Lapseton, milloin teit ratkaisun lapsettomuudesta?

Yläasteella. Silloin olin jo sitä mieltä, että jos lapsia hankin niin adoptoin. Nyt ajatus on vaihtunut siihen, että ei ees niitä adoptiolapsia. Noihin aikoihin myös mulla todettiin yksi perinnöllinen sairaus. En ikinä voisi antaa itelleni anteeksi sitä, jos oman itsekkyyteni (tekisin väkisin lapsen) vuoksi se tulisi kärsimään siitä lopun elämää ja joutuisi luopumaan unelmistaan sen takia. (En ole katkera tai mitään mutta...)

Tiesin jo lapsena, että en halua koskaan perustaa perhettä. Se päätös on pitänyt, eikä muuksi muutu ikinä. N39

Tämä asia on ollut mielessäni viimeaikoina. Täytän pian 30 ja ollaan oltu miehen kanssa 10 vuotta. Pari musta muutamia vuosia nuorempaa kaveria on saanut viimeaikoina lapsia. 

Tää maailman tila pelottaa ja mahdollisten lasten tulevaisuus. Mua jo nyt huolestuttaa hirveästi se valtava huoli jota lasten saaminen aiheuttaa vanhemmilleen, eikä se huoli poistu ikinä. Mulla on nyt sellainen tilanne, että kun nään mun kavereita vauvojen kanssa, haluaisin itsekin vauvan MUTTA en halua sitä kasvavaa lasta, voisi sanoa että haluan vauvan mutta en lasta :D

Lemmikki vois olla hyvä korvike, se on älyllisesti ehkä sellaisen maksimissaan taaperon tasoinen että sen kanssa vois viihtyä. En vaan jaksais jos lemmikki sairastuis ja rokotukseen viemiset ja sitä että pitää löytyä hoitaja jos ollaan pidempään reissussa. Näitä negatiivisia asioita lapsen ja lemmikin hankkimisesta löytyy vaan niin paljon enemmän kuin positiivisia. 

Lisäpointtina että tähän asti mies on ollut se, joka vielä enemmän ei ole halunnut lapsia ja nyt hänkin opiskelee. Hän sanoo että ehkä sitten kun hän valmistuu ja löytää vakituisen työn, eli silloin oltais lähempänä 35:ttä. Se olis mulle taas jo liian myöhäinen ikä ekaan lapseen, pelkästään jo energiatasojen takia. En tiiä mitä sitten oikeasti tulee tapahtumaan ja mitä viiden vuoden päästä ajatellaan tästä kaikesta. Toivon todella ettei meidän kummankaan mieli tule muuttumaan seuraavan 10 vuoden aikana.

Mä tiedän että tää tulee samaan negatiivistä palautetta, mut sama -

Lapsien tuomat vaatimukset ja niiden typeryys. En voi sietää moraalittomia idiootteja iästä riippumatta. Lapset näistä pahimpia. Just näitä IL:n otsikoita kun näkee "lasten suusta" sontaa ni myötähäpeä vaan kasvaa.

Mukulasta asti en nuorempien ipaoiden kanssa halunnut olla tekemisissä, ja näin +30 vuotiaana tunne on vahvempi kuin koskaan.

Ihmiset lajina ovat rutto, ja aivan sama kuka mitäkin sanoo meitä ei tällä planeetalla tarvita yhtään enempää.

En sinänsä tehnyt koskaan mitään päätöstä. Tajusin kuitenkin jo lapsena, että ei minusta äitiä tule.

Inhosin jopa jtn. vauvaleikkejä mitä nukeilla leikittiin. Leikin mieluummin aina eläinleluilla.

Vuosien saatossa tunne on vain voimistunut. En halua pidellä kenenkään vauvaa, en tykkää lapsista, enkä ajatuksesta että sellainen pitäisi kohdussa kantaa, sitten synnyttää ja kasvattaa.

Ei vain koskaan ole ollut kiinnostusta. En omaa myöskään minkäänlaista äidinvaistoa. Kaikilla se ei vaan ole jotenkin geeneissä olla äiti.

Lopullisen "päätöksen" teen, kun täytän 30 ja pääsen vihdoinkin steriin.

Tyydyin vain kohtalooni. Ollut liian pitkään yksin, ei osaa asua ihmisten kanssa enää. M24

Eikait siitä mitään tiettyä päätöstä ole ikinä pitänyt tehdä. Lapset ja erityisesti vanhemmat, jotka niistä lapsistaan koko ajan höpöttävää jotenkin karmii minua enkä halua tulla sellaiseksi.

17-vuotiaana kun mietin asiaa, niin päätin ettei lapsia. Ikinä ei ole tästä mieli muuttunut.

Ilmeisesti näin ihan tarpeeksi lapsiperhe-elämää isosiskona, kun meitä asui 5 henkinen perhe kerrostalokolmiossa aika ahtaasti. En koskaan innostunut vauvoista pikkuveljiä hetken vahtiessa.

Ja nyt kun näin veljen perheen arkisirkusta, olen huokaissut miljoonasti syvään.

Miehen kanssa olla kahdestaan oltu kaikki nämä vuodet.

N42

Tiesin jo alle kouluikäisenä etten halua koskaan lapsia, enkä ole niitä koskaan halunnut.

Olen saanut aina kuulla, että mieleni mystisesti muuttuu, kun tapaan miehen tai jotain vastaavaa, tuo aiheutti nuorena todella voimakkaita pelkotiloja, luulin, että ihmiset vain alkavat haluta lapsia jossain vaiheessa, eikä sille voi mitään, ikään kuin menettää oman tahtonsa.

Nyt olen ollut naimisissa jo yli kymmenen vuotta, en halua vieläkään lapsia, en ymmärrä miksi kaikkien piti pelotella aikoinaan tuolla, että "mieli muuttuu" jne. Samalla tavalla peloteltiin myös esim. pettämisellä, eli se vain "tapahtuu, enkä vain ymmärrä", eikä sille voi mitään, en ole ainakaan vielä huomannut, että pettäisin miestäni, koska se "vain tapahtuu".

Pärjään aika hyvin lasten kanssa, olen ollut aikoinaan vuosia lastenhoitajanakin, mutta en vain halua olla joku äiti, en tiedä mitään kuvottavampaa, eli en tavallaan inhoa niitä lapsia, vaan sitä äitiyttä. Voisin haluta lapsia, jos olisin mies mahdollisesti.

Off topic, mutta mä ainakin olen joutunut tekemään tietoisen päätöksen koirattomuudesta, koska lapsi haluaisi koiran. "Muillakin on, miksei me voitais ottaa koiraa?". Olen joutunut ihan tosissani tekemään päätöksen siitä, että koiraa ei tule, ja perustelemaan sen. Sama näyttäisi olevan edessä myös muiden eläinten kohdalla.

Tajuavatko tähän ketjuun kirjoittaneet lapsettomat, miten onnekkaita ovat? Saavat elämästä parhaat palat. Sitä on perheellisten surullista katsoa vierestä, voi tietenkin olla heidän puolestaan hyvillään, mutta perheellisyys sinänsä on surullinen kohtalo.

Vierailija kirjoitti:

Tajuavatko tähän ketjuun kirjoittaneet lapsettomat, miten onnekkaita ovat? Saavat elämästä parhaat palat. Sitä on perheellisten surullista katsoa vierestä, voi tietenkin olla heidän puolestaan hyvillään, mutta perheellisyys sinänsä on surullinen kohtalo.

Perheellisillä on se sunk cost fallacy aina.

Ne on upottaneet niin paljon aikaa ja rahaa siihen perheeseen, että niiden on pakko nähdä ne arvokkaina asioina.

Ei ne tajua miksi niitä säälitään, ne oikeasti uskoo kaiken olevan sen arvoista, koska niiden on pakko uskoa niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajuavatko tähän ketjuun kirjoittaneet lapsettomat, miten onnekkaita ovat? Saavat elämästä parhaat palat. Sitä on perheellisten surullista katsoa vierestä, voi tietenkin olla heidän puolestaan hyvillään, mutta perheellisyys sinänsä on surullinen kohtalo.

Perheellisillä on se sunk cost fallacy aina.

Ne on upottaneet niin paljon aikaa ja rahaa siihen perheeseen, että niiden on pakko nähdä ne arvokkaina asioina.

Ei ne tajua miksi niitä säälitään, ne oikeasti uskoo kaiken olevan sen arvoista, koska niiden on pakko uskoa niin.

Sellainen on kyllä keskenkasvuista. Kyllä normaalin ihmisen tulee ymmärtää perheellisyyden taakka, vaikka hän olisi perheellinen.

Vierailija kirjoitti:

En koe tehneeni mitään erityistä päätöstä olla hankkimatta lapsia. Samoin kun ihminen jolla ei ole koiraa tuskin on mitään varsinaista päätöstä tehnyt. Ei ole vaan hankkinut sellaista mitä ei halua.

Juurikin näin. Itse olen 37-vuotias enkä ole koskaan tuntenut tarvetta saada lapsia. En ole oikeastaan edes miettinyt asiaa pahemmin kun se ei ole koskaan tuntunut omalta jutulta. Jos tulisin raskaaksi niin hyvin todennäköisesti pitäisin lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Tajuavatko tähän ketjuun kirjoittaneet lapsettomat, miten onnekkaita ovat? Saavat elämästä parhaat palat. Sitä on perheellisten surullista katsoa vierestä, voi tietenkin olla heidän puolestaan hyvillään, mutta perheellisyys sinänsä on surullinen kohtalo.

Perheellisyys on surullinen kohtalo? Wtf? Ehkä sun kannattais varata aika jollekin psykologille.

Ei lapsissa sinänsä ole mitään vikaa, mutta ne vievät elämästä vapauden aivan kokonaan. Lapsettomalla jokainen päivä voi olla täynnä kaikenlaista kivaa ja jokainen vuosi voi olla erilainen, mutta perheellinen on lastensa kahleissa. Lapsettomat pariskunnat ovat onnellisimpia.

up

En ole koskaan tehnyt mitään päätöstä tai ratkaisua asian suhteen. En vaan ole tähän mennessä halunnut tai kaivannut lasta enkä ainakaan osaa mieltää itseäni äidiksi. Osaan olla tytär, sisko ja puoliso, siinä on minun roolit. Ja kun olen nyt 30-vuotias ja ollut yhdessä mieheni kanssa 12 vuotta ja naimisissakin ja omassa talossa, voisin kuvitella että tähän mennessä olisin jo oikeasti ehtinyt toivoa ja haluta lapsia jos niin olisi ollakseen. Näin ollen olen päätellyt, että en taida haluta lapsia, en ole sen tyyppinen. En, vaikka olen ajat sitten nimiäkin "jo" pohtinut, olenpahan vaan kiinnostunut nimistä.

Muistan joskus teininä ahdistuneeni pienesti kun lapsia mietin. Enkä edes omia mahdollisia tulevia, vaan ajatusta siitä että ihmiset ylipäätään saavat lapsia ja elävät niiden kanssa ja ovat niistä kaikilla tavoin vastuussa. Sitten hoksasin, että ei lapsia ole PAKKO hankkia, eivätkä ne vaan ilmesty jostain. Huojennuin ihan ja oloni keveni.