Tuntuupa pahalta että en omista mitään

Olen N60+ enkä omista mitään. Eikä harmita enkä kadehdi ns. varakkuutta. Tosin haluaisin olla terve ja pystyä liikkumaan normaalisti. Toinen isompi toive olisi saada kaupungin asunto.

Ja köyhyys ei todellakaan ole valinta; olen pienituloisesta perheestä, joka ei ole asunut omistusasunnossa eikä kellään ole ollut edes mökkiä tai autoa. Pienipalkkaisessa työssä koko ikäni ja kasvattanut siinä lapset aikuisiksi. Hekin asuvat vuokralla ja ovat matalapalkkatyössä, vaikka korkeakoulututkinto onkin. Kas kun ottavat vastaan mitä tahansa työtä! ;)

Ihan kiusaksi tässä kuitenkin elellään ja sinnitellään. Ruokaakin alan kohta laittaa...

Kuuntelin eilen siivotessani radio-ohjelmaa, jossa kerrottiin kriisien vaikutuksesta psykologiseen joustavuuteen eli resilienssiin. Ohjelmassa ihmiset kertoivat, miten olivat selvinneet kriiseistä (joista osa oli samalla tavalla pitkän aikavälin vaikean tilanteen aiheuttamia, samoin kuin sinulla). En tiedä, olisiko sinulle apua ohjelman kuuntelemisesta, mutta jos kiinnostaa, tässä se on: https://areena.yle.fi/1-4380373

Ei raha tuo onnellisuutta. Meidän perheellä on tällä hetkellä hyvä taloudellinen tilanne mutta koen, että onnellisimmillani olin pienipalkkaisena. Silloin ei ollut stressiä töistä kuten nyt. Mitään koruja en edes keipaa enkä ymmärrä miksi omistaminen on niin tärkeää, se tuo vain huolta.

No on se surkeata, jos olemassa olo perustuu omistamiseen. NÄinköhän tämä maailma on tarkoitettu olevaksi? Tuskinpa ihan sentään. Mieti ap nyt vähän tarkemmin sitä, että kuuluuko ihmisen olla sitten vasta onnellinen, jos omistaa jotain. Itse ostin pari pv. sitten uuden polkupyörän - ainoa kulkuneuvoni - 700€ hintaa (mielestäni kova hinta). (Edellistä käytin 10 vuotta. Se maksoi 400€ silloin. Nyt olisi pitänyt tehdä yli 200€ remontti. En nähnyt sitä mielekkäänä tuon hintaiseen ja noinkin vanhaan pyörään enää, joten uuden ostin.)

Kun olin ostanut sen, niin jonkin ajan kuluttua tajusin, kuinka typeräksi tuntisin itseni, mikäli olisinkin ostanut vaikka 50 000 €:n täysin uuden auton, kun minusta jo tuntui typerälle jonkin aikaa ostettuani uuden 700€ polkupyörän! En osaa kovin tarkkaan sanoa, mikä siinä tuntui typerälle - toisaalta ajattelin, että se on ainoa kulkuneuvoni - , mutta ei ollut eka kerta, kun tunnen näin hankittuani jotain uutta. Ehkäpä se, että se (polkupyörä) on materiaalista ja materiaalisella jotenkin ilmentäisi omaa olemistaan. Varsinkin hankinnan ollessa riittävän uusi vielä tuo tunne on vahvempi. Luojan kiitos, että minulla ei ole varaa ostaa edes 10 000€:n täysin uutta autoa, koska minun täytyisi tuntea itseni todella typeräksi, varmaan myös epäaidoksi! (minun kallein omistus on nyt tuo pyörä -jota käytän seur. 20 vuotta- ja olen sinua jonkin verran vanhempi)

Mutta niinhän se on, että mainokset ja muut ympärillä olevat omistavat ihmiset ovat saaneet ap monet uskomaan, että on omistettava. Ihmiset samaistavat itsensä materiaan, siitä tulee jonkin korvike ikään kuin. Ehkäpä minän korvike, eli olemisen korvike. Omistaminen ei kuitenkaan toteuta millään tavalla todellista olemista; et OLE tavaroiden kautta

Maailmassa on monia ihmisiä, jotka jopa tieten tahtoen luopuvat kaikesta omaisuudestaan (esim. maailman eri uskonnoissa). Muuttuuko heidän elämänsä siitä vähäisemmäksi? Mitä enemmän tavaraa, sitä enemmän kahleita.

Olikohan Marcus Aurelius tai jokin (stoalainen) filosofi, joka sanoi: kun kaupunkiin julistetaan hätätila, paljon omistava miettii ensimmäisenä, kuinka pelastaa omaisuutensa, kun taas vähän omistava vain pakenee kaupungista.

Polkupyöriä saa joka kevät ilmaiseksi kun taloyhtiöissä tyhjennetään pyörävarastoja, kun ne pitää laputtaa. Jos siis asuu talossa, missä muuttoliikennettä on. Käy tsekkaamassa juuri ennen pyörärankkurin tuloa, mitä ei ole laputettu ja iskee oman lappunsa sellaiseen.

Polkupyörä on näppärä vehje, mutta mitä sinä niillä suorilla hampailla teet?

Ap, satutko asumaan Tampereella? Meillä olisi ylimääräinen pyörä pihassa, vaatisi laakereiden vaihtoa, mutta on ilmankin ajokunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen suht hyvän palkkatulon omaava lähes 60 vuotias nainen. Asun liian kalliissa asunnossa ja se syö käytettävissa olevat varat pieneksi. Ei tässä muuten mitään mutta omistan myös omakotitalon,mökin ja muutaman tontin. Hurraa mutta näistä ei ole muuta kuin kuluja. Kukaan ei näitä halua näitä pois ostaa. Sanoisin että huoleton on hevoseton mies tässä tapauksessa nainen

En tuollaista tarvitsekaan. Tahtoisin jonkun pyörän kulkemiseen, suorat hampaat, sisustaa vähän paremmin, koska olen luova ihminen ja nautin kauniista asioista. Ei mitään ihmeellistä. Tahtoisin myös lapselleni tietynlaisia asioita, joita en ole pystynyt toteuttamaan.

Ap

Kuulutko mihinkään facebookin roskalavaryhmään? Sieltä saat varmasti fillarin ja kodin sisustukseen vaikka mitä. Hampaita et sieltä saa mutta jos se kaataa elämän niin apu löytyy psyk. puolelta.

En kuulu Facebookiin.

Kuule, miksi vähättelet vinojen hampaiden vaikutusta elämääni? Sanotko rikkaalle joka oiotuttaa hampaansa että mene psyk. avun piiriin?

Mulla oli lapsena ja nuorena rankat hoidot, koska hampaat ei yksinkertaisesti mahtuneet suuhun. Lopputulema on kuitenkin erittäin huono, hoitovirhekin luultavasti. Kaksi yksityistä hammaslääkäriä on todennut että tämä on myös purentaan vaikuttava ongelma. En ole kysynyt julkiselta, koska olen saanut sellaisen käsityksen ettei siellä helposti aleta tällaiseen. Voihan sitä tietenkin yrittää.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap, satutko asumaan Tampereella? Meillä olisi ylimääräinen pyörä pihassa, vaatisi laakereiden vaihtoa, mutta on ilmankin ajokunnossa.

Kiitos, mutta en asu.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin tuon esteettisen tarpeen sisustaa ympäristönsä kauniiksi ja laittaa korviin mieluummin valkokultaa kuin rihkamaa.

Mutta poistaako se huolta tulevasta ap? Sanot että haluaisit hampaat kuntoon. Mikä estää yrittämästä sitä julkisella puolella? Kerrot myös että sinulla on pieni lapsi. Kun hän kasvaa hieman, tietty stressi elämässä helpottaa, usko pois.

Minä olen 36-vuotias mt-ongelmien takia eläkkeellä oleva äiti. Elämä on henkisesti sitä, että murehdin ja ahdistun harva se päivä. Häpeän, koen huonommuuden tunteita, sulkeudun aikuisten seurasta etten paljastaisi luuseriuttani muille. Ja kun on oltava ihmisten ilmoilla (lastensa kanssa joka päivä), minua todella helpottaa korvissa killuvat aidot helmet. Harva niitä enää nykyään rihkamasta aidoiksi edes erottaa, mutta minua se jollain oudolla tavalla auttaa.

Kiitos viestistä. Tunnistan hyvin tuon häpeän ja huonommuuden tunteen. Olen nykyään hyvin yksinäinen, en edes pidä yhteyttä juuri keneenkään. Ihmisten ilmoille ei enää kiinnostaisi mennä. Olisin varmasti lukkiutunut lopullisesti kotiin ellei olisi lasta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen suht hyvän palkkatulon omaava lähes 60 vuotias nainen. Asun liian kalliissa asunnossa ja se syö käytettävissa olevat varat pieneksi. Ei tässä muuten mitään mutta omistan myös omakotitalon,mökin ja muutaman tontin. Hurraa mutta näistä ei ole muuta kuin kuluja. Kukaan ei näitä halua näitä pois ostaa. Sanoisin että huoleton on hevoseton mies tässä tapauksessa nainen

En tuollaista tarvitsekaan. Tahtoisin jonkun pyörän kulkemiseen, suorat hampaat, sisustaa vähän paremmin, koska olen luova ihminen ja nautin kauniista asioista. Ei mitään ihmeellistä. Tahtoisin myös lapselleni tietynlaisia asioita, joita en ole pystynyt toteuttamaan.

Ap

Mikset tee itse? Maalaa tauluja, huonekaluja tms, jos olet luova.

Sehän on ihanteellinen tilanne, ettei ole kahminut ympärilleen kaikenlaista turhaa omaisuutta. Saa olla vapaa kuin taivaanlintu. Kun aika jättää, niin eipä tarvitse jälkeen jääneiden riidellä perinnöistä. Tietysti voisi olla hyvä, jos tilillä olisi sen verran rahaa, että pääsisi kunniallisesti hautaan, mutta tänne ei ketään jätetä eli yhteiskunta kyllä huolehtii hautaan, jos vainajalla itsellään ei ole varoja.

Häpeä kutistaa ihmisen. Usein häpeä on niin sisääniskostettu, että siitä eroon pääseminen on hankalaa, häpeää voi kuitenkin saada vähenemään (ajatus)työskentelyn kautta. On sääli, että meidän yhteiskunnassa juuri omistaminen ja raha ovat ne asiat, jotka tuovat yleisesti ihmiselle arvostusta ja toisaalta niiden puute syövät itsearvostusta. Kaikki tosin eivät arvota ihmisiä omistamisen tai sen mukaan, millainen asema ihmisellä on ihmisyhteisössä, vaan esim. sen mukaan, miten ihminen kohtelee toisia ihmisiä, muita elollisia ja ympäristöään. Ehkä sinäkin ap voit löytää itsessäsi sellaisia arvokkaita ominaisuuksia ja piirteitä, jotka kompensoivat omistamattomuutta, ja voit rakentaa omaa positiivista minäkuvaa niiden kautta. Omistaminen ja raha tuovat kuitenkin yleensä turvallisuuden tunnetta ihmisen elämään ja erityisesti ihmisille, joilla on ollut turvattomuutta lapsena ja perusluottamus elämää kohtaan heikko, olisi nimenomaan psyykkistä hyötyä kohtuullisesta tai hyvästä toimeentulosta. Jos voimavaroja on tarpeeksi, voi yrittää etsiä jotain uutta koulutuspolkua, jonka avulla pääsisi paremmin leivän syrjään kiinni. 

Vapaus on suuri vankila. 

Raha tuo vapautta, vaihtoehdot ovat yleensä kaikkein suppeimmat niillä, joilla ei  sitä ei ole. Ikävä kyllä näin. Saa olla harvinaislaatuisen sinnikäs, toivorikas ja henkisesti muutenkin vahva, vankan perusturvallisuuden omaava ihminen, jotta jaksaa köyhyydessä ja osattomuudessa mieltää itsensä vapaaksi ja elämäänsä erilaisia vaihtoehtoja ja kulkea unelmia kohti. Unelmatkin katoavat helposti köyhyydessä, kun sinnittelee elämässä päivä kerrallaan eteenpäin joten kuten. 

Vierailija kirjoitti:

Raha tuo vapautta, vaihtoehdot ovat yleensä kaikkein suppeimmat niillä, joilla ei  sitä ei ole. Ikävä kyllä näin. Saa olla harvinaislaatuisen sinnikäs, toivorikas ja henkisesti muutenkin vahva, vankan perusturvallisuuden omaava ihminen, jotta jaksaa köyhyydessä ja osattomuudessa mieltää itsensä vapaaksi ja elämäänsä erilaisia vaihtoehtoja ja kulkea unelmia kohti. Unelmatkin katoavat helposti köyhyydessä, kun sinnittelee elämässä päivä kerrallaan eteenpäin joten kuten. 

Näinhän se on. En oikein osaa edes unelmoida enää. Perusturvallisuus järkkyi lapsena, ja aikuisena uudelleen, en ole oikein palautunut siitä mitä koin muutama vuosi sitten. On turvaton olo. En ole niin yksinkertainen ettenkö ymmärtäisi miten hataralla pohjalla tämä elämä tällä hetkellä on. Kun ei ole liikkumavaraa mihinkään suuntaan, on tyhjästä paha keksiä mitään. Soimaan itseäni, miksi en keksi mitään millä voisin tienata. Voisin alkaa maalata, mutta mulla on luovuus hukassa eikä välineitä enää. Ja kuka niitä ostaisi. Välineiden hankkimiseen pitäisi säästää, koska lapselle on monta pakollista asiaa listalla jotka menee edelle.

Olen tehnyt myös puhelinmyyntiä välillä, mutta koin että sairastuin siitä lisää, kai se on terveellekin aika kuluttavaa hommaa. Tällä hetkellä voimavarat ei riitä minkäänlaiseen työhön.

Ap

Mä oon 27. En omista mitään muuta kuin ulosottovelkaa. Ei voi edes haaveilla omasta asunnosta tai perheestä. Tällä menolla ikinä ei helpota, sillä tuskin tulen rikastumaan tai saamaan myöhemmin edes eläkettä. Aloitan todennäköisesti syksyllä opiskelun ammattikorkeassa. Voitte kuvitella, mitä sekin tulee olemaan, kun ei saa edes opintolainaa.

Mutta yritän olla olematta katkera tai kateellinen. Paljoa en elämältä vaadi. Olisin iloinen sellaisesta, että olisi varaa syödä monipuolisesti, käydä kirppareilla, harrastaa jotain ja tehdä silloin tällöin jotain kivaakin. Kivalla en tarkoita mitään suurta luksusta.

Omaisuus - rahaksi muutettava omaisuus - tuo turvaa. Ne, jotka väittävät että "raha ei tee onnelliseksi" tai "köyhien pitää olla iloisia, koska omaisuudesta on vain huolia" ovat AINA niitä, joilla ei ole huolta toimeentulosta ja joiden vanhuus on rahallisesti turvattu. 

Itse olen todella onnellinen, että minulla on uudehko asunto pääkaupunkiseudulla - huoneisto, joten pihan tai rakennuksen korjailusta ei tarvitse huolehtia. Pystyn helposti tarvittaessa myymään sen n. 160-180 000 eurolla. Velkaa ei ole. Pyrin myös ostamaan pääasiassa aitoja koruja: kultaa ja design-hopeaa, koska ne voi myös myöhemmin myydä tai vaikka pantata jos tarvitsen rahaa. Olen tehnyt näin teini-ikäisestä lähtien, kun vielä asuin kotona. Rihkamakorut ovat hauskoja, mutta joka vuosi ostan pari-kolme kulta- tai hopeakorua. 

Naisten pitäisi huolehtia oman omaisuutensa kerryttämisestä niin aikaisin, kuin mahdollista ja pitää itsellään vaikka kätkössä rahaa tai rahaksi muutettavaa omaisuutta. Jos menee naimisiin ja varsinkin, jos tekee lapsia ja jää kotiäidiksi (menettää palkkatulonsa), se muuttuu mahdottomaksi. Huolehtikaa hyvissä ajoin oman vanhuutenne turvaamisesta, ja painottakaa myös tyttärillenne tätä. Ei pidä luottaa siihen, että mies/miehet (tai varsinkaan lapset) huolehtivat.

Vierailija kirjoitti:

Omaisuus - rahaksi muutettava omaisuus - tuo turvaa. Ne, jotka väittävät että "raha ei tee onnelliseksi" tai "köyhien pitää olla iloisia, koska omaisuudesta on vain huolia" ovat AINA niitä, joilla ei ole huolta toimeentulosta ja joiden vanhuus on rahallisesti turvattu. 

Itse olen todella onnellinen, että minulla on uudehko asunto pääkaupunkiseudulla - huoneisto, joten pihan tai rakennuksen korjailusta ei tarvitse huolehtia. Pystyn helposti tarvittaessa myymään sen n. 160-180 000 eurolla. Velkaa ei ole. Pyrin myös ostamaan pääasiassa aitoja koruja: kultaa ja design-hopeaa, koska ne voi myös myöhemmin myydä tai vaikka pantata jos tarvitsen rahaa. Olen tehnyt näin teini-ikäisestä lähtien, kun vielä asuin kotona. Rihkamakorut ovat hauskoja, mutta joka vuosi ostan pari-kolme kulta- tai hopeakorua. 

Naisten pitäisi huolehtia oman omaisuutensa kerryttämisestä niin aikaisin, kuin mahdollista ja pitää itsellään vaikka kätkössä rahaa tai rahaksi muutettavaa omaisuutta. Jos menee naimisiin ja varsinkin, jos tekee lapsia ja jää kotiäidiksi (menettää palkkatulonsa), se muuttuu mahdottomaksi. Huolehtikaa hyvissä ajoin oman vanhuutenne turvaamisesta, ja painottakaa myös tyttärillenne tätä. Ei pidä luottaa siihen, että mies/miehet (tai varsinkaan lapset) huolehtivat.

Näin sen pitäisi mennä. Olen miettinyt miten osaan kasvattaa ja tukea lastani niin että hänellä olisi parempi tulevaisuus. Pelkään että hän imee liikaa mallia itsestäni, enkä missään nimessä halua hänelle samaa kohtaloa. Haluan myös, että hän oppii ymmärtämään miten voi itse vaikuttaa asioihin. Olen vihainen vanhemmilleni kun he ei piitanneet tällaisesta, ei tavallaan luotu sitä käsitystä ja uskoa, että voin tehdä itse paljon asioiden eteen, ei tukeneet kouluttautumaan, ei kannustaneet mihinkään. Ihan kuin passiviisuus olisi se ainoa vaihtoehto, en mitenkään ymmärtänyt nuorena sitä, että voin itse saavuttaa asioita, tuntui vain että olen kaiken ulkopuolella ja kaikki asiat on mulle saavuttamattomissa. Tosin sairastuin jo hyvin nuorena, mutta en saanut siihen kunnollista apua siihen aikaan ja sairastuin vain lisää. Tiedän että viha ei auta mitään, kai se joskus laantuu.

Ap

Ei omaisuus tuo onnea, mutta se luo toden totta turvaa.

Olen ollut tilanteessa, jossa en omistanut mitään, ja ikääkin oli jo 30+ . Ahdisti, oli turvaton olo, häätö olisi ollut muutaman maksamattoman vuokran takana, mitään arvokasta ei ollut, autokin oli lähinnä sen arvoinen, kuinka paljon bensaa tankissa kulloinkin oli. Vanhoissa farkuissa oli sanonnan mukaisesti pelkkä tuulen huuhtoma p*rse, lompakko ja taskut siis suurimman osan ajasta tyhjät.

Nyt asiat on paremmin, velkaakin on, mutta omaisuutta 3-kertainen määrä siihen verrattuna. On turvatumpi olo, kun on oma koti omalla tontilla, oma, toimiva auto alla ja rahaksi muutettavaa omaisuutta muutenkin.