Kerro jokin elämääsi tai ajatteluasi mullistanut oivallus!

Minulla oli vaikea lapsuus ja olin muodostanut sisäisen muurin, jonka vuoksi aloin voida pahoin n. 30 vuotiaana. En kuitenkaan ymmärtänyt mistä oli kysymys enkä tiennyt miten saada paha olo pois. Tuntui kuin oisin umpikujassa. Eräänä päivänä, kun ahdisti taas tosi paljon niin makasin taas sängyssäni silmät kiinni, niin kuin minulla oli tapana. Mietiskelin ja kuulostelin siinä omaa sisintäni ja yhtäkkiä tajusin, että minun on avattava sisimpäni (että pakeneminen tai jähmettyminen ei auta), muistan aina kun nousin ja lähdin pesemään pyykkiä ja ahdistus lähti pois. Tämä oli todella suuri oivallus joka vapautti minut pahasta olosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usko Jeesukseen. Elämäni muuttui täysin, elämällä on jokin tarkoitus. Sain rauhan ja ilon sydämeen. Olen saanut kokea Jumalan suurta rakkautta, ihmeitä, rukousvastauksia. Minusta on tullut parempi ihminen. Osaan antaa muille anteeksi. En koe tarvitsevani mitään päihteitä. En enää stressaa asioista hulluna kun voin luovuttaa kaiken rukouksessa Jumalalle. Tiedän jos aika minusta jättää saan käydä taivaankotiin. :)

Tämä minullakin. Jumalan rakkauden kokeminen vapautti sisäisesti. Koen olevani syvästi rakastettu ja arvokas, mikään ulkoinen ei enää määritä arvoani ihmisenä. Juoksin vuosia terapiassa mutta vasta Jumalan rakkaus vapautti ja eheytti minut sisäisistä haavoistani.

Mäki haluan tulla uskoon..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskontoon liittyvä oivallus minullakin.

Istuin vl-seurapenkissä teininä pääsiäisenä, ja yhtäkkiä mieleeni juolahti, että eihän se Jeesus mitään uhrautunut ihmisten syntien puolesta, jos hän nousi kolmantena päivänä ylös kuolleista ja meni paratiisiin istumaan Jumalan oikealle puolelle.  Moni ihminen kärsii maan päällä paljon enemmän. Jeesus oli vähän niin kuin pomon poika larppaamassa maan päällä. Ei mitään järkeä juhlia semmoista hemmoa vuosituhannet.

Aika isot seuraukset oli tuolla oivalluksella. Olin tosin aina inhonnut uskontoa, mutta tuon jälkeen oivalsin myös uskonnon käsittämättömän absurdiuden.

Minulla on ihan samantyylisiä oivalluksia. Ja se närkästyneisyys, että sellaista absurdia sontaa minulle yritettiin syöttää koko lapsuus.

Anteeksi nyt kun puutun asiaan ulkopuolisena, teen sen vailla käännytysintressiä.

Ei Jeesuksen lunastustyö perustu siihen, että hän olisi kärsinyt enemmän kuin kukaan niiden elämänvaiheiden kautta, jotka hän eli. Vaan sen kautta, että hän otti Jumalan poikana ja ihmisenä jokaisen synnit kannettavakseen henkilökohtaisesti kuollessaan. Lisäksi hän koki, että Jumala hylkäsi hänet. Ei Jeesuksen funktio kristinuskossa perustu ollenkaan sille, että hänen henkilökohtainen kärsimyksensä olisi ollut kaikkein suurin. 

Jeesushan eli täällä maan päällä. Mietin, miten se käytännössä kaikkien ihmisten synnit otti harteilleen? Yks kaks poistui ihmisten omilta tunnoilta Syyllisyyden tunne vai?

Minun ei tarvitse roikkua tunteessa - voin päästää irti, ja se käy aika helposti.

Pääasia että itsellä on kivaa. 😊

Ketut muista.

Tekee mieli poimia tän ketjun parhaimmat oivallukset talteen. Kiitos kaikille kun jaoitte ajatuksianne.

Omat oivallukseni:

Lapsena luulin että vain lapset tekee tyhmyyksiä ja kaikki aikuiset käyttäytyy täydellisesti. Oivallus, ettei näin ole, oli teininä tärkeä mutta myös surullinen. Super naiviuteni johtui luultavasti turvallisesta lapsuudestani.

Yksinkertaisesti se, että olimmepa mistä maasta tahansa, kaikki ihmiset ovat perinjuurin samanlaisia ja kaikilla on samat tarpeet. Ihmisten luokittelu (esim. kansallisuuden tai ihonvärin) mukaan on järjetöntä. Ainoastaan kulttuuri luo eroja.

Pieni mutta juuri siinä hetkessä tavattoman tärkeä: omia häitä järkätessä ja sitä just täydellistä kaitaliinaa metsästäessäni tajusin, että ei kukaan muu kuin minä muista häiden jälkeisenä päivänä minkälainen se kaitaliina pöydissä on ollut. Kahden euron (ale)rullasta saatava liina on ihan yhtä ok kuin se mikä maksaa kahdeksan kymppiä. Tätä mantraa tuli hoettua itselle aika monesti sen kevään aikana ja toimi vallan loistavasti.

Useitakin. Eräs tärkeimmistä on se että abortti ei ole ehkäisykeino eikä tapa hankkiutua eroon. Sitä että olen edes harkinnut aborttia niin pidän sitä elämäni synkimmistä ajatuksistani. En voi jotenkin antaa sitä itselleni anteeksi. Lapsi on aina lahja, on se toivottu tai ei. Ja nyt jälkeenpäin voin sanoa että toivottu se oli ja erittäin rakastettu. Ne naiset jotka joutuvat yllättäen raskaaksi niin älkää menkö siihen että abortti olisi joku ulospääsy - se ei ole. Asia on päinvastoin. Ottakaa se niin että se on annettu teille. Ei lahjasta hankkiuduta eroon.

Vierailija kirjoitti:

Että jossakin asiassa - oli se sitten kielet, matematiikka, tanssi - voi olla TODELLA hyvä, vaikka joutuisikin taistelemaan "ymmärtääkseen" jotakin tai osatakseen tietyn rytmikuvion. Jotenkin nuorena kuvittelin, että matemaattisesti tai musikaalisesti lahjakkaat eivät ikinä joutuneet umpikujaan tai epäilleet taitojaan.

Jep. Itse lähdin opiskelemaan koodariksi, ja koin olevan todella lahjaton ja huono. Pelkäsin etten opi edes keskinkertaiseksi. Kuitenkin omaksuin asenteen, että parhaani aion tehdä, ja vääntää ja kääntää kunnes opin riittävän hyvin. Mutta jossain neljänkympin iässä, tehtyäni alan töitä 15 vuotta, tajusin että minuahan pidetään työpaikallani jonkinlaisena huippuguruna. Ja minä kun itse olin ajatellut että jotenkuten pärjään "grindaamalla" julmetusti.

Vierailija kirjoitti:

Jeesushan eli täällä maan päällä. Mietin, miten se käytännössä kaikkien ihmisten synnit otti harteilleen? Yks kaks poistui ihmisten omilta tunnoilta Syyllisyyden tunne vai?

Kyllä se syyllisyyden tunnekin voi poistua jos uskooo sovitustyöhön riittävän vahvasti. Mutta pääpointti ei kai ole se tunteeko syyllisyyttä vai ei tämän lyhyen elämänsä aikana, vaan se osa kuoleman jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin ettei elämässä olekaan kyse itsensä löytämisestä vaan itsensä rakentamisesta. Kiinnostuin tämän oivalluksen jälkeen pitämään paljon parempaa huolta sekä henkisestä että fyysisestä hyvinvoinnistani. Aloin syömään terveellisesti, harrastamaan liikuntaa ja opiskelemaan. Ennen vain maleksin masentuneena kotona tekemättä mitään, murehtimassa sitä millainen ihminen olen versus millainen haluaisin olla.

Itselläni mennyt elämä iän myötä toiseen suuntaan. Olin nuorena kova tavoittelemaan asioita ja rakentamaan elämääni. Raskasta se oli, ja lopulta väsyin aika pahasti. Lopulta päätin että minulle riittää paljon yksinkertaisempi elämä, ilman oikeastaan juuri minkään tavoittelua. Olen ollut paljon onnellisempi kun olen hyväksynyt tavanomaisen elämän ilman ihmeempää uraa, timmiä kroppaa, jne.

Olen introvertti ja se on ihan ok.

Olen avoin tekemistäni, enkä kadu niitä, aivan sama mitä muut ajattelevat, oma on elämääni!!!

Oivalsin päälle kolmekymppisenä että äitini oli lapsuudessani masentunut alkoholisti, jonka "sinusta ei koskaan tule mitään" ja ulkonäköni nälvimisjutut olivat pahan olon tuotosta eivätkä totta. Uskoin niin todella kauan ja alisuoriuduin joka asiassa.

Kun oivalsin etten ole tyhmä, laiska, ruma enkä epäonnistuja, sain uskomattomat henkiset voimavarat ja aloin opiskella ja yllätyin kuinka helppoa tämä on ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että saa uskoa Jumalaan eikä sitä ole kukaan kieltämässä minulta. Terkut ap:lle! <3

Kyllä väärästä uskonnollisuudesta voi ja saa irtautua, vaikka sinä muuta väittäisitkin...

Missäs hän tuollaista väitti? Minä näen vaan ihmisen omakohtaisen kokemuksen vapaudesta uskoa haluamallaan tavalla..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskontoon liittyvä oivallus minullakin.

Istuin vl-seurapenkissä teininä pääsiäisenä, ja yhtäkkiä mieleeni juolahti, että eihän se Jeesus mitään uhrautunut ihmisten syntien puolesta, jos hän nousi kolmantena päivänä ylös kuolleista ja meni paratiisiin istumaan Jumalan oikealle puolelle.  Moni ihminen kärsii maan päällä paljon enemmän. Jeesus oli vähän niin kuin pomon poika larppaamassa maan päällä. Ei mitään järkeä juhlia semmoista hemmoa vuosituhannet.

Aika isot seuraukset oli tuolla oivalluksella. Olin tosin aina inhonnut uskontoa, mutta tuon jälkeen oivalsin myös uskonnon käsittämättömän absurdiuden.

Minulla on ihan samantyylisiä oivalluksia. Ja se närkästyneisyys, että sellaista absurdia sontaa minulle yritettiin syöttää koko lapsuus.

Anteeksi nyt kun puutun asiaan ulkopuolisena, teen sen vailla käännytysintressiä.

Ei Jeesuksen lunastustyö perustu siihen, että hän olisi kärsinyt enemmän kuin kukaan niiden elämänvaiheiden kautta, jotka hän eli. Vaan sen kautta, että hän otti Jumalan poikana ja ihmisenä jokaisen synnit kannettavakseen henkilökohtaisesti kuollessaan. Lisäksi hän koki, että Jumala hylkäsi hänet. Ei Jeesuksen funktio kristinuskossa perustu ollenkaan sille, että hänen henkilökohtainen kärsimyksensä olisi ollut kaikkein suurin. 

Miten kukaan voi ottaa kenenkään "syntejä kantaakseen". Voiko toisen syntejä kantaa? Mitä se tarkoittaa? Että voin tehdä mitä vain ja Jeesuksen piikkiin menee kaikki paha? Ja varmaan aika moni muukin on kokenut, että Jla hyljännyt.

- Tunteet ovat aaltoliikettä, ne kulkevat ylös ja alas ja on ihan ok tuntea olonsa joskus surulliseksi, vihaiseksi tai pettyneeksi. Ne eivät kuitenkaan ole pysyviä tiloja, vaan aaltojen lailla vaihtuvat toiseen. Negatiivisiin tunteisiin ei tarvitse reagoida mitenkään, voi vaan hyväksyä että nyt tuntuu tältä.

- Jos en usko pystyväni johonkin, niin en ainakaan tule pystymäänkään. Sen sijaan jos uskon, että pystyn johonkin, niin on edes mahdollisuus että pystyisinkin. Sisulla eteenpäin!

- Jokaisella on vastuu kanssaihmisestään. Minä tai kukaan muu ei ole yhtään sen tärkeämpi ihmisenä kuin joku toinen ja siksi koen, että voimme kaikki edes pyrkiä luomaan hyvää ympärillemme ja auttamaan niitä, jotka apua tarvitsevat.

- Vaikken koskaan kokisi kuuluvani oikein mihinkään porukkaan, yhteisöön tms., niin meissä on silti enemmän samanlaisuutta kuin erilaisuutta. Ihmisiä on paljon helpompi mielestäni ymmärtää tämän tajuamisen myötä.

Osa näistä oli ehkä hieman naiiveja, mutta ajattelin jakaa kuitenkin :)

Lihaskunto pitää selän kunnossa. Vihasin lapsena liikuntaa ja kävin pakotettuna vain kävelyillä ja sehän ei skolioosin sairastavalle kehittyvälle ihmiselle ole ihan parasta. 20-vuotiaana joku lamppu syttyi ja aloin treenata ja venytellä. Nyt 2 vuotta ilman että olen ottanut selkäkipuun ainoatakaan Buranaa. Kannatti päästä sinnillä yli siitä alun rapakunnosta, kun kuolema koitti 300m hölkän jälkeen ja kuntolaitteissa painot oli 5kg.

Vierailija kirjoitti:

Olen tyhmä, en ihan tajunnut tätä, mutta haluaisin ymmärtää. Osaisiko joku vielä avata juttua kaltaiselleni tampiolle?

Kuvittele maailma missä yhtäältä ei ole ketään, missä toisaalta mikään ei kestä yhtä hetkeä pidempään, mutta kaikkea seuraa uusi hetki, kuin loputon virta auki laskostuvia ruusun terälehtiä, kaikki vain tapahtuu nyt, eikä tämä tapahtuminen tarvitse tapahtumiseensa sen kummempaa syytä. Ja tämä tapahtuminen on kaikki, ja that’s it. :D

Täydelliseen tarkennukseen ”for the dummies” on vaikea pyrkiä, sillä ei ole ketään pyrkijää; pitää pyrkiä pyrkimättä :D Minämme on objekti, mutta kuinka heität itsesi pois? Asia on sama kuin ajatus veitsestä joka leikkaisi itseään: yhtä mahdoton kuin veden pitäminen aloillaan astiassa joka itsekin on tehty vedestä. Jokin sananlasku sanoo: kun pysähdyt, olet perillä. Samaan tapaan sinä hetkenä kun lahja on viimein paketoitu ja valmis, ei ole enää ketään vastaanottamassa sitä. :D tämän tajuamiseen ei ole mitään muuta keinoa kuin kokea se nyt, löytää se sieltä mistä se löytyy, nykyhetkestä. Ja tämän nykyhetken etsiminen on aluksi vähän kuin etsisi kadonneita aurinkolaseja kaikkialta, kun samaan aikaan ne ovat otsalla :D

Kuvaukset tästä maailmasta ovat parhaimmillaankin vain vertauksia. Kuvittele mielessäsi elokuva jota esitetään tyhjälle katsomolle. Mitä jos tavanomainen vaalimamme ajatuksemme minästä, se mikä antaa jatkuvuuden kaikille negatiivisille tunteillemme, onkin vain yhtä todellinen kuin elokuvan hahmon ajatus siitä että elokuvateatterin penkillä istuisi joku. Mitä jos tämä inhimillinen harhaluulo paljastuisi siksi miksi se on, inhimilliseksi harhaluuloksi?

Hyvä ketju. Ylläoleva kommenttini jäi itsellenikin melko hämäräksi :D Yritän tarkentaa vielä vähän edellistä: (zorge, on pitkä :D)

Ajatukset tulevat sattumanvaraisesti, itsestään. Jos niitä ei havaita, jos ne jäävät tietoisuudelta varjoon, ne alkavat vetämään itseensä lisää samanlaisia ajatuksia ympäristöstään ja kasvaa. Vähän sama outo arkipäiväinen huomio: synkällä tuulella ollessani näen vain rumia ihmisiä. Kun olen onnellinen, rumat ihmiset katoavat. Tästä kasvusta syntyy ja kasvaa myös tarina minästä, jonka on taisteltava jotain vastaan, taisteltava tyhjyyttä vastaan ollakseen olemassa. Syntyy ahdistus, vaikkapa: miten voin korjata tämän tulevaisuudessa minua uhkaavan asian? Ahdistus luulee jo olevansa minä ja tarina minästä kasvaa jälleen... Kenties olemme tottumaan ajattelemaan näin niin pitkään että se on meille normaalia. :D

Kun ajatus huomataan (päällekkäisiä ajatuksia ei ole) se on mikä se on; ajatus. Ja hyödyllisintä on nähdä se sinä minä se on, ajatuksena. Kun pystyy pysymään nykyhetkessä, nämä ajatukset eivät pääse kasvamaan, vaan niiden havaitaan alkavan, kestävän aikansa ja hiipuvan, jotkut nopeasti, jotkut hitaasti, ja jotkut voimakkaammin, jotkut heikommin. Joskus voi olla niissäkin jopa suvantovaiheita...

Jotkut (eli me kaikki :D) haluamme valita vain hyviä ajatuksia, ja hylätä huonot. Tämä saa meidät ahdistuneiksi: miten saan pidettyä tämän hyvien ajatusten putken päällä? Ja koska myös ”huonoja” ajatuksia ilmaantuu automaattisesti, haluamme hylätä ne, tai emme vain halua nähdä niitä, olemme niille välinpitämättömiä, emme halua nähdä niitä. Vähän kuin olemalla täysin jähmettynyt, mörkö lähtee pois. Ja niinhän se tekee, mutta itsestään. Meidän tekemisillä ja tekemättä jättämisillämme ei ollut asiaan mitään myötävaikutusta. Ja tästä kehitämme strategian olemalla aina jähmettyneitä kun huono ajatus tulee; onhan tämä keino ennenkin toiminut :D silloin ihmisestä tulee kuin kello joka jähmettyy pahoille ihmisille ja käy vain hyville ihmisille. Olen itsekin ollut tällainen. Nämä kaikki lienevät inhimillisiä ominaisuuksiamme. Lohduttavaa on lopulta se että emme voi olla mitään muuta kuin olemme, eikä elämää oikeasti tarvitse ottaa niin tosissaan ja jumala, tai luonto, tai tietoisuus, mikä vain, lopulta antaa meille kaikille anteeksi joka hetki :D:D

Mutta kun pystyy olemaan mahdollisimman paljon nykyhetkessä, tämmöisiä tarinoita ei pääse syntymään. Sanon niitä tarinoiksi, sillä mikään niistä ei ”päde” nykyhetkessä, mitä kaikki kuitenkin on. Mikään nykyhetkessä ei voi olla missään muualla kuin nykyhetkessä :D Nykyhetkestä tarkasteltuna ”minua” ei ole olemassa, se ei ehdi muodostua. ”Minä” on vähän kuin veneen tyyneen veteen piirtämät laineet jotka luulevat olevansa vene. Mutta nämä ovat kaikki vain vertauksia. Nekin on lopulta heitettävä pois. Kuka on hän joka luulee että ei pärjää ilman rakkaita matkatavaroitaan? :D:D:D