Lue keskustelun säännöt.
Voi luoja! Tuttu äiti pakeni pari kk sitten turvakotiin ja kerjäsi somessa tavaraa uuteen kotiin. Nyt...
14.04.2018 |
...on palannut yhteen lasten isän kanssa, vaikka uuden kodin piti olla mieheltä salassa.
Miehen tuntien tämä on jo myynyt lahjoituksena saadut huonekalut, lasten tavarat ym. joita äidille lahjoitettiin kasapäin.
En ajatellut enää auttaa tuota ihmistä missään enkä pitää yhteyttä, vaikka sydän särkyy lasten puolesta. Nyt on mielestäni ylitetty se raja, jossa ko. ihminen on kyllä kaivanut ihan itse oman kuoppansa. Ei tälläistä voi järjellä käsittää.
Kommentit (145)
Se on yllättävän vaikeaa tajuta, ettei ole pakko kestää sitä p*skaa kohtelua. Lusäksi itsetunto on niin nujerrettu, että sinut on saatu uskomaan ettet pärjää yksin + kukaan sinua enää huoli, koska olet tyhmä, ruma, lihava, mielenvikainem ja vaikka mitä.
Omassa tilanteessa ei onneksi ollut lapsia, mutta monta lapsuudenkotiin pakenemista vaati ennenkuin lähdin lopullisesti. Olin täysin alistettu ja nujerrettu, se henkinen väkivalta oli jotain aivan järjetöntä. Olin turha p*ska, rasite, hullu jne jne... Mutta "onneksi sulla käymyt tuuri, että mä edes sua jaksan, kukaan muu ei tollaista vajukkia katsoisi!".
Tämän lisäksi asteittain paheneva fyysinen väkivalta, joka lopulta oli niin rajua, että päöstäni revittiin isoja tuppoja hiuksua, hampaani halkesi, silmä lyötiin mustaksi, huuli halki jne... ja syy mm. etten pääse iskemään työkavereita (= sairaalloinen mustasukkaisuus, ei voinut kuvitella että siellä töissä tehtäisi muuta kuin pantaisin työkavereita...).
Loppua kohden muistan yhden kerran, kun hakattuna kivuissani makasin yöllä sängyssä ja yritin lohdutella itseäni millä tahansa onnellisella ajatuksella. Se päähän tullut onnellinen ajatus oli ajatus minun omasta kodistani, jossa kukaan ei enää ikinä hakkaisi tai haukkuisi. Silloin aloin ehkä sisäistää, että on vain oma valintanu, olenko täällä vai haluanko sen oman, onnellisen kodin.
Seuraavan kerran hakkaamista paettuani en enää palannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on paennut turvakotiin ja jo julkisesti ilmoittanut että muuttaa omaan kämppään, siis kun pyysi apuja ihmisiltä, niin luulis että siinä vaiheessa ei enää palata yhteen vaan päätös on lopullinen.
Tuollaisen päätöksen tekeminen on vaikeaa, ja ihmiset ilmeisesti halusi auttaa, mutta perumalla päätöksen, ei ehkä ensi kerralla ole niin paljon niitä auttajia. Sanon "ensi kerralla" siksi, että tilanne harvoin paranee, pahenee vain tuollaisissa parisuhteissa.
Jokainen aikuinen yhäkin ON vapaa valitsemaan tyhmästi. Itsestään kun on kyse. Yhteiskuntamme ei anna tietenkään valita lasten puolesta tyhmästi mikäli vain joku sen lasun ymmärtää tehdä. Valinta on hyvin usein joko se väkivaltainen ukko tai lapset. Ja kyllä silloinkin moni käyttää valinnanvapauttaan todella tyhmästi ja lapsille löytyy kyllä sijaisperhe (teinit nuorisokotiin).
Vierailija kirjoitti:
Jokainen aikuinen yhäkin ON vapaa valitsemaan tyhmästi. Itsestään kun on kyse. Yhteiskuntamme ei anna tietenkään valita lasten puolesta tyhmästi mikäli vain joku sen lasun ymmärtää tehdä. Valinta on hyvin usein joko se väkivaltainen ukko tai lapset. Ja kyllä silloinkin moni käyttää valinnanvapauttaan todella tyhmästi ja lapsille löytyy kyllä sijaisperhe (teinit nuorisokotiin).
Juuri näin. Läheiset ovat myös vapaita valitsemaan sen, etteivät enää auta ja tue jos toinen juoksee jatkuvasti pää edellä seinään- tahallaan. Koskee niin huumeidenkäyttäjiä kuin näitä läheisriippuvaisiakin.
Vierailija kirjoitti:
Se on vaikeaa. Itse hakeuduin kesällä turvakotiin ollessani raskaana, kun pelkäsin raskauden puolesta miehen käytöksen muututtua yllättäen.
Nyt kun toinen lapsi on syntynyt ja mies käy tässä päivittäin, on välillä jopa ystävällinen, käy tietenkin mielessä miten paljon helpompaa se arki olisi kahdestaan. Ilmeisesti mieskin Välillä niin miettii, mutta halveksii minua sen verran, ettei takaisin ottaisi. Molemmat järjellä tajuaa että parempi olla erillään.
Mutta siis se voi olla helppoa vaan palata yhteen valitettavasti samojen ongelmien kanssa.. ja jonkunlaista pelkoakin. Helppo olla vaan toisen hallittavissa.
Ei ristus. Mikä ajatuskuvio, ihan kipeetä logiikkaa.
Noin vajailta lapset suojaan .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa mua ihan rauhassa kylmäksi ja tunteettomaksi, mutta mua inhottaa tuollaiset naiset, jotka uhraavat omien lastensa lapsuuden.
Tämän takia olen itse kirjoittanut että "lapset ovat syy erota, ei pysyä yhdessä" silloin kun tänne kirjoittelee äitejä jotka eivät eroa lasten takia tai ydinperheen takia (häpeä parisuhteen purkautumisesta) tai elintason laskemisen takia vaikka kotona on mies joka käyttää puolisoonsa (ja lapsiinsa) henkistä, fyysistä tai taloudellista väkivaltaa tai noita kaikkia. He tekevät todella väärin lapsiaan kohtaan.
ohis
Moralisointi vaan on vihonviimeinen asia, josta tuollaisessa tilanteessa on hyötyä. Ei moralistia kiinnosta sen enempää sen äidin kuin hänen lastenkaan hyvinvointi, vaan oma ylemmyys ja paremmuus.
Väkivaltaisessa parisuhteessa elävä HÄPEÄÄ usein itse sitä tilannettaan... sitä, että palaa ja palaa aina uudelleen siihen suhteeseen. Tietysti se on myös niiden lasten kannalta aivan hirveää. Vaan ketä sen tosiasian toisteleminen auttaa? Ei ketään eikä se muuta mitään.
Väkivaltaisessa parisuhteessa tarvitsee elämäänsä eniten ihmisiä, jotka näkee sen kuvion ja tajuaa, mitä siinä tapahtuu. Ei kaunistele sitä, ei siloittele mitään - mutta ei myöskään hylkää sitä ihmistä. Moralistit ei auta ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitenkäs lastensuojelu suhtautuu tuohon, että joutuu turvakotiin menemään miestä pakoon, mutta sitten palaa yhteen tämän kanssa? Eikö tuo ole huostaanoton peruste?
On.
Seuraavaksi naisen tulee valita:
a) lapset ja huoltajuus
b) mies
Yllättävän moni valitsee miehen ja lapset viedään pois.
Vierailija kirjoitti:
Moralisointi vaan on vihonviimeinen asia, josta tuollaisessa tilanteessa on hyötyä. Ei moralistia kiinnosta sen enempää sen äidin kuin hänen lastenkaan hyvinvointi, vaan oma ylemmyys ja paremmuus.
Väkivaltaisessa parisuhteessa elävä HÄPEÄÄ usein itse sitä tilannettaan... sitä, että palaa ja palaa aina uudelleen siihen suhteeseen. Tietysti se on myös niiden lasten kannalta aivan hirveää. Vaan ketä sen tosiasian toisteleminen auttaa? Ei ketään eikä se muuta mitään.
Väkivaltaisessa parisuhteessa tarvitsee elämäänsä eniten ihmisiä, jotka näkee sen kuvion ja tajuaa, mitä siinä tapahtuu. Ei kaunistele sitä, ei siloittele mitään - mutta ei myöskään hylkää sitä ihmistä. Moralistit ei auta ketään.
Ketä se auttaa kun tukijoiltakin voi lähteä siinä väkivaltaisessa parisuhteessa elävää tukiessa henki.
Näinkin on käynyt. Ilman moralisointia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moralisointi vaan on vihonviimeinen asia, josta tuollaisessa tilanteessa on hyötyä. Ei moralistia kiinnosta sen enempää sen äidin kuin hänen lastenkaan hyvinvointi, vaan oma ylemmyys ja paremmuus.
Väkivaltaisessa parisuhteessa elävä HÄPEÄÄ usein itse sitä tilannettaan... sitä, että palaa ja palaa aina uudelleen siihen suhteeseen. Tietysti se on myös niiden lasten kannalta aivan hirveää. Vaan ketä sen tosiasian toisteleminen auttaa? Ei ketään eikä se muuta mitään.
Väkivaltaisessa parisuhteessa tarvitsee elämäänsä eniten ihmisiä, jotka näkee sen kuvion ja tajuaa, mitä siinä tapahtuu. Ei kaunistele sitä, ei siloittele mitään - mutta ei myöskään hylkää sitä ihmistä. Moralistit ei auta ketään.
Ketä se auttaa kun tukijoiltakin voi lähteä siinä väkivaltaisessa parisuhteessa elävää tukiessa henki.
Näinkin on käynyt. Ilman moralisointia.
Totta kai voi. Ei oman henkensä uhalla ketään tarvitse tukea. Mutta myös tämä jeesustelu mitä tässä ketjussa harrastetaan, on typerää.
Jep. Juuri yks päivä päivittelin kun yksi tuttu niin ollen äiti, on palannut narkki poikaystävänsä kanssa yhteen. Niin unohtui kun poika varasti vauvalle tarkoitetut rahat, ei vastannut puhelimeen viikkoihin jne. Ja vielä joku imelä teksti yhteiskuvassa " me kuulutaan yhteen!" nuo eiköhän poju lähde taas kun on äitylin ja lapsen rahat käytetty. Toiset on vaan niin v#tun tyhmiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jep. Juuri yks päivä päivittelin kun yksi tuttu niin ollen äiti, on palannut narkki poikaystävänsä kanssa yhteen. Niin unohtui kun poika varasti vauvalle tarkoitetut rahat, ei vastannut puhelimeen viikkoihin jne. Ja vielä joku imelä teksti yhteiskuvassa " me kuulutaan yhteen!" nuo eiköhän poju lähde taas kun on äitylin ja lapsen rahat käytetty. Toiset on vaan niin v#tun tyhmiä.
Jep, kaikki näiden kuvioiden naiset eivät aina ole mitään viattomia uhreja, vaan nauttivat suhteen tuomasta draamasta. Osa taas on tottunut ns. uhrin asemaan jo lapsuudessaan, ja toistavat sitä aikuisena kun eivät muutakaan tunne. Sitä tosiaan luulisi, että esim. turvakoti olisi lopullinen ratkaisu mutta ei, joillekin se on vain lisämauste sairaaseen ja kieroon parisuhteeseen. Toki väkivaltaa väheksymättä tämä - tekijähän siitä on aina vastuussa.
Kohta poistuu sensuroituna tämä "naisia ja äitejä syyllistävä" keskusteluketju lasketaanpa yksi, kaksi.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli mun lapsuudessa tuollainen läheisriippuvainen turpaanottaja. Aikuisena ymmärsin sen kummallisen kierteen joka oli yhdistelmä ulkopuolisten ja omien lasten huolissaanoloa, säälittelyä ja turhaa auttamista, joka aina jatkui siihen kuherruskuukausimaiseen onnen hehkutukseen jne. Mitä väliä sillä, että lapset pelkäävät selviääkö äiti tällä kertaa turpaansaannista hengissä, kunhan saa itse sääliä ja hoivaa kun on taas silmät mustana.
Sanokaa mua ihan rauhassa kylmäksi ja tunteettomaksi, mutta mua inhottaa tuollaiset naiset, jotka uhraavat omien lastensa lapsuuden.
Meillä menivät nämä roolit toisinpäin. Isä roikkui väkivaltaisessa suhteessa, koska ei paremmasta perhe-elämästä mitään ymmärtänyt. Ja lapset olivat myös väkivaltaisen äidin uhreina.
Vierailija kirjoitti:
Kohta poistuu sensuroituna tämä "naisia ja äitejä syyllistävä" keskusteluketju lasketaanpa yksi, kaksi.....
Eikä poistu, kun on pysynyt aika asiallisena tähän asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli mun lapsuudessa tuollainen läheisriippuvainen turpaanottaja. Aikuisena ymmärsin sen kummallisen kierteen joka oli yhdistelmä ulkopuolisten ja omien lasten huolissaanoloa, säälittelyä ja turhaa auttamista, joka aina jatkui siihen kuherruskuukausimaiseen onnen hehkutukseen jne. Mitä väliä sillä, että lapset pelkäävät selviääkö äiti tällä kertaa turpaansaannista hengissä, kunhan saa itse sääliä ja hoivaa kun on taas silmät mustana.
Sanokaa mua ihan rauhassa kylmäksi ja tunteettomaksi, mutta mua inhottaa tuollaiset naiset, jotka uhraavat omien lastensa lapsuuden.
Meillä menivät nämä roolit toisinpäin. Isä roikkui väkivaltaisessa suhteessa, koska ei paremmasta perhe-elämästä mitään ymmärtänyt. Ja lapset olivat myös väkivaltaisen äidin uhreina.
Isä sai riuhtaistua itsensä lopulta irti puolisostaan. Ei kuitenkaan ikinä ole puhunut tästä vaimonsa väkivaltaisuudesta itseään tai lapsiaan kohtaan missään, koska asia ilmeisesti on ollut niin kova paikka. Lähtiessään isä jätti lapsensa vaimolleen. Sitä en ole antanut anteeksi. Perhe-elämä oli aivan kamalaa, kun kukaan kukaan ei enää yrittänyt äidin käytöstä hillitä. Isä siis suojeli äitiä, eikä maininnut viranomaisille, että vaimo lyö lapsia.
Ohis, mutta kun tänään katselin mieheni ja poikani yhteistyötä, isän opettaessa renkaiden vaihtoa, tajusin että olen tehnyt hyvän valinnan. Kaikki on niin pienestä kiinni. Samassa iässä kuin nuorempi lapseni nyt on elämä näytti täysin eri suuntaan. En ikinä altistaisi lapsiani samanlaiselle kuin mitä itse jouduin viettämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tapahtuiko Ylöjärvellä?
Pirkanmaan alueella kyllä. AP
Just, eli se Muumi-mukikeissi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tapahtuiko Ylöjärvellä?
Pirkanmaan alueella kyllä. AP
Just, eli se Muumi-mukikeissi.
Mikä? Vissiin joku Av:lla aiemmin ruodittu, vai?
Mun äiti oli mun lapsuudessa tuollainen läheisriippuvainen turpaanottaja. Aikuisena ymmärsin sen kummallisen kierteen joka oli yhdistelmä ulkopuolisten ja omien lasten huolissaanoloa, säälittelyä ja turhaa auttamista, joka aina jatkui siihen kuherruskuukausimaiseen onnen hehkutukseen jne. Mitä väliä sillä, että lapset pelkäävät selviääkö äiti tällä kertaa turpaansaannista hengissä, kunhan saa itse sääliä ja hoivaa kun on taas silmät mustana.
Sanokaa mua ihan rauhassa kylmäksi ja tunteettomaksi, mutta mua inhottaa tuollaiset naiset, jotka uhraavat omien lastensa lapsuuden.