Lue keskustelun säännöt.
Voi luoja! Tuttu äiti pakeni pari kk sitten turvakotiin ja kerjäsi somessa tavaraa uuteen kotiin. Nyt...
14.04.2018 |
...on palannut yhteen lasten isän kanssa, vaikka uuden kodin piti olla mieheltä salassa.
Miehen tuntien tämä on jo myynyt lahjoituksena saadut huonekalut, lasten tavarat ym. joita äidille lahjoitettiin kasapäin.
En ajatellut enää auttaa tuota ihmistä missään enkä pitää yhteyttä, vaikka sydän särkyy lasten puolesta. Nyt on mielestäni ylitetty se raja, jossa ko. ihminen on kyllä kaivanut ihan itse oman kuoppansa. Ei tälläistä voi järjellä käsittää.
Kommentit (145)
Vierailija kirjoitti:
turh
Vierailija kirjoitti:
Jos on paennut turvakotiin ja jo julkisesti ilmoittanut että muuttaa omaan kämppään, siis kun pyysi apuja ihmisiltä, niin luulis että siinä vaiheessa ei enää palata yhteen vaan päätös on lopullinen.
Tuollaisen päätöksen tekeminen on vaikeaa, ja ihmiset ilmeisesti halusi auttaa, mutta perumalla päätöksen, ei ehkä ensi kerralla ole niin paljon niitä auttajia. Sanon "ensi kerralla" siksi, että tilanne harvoin paranee, pahenee vain tuollaisissa parisuhteissa.Tärkeintä (ja vaikeinta) on lähteminen.
Kun tässä tapauksessa nainen oli jo lähtenyt, tuon tyyppinen takapakki saa syystäkin ihmiset unohtamaan konkreettisen auttamisen seuraavalla kerralla. Kaikki hyvästä sydämestä annettu apu kun on valunut hukkaan.
Voi yrittää ymmärtää, mutta turha tarjota apua ennenkuin toinen aikoo oikeasti pysyä päätöksessään erota lopullisesti.
Lähteminen ei ole vaikeinta, vaan päätöksessä pysyminen. Monet lähtee monta kertaa ja joku niistä kerroista voi sitten olla se kerta, kun päätös pitää.
Auttajien hyvä sydän taas... siis ihan oikeasti? "Voi voi kun minä autoin ja annoin vanhoja huonekalujani ja rättejäni ja niin tuo kiittämätön vain perui päätöksensä".
Ei minulla ainakaan ole tarvetta kieriskellä työssä omassa hyväntekijän roolissani saati odottaa toiselta kiitollisuutta... sen joka palaa paskaan suhteeseen elämä on paljon pahemmalla tolalla kuin minun, jos olen muutamasta huonekalusta ja rievusta luopunut. Voi hyvää päivää taas tätä auttavien ihmisten erinomaisuutta... mummoni jo sanoi, että jos annat jollekin jotain, anna vain sen verran, ettei jää harmittamaan, jos se antamasi hyvä ei tulekaan takaisin....ja lainaa toiselle rahaa vain sen verran minkä olet valmis menettämään.
Ja minä lisään: vain pikkusieluinen antaja muistelee, mitä on antanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos voit, jos suinkin voit, pysy sinä kuitenkin ystävänään. Erehtyminen on inhimillistä. Sillä niitä ystäviå hän todella tulee myöhemmin tarvitsemaan kun tilanne taas eskaloituu. Mieti mikä häpeä ja syyllisyys hänellä silloin on... Jokainen tekee virheitä. Hänen virheensä voi hyvin maksaa hänen oman hengen, ainakin hyvinvoinnin, ei kenenkään teidän loukkaantuneiden ystävien. Itseään hän rikkoo. Auttamisessakaan ei saisi olla motiivina se että pyrkii hallitsemaan. Hän on vapaa valitsemaan tyhmästi.
Mielestäni turvakotiin pakenemisen jälkeen yhteen palaaminen ei ole mikään inhimillinen erhe vaan silkkaa typeryyttä/sairautta. Eikö tuossa vaiheessa olla usein jo erottu ja palattu yhteen useasti, kunnes turvakodista tulee se viimeinen mahdollisuus päästä toisesta?
Todella surullista, koska juuri näiden tapausten takia esim. poliisi ei suhtaudu perheväkivaltaan riittävän vakavasti. Kun tarpeeksi usein joutuu käymään samassa asunnossa, saman uhrin apuna...
Lähisuhdeväkivallan luonteeseen kuuluu nimenomaan toistuvuus. Maallikoille uskon menettäminen on vielä ymmärrettävää, mutta ammattilaisen pitää tämä dynamiikka tuntea ja kerta toisensa jälkeen tarjota apua. t. ammattilainen
Ei näitä kuvioita tajuu mitenkään. Ellei itse työskentele turvakodissa tai ole ollut väkivaltaisessa suhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Ei näitä kuvioita tajuu mitenkään. Ellei itse työskentele turvakodissa tai ole ollut väkivaltaisessa suhteessa.
Aamen. Surullista ja niin totta.
Terveisiä turvakodista. Viimeinen niitti tuli, ene enää palaa,mutta ehdin palata kolmesti.
Vierailija kirjoitti:
Ei näitä kuvioita tajuu mitenkään. Ellei itse työskentele turvakodissa tai ole ollut väkivaltaisessa suhteessa.
Varmaankin niihin liittyvä psykologinen/psyykkinen mekanismi on äärimmäisen vaikea sisäistää tai käsittää . Ehkä siinä on kyse jostain samasta ilmiöstä kuin häkkilinnun häkki avataan ja olisi vapaa lentämään taivas rajana ---niin se palaa takaisin? Samoin se, että miksi toiset jää vuosikausiksi kun toiset lähtevät hetimiten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
turh
Vierailija kirjoitti:
Jos on paennut turvakotiin ja jo julkisesti ilmoittanut että muuttaa omaan kämppään, siis kun pyysi apuja ihmisiltä, niin luulis että siinä vaiheessa ei enää palata yhteen vaan päätös on lopullinen.
Tuollaisen päätöksen tekeminen on vaikeaa, ja ihmiset ilmeisesti halusi auttaa, mutta perumalla päätöksen, ei ehkä ensi kerralla ole niin paljon niitä auttajia. Sanon "ensi kerralla" siksi, että tilanne harvoin paranee, pahenee vain tuollaisissa parisuhteissa.Tärkeintä (ja vaikeinta) on lähteminen.
Kun tässä tapauksessa nainen oli jo lähtenyt, tuon tyyppinen takapakki saa syystäkin ihmiset unohtamaan konkreettisen auttamisen seuraavalla kerralla. Kaikki hyvästä sydämestä annettu apu kun on valunut hukkaan.
Voi yrittää ymmärtää, mutta turha tarjota apua ennenkuin toinen aikoo oikeasti pysyä päätöksessään erota lopullisesti.
Lähteminen ei ole vaikeinta, vaan päätöksessä pysyminen. Monet lähtee monta kertaa ja joku niistä kerroista voi sitten olla se kerta, kun päätös pitää.
Auttajien hyvä sydän taas... siis ihan oikeasti? "Voi voi kun minä autoin ja annoin vanhoja huonekalujani ja rättejäni ja niin tuo kiittämätön vain perui päätöksensä".
Ei minulla ainakaan ole tarvetta kieriskellä työssä omassa hyväntekijän roolissani saati odottaa toiselta kiitollisuutta... sen joka palaa paskaan suhteeseen elämä on paljon pahemmalla tolalla kuin minun, jos olen muutamasta huonekalusta ja rievusta luopunut. Voi hyvää päivää taas tätä auttavien ihmisten erinomaisuutta... mummoni jo sanoi, että jos annat jollekin jotain, anna vain sen verran, ettei jää harmittamaan, jos se antamasi hyvä ei tulekaan takaisin....ja lainaa toiselle rahaa vain sen verran minkä olet valmis menettämään.
Ja minä lisään: vain pikkusieluinen antaja muistelee, mitä on antanut.
Just. Että niitä auttajia sitten päälle haukutaan ja halveksitaan "mitäs annoit vanhoja rättejä". Ei ihme että moni kokee saaneensa paskaa niskaan, vaikka on vain halunnut auttaa.
Moni auttaja antaa oikeasti vähästään silkkaa hyväsydämisyyttään, ei se hyvältä tunnu jos itse on tiukilla ja erehtyy auttamaan kiittämätöntä kun on luullut toisen tarvitsevan aidosti apua. Eikä ne tavarat ole mitään paskasia rättejä, vaikka sinä niin haluat uskotella.
Liekkö olet itse se pahoinpitelijä tai sitten vastaava "aina laari auki avustuksille kerta toisensa jälkeen -hyväksikäyttäjä". Niin tai näin: sinä olet oksettava.
Vierailija kirjoitti:
Usein ne läheiset tai auttajat ei näitä jaksakaan. Ja vielä useammin niitä läheisiä tai omaisia ei edes ole - siksi ollaan niin riippuvaisia väkivaltaisesta puolisosta.
Joskus taas käy niin että uhri hylkää kaikki auttavat läheiset, jotka yrittävät moralisoimatta saada uhrin lähtemään väkivaltaisesta suhteesta. Turvakodeissa pitäisi järjestää paljon terapiaa näille uhreille, että he saisivat itsetuntoa nostettua sen verran että lähtisivät lopullisesti. Mutta missä autettaisiin sitten näitä jotka eivät edes lähde turvakotiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
turh
Vierailija kirjoitti:
Jos on paennut turvakotiin ja jo julkisesti ilmoittanut että muuttaa omaan kämppään, siis kun pyysi apuja ihmisiltä, niin luulis että siinä vaiheessa ei enää palata yhteen vaan päätös on lopullinen.
Tuollaisen päätöksen tekeminen on vaikeaa, ja ihmiset ilmeisesti halusi auttaa, mutta perumalla päätöksen, ei ehkä ensi kerralla ole niin paljon niitä auttajia. Sanon "ensi kerralla" siksi, että tilanne harvoin paranee, pahenee vain tuollaisissa parisuhteissa.Tärkeintä (ja vaikeinta) on lähteminen.
Kun tässä tapauksessa nainen oli jo lähtenyt, tuon tyyppinen takapakki saa syystäkin ihmiset unohtamaan konkreettisen auttamisen seuraavalla kerralla. Kaikki hyvästä sydämestä annettu apu kun on valunut hukkaan.
Voi yrittää ymmärtää, mutta turha tarjota apua ennenkuin toinen aikoo oikeasti pysyä päätöksessään erota lopullisesti.
Lähteminen ei ole vaikeinta, vaan päätöksessä pysyminen. Monet lähtee monta kertaa ja joku niistä kerroista voi sitten olla se kerta, kun päätös pitää.
Auttajien hyvä sydän taas... siis ihan oikeasti? "Voi voi kun minä autoin ja annoin vanhoja huonekalujani ja rättejäni ja niin tuo kiittämätön vain perui päätöksensä".
Ei minulla ainakaan ole tarvetta kieriskellä työssä omassa hyväntekijän roolissani saati odottaa toiselta kiitollisuutta... sen joka palaa paskaan suhteeseen elämä on paljon pahemmalla tolalla kuin minun, jos olen muutamasta huonekalusta ja rievusta luopunut. Voi hyvää päivää taas tätä auttavien ihmisten erinomaisuutta... mummoni jo sanoi, että jos annat jollekin jotain, anna vain sen verran, ettei jää harmittamaan, jos se antamasi hyvä ei tulekaan takaisin....ja lainaa toiselle rahaa vain sen verran minkä olet valmis menettämään.
Ja minä lisään: vain pikkusieluinen antaja muistelee, mitä on antanut.
Just. Että niitä auttajia sitten päälle haukutaan ja halveksitaan "mitäs annoit vanhoja rättejä". Ei ihme että moni kokee saaneensa paskaa niskaan, vaikka on vain halunnut auttaa.
Moni auttaja antaa oikeasti vähästään silkkaa hyväsydämisyyttään, ei se hyvältä tunnu jos itse on tiukilla ja erehtyy auttamaan kiittämätöntä kun on luullut toisen tarvitsevan aidosti apua. Eikä ne tavarat ole mitään paskasia rättejä, vaikka sinä niin haluat uskotella.Liekkö olet itse se pahoinpitelijä tai sitten vastaava "aina laari auki avustuksille kerta toisensa jälkeen -hyväksikäyttäjä". Niin tai näin: sinä olet oksettava.
En ole kumpikaan olettamasi. Olen antanut usein vähästänikin, mutta noudattanut antamisessani tuota omaa ohjettani.
Minusta vain tarkastelun painopiste on silloin väärä, jos odotat toisen tuntevan sinua kohtaan kiitollisuutta ja petytyt, jos toinen sortuu. Mulle se, jos joku palaa väkivaltaiseen parisuhteeseen on merkki siitä, että huonosti menee.... ei kiittämäättömyyttä minua kohtaan, minun hyväksikäyttämistäni, paskan lappaamista minun niskaani... kyse ei siinä ole minusta, minusta ja minun elämästäni, vaan siitä toisesta ihmisestä. Jolla selvästi menee helkutin huonosti, kun palaa.
Räteillä en viitannut niiden paskaisuuteen vaan asioiden suhteellisuuteen - turpiin saaminen on kirjoissani edelleen pahempi asia kuin hyvistä, ehjistä ja puhtaista vaatteista luopuminen.
Vierailija kirjoitti:
turh
Vierailija kirjoitti:
Jos on paennut turvakotiin ja jo julkisesti ilmoittanut että muuttaa omaan kämppään, siis kun pyysi apuja ihmisiltä, niin luulis että siinä vaiheessa ei enää palata yhteen vaan päätös on lopullinen.
Tuollaisen päätöksen tekeminen on vaikeaa, ja ihmiset ilmeisesti halusi auttaa, mutta perumalla päätöksen, ei ehkä ensi kerralla ole niin paljon niitä auttajia. Sanon "ensi kerralla" siksi, että tilanne harvoin paranee, pahenee vain tuollaisissa parisuhteissa.Tärkeintä (ja vaikeinta) on lähteminen.
Kun tässä tapauksessa nainen oli jo lähtenyt, tuon tyyppinen takapakki saa syystäkin ihmiset unohtamaan konkreettisen auttamisen seuraavalla kerralla. Kaikki hyvästä sydämestä annettu apu kun on valunut hukkaan.
Voi yrittää ymmärtää, mutta turha tarjota apua ennenkuin toinen aikoo oikeasti pysyä päätöksessään erota lopullisesti.
Tärkeintä tuossa olisi näyttää, ettei uhri jää eron jälkeen yksin. Koska sitä uhri pelkää, että hän jää täysin yksin ja se voi olla merkittävä syy, miksei pääse irti.
Eli ensin henkinen tuki, pitäneen eropäätöksen jälkeen vasta taloudellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
turh
Vierailija kirjoitti:
Jos on paennut turvakotiin ja jo julkisesti ilmoittanut että muuttaa omaan kämppään, siis kun pyysi apuja ihmisiltä, niin luulis että siinä vaiheessa ei enää palata yhteen vaan päätös on lopullinen.
Tuollaisen päätöksen tekeminen on vaikeaa, ja ihmiset ilmeisesti halusi auttaa, mutta perumalla päätöksen, ei ehkä ensi kerralla ole niin paljon niitä auttajia. Sanon "ensi kerralla" siksi, että tilanne harvoin paranee, pahenee vain tuollaisissa parisuhteissa.Tärkeintä (ja vaikeinta) on lähteminen.
Kun tässä tapauksessa nainen oli jo lähtenyt, tuon tyyppinen takapakki saa syystäkin ihmiset unohtamaan konkreettisen auttamisen seuraavalla kerralla. Kaikki hyvästä sydämestä annettu apu kun on valunut hukkaan.
Voi yrittää ymmärtää, mutta turha tarjota apua ennenkuin toinen aikoo oikeasti pysyä päätöksessään erota lopullisesti.
Lähteminen ei ole vaikeinta, vaan päätöksessä pysyminen. Monet lähtee monta kertaa ja joku niistä kerroista voi sitten olla se kerta, kun päätös pitää.
Auttajien hyvä sydän taas... siis ihan oikeasti? "Voi voi kun minä autoin ja annoin vanhoja huonekalujani ja rättejäni ja niin tuo kiittämätön vain perui päätöksensä".
Ei minulla ainakaan ole tarvetta kieriskellä työssä omassa hyväntekijän roolissani saati odottaa toiselta kiitollisuutta... sen joka palaa paskaan suhteeseen elämä on paljon pahemmalla tolalla kuin minun, jos olen muutamasta huonekalusta ja rievusta luopunut. Voi hyvää päivää taas tätä auttavien ihmisten erinomaisuutta... mummoni jo sanoi, että jos annat jollekin jotain, anna vain sen verran, ettei jää harmittamaan, jos se antamasi hyvä ei tulekaan takaisin....ja lainaa toiselle rahaa vain sen verran minkä olet valmis menettämään.
Ja minä lisään: vain pikkusieluinen antaja muistelee, mitä on antanut.
Just. Että niitä auttajia sitten päälle haukutaan ja halveksitaan "mitäs annoit vanhoja rättejä". Ei ihme että moni kokee saaneensa paskaa niskaan, vaikka on vain halunnut auttaa.
Moni auttaja antaa oikeasti vähästään silkkaa hyväsydämisyyttään, ei se hyvältä tunnu jos itse on tiukilla ja erehtyy auttamaan kiittämätöntä kun on luullut toisen tarvitsevan aidosti apua. Eikä ne tavarat ole mitään paskasia rättejä, vaikka sinä niin haluat uskotella.Liekkö olet itse se pahoinpitelijä tai sitten vastaava "aina laari auki avustuksille kerta toisensa jälkeen -hyväksikäyttäjä". Niin tai näin: sinä olet oksettava.
Usein auttajat ovat tukeneet uhria vuosien ajan myös henkisesti. Mahdollisesti jopa oman turvallisuutensa uhalla. Ei autettava tietenkään ole kiitollisuudenvelassa, mutta on ymmärrettävää, että auttajatkin väsyvät. Heilläkin voi olla taloudellisia tai mielenterveysongelmia, jolloin ap:n kuvaileman tilanteen seuraaminen sivusta on liian raskasta.
Vierailija kirjoitti:
Aikanaan turvakodissa ollessani sanottiin, että väkivalta vaimoa kohtaan ei estä tapaamisia eron sattuessa. Ehkä nainen pelkää jättää lapsia keskenään miehen kanssa, mikä olisi käytännön seuraus erosta.
Sepä se. Eron jälkeen väkivaltainen puoliso voi keksiä ilkeyksissään todella kammottavaa kiusaa, ja itseäni tosiaan pelottaisi lähettää lapsi valvomatta sellaisen luo.
Kerroin aiemmin oman kokemuksen väkivaltaisesta parisuhteesta, minä siis se jolla onneksi ei siinä liitossa lapsia.
Ero on vaarallisinta aikaa. Minua vainottiin ihan kokopäiväisesti, puhelin tukittiin uhkausviesteillä, joissa oli pelottavan tarkasti kuvailtu, miten listii minut ja miten hävittää ruumiin. Sellaista, mitä ei enää sanota vain pikaistuksissaan, vaan oikeasti mietitty ajan kanssa.
Lisäksi alkoi päivittäin väijyä työmatkani varrella. Onneksi oli julkinen paikka, niin ei voinut mitään tehdä, mutta tosiaan päivittäin oli odottamassa monta tuntia (tein vuorotyötä) milloin saavun.
Numero ja työpaikka meni vaihtoon. Osoitetiedot yms salaisiksi, sähköpostikin vaihtui kun sinnekin alettiin lähettää uhkausviestejä.
Niin, tuolloin tosiaan vainoaminen ei vielä ollut rikos, valitettavasti...
Kun lopulta ei mitään kautta saanut yhteyttä, niin meni ja tekaisi minusta rikossyytteet. Kyllä, ihan oikeasti. Syytteet onneksi kaatui heti alkujaan, koska väitteet niin absurdit ja täysin vailla todisteita. Itse asiassa esiin tulleista todisteita syyttäjä päätti nostaa tätä exää kohtaan syytteet, sai lopulta tuomionkin.
Mutta se ei rauhoittanut. Tuon jälkeen laittoi uuden somekanavan kautta viestiä, miten meidän tulisi palata yhteen, koska hän on päättänyt antaa minulle anteeksi ja sietää taas vikojani 👍 tuossa kohtaa erosta kaksi vuotta.
Sen jälkeen aika ajoin pyrkinyt ilmoittamaan itsestään edes jotenkin, feikkiprofiileilla jne.
Ja typistettynä loppu: seitsemän vuotta eron jälkeen laittoi pitkän viestin, miten hän haluaisi minut takaisin. Kahden vuotta eron jälkeen näin hänet käyskentelemässä minun ja mieheni asunnon lähellä, muutettiin pian tuon jälkeen.
Että tällaista. Tosiaan olen onnellinen, ettei ollut hänen kanssaan lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja sinä teit tästä aloituksen, koska..?
Koska tämä on keskustelupalsta..?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
turh
Vierailija kirjoitti:
Jos on paennut turvakotiin ja jo julkisesti ilmoittanut että muuttaa omaan kämppään, siis kun pyysi apuja ihmisiltä, niin luulis että siinä vaiheessa ei enää palata yhteen vaan päätös on lopullinen.
Tuollaisen päätöksen tekeminen on vaikeaa, ja ihmiset ilmeisesti halusi auttaa, mutta perumalla päätöksen, ei ehkä ensi kerralla ole niin paljon niitä auttajia. Sanon "ensi kerralla" siksi, että tilanne harvoin paranee, pahenee vain tuollaisissa parisuhteissa.Tärkeintä (ja vaikeinta) on lähteminen.
Kun tässä tapauksessa nainen oli jo lähtenyt, tuon tyyppinen takapakki saa syystäkin ihmiset unohtamaan konkreettisen auttamisen seuraavalla kerralla. Kaikki hyvästä sydämestä annettu apu kun on valunut hukkaan.
Voi yrittää ymmärtää, mutta turha tarjota apua ennenkuin toinen aikoo oikeasti pysyä päätöksessään erota lopullisesti.
Lähteminen ei ole vaikeinta, vaan päätöksessä pysyminen. Monet lähtee monta kertaa ja joku niistä kerroista voi sitten olla se kerta, kun päätös pitää.
Auttajien hyvä sydän taas... siis ihan oikeasti? "Voi voi kun minä autoin ja annoin vanhoja huonekalujani ja rättejäni ja niin tuo kiittämätön vain perui päätöksensä".
Ei minulla ainakaan ole tarvetta kieriskellä työssä omassa hyväntekijän roolissani saati odottaa toiselta kiitollisuutta... sen joka palaa paskaan suhteeseen elämä on paljon pahemmalla tolalla kuin minun, jos olen muutamasta huonekalusta ja rievusta luopunut. Voi hyvää päivää taas tätä auttavien ihmisten erinomaisuutta... mummoni jo sanoi, että jos annat jollekin jotain, anna vain sen verran, ettei jää harmittamaan, jos se antamasi hyvä ei tulekaan takaisin....ja lainaa toiselle rahaa vain sen verran minkä olet valmis menettämään.
Ja minä lisään: vain pikkusieluinen antaja muistelee, mitä on antanut.
Menetetyt tavarat lienevät tässä ihan toissijainen harmin aihe - suurimmalla osalla ihmisistä on kuitenkin kotonaan röykkiöittäin turhaa tavaraa, josta on suorastaan mukava päästä eroon. Päällimmäisin tunne on varmaankin pettymys. Se, että uhrille on annettu kaikki mahdolliset työkalut ja olosuhteet päästä pois kurjuudesta, ja silti hän tekee tietoisen valinnan ja palaa pahoinpitelijän luokse. Kuten aikaisemmin on todettu, hän vie itsensä lisäksi myös lapsensa takaisin ilmapiiriin, joka voi aiheuttaa näille elinikäiset arvet.
Kyllä, ulkopuolisen voi olla vaikeaa ymmärtää tilanteen dynamiikkaa. Kuitenkin jokaisella meistä on omat huolemme ja taakkamme, eikä kukaan jaksa vuodesta toiseen kuunnella ihmisen valitusta tilanteesta, johob ei edes yritä tai halua tehdä muutosta. Olisi hienoa olla jalo ja jaksaa tukea kaikesta huolimatta, mutta meillä kaikilla tulee joskus raja vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole itse kokenut väkivaltaista suhdetta. Ystävistäni pari on menneisyydessä. Vaikea on käsittää kun he siitä kertovat. Tai siis täysin mahdoton ymmärtää, miten ensimmäisen lyönnin jälkeen nainen ei laita suhteen jatkumisen ehdoksi, että mies hakee apua soittamalla Lyömättömään linjaan, menemällä terapiaan, tms.
Sitten toisen lyönnin jälkeen. Ei mitään.
Kumminkin varmasti jokainen tietää, ettei ole normaali asia tai hyväksyttävää, että mies lyö.
Varmasti mielipiteeni tuomitaan, mutta sen verran pitää olla selkärankaa, että lähtee.
Eräs kaverini pakeni välillä perinteisesti lumihankeen yövaatteissa. Lapset näkivä kaiken. Kun yritin sanoa, että lähtee, selitykset olivat 1. Mies on niin hyvä sängyssä ja 2. He eivät eroa - lasten takia!
Tämä tarina päättyi onnellisesti. Me kaverit tuettiin ja rohkaistiin. Kaverini lähti, vaikka mies uhkasi itsemurhalla. Kaverini löysi ihanan miehen ja on onnellinen. Kyllä meillä meinasi monesti usko loppua ja epätoivo iskeä. Mutta kannatti. Eihän se mies mitään itsemurhaa muuten tehnyt, hommasi uuden naisen ja samat kuviot jatkuivat uuden kanssa.
Mitä lapsille jäi tästä lapsuudesta, en uskalla edes ajatella.
Turvakodin paras anti oli se, ettei minulle annettu suoria toimintaohjeita paitsi kaksi: tule tänne ja viivy vähintään kolme viikkoa, vaikka haluaisit heti palata. Olisin halunnut ottaa vastaan toimintaohjeita ja käskyjä, koska olin niin voimaton tekemään päätöksiä itse.
Muu apu oli kriisitilanteessa käsittämätöntä, mutta kolmen viikon aikana aloin päästä jyvälle. Keskustelin työntekijöiden kanssa (siis itkin ja ulvoin) ja tein itsekseni tehtäviä, joissa jouduin miettimään tulevaisuuttani ja ottamaan siitä vastuuta: missä haluan olla viiden vuoden päästä? Vuoden päästä? Mikä siihen johtaisi? Mikä olisi ensi askel siihen suuntaan? Omat tavoitteeni olivat itseni tukeminen, tuli ero tai ei sekä taloudellinen riippumattomuus. Hakeuduin terapiaan ja pyrin opiskelemaan alalle, jossa työllistyn. Aloin ottaa elämääni haltuuni ja tekemään päätöksiä itse.
Miehelle tarjottiin myös apua.
Lapsista tehtiin lastensuojeluilmoitus, kuten kai aina kun turvakotiin päädytään. Saimme sitä kautta myös apua.
Turvakodissa sanottiin, että useat valitsevat palaamisen vaikeaan suhteeseen, ja joskus se onnistuu ja joskus ei.
Yritän tällä kertoa ap:lle, että vaikka tuttavasi palasi yhteen miehensä kanssa, hän on varmasti saanut tilanteeseensa kunnollista apua turvakodilta. Muutokset eivät kuitenkaan ole aina nopeita tai pysyviä. Ero on vasta alku niille muutoksille, joita kotoa lähtenyt joutuu tekemään. Tie on pitkä ja vaikea ja apua tarvitaan moneltakin taholta. Auta niin paljon kuin jaksat. Kun et jaksa, et voi auttaa ja se on ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
turh
Vierailija kirjoitti:
Jos on paennut turvakotiin ja jo julkisesti ilmoittanut että muuttaa omaan kämppään, siis kun pyysi apuja ihmisiltä, niin luulis että siinä vaiheessa ei enää palata yhteen vaan päätös on lopullinen.
Tuollaisen päätöksen tekeminen on vaikeaa, ja ihmiset ilmeisesti halusi auttaa, mutta perumalla päätöksen, ei ehkä ensi kerralla ole niin paljon niitä auttajia. Sanon "ensi kerralla" siksi, että tilanne harvoin paranee, pahenee vain tuollaisissa parisuhteissa.Tärkeintä (ja vaikeinta) on lähteminen.
Kun tässä tapauksessa nainen oli jo lähtenyt, tuon tyyppinen takapakki saa syystäkin ihmiset unohtamaan konkreettisen auttamisen seuraavalla kerralla. Kaikki hyvästä sydämestä annettu apu kun on valunut hukkaan.
Voi yrittää ymmärtää, mutta turha tarjota apua ennenkuin toinen aikoo oikeasti pysyä päätöksessään erota lopullisesti.
Lähteminen ei ole vaikeinta, vaan päätöksessä pysyminen. Monet lähtee monta kertaa ja joku niistä kerroista voi sitten olla se kerta, kun päätös pitää.
Auttajien hyvä sydän taas... siis ihan oikeasti? "Voi voi kun minä autoin ja annoin vanhoja huonekalujani ja rättejäni ja niin tuo kiittämätön vain perui päätöksensä".
Ei minulla ainakaan ole tarvetta kieriskellä työssä omassa hyväntekijän roolissani saati odottaa toiselta kiitollisuutta... sen joka palaa paskaan suhteeseen elämä on paljon pahemmalla tolalla kuin minun, jos olen muutamasta huonekalusta ja rievusta luopunut. Voi hyvää päivää taas tätä auttavien ihmisten erinomaisuutta... mummoni jo sanoi, että jos annat jollekin jotain, anna vain sen verran, ettei jää harmittamaan, jos se antamasi hyvä ei tulekaan takaisin....ja lainaa toiselle rahaa vain sen verran minkä olet valmis menettämään.
Ja minä lisään: vain pikkusieluinen antaja muistelee, mitä on antanut.
Just. Että niitä auttajia sitten päälle haukutaan ja halveksitaan "mitäs annoit vanhoja rättejä". Ei ihme että moni kokee saaneensa paskaa niskaan, vaikka on vain halunnut auttaa.
Moni auttaja antaa oikeasti vähästään silkkaa hyväsydämisyyttään, ei se hyvältä tunnu jos itse on tiukilla ja erehtyy auttamaan kiittämätöntä kun on luullut toisen tarvitsevan aidosti apua. Eikä ne tavarat ole mitään paskasia rättejä, vaikka sinä niin haluat uskotella.Liekkö olet itse se pahoinpitelijä tai sitten vastaava "aina laari auki avustuksille kerta toisensa jälkeen -hyväksikäyttäjä". Niin tai näin: sinä olet oksettava.
Usein auttajat ovat tukeneet uhria vuosien ajan myös henkisesti. Mahdollisesti jopa oman turvallisuutensa uhalla. Ei autettava tietenkään ole kiitollisuudenvelassa, mutta on ymmärrettävää, että auttajatkin väsyvät. Heilläkin voi olla taloudellisia tai mielenterveysongelmia, jolloin ap:n kuvaileman tilanteen seuraaminen sivusta on liian raskasta.
Samaa mieltä. Itse olen kasvanut alkoholismin ja väkivallan sävyttämässä ympäristössä ja omaksunut sellainen asenteen että täytyy olla kiltti, antaa vähästään ja auttaa aina avun pyytäjiä. Oli yksi aikuisikäni isoimmista oivalluksista kun vihdoin tajusin että antamalla rahaa alkoholisti isälleni en todellisuudessa auttanutkaan häntä, vaan toimin mahdollistajana ja samalla väsähdin itse.
Tämä ketju sai miettimään myös tuota väkivallan uhrien auttamista. Jos aina toimii kuuntelevina korvina ja väliaikaisen avun tarjoana väkivaltaisessa on-off-suhteessa eläjälle, niin kai sen väkivallan uhrin on entistä hankalampi jättää hullu puoliso kun tietää että pahimpina hetkinä pääsee toisten hoteisiin ja kumppanin luo voi palata jakamaan ne hyvät hetket. Toisaalta sillä hetkellä kun joku haluaa turvaan lyövän puolison luota on tärkeää että hälle pystytään apua tarjoamaan koska siinä voi olla henki vaarassa. Vaikeita juttuja kyllä nämä.
Vierailija kirjoitti:
Jos voit, jos suinkin voit, pysy sinä kuitenkin ystävänään. Erehtyminen on inhimillistä. Sillä niitä ystäviå hän todella tulee myöhemmin tarvitsemaan kun tilanne taas eskaloituu. Mieti mikä häpeä ja syyllisyys hänellä silloin on... Jokainen tekee virheitä. Hänen virheensä voi hyvin maksaa hänen oman hengen, ainakin hyvinvoinnin, ei kenenkään teidän loukkaantuneiden ystävien. Itseään hän rikkoo. Auttamisessakaan ei saisi olla motiivina se että pyrkii hallitsemaan. Hän on vapaa valitsemaan tyhmästi.
Eli loputon empatia naiselle, joka tietoisesti vaarantaa lapsensa? Sairasta.
Kyllä turvakodissa ollessa lastensuojelu tulee mukaan kuvioihin ja mielestäni pitäisi tehdä naiselle aina hyvin selväksi se lasten paras ja turvallisuus, vaikka uhata huostaanotolla jos näyttää mahdolliselta paluu väkivallantekijän luokse.
Vaikeaahan se on, usein nainen on jo niin eristetty ystäväpiiristään ja perheestään, että hyvinä hetkinä tiukka linja herpaantuu ja paluu käy mielessä ja usein myös toteutuu.
Helvetinmoinen virhe, sanon minä, joka nyt asun uudella identiteetillä vieraalla paikkakunnalla. Mutta henki säilyi. Yksityisyyttä on varjeltava tarkoin ja tänne asti päästäkseni on täytynyt käydä intensiivistä terapiaa jonka avulla olen henkisesti vapautunut ja pystynyt aloittamaan uuden elämän.
Voivathan he valehdella ja kieltää yhdessäolonsa, minä sinuna soittaisin lastensuojeluun ja kertoisin huoleni.
Vierailija kirjoitti:
Usein ne läheiset tai auttajat ei näitä jaksakaan. Ja vielä useammin niitä läheisiä tai omaisia ei edes ole - siksi ollaan niin riippuvaisia väkivaltaisesta puolisosta.
Läheisiä ja omaisia ei ENÄÄ ole, koska heidän apunsa on hylätty niin monta kertaa, ja suututtu asioihin sekaantumisesta.
Väittääkö joku, että väkivaltaisessa suhteessa pysyminen ei ollut tässäKIN tapauksessa oma valinta?
Ihan tasan tarkkaan tuo nainen kuten muutama muu tähän ketjuun omasta kokemuksestaan kirjoittanut on ihan itse päättänyt sittenkin valita miehen ja väkivallan kuin omaiset ja ystävät, jotka yrittivät auttaa.
Minun ex joi tosi harvoin, mutta muuttui silloin arvaamattomaksi. Sekä hyvässä, että pahassa. 95% ajasta hän oli ihana. En ole niin ihanaa kohtelua saanut keneltäkään muulta. Ne ylilyönnit oli kuitenkin liikaa. Tunsin etten voi luottaa mieheen täysin. Tuokin on varmaan tapaus, missä ongelmat kietoutuu alkoholiin.