Janni Hussi maksoi häneltä apua pyytäneen naisen ostokset kaupassa - Nainen lähti kiittämättä tiehensä!

Vierailija kirjoitti:

Kaveri jutusteli eräänä aamuna autopaikoista vähän resuisen mersumiehen kanssa. Miehellä oli erikoinen hattu mukana.

Puolilta päivin kaverini käveli kaupungilla lounastauolla kerjäläisen ohi, ja tunnisti hatun. Mies virnisti, kun kaveri jämähti tuijottamaan, eikä saanut sanaa suustaan. 

Ehkä se Mersu oli ainoa, mitä oli jäljellä? Bensa on kallista. 

Vierailija kirjoitti:

Yksi nisti kiertää välillä vonkumassa bussi-/junarahaa, kun hänen laukkunsa on muka varastettu ja hänen pitäisi päästä kotikaupunkiinsa. Kännykkä, rahat ja matkalippu menivät tietysti laukun mukana. Puhutaan siis isoista summista, sillä hänen "kotikaupunkinsa" on kaukana. Mitä voisin vastata tälle nasevasti, että hän menisi tiehensä? Mitä tapahtuu oikeasti, jos hukkaa Helsingissä kaiken omaisuutensa, asuu monensadan kilometrin päässä, ei tunne ketään eikä ole paikkaa mihin mennä? Tietääkö kukaan? Auttaako poliisi, ja jos auttaa, niin miten?

Olisi mukava tietää, sillä epäilen, että hän luikkisi tiehensä, jos tarjoutuisin lähtemään mukaan esim. poliisiasemalle. Ja siltäkin kannalta mukava, jos tietäisi, mitä itse tekee, jos käy noin. Tai voisi auttaa oikeasti hädässä olevaa, jolle käy noin.

Päihdeorientoitunut kaverini kertoi tapauksesta, jossa hän oli matkustanut Helsinkiin monen sadan kilometrin päästä ja oli tietysti päätynyt Helsingissä sekavaan tilaan ja tuossa tilassa ollessaan oli hävittänyt puhelimensa ja rahansakin. Oli sitten jossain vaiheessa päätynyt poliisien juttusille ja nuo poliisit olivat vieneet hänet johonkin asunnottomien tai päihdeihmisten yömajaan ja sitten seuraavana päivänä hänelle oli annettu junalippu kotikaupunkiinsa monen sadan kilometrin päähän, ilmaiseksi. Hän pääsi kotiinsa.

En tosiaan anna koskaan rahaa, mutta joskus maksanut edellä kauppajonossa olevan puuttuvan rahan, kun nähnyt, että säätämiseksi menee. Ei ole koskaan ollut isoista rahoista kyse vaan tyyliin 0,10 - 2 e.

Vierailija kirjoitti:

Mun edellä kassalla oli joskus aamupäivästä kaksi-kolmekymppinen nainen, jonka kortti ei toiminut. Ostoksia hänellä oli joku pinaattikeitto ja kolmioleipä, joten sanoin että minä voin maksaa ne. Hän ei pyytänyt minua maksamaan, mutta silti olin vähän tyrmistynyt, kun hän sitten vain nappasi eväänsä ja käveli ulos kaupasta. 

Luikki häpeissään ulos niin nopeasti, kuin pystyi.

Olin pikkutyttö 90-luvulla ja  yh-äiti joutui sairauden takia laittamaan minut ja siskon aina kauppaan. Kun olimme 6-8-vuotiaita niin kiltit mummot maksoivat aina parista markasta, jopa 60 mk meidän ostoksia. 

Äiti ei osannut kunnolla arvioida tarvittavaa rahamäärää hintojen noustessa tai sitten sitä ei ollut. Monesti rahat ei kassalla riittäneetkään. Mekään emme osanneet kunnolla lukea tai laskea ja usein tuli ostettua liian kallis versio eri tuotteista. Usein käytiin neuvotteluja meidän, kassaneidin ja hyväntekijän välillä mitä voisi jättää pois. Kahvi? Ei, äiti tulee liian vihaiseksi. Keksit? Joo, ei me tarvita. Kissanruoka? Niillä on kaikki loppu, ne kuolee nälkään. Usein ne jotka ostoksia maksoi olin n. 70-100-vuotiaan näköisiä naisia ja vähän nuhruisia itsekin. Vain kahdesti maksaja oli vähän vanhempi mies ja pari kertaa nuorehko nainen. Isoimmat ostokset maksoi kauniisti pukeutunut keski-ikäinen rouva. Aina me kiitettiin, halattiin ja jopa pussattiin kiitokseksi. Kotona oli silti liian vähän ruokaa ja meidän habitus saattoi muistuttaa kerjäläisiä.

Muistan kyllä lämmöllä noita ihmisiä. Jos joskus tulisi mahdollisuus auttaa vastaavasti jotain muuta kuin romanikerjäläistä niin tekisin sen, ainakin satunnaisesti.