Pitääkö välittäminen ansaita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin ketju poistuu varmaan kohta, mutta myös mun äidilleni oli tärkeää, mitä muut ihmiset hänestä ja meistä lapsista ajattelivat. Sen vuoksi lasten piti olla kilttejä ja tottelevaisia. Pääsin eroon tästä nk kiltin tytön syndroomasta vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että MINÄ en kaipaa hyväksyntää koko maailmalta ja sen vuoksi mun ei tarvitse tehdä sellaisia asioita, joita en itse halua. 

Mäkään en kaipaa hyväksyntää todellakaan monilta ihmisiltä, itseasiassa jos jonkun mielestä olen vittumainen niin nauttisin vain siitä, koska siitä tulee mieleen se, miten vitutin äitiäni.

Äiti vain murskasi uskon itseeni.

ap

Mä olen syntynyt 60-luvun alussa ja siihen aikaan oli ihan tavallista, että erityisesti tyttöjen piti olla kilttejä. Kasvatuksessa kiltteyden korostaminen näkyi. Kun tähän vielä yhdisti äitini voimakkaan tarpeen saada hyväksyntää ja arvostusta perheen ulkopuolisilta - ihan tuntemattomiltakin - ihmisiltä, niin bingo! Ei ollut ihan helppoa riuhtaista itseään irti kolmekymppisenä, kun tajusin, miten suuri osa aikuiselämäni ihmisistä (erityisesti miehistä) oli yksinkertaisesti vain käyttänyt hyväkseen kiltteyttäni. 

Mä en ollut mikään kiltti jos sillä tarkoitetaan hiljaista ja nöyrää.

ap

Mä olin. Koska jos ei ollut, sai selkäsaunan. Olen kuitenkin jo  aikoja sitten antanut anteeksi äidilleni, vaikkei hän ole multa anteeksi pyytänytkään. Olen ymmärtänyt, että hän ihan tosissaan uskoi tekevänsä oikein ja minun parhaakseni. 

Mä en anna anteeksi, koska tuollainen estää ihmistä tavoittelemasta täyttä potentiaaliaan ja sitä vain siirtää samaa lapsilleenkin, ulkopuolelta tulevien vaatimusten kuuntelua ja häpeää, jos ei ole niiden kaltainen.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin ketju poistuu varmaan kohta, mutta myös mun äidilleni oli tärkeää, mitä muut ihmiset hänestä ja meistä lapsista ajattelivat. Sen vuoksi lasten piti olla kilttejä ja tottelevaisia. Pääsin eroon tästä nk kiltin tytön syndroomasta vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että MINÄ en kaipaa hyväksyntää koko maailmalta ja sen vuoksi mun ei tarvitse tehdä sellaisia asioita, joita en itse halua. 

Mäkään en kaipaa hyväksyntää todellakaan monilta ihmisiltä, itseasiassa jos jonkun mielestä olen vittumainen niin nauttisin vain siitä, koska siitä tulee mieleen se, miten vitutin äitiäni.

Äiti vain murskasi uskon itseeni.

ap

Mä olen syntynyt 60-luvun alussa ja siihen aikaan oli ihan tavallista, että erityisesti tyttöjen piti olla kilttejä. Kasvatuksessa kiltteyden korostaminen näkyi. Kun tähän vielä yhdisti äitini voimakkaan tarpeen saada hyväksyntää ja arvostusta perheen ulkopuolisilta - ihan tuntemattomiltakin - ihmisiltä, niin bingo! Ei ollut ihan helppoa riuhtaista itseään irti kolmekymppisenä, kun tajusin, miten suuri osa aikuiselämäni ihmisistä (erityisesti miehistä) oli yksinkertaisesti vain käyttänyt hyväkseen kiltteyttäni. 

Mä en ollut mikään kiltti jos sillä tarkoitetaan hiljaista ja nöyrää.

ap

Ja tämä vituttti äitiäni.

ap

Ja SEN takia hän väitti, ettei kukaan välittäisi minusta. Mikä ässhole.

ap

Hän oli oikeassa. Et tule kenenkään kanssa toimeen

Tulen erittäin hyvin, joskin se ei saisi olla tavoitteena elämälle. Monissa ihmisissä on sellaista vikaa, että jos alistaa tavoitteekseen tulla heidän kanssaan toimeen niin morjens.

ap

Kaikkien pitäisi saada kokea aitoa välittämistä, jossa ihminen hyväksytään sellaisena kuin on. Mutta minusta tätä ei oikeastaan tapahdu lapsuuden jälkeen, ts. omat vanhemmat ovat ainoat, joilta voi tuollaista välittämistä tiukassa merkityksessä saada (kaikki eivät valitettavasti saa heiltäkään). Kaikissa muissa ihmissuhteissa on jotain ehtoja, vain vanhemman rakkaus on ehdotonta. Ehkä jossain rakkaussuhteessa voi saavuttaa tuollaisen täydellisen hyväksynnän, mutta en ihan itse sitä usko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin ketju poistuu varmaan kohta, mutta myös mun äidilleni oli tärkeää, mitä muut ihmiset hänestä ja meistä lapsista ajattelivat. Sen vuoksi lasten piti olla kilttejä ja tottelevaisia. Pääsin eroon tästä nk kiltin tytön syndroomasta vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että MINÄ en kaipaa hyväksyntää koko maailmalta ja sen vuoksi mun ei tarvitse tehdä sellaisia asioita, joita en itse halua. 

Mäkään en kaipaa hyväksyntää todellakaan monilta ihmisiltä, itseasiassa jos jonkun mielestä olen vittumainen niin nauttisin vain siitä, koska siitä tulee mieleen se, miten vitutin äitiäni.

Äiti vain murskasi uskon itseeni.

ap

Mä olen syntynyt 60-luvun alussa ja siihen aikaan oli ihan tavallista, että erityisesti tyttöjen piti olla kilttejä. Kasvatuksessa kiltteyden korostaminen näkyi. Kun tähän vielä yhdisti äitini voimakkaan tarpeen saada hyväksyntää ja arvostusta perheen ulkopuolisilta - ihan tuntemattomiltakin - ihmisiltä, niin bingo! Ei ollut ihan helppoa riuhtaista itseään irti kolmekymppisenä, kun tajusin, miten suuri osa aikuiselämäni ihmisistä (erityisesti miehistä) oli yksinkertaisesti vain käyttänyt hyväkseen kiltteyttäni. 

Mä en ollut mikään kiltti jos sillä tarkoitetaan hiljaista ja nöyrää.

ap

Mä olin. Koska jos ei ollut, sai selkäsaunan. Olen kuitenkin jo  aikoja sitten antanut anteeksi äidilleni, vaikkei hän ole multa anteeksi pyytänytkään. Olen ymmärtänyt, että hän ihan tosissaan uskoi tekevänsä oikein ja minun parhaakseni. 

Mä en anna anteeksi, koska tuollainen estää ihmistä tavoittelemasta täyttä potentiaaliaan ja sitä vain siirtää samaa lapsilleenkin, ulkopuolelta tulevien vaatimusten kuuntelua ja häpeää, jos ei ole niiden kaltainen.

ap

Tämä on aivan totta. Pystyinkin antamaan äidilleni anteeksi vasta sitten, kun olin repäissyt itseni irti tuosta ulkopuolelta tulevien vaatimusten kuuntelusta ja häpeästä. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikkien pitäisi saada kokea aitoa välittämistä, jossa ihminen hyväksytään sellaisena kuin on. Mutta minusta tätä ei oikeastaan tapahdu lapsuuden jälkeen, ts. omat vanhemmat ovat ainoat, joilta voi tuollaista välittämistä tiukassa merkityksessä saada (kaikki eivät valitettavasti saa heiltäkään). Kaikissa muissa ihmissuhteissa on jotain ehtoja, vain vanhemman rakkaus on ehdotonta. Ehkä jossain rakkaussuhteessa voi saavuttaa tuollaisen täydellisen hyväksynnän, mutta en ihan itse sitä usko.

Tämä on totta joskin hyvällä onnella voi aikuisenakin löytää sellaista välittämistä, jolla pääsee eteenpäin ja jaloilleen, jos lapsena ei ole sitä saanut. Itse esim. oon löytänyt ja hämmästelen sitä kyllä. Olen onnekas. Joskin etsin kyllä kovasti.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin ketju poistuu varmaan kohta, mutta myös mun äidilleni oli tärkeää, mitä muut ihmiset hänestä ja meistä lapsista ajattelivat. Sen vuoksi lasten piti olla kilttejä ja tottelevaisia. Pääsin eroon tästä nk kiltin tytön syndroomasta vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että MINÄ en kaipaa hyväksyntää koko maailmalta ja sen vuoksi mun ei tarvitse tehdä sellaisia asioita, joita en itse halua. 

Mäkään en kaipaa hyväksyntää todellakaan monilta ihmisiltä, itseasiassa jos jonkun mielestä olen vittumainen niin nauttisin vain siitä, koska siitä tulee mieleen se, miten vitutin äitiäni.

Äiti vain murskasi uskon itseeni.

ap

Mä olen syntynyt 60-luvun alussa ja siihen aikaan oli ihan tavallista, että erityisesti tyttöjen piti olla kilttejä. Kasvatuksessa kiltteyden korostaminen näkyi. Kun tähän vielä yhdisti äitini voimakkaan tarpeen saada hyväksyntää ja arvostusta perheen ulkopuolisilta - ihan tuntemattomiltakin - ihmisiltä, niin bingo! Ei ollut ihan helppoa riuhtaista itseään irti kolmekymppisenä, kun tajusin, miten suuri osa aikuiselämäni ihmisistä (erityisesti miehistä) oli yksinkertaisesti vain käyttänyt hyväkseen kiltteyttäni. 

Mä en ollut mikään kiltti jos sillä tarkoitetaan hiljaista ja nöyrää.

ap

Mä olin. Koska jos ei ollut, sai selkäsaunan. Olen kuitenkin jo  aikoja sitten antanut anteeksi äidilleni, vaikkei hän ole multa anteeksi pyytänytkään. Olen ymmärtänyt, että hän ihan tosissaan uskoi tekevänsä oikein ja minun parhaakseni. 

Mä en anna anteeksi, koska tuollainen estää ihmistä tavoittelemasta täyttä potentiaaliaan ja sitä vain siirtää samaa lapsilleenkin, ulkopuolelta tulevien vaatimusten kuuntelua ja häpeää, jos ei ole niiden kaltainen.

ap

Tämä on aivan totta. Pystyinkin antamaan äidilleni anteeksi vasta sitten, kun olin repäissyt itseni irti tuosta ulkopuolelta tulevien vaatimusten kuuntelusta ja häpeästä. 

Niin no mulla ei ole se vielä. Tekee mieli näyttää persettä kaikille, joista en välitä, ja nauraa, kun he pahastuvat. Täytyy sanoa, että tämä on ollut oma kokemukseni muista itseäni kohtaan, enkä mäkään saanut siitä pahastuneena heille tehdä sen enempää. Joten, miksei myös päinvastoin :)

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin ketju poistuu varmaan kohta, mutta myös mun äidilleni oli tärkeää, mitä muut ihmiset hänestä ja meistä lapsista ajattelivat. Sen vuoksi lasten piti olla kilttejä ja tottelevaisia. Pääsin eroon tästä nk kiltin tytön syndroomasta vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että MINÄ en kaipaa hyväksyntää koko maailmalta ja sen vuoksi mun ei tarvitse tehdä sellaisia asioita, joita en itse halua. 

Mäkään en kaipaa hyväksyntää todellakaan monilta ihmisiltä, itseasiassa jos jonkun mielestä olen vittumainen niin nauttisin vain siitä, koska siitä tulee mieleen se, miten vitutin äitiäni.

Äiti vain murskasi uskon itseeni.

ap

Mä olen syntynyt 60-luvun alussa ja siihen aikaan oli ihan tavallista, että erityisesti tyttöjen piti olla kilttejä. Kasvatuksessa kiltteyden korostaminen näkyi. Kun tähän vielä yhdisti äitini voimakkaan tarpeen saada hyväksyntää ja arvostusta perheen ulkopuolisilta - ihan tuntemattomiltakin - ihmisiltä, niin bingo! Ei ollut ihan helppoa riuhtaista itseään irti kolmekymppisenä, kun tajusin, miten suuri osa aikuiselämäni ihmisistä (erityisesti miehistä) oli yksinkertaisesti vain käyttänyt hyväkseen kiltteyttäni. 

Mä en ollut mikään kiltti jos sillä tarkoitetaan hiljaista ja nöyrää.

ap

Ja tämä vituttti äitiäni.

ap

Ja SEN takia hän väitti, ettei kukaan välittäisi minusta. Mikä ässhole.

ap

Hän oli oikeassa. Et tule kenenkään kanssa toimeen

Tulen erittäin hyvin, joskin se ei saisi olla tavoitteena elämälle. Monissa ihmisissä on sellaista vikaa, että jos alistaa tavoitteekseen tulla heidän kanssaan toimeen niin morjens.

ap

Sinulla ei ole yhtään ystävää. Vietät kaiken ajan yksin. Riitelet. Haukut. Edes oman perheen kanssa et tule toimeen. Katso peiliin niin näet syyn. Itsekäs luonne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin ketju poistuu varmaan kohta, mutta myös mun äidilleni oli tärkeää, mitä muut ihmiset hänestä ja meistä lapsista ajattelivat. Sen vuoksi lasten piti olla kilttejä ja tottelevaisia. Pääsin eroon tästä nk kiltin tytön syndroomasta vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että MINÄ en kaipaa hyväksyntää koko maailmalta ja sen vuoksi mun ei tarvitse tehdä sellaisia asioita, joita en itse halua. 

Mäkään en kaipaa hyväksyntää todellakaan monilta ihmisiltä, itseasiassa jos jonkun mielestä olen vittumainen niin nauttisin vain siitä, koska siitä tulee mieleen se, miten vitutin äitiäni.

Äiti vain murskasi uskon itseeni.

ap

Mä olen syntynyt 60-luvun alussa ja siihen aikaan oli ihan tavallista, että erityisesti tyttöjen piti olla kilttejä. Kasvatuksessa kiltteyden korostaminen näkyi. Kun tähän vielä yhdisti äitini voimakkaan tarpeen saada hyväksyntää ja arvostusta perheen ulkopuolisilta - ihan tuntemattomiltakin - ihmisiltä, niin bingo! Ei ollut ihan helppoa riuhtaista itseään irti kolmekymppisenä, kun tajusin, miten suuri osa aikuiselämäni ihmisistä (erityisesti miehistä) oli yksinkertaisesti vain käyttänyt hyväkseen kiltteyttäni. 

Mä en ollut mikään kiltti jos sillä tarkoitetaan hiljaista ja nöyrää.

ap

Ja tämä vituttti äitiäni.

ap

Ja SEN takia hän väitti, ettei kukaan välittäisi minusta. Mikä ässhole.

ap

Hän oli oikeassa. Et tule kenenkään kanssa toimeen

Tulen erittäin hyvin, joskin se ei saisi olla tavoitteena elämälle. Monissa ihmisissä on sellaista vikaa, että jos alistaa tavoitteekseen tulla heidän kanssaan toimeen niin morjens.

ap

Sinulla ei ole yhtään ystävää. Vietät kaiken ajan yksin. Riitelet. Haukut. Edes oman perheen kanssa et tule toimeen. Katso peiliin niin näet syyn. Itsekäs luonne

On mulla mutta jos ajatellaan, että koenko mä heidän välittävän itsestäni niin sellaisia ei juuri ole. Ja se ei ole toisten, mutta ei omakaan vikani.

ap

Ja siis tuo perseen näyttäminen (kuvainnollisesti) koskee lähinnä työkavereita, joista en pidä, pomoa jne. Sellaisia, joilla ei ole valtaa minuun, mutta joiden on pakko olla kanssani tekemisissä. Ja pomolle se pitää näyttää niin, ettei syytä potkuille muodostu.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin ketju poistuu varmaan kohta, mutta myös mun äidilleni oli tärkeää, mitä muut ihmiset hänestä ja meistä lapsista ajattelivat. Sen vuoksi lasten piti olla kilttejä ja tottelevaisia. Pääsin eroon tästä nk kiltin tytön syndroomasta vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että MINÄ en kaipaa hyväksyntää koko maailmalta ja sen vuoksi mun ei tarvitse tehdä sellaisia asioita, joita en itse halua. 

Mäkään en kaipaa hyväksyntää todellakaan monilta ihmisiltä, itseasiassa jos jonkun mielestä olen vittumainen niin nauttisin vain siitä, koska siitä tulee mieleen se, miten vitutin äitiäni.

Äiti vain murskasi uskon itseeni.

ap

Mä olen syntynyt 60-luvun alussa ja siihen aikaan oli ihan tavallista, että erityisesti tyttöjen piti olla kilttejä. Kasvatuksessa kiltteyden korostaminen näkyi. Kun tähän vielä yhdisti äitini voimakkaan tarpeen saada hyväksyntää ja arvostusta perheen ulkopuolisilta - ihan tuntemattomiltakin - ihmisiltä, niin bingo! Ei ollut ihan helppoa riuhtaista itseään irti kolmekymppisenä, kun tajusin, miten suuri osa aikuiselämäni ihmisistä (erityisesti miehistä) oli yksinkertaisesti vain käyttänyt hyväkseen kiltteyttäni. 

Mä en ollut mikään kiltti jos sillä tarkoitetaan hiljaista ja nöyrää.

ap

Ja tämä vituttti äitiäni.

ap

Ja SEN takia hän väitti, ettei kukaan välittäisi minusta. Mikä ässhole.

ap

Hän oli oikeassa. Et tule kenenkään kanssa toimeen

Tulen erittäin hyvin, joskin se ei saisi olla tavoitteena elämälle. Monissa ihmisissä on sellaista vikaa, että jos alistaa tavoitteekseen tulla heidän kanssaan toimeen niin morjens.

ap

Sinulla ei ole yhtään ystävää. Vietät kaiken ajan yksin. Riitelet. Haukut. Edes oman perheen kanssa et tule toimeen. Katso peiliin niin näet syyn. Itsekäs luonne

On mulla mutta jos ajatellaan, että koenko mä heidän välittävän itsestäni niin sellaisia ei juuri ole. Ja se ei ole toisten, mutta ei omakaan vikani.

ap

Ei sinulla ole. Et tule kenenkään kanssa toimeen. Vietät aikasi jankkaamalla samaa jo neljättä vuotta. Surkea yksinäinen laiha nainen yksiössä. Ainoa ystävä oli teininä ja senkin onnistuit itsekkyydellä pilaamaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin ketju poistuu varmaan kohta, mutta myös mun äidilleni oli tärkeää, mitä muut ihmiset hänestä ja meistä lapsista ajattelivat. Sen vuoksi lasten piti olla kilttejä ja tottelevaisia. Pääsin eroon tästä nk kiltin tytön syndroomasta vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että MINÄ en kaipaa hyväksyntää koko maailmalta ja sen vuoksi mun ei tarvitse tehdä sellaisia asioita, joita en itse halua. 

Mäkään en kaipaa hyväksyntää todellakaan monilta ihmisiltä, itseasiassa jos jonkun mielestä olen vittumainen niin nauttisin vain siitä, koska siitä tulee mieleen se, miten vitutin äitiäni.

Äiti vain murskasi uskon itseeni.

ap

Mä olen syntynyt 60-luvun alussa ja siihen aikaan oli ihan tavallista, että erityisesti tyttöjen piti olla kilttejä. Kasvatuksessa kiltteyden korostaminen näkyi. Kun tähän vielä yhdisti äitini voimakkaan tarpeen saada hyväksyntää ja arvostusta perheen ulkopuolisilta - ihan tuntemattomiltakin - ihmisiltä, niin bingo! Ei ollut ihan helppoa riuhtaista itseään irti kolmekymppisenä, kun tajusin, miten suuri osa aikuiselämäni ihmisistä (erityisesti miehistä) oli yksinkertaisesti vain käyttänyt hyväkseen kiltteyttäni. 

Mä en ollut mikään kiltti jos sillä tarkoitetaan hiljaista ja nöyrää.

ap

Ja tämä vituttti äitiäni.

ap

Ja SEN takia hän väitti, ettei kukaan välittäisi minusta. Mikä ässhole.

ap

Hän oli oikeassa. Et tule kenenkään kanssa toimeen

Tulen erittäin hyvin, joskin se ei saisi olla tavoitteena elämälle. Monissa ihmisissä on sellaista vikaa, että jos alistaa tavoitteekseen tulla heidän kanssaan toimeen niin morjens.

ap

Sinulla ei ole yhtään ystävää. Vietät kaiken ajan yksin. Riitelet. Haukut. Edes oman perheen kanssa et tule toimeen. Katso peiliin niin näet syyn. Itsekäs luonne

On mulla mutta jos ajatellaan, että koenko mä heidän välittävän itsestäni niin sellaisia ei juuri ole. Ja se ei ole toisten, mutta ei omakaan vikani.

ap

Taaskaan ei kiinnosta välitätkö sinä tai mitä voit antaa. Sinä vain otat. Ja siksi sinulla ei ole ketään

Vierailija kirjoitti:

Ja siis tuo perseen näyttäminen (kuvainnollisesti) koskee lähinnä työkavereita, joista en pidä, pomoa jne. Sellaisia, joilla ei ole valtaa minuun, mutta joiden on pakko olla kanssani tekemisissä. Ja pomolle se pitää näyttää niin, ettei syytä potkuille muodostu.

ap

Ja siis itsenikin on pakko olla heidän kanssaan tekemisissä, niin sellaisille aiheesta takaisinpäin perseily olisi vallan mukavaa. Toki tyylillä, ettei ne vois sille mitään.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ja siis tuo perseen näyttäminen (kuvainnollisesti) koskee lähinnä työkavereita, joista en pidä, pomoa jne. Sellaisia, joilla ei ole valtaa minuun, mutta joiden on pakko olla kanssani tekemisissä. Ja pomolle se pitää näyttää niin, ettei syytä potkuille muodostu.

ap

Tiedätkö, mistä tuo tarve mun mielestä johtuu? Siitä, että noilla ihmisillä ja heidän mielipiteillään on sulle merkitystä. Jos suhtautuisit heihin täysin välinpitämättömästi, et käyttäisi aikaasi ja energiaasi edes heidän ajattelemiseensa. Tiedän, että välinpitämättömäksi opetteleminen on vaikeaa silloin, kun on kasvatettu olemaan mieliksi muille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin ketju poistuu varmaan kohta, mutta myös mun äidilleni oli tärkeää, mitä muut ihmiset hänestä ja meistä lapsista ajattelivat. Sen vuoksi lasten piti olla kilttejä ja tottelevaisia. Pääsin eroon tästä nk kiltin tytön syndroomasta vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että MINÄ en kaipaa hyväksyntää koko maailmalta ja sen vuoksi mun ei tarvitse tehdä sellaisia asioita, joita en itse halua. 

Mäkään en kaipaa hyväksyntää todellakaan monilta ihmisiltä, itseasiassa jos jonkun mielestä olen vittumainen niin nauttisin vain siitä, koska siitä tulee mieleen se, miten vitutin äitiäni.

Äiti vain murskasi uskon itseeni.

ap

Mä olen syntynyt 60-luvun alussa ja siihen aikaan oli ihan tavallista, että erityisesti tyttöjen piti olla kilttejä. Kasvatuksessa kiltteyden korostaminen näkyi. Kun tähän vielä yhdisti äitini voimakkaan tarpeen saada hyväksyntää ja arvostusta perheen ulkopuolisilta - ihan tuntemattomiltakin - ihmisiltä, niin bingo! Ei ollut ihan helppoa riuhtaista itseään irti kolmekymppisenä, kun tajusin, miten suuri osa aikuiselämäni ihmisistä (erityisesti miehistä) oli yksinkertaisesti vain käyttänyt hyväkseen kiltteyttäni. 

Mä en ollut mikään kiltti jos sillä tarkoitetaan hiljaista ja nöyrää.

ap

Ja tämä vituttti äitiäni.

ap

Ja SEN takia hän väitti, ettei kukaan välittäisi minusta. Mikä ässhole.

ap

Hän oli oikeassa. Et tule kenenkään kanssa toimeen

Tulen erittäin hyvin, joskin se ei saisi olla tavoitteena elämälle. Monissa ihmisissä on sellaista vikaa, että jos alistaa tavoitteekseen tulla heidän kanssaan toimeen niin morjens.

ap

Sinulla ei ole yhtään ystävää. Vietät kaiken ajan yksin. Riitelet. Haukut. Edes oman perheen kanssa et tule toimeen. Katso peiliin niin näet syyn. Itsekäs luonne

On mulla mutta jos ajatellaan, että koenko mä heidän välittävän itsestäni niin sellaisia ei juuri ole. Ja se ei ole toisten, mutta ei omakaan vikani.

ap

Taaskaan ei kiinnosta välitätkö sinä tai mitä voit antaa. Sinä vain otat. Ja siksi sinulla ei ole ketään

En oikeastaan ole heidän kanssaan ottaaakseni heiltä jotain. Voin aivan hyvin jättää yhteydenpidon minimiin, ja olenkin jättänyt. Toivon löytäväni sellaisia, joista aidosti välitän ja raivaan tilaa heille.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis tuo perseen näyttäminen (kuvainnollisesti) koskee lähinnä työkavereita, joista en pidä, pomoa jne. Sellaisia, joilla ei ole valtaa minuun, mutta joiden on pakko olla kanssani tekemisissä. Ja pomolle se pitää näyttää niin, ettei syytä potkuille muodostu.

ap

Tiedätkö, mistä tuo tarve mun mielestä johtuu? Siitä, että noilla ihmisillä ja heidän mielipiteillään on sulle merkitystä. Jos suhtautuisit heihin täysin välinpitämättömästi, et käyttäisi aikaasi ja energiaasi edes heidän ajattelemiseensa. Tiedän, että välinpitämättömäksi opetteleminen on vaikeaa silloin, kun on kasvatettu olemaan mieliksi muille. 

Ehkä niinkin, mutta välitän siitä, että heilläkin olisi joskus takiani paha mieli, kuten äitini mielestä mulla sai olla muiden takia aivan rauhassa paha mieli.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin ketju poistuu varmaan kohta, mutta myös mun äidilleni oli tärkeää, mitä muut ihmiset hänestä ja meistä lapsista ajattelivat. Sen vuoksi lasten piti olla kilttejä ja tottelevaisia. Pääsin eroon tästä nk kiltin tytön syndroomasta vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että MINÄ en kaipaa hyväksyntää koko maailmalta ja sen vuoksi mun ei tarvitse tehdä sellaisia asioita, joita en itse halua. 

Mäkään en kaipaa hyväksyntää todellakaan monilta ihmisiltä, itseasiassa jos jonkun mielestä olen vittumainen niin nauttisin vain siitä, koska siitä tulee mieleen se, miten vitutin äitiäni.

Äiti vain murskasi uskon itseeni.

ap

Mä olen syntynyt 60-luvun alussa ja siihen aikaan oli ihan tavallista, että erityisesti tyttöjen piti olla kilttejä. Kasvatuksessa kiltteyden korostaminen näkyi. Kun tähän vielä yhdisti äitini voimakkaan tarpeen saada hyväksyntää ja arvostusta perheen ulkopuolisilta - ihan tuntemattomiltakin - ihmisiltä, niin bingo! Ei ollut ihan helppoa riuhtaista itseään irti kolmekymppisenä, kun tajusin, miten suuri osa aikuiselämäni ihmisistä (erityisesti miehistä) oli yksinkertaisesti vain käyttänyt hyväkseen kiltteyttäni. 

Mä en ollut mikään kiltti jos sillä tarkoitetaan hiljaista ja nöyrää.

ap

Ja tämä vituttti äitiäni.

ap

Ja SEN takia hän väitti, ettei kukaan välittäisi minusta. Mikä ässhole.

ap

Hän oli oikeassa. Et tule kenenkään kanssa toimeen

Tulen erittäin hyvin, joskin se ei saisi olla tavoitteena elämälle. Monissa ihmisissä on sellaista vikaa, että jos alistaa tavoitteekseen tulla heidän kanssaan toimeen niin morjens.

ap

Sinulla ei ole yhtään ystävää. Vietät kaiken ajan yksin. Riitelet. Haukut. Edes oman perheen kanssa et tule toimeen. Katso peiliin niin näet syyn. Itsekäs luonne

On mulla mutta jos ajatellaan, että koenko mä heidän välittävän itsestäni niin sellaisia ei juuri ole. Ja se ei ole toisten, mutta ei omakaan vikani.

ap

Taaskaan ei kiinnosta välitätkö sinä tai mitä voit antaa. Sinä vain otat. Ja siksi sinulla ei ole ketään

En oikeastaan ole heidän kanssaan ottaaakseni heiltä jotain. Voin aivan hyvin jättää yhteydenpidon minimiin, ja olenkin jättänyt. Toivon löytäväni sellaisia, joista aidosti välitän ja raivaan tilaa heille.

ap

Sinulla ei ole muuta kuin tilaa. Näin tulee aina olemaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis tuo perseen näyttäminen (kuvainnollisesti) koskee lähinnä työkavereita, joista en pidä, pomoa jne. Sellaisia, joilla ei ole valtaa minuun, mutta joiden on pakko olla kanssani tekemisissä. Ja pomolle se pitää näyttää niin, ettei syytä potkuille muodostu.

ap

Tiedätkö, mistä tuo tarve mun mielestä johtuu? Siitä, että noilla ihmisillä ja heidän mielipiteillään on sulle merkitystä. Jos suhtautuisit heihin täysin välinpitämättömästi, et käyttäisi aikaasi ja energiaasi edes heidän ajattelemiseensa. Tiedän, että välinpitämättömäksi opetteleminen on vaikeaa silloin, kun on kasvatettu olemaan mieliksi muille. 

Mutta tavoitteeni olisi päästä elämään elämää, ettei mun ole pakko olla kenenkään kanssa. Se ei tarkoita erakkoutta, vaan sellaisia ihmissuhteita, joissa olisin vaikka ei olisi pakko :)

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin ketju poistuu varmaan kohta, mutta myös mun äidilleni oli tärkeää, mitä muut ihmiset hänestä ja meistä lapsista ajattelivat. Sen vuoksi lasten piti olla kilttejä ja tottelevaisia. Pääsin eroon tästä nk kiltin tytön syndroomasta vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että MINÄ en kaipaa hyväksyntää koko maailmalta ja sen vuoksi mun ei tarvitse tehdä sellaisia asioita, joita en itse halua. 

Mäkään en kaipaa hyväksyntää todellakaan monilta ihmisiltä, itseasiassa jos jonkun mielestä olen vittumainen niin nauttisin vain siitä, koska siitä tulee mieleen se, miten vitutin äitiäni.

Äiti vain murskasi uskon itseeni.

ap

Mä olen syntynyt 60-luvun alussa ja siihen aikaan oli ihan tavallista, että erityisesti tyttöjen piti olla kilttejä. Kasvatuksessa kiltteyden korostaminen näkyi. Kun tähän vielä yhdisti äitini voimakkaan tarpeen saada hyväksyntää ja arvostusta perheen ulkopuolisilta - ihan tuntemattomiltakin - ihmisiltä, niin bingo! Ei ollut ihan helppoa riuhtaista itseään irti kolmekymppisenä, kun tajusin, miten suuri osa aikuiselämäni ihmisistä (erityisesti miehistä) oli yksinkertaisesti vain käyttänyt hyväkseen kiltteyttäni. 

Mä en ollut mikään kiltti jos sillä tarkoitetaan hiljaista ja nöyrää.

ap

Ja tämä vituttti äitiäni.

ap

Ja SEN takia hän väitti, ettei kukaan välittäisi minusta. Mikä ässhole.

ap

Hän oli oikeassa. Et tule kenenkään kanssa toimeen

Tulen erittäin hyvin, joskin se ei saisi olla tavoitteena elämälle. Monissa ihmisissä on sellaista vikaa, että jos alistaa tavoitteekseen tulla heidän kanssaan toimeen niin morjens.

ap

Sinulla ei ole yhtään ystävää. Vietät kaiken ajan yksin. Riitelet. Haukut. Edes oman perheen kanssa et tule toimeen. Katso peiliin niin näet syyn. Itsekäs luonne

On mulla mutta jos ajatellaan, että koenko mä heidän välittävän itsestäni niin sellaisia ei juuri ole. Ja se ei ole toisten, mutta ei omakaan vikani.

ap

Taaskaan ei kiinnosta välitätkö sinä tai mitä voit antaa. Sinä vain otat. Ja siksi sinulla ei ole ketään

En oikeastaan ole heidän kanssaan ottaaakseni heiltä jotain. Voin aivan hyvin jättää yhteydenpidon minimiin, ja olenkin jättänyt. Toivon löytäväni sellaisia, joista aidosti välitän ja raivaan tilaa heille.

ap

Sinulla ei ole muuta kuin tilaa. Näin tulee aina olemaan

Ei kyllä ole ollut tilaa. Olen kuvitellut olevani noille ihmisille jotain velkaa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis tuo perseen näyttäminen (kuvainnollisesti) koskee lähinnä työkavereita, joista en pidä, pomoa jne. Sellaisia, joilla ei ole valtaa minuun, mutta joiden on pakko olla kanssani tekemisissä. Ja pomolle se pitää näyttää niin, ettei syytä potkuille muodostu.

ap

Tiedätkö, mistä tuo tarve mun mielestä johtuu? Siitä, että noilla ihmisillä ja heidän mielipiteillään on sulle merkitystä. Jos suhtautuisit heihin täysin välinpitämättömästi, et käyttäisi aikaasi ja energiaasi edes heidän ajattelemiseensa. Tiedän, että välinpitämättömäksi opetteleminen on vaikeaa silloin, kun on kasvatettu olemaan mieliksi muille. 

Ehkä niinkin, mutta välitän siitä, että heilläkin olisi joskus takiani paha mieli, kuten äitini mielestä mulla sai olla muiden takia aivan rauhassa paha mieli.

ap

Välinpitämättömyydessä on juuri se hyvä puoli, ettei työkaveritkaan aiheuta pahaa mieltä. Mulle pahaa mieltä voivat aiheuttaa vain sellaiset ihmiset, jotka ovat mulle tärkeitä tai jotka kohdistavat jotain pahaa mulle tärkeisiin ihmisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis tuo perseen näyttäminen (kuvainnollisesti) koskee lähinnä työkavereita, joista en pidä, pomoa jne. Sellaisia, joilla ei ole valtaa minuun, mutta joiden on pakko olla kanssani tekemisissä. Ja pomolle se pitää näyttää niin, ettei syytä potkuille muodostu.

ap

Tiedätkö, mistä tuo tarve mun mielestä johtuu? Siitä, että noilla ihmisillä ja heidän mielipiteillään on sulle merkitystä. Jos suhtautuisit heihin täysin välinpitämättömästi, et käyttäisi aikaasi ja energiaasi edes heidän ajattelemiseensa. Tiedän, että välinpitämättömäksi opetteleminen on vaikeaa silloin, kun on kasvatettu olemaan mieliksi muille. 

Mutta tavoitteeni olisi päästä elämään elämää, ettei mun ole pakko olla kenenkään kanssa. Se ei tarkoita erakkoutta, vaan sellaisia ihmissuhteita, joissa olisin vaikka ei olisi pakko :)

ap

Ja periaatteessa perseily heitä kohtaan, KUN KOEN SIIHEN OLEVAN SYYTÄ, tekisi niistä ihmissuhteista sellaisia, että haluan olla sinä, koska voin olla oma itseni, ja ilkeä, jos sille tuntuu.

ap