Lapseton, milloin teit ratkaisun lapsettomuudesta?

Minulla ei ole koskaan ollut varsinaista halua hankkia lapsia. Joskus lapsena tykkäsin leikkiä vauvanukeilla, mutta siihen se sitten jääkin. Viimeistään teini-iän mentyä olin jo perillä suurimmasta osasta lastensaannin haittoja ja koin jo nuorena aikuisena, että lapsi olisi minulle riippakivi silloin ja nelikymppisenä ja kaiken lisäksi oman terveyden potentiaalinen tuho sekä pahin karhunpalvelus, minkä ylikansoittuvalle maapallolle voi tehdä.

Tälläkin hetkellä elämäntilanne on semmoinen, että pitäisi biologisen kellon jo tikittää jos tikittääkseen olisi. Rikki näyttäisi olevan ja hyvä niin.

Olen tiennyt sen lapsesta asti, etten halua omia lapsia. Barbinikin kävivät aina töissä ja vauvanukeille laitoin meikkiä. Serkkujen kanssa piti leikkiä kotia ja minä olin itse aina vauvan roolissa :D

Ei ole päätös, tiesin jo lapsena, etten koskaan hanki lapsia. Eka kerran sanoin ääneen 10-vuotiaana. Kun aloin seurustella mieheni kanssa, kerroin ensin, etten halua lapsia. Olen nyt 53 v ja onnellinen elämässäni.

N 20 v sitten kun tapasin mieheni. Tulimme tulokseen että elämä on hyvä näin ja en kadu

Ei mun tarvinnut tehdä ratkaisua. Synnyin lapsettomana :) enemmän ratkaisun makua olisi mielestäni lapsen saamisessa, siinähän on kyse uuden ihmisen koko elämästä

En osaa sanoa. Jotenkin vaan sitä liukui siihen toteamukseen, että en taida haluta lapsia. Joskus tieninä vielä ajattelin, että lapsia kuuluu hankkia sitten aikanaan, mutta myöhemmin tajusin, että ei se ihan niin mene.

Minulla ei ole ikinä ollut sellaista tunnetta, että haluaisin omia lapsia. En vain näe sitä mitenkään osana tulevaisuuttani, vaikka muilla elämän osa-alueilla minulla kyllä on paljon unelmia ja tavoitteita. Enkä kyllä esim. siedä lapsen rääkymistä, eli varmaan hyvä etten hanki lapsia. Lisäksi maailman ylikansoituksen takia ei ole houkutinta tuoda yhtään enempää sakkia tälle pallolle.

Viime aikoina olen ollut jotenkin tosi ahdistunut tämän asian suhteen... ollaan miehen kanssa jo ns. toisella kierroksella, eli kerran erottu ja nyt uudestaan yhdessä. Ennen eroa hän oli ehdoton ettei halua lapsia, mutta viime aikoina on puhunut "ettei ainakaan halua sulkea sitä mahdollisuutta pois". Tuntuu nyt vähän siltä kuin olisi solminut sopimuksen ja yhtäkkiä käyttöehdot ovatkin muuttuneet.. :( Jos ajattelen tulevaisuutta jossa minulla olisi lapsia, alkaa jo nyt tuntua vankilalta. Mies on ihana ja rakastaa minua, mutta pelkään tämän olevan kynnyskysymys jossain vaiheessa.  Jos joku on ollut samassa tilanteessa, niin saa jakaa vertaistukea!

Lapsena, ennen teini-ikää.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ikinä ollut sellaista tunnetta, että haluaisin omia lapsia. En vain näe sitä mitenkään osana tulevaisuuttani, vaikka muilla elämän osa-alueilla minulla kyllä on paljon unelmia ja tavoitteita. Enkä kyllä esim. siedä lapsen rääkymistä, eli varmaan hyvä etten hanki lapsia. Lisäksi maailman ylikansoituksen takia ei ole houkutinta tuoda yhtään enempää sakkia tälle pallolle.

Viime aikoina olen ollut jotenkin tosi ahdistunut tämän asian suhteen... ollaan miehen kanssa jo ns. toisella kierroksella, eli kerran erottu ja nyt uudestaan yhdessä. Ennen eroa hän oli ehdoton ettei halua lapsia, mutta viime aikoina on puhunut "ettei ainakaan halua sulkea sitä mahdollisuutta pois". Tuntuu nyt vähän siltä kuin olisi solminut sopimuksen ja yhtäkkiä käyttöehdot ovatkin muuttuneet.. :( Jos ajattelen tulevaisuutta jossa minulla olisi lapsia, alkaa jo nyt tuntua vankilalta. Mies on ihana ja rakastaa minua, mutta pelkään tämän olevan kynnyskysymys jossain vaiheessa.  Jos joku on ollut samassa tilanteessa, niin saa jakaa vertaistukea!

Keskustele! Miehesi voi kyllä hyvinkin olla sitä tyypillisä "no jos sul mieli muuttuu sit kuitenki", etenkin, kun itse ilmeisesti kävi sellaisen vaiheen läpi. Mutta jos olet jo heti tehnyt sen selväksi, ettet lapsia halua, on miehen turha myöhemmin mankua. Mieluummin heti selväksi ja ero, jos se sitten eroon johtaa, kuin vuosien toiveet ja odotukset toiselta osapuolelta.

Voi kai se mieli sinullakin muuttua, mutta aika monella ei. Parempi lähteä sillä linjalla rakentamaan parisuhdetta, että sinun mielesi ei tule muuttumaan.

Ahdistuin jo lapsena vauvan itkusta ja melskaamisesta. Juoksin aina ulos kun pikkuveli alkoi itkemään ja palasin vasta sitten kun tilanne oli ohi. Hetkellinen mielenhäiriö oli lähellä, mutta vierailu kaverin luona toi tutun tunteen takaisin jolloin päätin, ettei minusta ole äidiksi.

Steri on tässä tulossa vuoden viimeistään kahden sisään.

Olisin voinut luovuttaa omia solujani jonkun käyttöön, mutta (onneksi?) en soveltunut siihen :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ikinä ollut sellaista tunnetta, että haluaisin omia lapsia. En vain näe sitä mitenkään osana tulevaisuuttani, vaikka muilla elämän osa-alueilla minulla kyllä on paljon unelmia ja tavoitteita. Enkä kyllä esim. siedä lapsen rääkymistä, eli varmaan hyvä etten hanki lapsia. Lisäksi maailman ylikansoituksen takia ei ole houkutinta tuoda yhtään enempää sakkia tälle pallolle.

Viime aikoina olen ollut jotenkin tosi ahdistunut tämän asian suhteen... ollaan miehen kanssa jo ns. toisella kierroksella, eli kerran erottu ja nyt uudestaan yhdessä. Ennen eroa hän oli ehdoton ettei halua lapsia, mutta viime aikoina on puhunut "ettei ainakaan halua sulkea sitä mahdollisuutta pois". Tuntuu nyt vähän siltä kuin olisi solminut sopimuksen ja yhtäkkiä käyttöehdot ovatkin muuttuneet.. :( Jos ajattelen tulevaisuutta jossa minulla olisi lapsia, alkaa jo nyt tuntua vankilalta. Mies on ihana ja rakastaa minua, mutta pelkään tämän olevan kynnyskysymys jossain vaiheessa.  Jos joku on ollut samassa tilanteessa, niin saa jakaa vertaistukea!

Keskustele! Miehesi voi kyllä hyvinkin olla sitä tyypillisä "no jos sul mieli muuttuu sit kuitenki", etenkin, kun itse ilmeisesti kävi sellaisen vaiheen läpi. Mutta jos olet jo heti tehnyt sen selväksi, ettet lapsia halua, on miehen turha myöhemmin mankua. Mieluummin heti selväksi ja ero, jos se sitten eroon johtaa, kuin vuosien toiveet ja odotukset toiselta osapuolelta.

Voi kai se mieli sinullakin muuttua, mutta aika monella ei. Parempi lähteä sillä linjalla rakentamaan parisuhdetta, että sinun mielesi ei tule muuttumaan.

Kiitos kommentista :) 

Niin olen itsekin ajatellut, että pakko se on ottaa puheeksi. Ehkä en ole tehnyt hänelle tarpeeksi selväksi, etten todellakaan halua lapsia ja hän juurikin luulee, että se biologinen kello vielä herää..

Ei lapsettomuus aina ole mikään oma päätös.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistuin jo lapsena vauvan itkusta ja melskaamisesta. Juoksin aina ulos kun pikkuveli alkoi itkemään ja palasin vasta sitten kun tilanne oli ohi. Hetkellinen mielenhäiriö oli lähellä, mutta vierailu kaverin luona toi tutun tunteen takaisin jolloin päätin, ettei minusta ole äidiksi.

Steri on tässä tulossa vuoden viimeistään kahden sisään.

Olisin voinut luovuttaa omia solujani jonkun käyttöön, mutta (onneksi?) en soveltunut siihen :)

Kannattaa ottaa huomioon, että naisen sterilisaatio on tutkimusten mukaan epäluotettavampi ehkäisymenetelmä kuin oikein käytetty hormonaalinen ehkäisy.

Se mieli muuttuu kasvun myötä. Ei alle 30v. voi sanoa olevansa vela.

Monet teistä on niitä tulevia mummoäitejä. Osa voi jäädä lapsettomaksi.

En ole oikeastaan päättänyt.

Ihmissuhteiden luominen raiskauksen jälkeen on ollut aika vaikeaa. Sekin ainoa, kenen kanssa olisin voinut tehdä lapsia, kuoli pois viime kesänä 36-vuotiaana.

En ole koskaan seurustellut, joten näyttää aika huonolta.

Olisin halunnut, mutta kukaan ei halunnut minua.

N32

Se että tekee päätöksen lapsettomuudesta jo parikymppisenä on vähän niinkuin päättäisi ottaa tatuoinnin jota on miettinyt vasta viikon ajan. Hate me if you want.

En ole koskaan tajunnut vauvojen ihastelua. Musta ne on kaikki samannäköisiä (mulkosilmäisiä pallinaamoja), rääkyy ja yleensä jostain reiästä valuu jotain.

Tottakai niitä pitää hoitaa ja ne kasvaa ihmisiksi.

Mutta onko pakko teeskennellä, että ne on jotenkin kiinnostavia?

Jossain vaiheessa (30-37v.), kun kysymys välillä ahdisti, näin unia joissa mulla oli vauva.

Aamulla heräsin huojentuneena: se olikin vain painajaista.

Ihmiset muuttuu tylsiksi saatuaan lapsia.

Tästä säännöstä ei ole poikkeusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan katunut myöhemmin päätöstään tai yleensä lapsettomuuttaan?

En hetkeäkään. Olen katsonut kauhulla ystävieni lapsiperhe-elämää, enkä ole kertaakaan nähnyt mitään sellaista, mitä haluaisin omaan elämääni. Ikää nyt 54.

Suoraan sanottuna sinä et ansaitse kyseisiä ihmisiä, jos katsot heitä ja heidän tekemisiään kauhulla.

Olet todellakin huono "ystävä" ja ylimielinen. Toivottavasti he huomaavat tekopyhyytesi ja jättävät sinut yksin.

Lapset on rasittavia, vaivalloisia, ikävystystyttäviä tai itsekkäitä.

Aikuiset nauraa niiden tyhmyydelle.

Se on kai kivaa.

En ole ikinä osannut olla luontevasti lasten kanssa.

Tunnen itseni huijariksi ja uuvun.

En myöskään jaksa sitä peittelyä, lasten seurassahan ei voi puhua normaalisti, vaan täytyy valehdella lukemattomista asioista, ei vain joulupukista ja kaikesta seksiin liittyvästä.