksikön, jos huoneessa palohälytin alkaisi soida ja savua tulla huoneeseen. Tarkoitan tällä sitä, että liikuntakyvyttömyys ei ole fyysistä ja henkiinjäämisreaktio on edelleen olemassa. Tämä ei ole kettuilua, vaan se oivallus mikä minut auttoi ulos masennuksesta.

Tämän kirjoittaja on kärsinyt vähintään keskivaikeasta masennuksesta ja nuoruudessa myös hoitojaksosta suljetulla. Pari vuotta sitten masennus yritti saada minut taas otteeseensa ja tilanne alkoi olla aika paha, en halunnut juurikaan nousta sängystä, koti oli kaaos jne. Lääkkeitä en ole sairaalajakson jälkeen halunnut enkä käyttänyt.

Silloin vaan tajusin jotain: vaikka mieleni on pahassa jamassa, pelkkää ilottomuutta ja synkkä pilvi ei meinannut väistyä millään, niin kehoni voi toimia, minulla on keho. Sanoin itselleni: "saan olla masentunut, mutta minun pitää olla sitä tuolissa istuessa". "Voin jatkaa masentuneena olemista, mutta minun pitää olla sitä suihkussa ja kävelylenkillä"  Mieli ei pysty argumentoimaan tällaisia vastaan, sillä se sama mieli siellä suihkussa ja kävelylläkin on. Tällaiset hyvin pienet toimenpiteet valaisi jo mieltä vähän. En enää vaikeuttanut omaa tilannettani fyysisen puolen laiminlyönnillä. Tämä auttoi, koska se poisti kehon liikkumattomuudesta tulevan pelko ja hälytysreaktion, joka lisäksi pelkojani ja itseinhoa. Tästä vähitellen pääsin normaalitilaan, tosin se edellytti asunnon vaihtoa.

Masennusta lisää joskus joku ihminen tai paikka myös, jos ei ole yhteensopivuutta. Moni paranee masennuksesta vain vaihtamalla ihmissuhdetta.

Ja monen masennus alkaa siitä, että lojuu sängyssä ja sekoittaa koko kehon toiminnan sillä. Monet eivät tiedosta miten helposti lievästä masennuksesta liukuu vaikeampaan kehon tarpeita laiminlyömällä. Jos keho ei saa yhtään liikuntaa eikä aivot säännölllisesti ravintoa, niin mielessä alkaa heittää. Ja toisinpäin: lievästä masennuksesta ulospääsyä auttaa hurjasti se, että hoitaa sen liikunnan ja ruokailun vaikka se olisi kuinka yksinkertaista hyvänsä. Kauppareissu ja aamupuuro.

Itse en enää suostuisi katsomaan masentunutta sängynpohjalla, jos kumppani sattuisi sellaista kokemaan. Kenelläkään ei ole velvollisuutta tukea toisen hidasta itsetuhoisuutta. Monet sitä tekevät, kantavat masentuneelle ruokaa yms. vaikka masentuneen niskaan pitäisi kaataa jääpaloja. Masentuneen mantra on usein, että "ei pääse sängystä ylös". Tämä pitää haastaa, koska sehän ei ole totta, ellei ole halvaantunut. Masennuksesta ei voi parantua ennen kuin on kiinnostunut totuudesta.

Tehoiskohan alkoholisteihin samantapainen ajatus: "Pystyisin olemaan juomatta, jos uhattaisiin aseella." Epäilen että useimmille alkoholisteille ei auttaisi pohtia tuollaista, ellei olisi lisäksi muutenkin halua parantua. Mutta mistä se halu lähtee? Mikä sen käynnistää? Mikä sai sinut masentuneena vastaanottavaiseksi tuollaiselle ajattelutavalle? Mistä muualta sait toivon kipinöitä?

Minulla on diagnosoitu keskivaikea masennus aikoinaan. Olen syönyt cipralexia 10 vuoden ajan, mutta on ollut eri määriä ja myös joitan lääkkeettömiä jaksoa. Just nyt 5 mg joka toinen pv. Välillä olen ollut tilassa jota kuvailisin enemmän kuin keskivaikeaksi ja lääkärit ovat tuputtaneet muitakin lääkkeitä, mistä aiheiutui vaan enemmän ongelmia. Kaikkea piti muka heidän mukaan kokeilla, Ketipinoria, benzoja, mirtazapiinia. Psykiatreiella, lääkäreilla, psykologeilla ja terapeuteilla on rampattu. Masennuksen hoitoon kulunut hirveästi aikaa ja saikullakin ollaan oltu. Noissa lääkekokeiluissa oli se hyvä puoli, että tajusin että noilla lääkkeillä tämä vasta pahenee. Sittemmin olen yrittänyt tsempata syömällä terveellisemmin, liikkumalla enemmän, etenkin se hikiliikunta, joogaa, useita tipattomia kuukausia ja alkoholin kulutus muutenkin vähäinen. Välttelen stressaavia tilanteita. Mutta jos haluaa elää parisuhteessa ja käydä töissä niin vähän vaikea niistä on välttyä kokonaan. Oli kyllä jaksoja että ihan eristäydyin kotiini. KYLLÄ. 

Nykyisellä miesystävälläni on sama diagnoosi ja pikkasen eri tavalla hän on ratkaissut asian. Tämä siis tapahtui kun emme tunteneet vielä toisemme. Nyt jälkikäteen kun molemmat olemme suht kondiksessa niin emme hirveästi puhu siitä kenen ratkaisu oli parempi. NIIN EI KYLLÄ KENEKÄÄN KANNATA SANOA YHTÄÄN MITÄÄN! Mies ei ottanut mitään niitä samoja lääkkeitä joita hänelle määrättiin. Hänkin harrasti eristäytymistä, yksin kävelyä, jäi sairasloman jälkeen pois töistä, mutta sai hyvät erorahat. Oli sellaisessa duunissa, ettei ollut masennuksen kärsineenä katsokaas edes asiaa takaisin. Raha ON ollut hänelle suuri helpotus koska on voinu esim matkustaa. Ikävä kyllä myös ostaa seuraa, enkä tarkoita nyt naisia vaan sellaisia idioottimiehiä jotka pitivät seuraa, dokailivat yhdessä tms. Näistä on nyt vähän vaikea päästä eroon.  Meidän molempien paraneminen on vaatinut ihan sikana aikaa. Eli jos päättää että selivää masennuksesta niin se ei tosiaan tapahdu yhtä nopeasti kuin uuden kielen oppiminen. Siitä kun on nimittäin kokemusta. Yksi oma terapiamuoto minulla oli kielten opiskelu. Yliopistossa. Revi siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masentuneet inhoaa kuulla tämän, mutta tiedän että jokainen masentunut oli kuinka pahasti sängyssä kiinni hyvänsä, pomppaisi sieltä alta aikayksikön, jos huoneessa palohälytin alkaisi soida ja savua tulla huoneeseen. Tarkoitan tällä sitä, että liikuntakyvyttömyys ei ole fyysistä ja henkiinjäämisreaktio on edelleen olemassa. Tämä ei ole kettuilua, vaan se oivallus mikä minut auttoi ulos masennuksesta.

Tämän kirjoittaja on kärsinyt vähintään keskivaikeasta masennuksesta ja nuoruudessa myös hoitojaksosta suljetulla. Pari vuotta sitten masennus yritti saada minut taas otteeseensa ja tilanne alkoi olla aika paha, en halunnut juurikaan nousta sängystä, koti oli kaaos jne. Lääkkeitä en ole sairaalajakson jälkeen halunnut enkä käyttänyt.

Silloin vaan tajusin jotain: vaikka mieleni on pahassa jamassa, pelkkää ilottomuutta ja synkkä pilvi ei meinannut väistyä millään, niin kehoni voi toimia, minulla on keho. Sanoin itselleni: "saan olla masentunut, mutta minun pitää olla sitä tuolissa istuessa". "Voin jatkaa masentuneena olemista, mutta minun pitää olla sitä suihkussa ja kävelylenkillä"  Mieli ei pysty argumentoimaan tällaisia vastaan, sillä se sama mieli siellä suihkussa ja kävelylläkin on. Tällaiset hyvin pienet toimenpiteet valaisi jo mieltä vähän. En enää vaikeuttanut omaa tilannettani fyysisen puolen laiminlyönnillä. Tämä auttoi, koska se poisti kehon liikkumattomuudesta tulevan pelko ja hälytysreaktion, joka lisäksi pelkojani ja itseinhoa. Tästä vähitellen pääsin normaalitilaan, tosin se edellytti asunnon vaihtoa.

Masennusta lisää joskus joku ihminen tai paikka myös, jos ei ole yhteensopivuutta. Moni paranee masennuksesta vain vaihtamalla ihmissuhdetta.

Ja monen masennus alkaa siitä, että lojuu sängyssä ja sekoittaa koko kehon toiminnan sillä. Monet eivät tiedosta miten helposti lievästä masennuksesta liukuu vaikeampaan kehon tarpeita laiminlyömällä. Jos keho ei saa yhtään liikuntaa eikä aivot säännölllisesti ravintoa, niin mielessä alkaa heittää. Ja toisinpäin: lievästä masennuksesta ulospääsyä auttaa hurjasti se, että hoitaa sen liikunnan ja ruokailun vaikka se olisi kuinka yksinkertaista hyvänsä. Kauppareissu ja aamupuuro.

Itse en enää suostuisi katsomaan masentunutta sängynpohjalla, jos kumppani sattuisi sellaista kokemaan. Kenelläkään ei ole velvollisuutta tukea toisen hidasta itsetuhoisuutta. Monet sitä tekevät, kantavat masentuneelle ruokaa yms. vaikka masentuneen niskaan pitäisi kaataa jääpaloja. Masentuneen mantra on usein, että "ei pääse sängystä ylös". Tämä pitää haastaa, koska sehän ei ole totta, ellei ole halvaantunut. Masennuksesta ei voi parantua ennen kuin on kiinnostunut totuudesta.

Tehoiskohan alkoholisteihin samantapainen ajatus: "Pystyisin olemaan juomatta, jos uhattaisiin aseella." Epäilen että useimmille alkoholisteille ei auttaisi pohtia tuollaista, ellei olisi lisäksi muutenkin halua parantua. Mutta mistä se halu lähtee? Mikä sen käynnistää? Mikä sai sinut masentuneena vastaanottavaiseksi tuollaiselle ajattelutavalle? Mistä muualta sait toivon kipinöitä?

Pahuksen aiheellisia kysymyksiä!

Muutenkin olen ajatellut, että masentuneisiin taitaa päteä sama kuin onnettomuuden uhreihin: ne hiljaa paikallaan olevat ovat yleensä eniten apua tarvitsevia, kun taas ne, jotka pystyvät vielä liikkumaan ja huutamaan apua, pystyvät odottamaan vuoroaan. Valitettavasti masentuneita ei hoideta tuon periaatteen mukaan.

Uskon kaikkien sairauksien ja häiriöiden kohdalla siihen, että pitää selvittää syy, mistä oireisto johtuu. Sen jälkeen sairautta tai häiriötä lähdetään korjaamaan keskittyen syyhyn pelkkään oireisiin keskittymisen sijaan (kyllä oireitakin tulee hoitaa mahdollisuuksien mukaan, mutta vasta syyn hoitaminen voi korjata itse sairauden / häiriön).

Mikä on masennuksen syy?

Vai onko 'masennus'-luokitus jäännöskategoria monenlaisille ongelmille ja täysin erilaisille oirekirjoille ja syille per yksilö? Onko masennuksen aiheuttajana useita erilaisia syitä? Onko jokaisella yksilöllä eri syyt?

Ainakin fyysisesti sairas ihminen haluaa, että häntä tutkitaan ja syy oireille selvitetään mahdollisimman tarkasti ja varmasti: hän haluaa taudinmäärityksen, koska silloin on mahdollista saada hoitoa, joka tehoaa.

Haluaako masentunut yleensä, että syy(-t) hänen oireisiinsa selvitetään?