Voi luoja! Tuttu äiti pakeni pari kk sitten turvakotiin ja kerjäsi somessa tavaraa uuteen kotiin. Nyt...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vaikeaa. Itse hakeuduin kesällä turvakotiin ollessani raskaana, kun pelkäsin raskauden puolesta miehen käytöksen muututtua yllättäen.

Nyt kun toinen lapsi on syntynyt ja mies käy tässä päivittäin, on välillä jopa ystävällinen, käy tietenkin mielessä miten paljon helpompaa se arki olisi kahdestaan. Ilmeisesti mieskin Välillä niin miettii, mutta halveksii minua sen verran, ettei takaisin ottaisi. Molemmat järjellä tajuaa että parempi olla erillään.

Mutta siis se voi olla helppoa vaan palata yhteen valitettavasti samojen ongelmien kanssa.. ja jonkunlaista pelkoakin. Helppo olla vaan toisen hallittavissa.

Pysy tiukkana. Miehen luokse palaaminen olisi se tutumpi tie, mutta pahimmillaan se voi viedä hengen - myös lapselta, joka on syytön tilanteeseen. Kaikkea hyvää teille.

Äläkä vaan ikinä suostu muuttamaan miehen kotimaahan.

Häh... ai tyyliin punkalaitumelle tai ilmajoelle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikamoinen ero siinä miten suhtaudutaan kotiväkivallan uhriin, jos hän onkin mies.

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000005640795.html

Mies kun lähtee ilmoittamatta pakoon, hän on vastuuton sika. Nainen on tyhmä, jos jää väkivaltaiseen suhteeseen tai palaa jo kerran lähdettyään. Eikö ihan oikeasti voida uskoa, että nainenkin voi olla väkivaltainen tai että mieskin voi olla uhri?

 

Minusta tuo oli ihan outo juttu. Ensin kirjoitettiin miten mies oli jättänyt ja pettänyt ja vasta lopussa paljastettiin, että nainen oli ollut väkivaltainen ja tappouhkauksiakin tullut. Eli lopussa muuttui täysin se kuva, mikä alussa erosta luotiin? Itsellä ainakin sympatiat kääntyi miehen puolelle HETI kun lähtemisen syyt selvisi. Onkohan ne tuomitsevat läheisetkään tienneet väkivallasta? (Isänsä hyljänneiden lasten luulisi kyllä tienneen...)

Jutun kommentit on aika pahasti saakelin sika linjalla.

Vierailija kirjoitti:

11 jatkaa...

Näihin väkivaltaisiin suhteisiin kuuluu tämä hyvittelyn katumuksen sovinnon uhkan jännitteen ja eskaloitumisen sairas sykli.

Niin, se voi olla haettu tuttu tunne jostain aiemmasta elämänvaiheesta tai se voi olla, sitä että ei usko omaan arvoonsa, että voisi olla parempaan mahdollisuuksia.

Kuten aiemmin kirjoitettiin, on kyseessä sairaalloinen riippuvuus ja syklisyys jossa toinen katuu ja lupaa kuun taivaalta. Joskus uhria on jallitettu vuosia ja narsisti on saanut tämän otteeseensa. Sitä on vaikea ymmärtää sellaisen joka ei ole sitä kokenut. Toiseen ihmiseen tulee samanlainen riippuvuus kuin huumeeseen, toisen impulsiivisuus saa uhrin aivoissa reaktioita aikaan.

Meillä asiaa auttoi kokonaan toiselle paikkakunnalle muuttaminen ja fyysinen etäisyys. Palasin turvakodista hetkeksi miehen luo kun en suostunut uskomaan että kokemani helvetti oli totta. Sitten vasta kun aloin näkemään ulkopuolisin silmin miten hän minua kohteli, lähdin lopullisesti. Se vaatii kuitenkin paljon tukea ja henkistä työtä. Ap:n kuvaama ihminen on vielä liian rikki ja pelokas lähtemään omilleen. Lapsen pahoinvoinnille sokeutuu kuten sokeutuu omallekin. Vasta kun oikea eroaminen tapahtuu, tuska ottaa vallan ja lapsen kärsimyksen tunnistaminen vielä pahentaa sitä. Sanoisin että tunne on kuin vuoden kestävä krapula johon päälle syyllisyys ja omanarvon tunnon täydellinen romahdus: "Miksi en lähtenyt aiemmin"

Vierailija kirjoitti:

Kuten aiemmin kirjoitettiin, on kyseessä sairaalloinen riippuvuus ja syklisyys jossa toinen katuu ja lupaa kuun taivaalta. Joskus uhria on jallitettu vuosia ja narsisti on saanut tämän otteeseensa. Sitä on vaikea ymmärtää sellaisen joka ei ole sitä kokenut. Toiseen ihmiseen tulee samanlainen riippuvuus kuin huumeeseen, toisen impulsiivisuus saa uhrin aivoissa reaktioita aikaan.

Meillä asiaa auttoi kokonaan toiselle paikkakunnalle muuttaminen ja fyysinen etäisyys. Palasin turvakodista hetkeksi miehen luo kun en suostunut uskomaan että kokemani helvetti oli totta. Sitten vasta kun aloin näkemään ulkopuolisin silmin miten hän minua kohteli, lähdin lopullisesti. Se vaatii kuitenkin paljon tukea ja henkistä työtä. Ap:n kuvaama ihminen on vielä liian rikki ja pelokas lähtemään omilleen. Lapsen pahoinvoinnille sokeutuu kuten sokeutuu omallekin. Vasta kun oikea eroaminen tapahtuu, tuska ottaa vallan ja lapsen kärsimyksen tunnistaminen vielä pahentaa sitä. Sanoisin että tunne on kuin vuoden kestävä krapula johon päälle syyllisyys ja omanarvon tunnon täydellinen romahdus: "Miksi en lähtenyt aiemmin"

Sen jälkeen kun on eronnut, on tunnustettava itselleen ja lapsilleen, että on tehnyt väärin jäädessään väkivaltaiseen suhteeseen ja altistanut lapsetkin kärsimykselle, ja pyydettävä heiltä anteeksi ja luvattava että jatkossa tekee parhaansa lasten hyväksi. Se auttaa lapsia pääsemään eteenpäin, tämä siis psykiatrien ja psykologien neuvo.

Tekee pahaa kuulla kuinka eronnut nainen joskus sanoo että ei lähtenyt aiemmin koska mies oli kuitenkin hyvä isä, eikä myönnä sitä että lapsille on erittäin traumaattista nähdä jos äitiä pahoinpidellään. Mies joka lyö vaimoaan, ei ole hyvä isä, ei millään mittakaavalla!