Kun on heittänyt 15 vuotta elämästään hukkaan tekemättä paljon mitään, niin miten tästä voi nousta?

Mää kans, sillä erotuksella että hommaan sitä lakkia nyt vasta kolmekymppisenä. Muuten olen vaan maannut ja pelännyt. Oikeasti, nyt kun teen jotain pelottaa ihan sikana. Joku 8 arvosana viime kurssista sai kokemaan että olen tyhmin ikinä ja pitäisi luopua leikistä ja mennä takaisin mausoleumiin olemaan elävä kroppa. Eli alku ainakin minulle on vaikeaa, mutta samalla on noussut joku pienen pieni omanarvontunnon kare.

Onko sulla mitään mitä voisit alkaa tekemään? Tai haluaisit?

Opiskelemalla

Ei kannata yrittää mitään, jatka samaa rataa vaan.

Hieno juttu, jos sinulla on halu nousta ylös. Opiskelu on varmasti ensimmäinen askel. Mikä kiinnostaisi? Yhteuhaut on ohi, mutta koulupaikat ilmoittelevat kesäkuussa-heinäkuussa vapaista paikoista. Muuttotappiopaikkakunnilta löytyy useita koulupaikkoja. Moniin ei suosittuihin ammattikorkeakouluihin on lisähakua. Tsemppiä!

Kohtalotovereita syystä ja toisesta löytyy, jos se yhtään lohduttaa.  Elämä mennyt siis ns. hukkaan.

Yritä tsempata, kun nyt olet päätynyt tajuamaan tilanteesi - vielä voit saada hyviä asioita elämääsi.

Lopeta muistelrmasta menneitä ja nyt katse kohti tulevaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Hieno juttu, jos sinulla on halu nousta ylös. Opiskelu on varmasti ensimmäinen askel. Mikä kiinnostaisi? Yhteuhaut on ohi, mutta koulupaikat ilmoittelevat kesäkuussa-heinäkuussa vapaista paikoista. Muuttotappiopaikkakunnilta löytyy useita koulupaikkoja. Moniin ei suosittuihin ammattikorkeakouluihin on lisähakua. Tsemppiä!

Oppisopimuskoulutus yksi vaihtoehto myös - etenkin vanhemmille. 

Lähihoitaja tms. niin koulutus on lyhyt ja työtäkin löytyy.

Se on pahinta, kun masennuksen jälkeen yrittää lämmitellä välejä vanhoihin kavereihin ja huomaa, että ketään ei kiinnosta tavata

Sama vika. Olen kuin tikku paskassa. Tiedän kyllä mitä kaikkea haluaisin tehdä, mutten uskalla. Pelkään epäonnistumista. Olen myös saamaton ja mukavuudenhaluinen. Mieluummin istun kotona tietokoneen ääressä, kuin vaikkapa lähtisin teatteriin, koska se on vaihtoehdoista se vähemmän ahdistava. Tiedän että pitäisi vain pakottaa itsensä liikkeelle....

Miten saisin pois elämästäni 15 vuotta lapsiperhe-elämää? Olisin öky jos olisin sinkku. Murheensa kullakin.

*Hali* kyllä sä jotain keksit kun uskallat antaa itsellesi mahdollisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Miten saisin pois elämästäni 15 vuotta lapsiperhe-elämää? Olisin öky jos olisin sinkku. Murheensa kullakin.

Kuulostaa siltä että et osaa arvostaa sitä mitä olet saanut. Olisitko mieluummin zombina yhteiskunnan parjatuimpana pohjasakkana tekemättä mitään ja jättämättä mitään jälkeesi koska masennus vie elämänhalun, vai perheenäiti?

Vierailija kirjoitti:

Se on pahinta, kun masennuksen jälkeen yrittää lämmitellä välejä vanhoihin kavereihin ja huomaa, että ketään ei kiinnosta tavata

Onneksi saa uusia, kun lähtee uusiin kuvioihin.

Ymmarran,  etta voi pelottaa.   

Ma olen nyt 27- vuotias itse.  En kaynyt lukiota.  Ylakoulun jalkeen kavin kympin isommassa kaupungissa ja sen jalkeen yritin ammattikoulussa paria eri linjaa,  mutta ei siita oikeen mitaan tullut.  Tutustuin kaupungissa erilaisiin ihmisiin ja meni monesti iltapaivat ryypatessa ties missa luuseriporukoissa.

 Mulla oli teinina ahdistusta ja itseinhoa, johtuen koulukiusaamisesta ja laheisen kuolemasta.  Pikkupitajan tuppukylassa ei ollut helppo kasvaa.    Sit viimein juuri ennen mun 18- vuotispaivia sairastuin aika pahasti paniikkihairioon ja koska en uskaltanut poistua kotoa niin tarvitsin aika pitkan sairasloman.  Kaikki tuntui kaatuvan paalle, ja ennen kaikkea noin nuorelle se tunne siita etta elamasta ei tule mitaan enaa.  Ei ole mahdollisuuksia ja kaikki unelmat pitaa kuopata.  Mulla oli unelmia muuttaa mm. ulkomaille , mika tuntui ylitsepaasemattomalta etapilta koska enhan ma kyennyt menemaan esim.  kauppaan tai bussiin. 

Annoin itselleni aikaa toipua,  ja ns opetella elamaan uudestaan ja tekemaan niita arkisia asioita,  jotka mulle nyt niin kovin aiheuttivat ahdistusta.  Kaytin laakkeita myos taman tukena.    Menin hiljakseen tyokokeiluun muutaman vuoden sisalla.    Kypsyttelin paatosta ulkomaille lahdosta pitkaan.  Mita jos ahdistusoireet palaisivat vieraassa ymparistossa suuren stressin alla?  Paatin ottaa riskin.  Pelottihan se aivan helvetisti.  Koin sellasia tunteita, jotka paaosin jouduin kasittelemaan yksin,  sain tukea vain yhdelta henkilolta lahipiirissa,  joka myos vei minut lentokentalle kun vollotin taytta paata. 

Olen aina ajatellut, etta elama on vain kerran.  Tottahan se on.  Loppujen lopuksi,  mita havittavaa sulla on?  Kokeile asioita.  Kaikille tulee takaiskuja, mutta se ei tarkoita etta pitaisi luovuttaa.  Itsellanikin on vastoinkaymisia,  tulen torjutuksi niin tyoelamassa kuin suhdemielessakin.   Ajattelen asiat niin,  etta kaikelle on tarkoituksensa.  Jos yksi asia ei onnistu niin toinen , parempi mahdollisuus,  tulee varmasti pian.

Ps.  olen edelleen ulkomailla 6 vuotta myohemmin.  Kaikista peloistani ja lannistavista kommenteista huolimatta olen parjannyt hyvin,  ja olen todella onnellinen.  Tunne, jota en ikina odottanut kokevani asuessani 15- vuotiaana kiusattuna Sisa-Suomessa.  Yritan olla stressaamatta ettei minulla ole vielakaan ammattia.  Olen ollut tyoelamassa kuitenkin kiinni kaytannossa koko ajan, ja aion opiskella pian.  Kaikelle on aikansa,  ja koskaan ei ole liian myohaista!

Anteeksi kauhea sepostus,  mutta toivon etta kirjoituksestani olisi jollekulle hyotya uskaltamaan.  Hyvaa viikonloppua kaikille!

Mä en ole tehnyt mitään 11 vuoteen. Itseasiassa pidempäänkin. Menetin viimeisimmän ystäväni 18-vuotiaana ja siitä lähtien ollut yksin, käyn töissä ja vapaa-aika menee tv:tä katsoen. Sos elämä on olematonta.

Olen pskaduunissa ja palkka on huono. Palkallani pystyn tekemään 2-3 ulkomaan matkaa vuodessa. Nuo ajat ovat ainoita jolloin tunnen olevani elossa ja ne motivoivat mua tekemään töitä. Muuten mulla ei ole mitään. Toki olen myös masennusdiagnoosin saanut että tuokin selittää sitä miksei mikään tunnu miltään.

Täällä myös yksi surkimus, jolla elämästä viimeiset kymmenen vuotta on mennyt lähinnä maatessa ja sairastellessa. Kova halu saada elämä kuntoon. Itse olen hakenut opiskelemaan, pelkään vaan aivoni pehmenneen liikaa näinä hukkaan heitettyinä vuosina. Jos en pääse kouluun, haen tietysti uudestaan, ja koetan myös löytää jotain työtä. Aluksi ihan vaan osa-aikaista. Itseasiassa olen menossa työkokeiluun nyt pariksi kuukaudeksi. Sinne on matalampi kynnys mennä kuin oikeaan työelämään, jonne sijoittuminen pelottaa: ensinäkin huoliiko kukaan minua ikinä töihin ja toiseksi, miten pärjään. Mulla on siis jonkinlainen suunnitelma, millä keinoin tästä noustaan. Ehkä teitä muitakin auttaisi jonkinnäköisen konkteettisen "kuntoutumissuunnitelman" laatiminen, jos sellaista ei vielä ole? Ensimmäiset askeleet paluussa takaisin normaalielämään on hankalaa, sitten helpottuu. 

Tsemppiä meille kaikille! Uskotaan itseemme. 

Vierailija kirjoitti:

Se on pahinta, kun masennuksen jälkeen yrittää lämmitellä välejä vanhoihin kavereihin ja huomaa, että ketään ei kiinnosta tavata

Varmasti näin on, mutta jokaisella on omat murheensa. Ehkä niillä entisillä kavereilla on nyt masennusta tai muuten sellainen elämäntilanne, etteivät jaksa alkaa kaveeraamaan ihmisen kanssa, joka hävisi heidän elämästään vuosia aiemmin.

Mitä haluaisit ap tehdä elämälläsi? Ei se loppujen lopuksi ole vaikeaa, kunhan tietää mihin tähtää. Täällä on monia, joilla on aukkoja cv:ssä yms., mutta yritys on silti eteenpäin. Tilanteesihan on toisaalta ihanteellinen, jos voit hakea ensikertalaiskiintiössä ja saat täydet opintotuet. :) Ei muuta kuin takaisin polulle. 

Vertaistukea täällä:

https://www.vauva.fi/keskustelu/3131105/taalla-kysymme-ihka-aidolta-ahd…

Vierailija kirjoitti:

Ymmarran,  etta voi pelottaa.   

Ma olen nyt 27- vuotias itse.  En kaynyt lukiota.  Ylakoulun jalkeen kavin kympin isommassa kaupungissa ja sen jalkeen yritin ammattikoulussa paria eri linjaa,  mutta ei siita oikeen mitaan tullut.  Tutustuin kaupungissa erilaisiin ihmisiin ja meni monesti iltapaivat ryypatessa ties missa luuseriporukoissa.

 Mulla oli teinina ahdistusta ja itseinhoa, johtuen koulukiusaamisesta ja laheisen kuolemasta.  Pikkupitajan tuppukylassa ei ollut helppo kasvaa.    Sit viimein juuri ennen mun 18- vuotispaivia sairastuin aika pahasti paniikkihairioon ja koska en uskaltanut poistua kotoa niin tarvitsin aika pitkan sairasloman.  Kaikki tuntui kaatuvan paalle, ja ennen kaikkea noin nuorelle se tunne siita etta elamasta ei tule mitaan enaa.  Ei ole mahdollisuuksia ja kaikki unelmat pitaa kuopata.  Mulla oli unelmia muuttaa mm. ulkomaille , mika tuntui ylitsepaasemattomalta etapilta koska enhan ma kyennyt menemaan esim.  kauppaan tai bussiin. 

Annoin itselleni aikaa toipua,  ja ns opetella elamaan uudestaan ja tekemaan niita arkisia asioita,  jotka mulle nyt niin kovin aiheuttivat ahdistusta.  Kaytin laakkeita myos taman tukena.    Menin hiljakseen tyokokeiluun muutaman vuoden sisalla.    Kypsyttelin paatosta ulkomaille lahdosta pitkaan.  Mita jos ahdistusoireet palaisivat vieraassa ymparistossa suuren stressin alla?  Paatin ottaa riskin.  Pelottihan se aivan helvetisti.  Koin sellasia tunteita, jotka paaosin jouduin kasittelemaan yksin,  sain tukea vain yhdelta henkilolta lahipiirissa,  joka myos vei minut lentokentalle kun vollotin taytta paata. 

Olen aina ajatellut, etta elama on vain kerran.  Tottahan se on.  Loppujen lopuksi,  mita havittavaa sulla on?  Kokeile asioita.  Kaikille tulee takaiskuja, mutta se ei tarkoita etta pitaisi luovuttaa.  Itsellanikin on vastoinkaymisia,  tulen torjutuksi niin tyoelamassa kuin suhdemielessakin.   Ajattelen asiat niin,  etta kaikelle on tarkoituksensa.  Jos yksi asia ei onnistu niin toinen , parempi mahdollisuus,  tulee varmasti pian.

Ps.  olen edelleen ulkomailla 6 vuotta myohemmin.  Kaikista peloistani ja lannistavista kommenteista huolimatta olen parjannyt hyvin,  ja olen todella onnellinen.  Tunne, jota en ikina odottanut kokevani asuessani 15- vuotiaana kiusattuna Sisa-Suomessa.  Yritan olla stressaamatta ettei minulla ole vielakaan ammattia.  Olen ollut tyoelamassa kuitenkin kiinni kaytannossa koko ajan, ja aion opiskella pian.  Kaikelle on aikansa,  ja koskaan ei ole liian myohaista!

Anteeksi kauhea sepostus,  mutta toivon etta kirjoituksestani olisi jollekulle hyotya uskaltamaan.  Hyvaa viikonloppua kaikille!

Kiitos!