Kerro jokin elämääsi tai ajatteluasi mullistanut oivallus!

Että ihmiset tulee kohdata rakkaudesta käsin.

PeliMies76 kirjoitti:

Työelämän lopettaminen. Olen vahva oman elämäni kulkija, rehti äijä pitkällä työhistorialla.

Töiden loputtua kun en saanut enää oman alani töitä, koin että mikä pakko niitä on tehdä jos vilpittömästi olen hakenut ja en ole päässyt?

Elämä on ihanaa ja sanotaan että raha ei tuo onnea - mutta kyllä vaan tuo ! Se tuo sen onnen että tietyllä pääomalla YHDESSÄ pihin ja säästeliään elämäntyylin sä voit välttää hanttihommat ja työt mitkä eivät tuo sulle tyydytystä pitkällä aikavälillä.

Täällä Vauva -lehden nettisivuilla moni alapeukuttaa minua ja kateellisena kärsien tuntee mielipahaa siitä kun mun tyyppinen fiksu,päihteetön, hyväkuntoinen, moneen erilaiseen työtehtävään ja oppimaan kykenevä kielitaitoinen MIESHENKILÖ valitsee vapauden ja levon työelämästä.

Tajusin että ainutkertaista elämääni on noin 40 vuotta jäljellä ja en uhraa sitä työelämässä. yhtään enempää.

Ja kun mua usutetaan seuraavan kerran töihin, vastaan että laittakaa ensin ne juopot ja narkit, jopa laitoshoitoa vaatineet yhteiskunnalle kalliiksi tulleet huumehörhöt töihin ja sopeutumaan tiukkoihin työelämän sääntöihin ja aikatauluihin ja kehittymään...

Nyt on mun vuoro nauttia ja lupaan etten kuormita yhteiskuntaa rikoksilla tai kokeile ensimmäistäkään kertaa mitään huumetta.

Vaikka vähän työttömyskorvauksia nostankin, en varallisuuteni takia nosta toimeentulotukea.

Tajusin siis: Oman laadukkuuteni huomattuani - työttömydestä huolimatta - tajusin miten oikeutettu olenkaan elämään loppuelämäni ilman enempää työntekoa.

Katotaan tuleeko kateellisten alapeukutuksia ;)

Missään nimessä en alapeukuta sua, olitpa provo tai et.

(Hyvin tehty provo, jos olet sellainen.)

Kadehdin, mutta ns. positiisen kautta.

Olen tavis ja ihan tyytyväinen tavalliseen elämääni. Ei minusta tullutkaan kansainvälistä seikkailijasankaria.

1. Muiden kadehtiminen on turhaa, koska kenenkään menestys ei ole minulta pois.

2. Kun kiskoo puoli vuotta soutulaitetta 20 min. joka päivä, on huomattavasti hoikempi.

3. Työpaikan roskapussit ja -korit eivät tyhjenny itsestään.

Kannattaa elää elämää, eikä työn vuoksi elää. Kukaan ei muista miten hyvin hoidit työsi, mutta kaikki muistavat miten elit elämääsi..

Varmaan se että ihmisten ymmärrys toisia ja hänen kokemiaan kokemuksia kohtaan on rajallista, ellei ole itse kokenut vastaavia asioita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan se kun lopetin mielenterveyslääkkeet tajuttuani että ne jotenkin erkaannutti minua tunteistani ja teki minusta itselleni vieraan.  Tätä edelsi vuosia lääkkeiden syöntiä. Lisäksi sain suuren määrän haittoja vuosien mittaan, menettäen mm. libidoni lähes kokonaan ja saaden pitkäaikaisesta käytöstä pitkiä vieroitusoireita. Olin myös riippuvainen niistä, koska jotenkin paikkasin niillä epävarmuutta itsestäni ja mielessäni ne korjasivat jotain viallisuuttani. Pelkäsin etten pärjää ilman niitä ja jäin koukkuun olotilaan millaisen ne tekivät. Jäin myös koukkuun niihin sitä kautta kun ne oli niin hankala ajaa alas. Koukkuun lääkkeisiin mihin ei pitäisi tulla riippuvaiseksi. Ei se ihme ole että koukku oli niin paha kun ne niin nuorena aloitettiin. Minusta tuli kokemukseni perusteella lääkekriittinen.

Aloin myös suhtautua mielenterveysammattilaisiin ammattilaisten sijaan ihmisinä, jotka ovat vain ihmisiä, erehtyväisiä, itsekin saattavat kamppailla omien elämänongelmiensa kanssa, eivätkä ole mitään ylijumalia sanomaan mikä minulle on parasta. Aloin suhtautua kriittisesti siihen että joku ihminen joka ei minua tunne voi jo yhden tapaamisen perusteella kirjoittaa minusta diagnoosin ja jotain hyvin syväluotaavaa analyysia. Oikeastaan mielenterveysongelmien lääkehoito on sellaista jossa voi hyvinkin paljon tulla epäonnistumisia, mutta sitä ei potilaille sanota, kun usein ollaan vaan jo uutta reseptiä kirjoittamassa. Ja se lopputulos niistä pillereistä voi olla myös huono vaikka hoidossa olisikin ideana "parantua" - mitä ikinä se tarkoittaakaan tässä kärsimystäkin sisältävässä elämässä. Otin itselleni enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistani ja elintavoistani. Olen alkanut yhä lisääntyvissä määrin suhtautua lääkärien tietoon asioista kriittisemmin, koska he mielestäni hahmottavat asiat liian lääke- ja diagnoosikeskeisesti mielenterveyspuolella ja lääkkeissä on paljon riskejä hyvinvoinnille.

Noiden asioiden jälkeen olen oikeastaan tutustunut uudella tavalla itseeni, ja on ollut ihan mahtava tutkia omia sielunsa sopukoita kun on erossa lääkkeistä. Olen enemmän kuin se entinen minä ennen lääkkeitä kuin lääkitty minä, ja se on mahtavaa. Olen oppinut käsittelemään negatiivisia tunteita myös paremmin. Ennen ajattelin että jotenkin normaalitila on olla huoleton ja onnellinen, mutta nykyään minulle negatiivisten tunteiden tunteminenkin on rikkaus ja ne voi olla merkki jostain mitä pitää muuttaa. Suuren määrän kärsimystä jälkeen mieleni on aika seesteinen ja rauhallinen, ja minulla on oikeastaan ihan hyvä olla.

Voiko olla että lääkkeiden avulla paranit masennuksesta ja ajatus kulkee viimein kirkkaamin?

No kun nimenomaan en parantunut. Lääkkeillä ajatus ei todellakaan luistanut kirkkaammin vaan päinvastoin.

Lopetin laihdutusajattelun  ja aloitin ajattelemaan ruokaa sen kautta, kuinka ravitsevaa se on keholleni. Eli yritän syödä mahdollisimman terveellistä minulle hyvää tekevää ruokaa ja ajattelen ruokaa kaloreiden sijaan rakennuspalikoina keholleni - hampaille, sydämelle, aivoille, luustolle jne. Toisinaan joku epäterveellinenkin juttu on mielestäni perusteltu, koska se tuottaa iloa ja laskee stressiä. Lisäksi hylkäsin ajattelun äkkimuutoksista elämässä, eli jokainen muutos tarvitsee pieniä askelia, jotta siitä tulee oikeasti muutos omissa ajatuksissa. Siitä todennäköisesti tulee pysyvämpi, kun on ottanut sen pieninä osina ensin elämäänsä, sen sijaan että vaikkapa kertaheitolla tekee suuria muutoksia. Eli jos tekee vaikka elämäntapamuutoksia, on paljon helpompi tehdä ensin tosi pieni muutos ja totuttautua siihen, ja sitten uusi pieni muutos, sen sijaan että kerralla heittäisi elämäntapansa vaikkapa tosi epäterveellisestä tosi terveelliseksi muuttaen koko syömistottumuksensa kerralla.

Näillä ajatusmuutoksilla, hyvinvointi lisääntyi ja paino laski.

Tajusin, ettei sillä ole oikeasti väliä, olenko minä/lihavat naiset yleensä jonkun random äijän mielestä ruma. Jos en halua parisuhteeseen, ei tarvitse miellyttää miehiä ulkonäöllä. Mies joka kohtelee minua sen takia paskasti on paska, vika ei ole minussa.

Lisäksi olen tajunnut, että lihavia eniten haukkuvat/vihaavat miehet ovat usein muutenkin naisten vihaajia, se ei siihen yhteen asiaan lopu. 

En enää jaksa edes lukea miesten vuodatuksia siitä, miten läskejä kaikki suomalaiset naiset ovat ja päläpälä. Siinäpähän valittavat.

Toki tässä auttoi paljon, että on poikaystävä joka rakastaa minua tällaisena kuin olen.

Kukaan ei muistele mokiani. Ajattele itse jotain asiaa joka nolostuttaa vieläkin niin että korvat punehtuvat. Niin, varmasti itsestä sellaisen muistaa vaikka kahden vuosikymmenen takaa. Mutta muistaako jostakusta muusta -siis ei ilkeämielisen tai pahan teon, tai sellaisen josta olisi ollut jotain vahinkoa, vaan ihan vain nolon? Niin, ei kenestäkään.

Eli se että minun sähläilyni olisivat muiden mielestä mielenkiintoisia on pelkkä perspektiiviharha, joka johtuu siitä että olen oman maailmani keskipiste. En ole kenenkään muun, joten kaikki nolous ja häpeä, ellei sitten todella ole tehnyt jollekin vääryyttä, on täysin turhaa.

Sen oivaltaminen oli sosiaalisesti estyneelle jokseenkin vapauttavaa.

Sama vaikka ulkomuototraumoista -huomaatko jos työkaverillasi on finni? Et. Ehkä huomaat jos niitä on sata, mutta kiinnostaako sittenkään? Ei. Mitä sillä on väliä? Koko maailma ei kyylää minun virheitäni, ei sitä kiinnosta.

Kaikki ovat hermostuneita, kun tapaavat julkkiksen. Sama julkkis tapaa ehkä tuhansia faneja uransa aikana, eikä muistele sitä miten nolo juuri minä olin silloin yhden keikan jälkeen.

Julkkikset ovat tavallisia ihmisiä, ja todennäköisesti petyn idoliin jos tapaan hänet tai saan tietää hänestä paljon. Ei siis kannata fanittaa niin rankasti että joutuu aina pettymään. Oikeasti omassa elämässä olevat ihmiset ovat niitä, joihin kannattaa panostaa.

Se että ihan tavallinen arki voi olla mielekestä ja tuoda paljon iloa, kunhan arkeen osaa päästä kiinni. Arkikin on jännittävää kun itselleen asettaa tavoitteita ja haasteita, mitkä haluaa saavuttaa.

Kun kolmikymppisenä muutin pk-seudulta pikkukaupungin keskustasta ostamaani 100-vuotiaaseen taloon perheen kanssa (kaikki arjessa tarvitut palvelut ihan vieressä, linnut laulaa puutarhatontilla, hyvät liikenneyhteydet, luontoa ympärillä jne.), oivalsin:

1. aika on ihmisen tärkein varallisuus

2. Huonosti valittu asumismuoto ja sijainti (mikro ja makro) aiheuttaa ongelmia (jopa ylisukupolvinen vaikutus)

Että lähes kaikkialla maailmassa voi olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Ja että on joitakin Euroopan maita, joissa on todella hyvä elää.

Kolme isoa eri elämänvaiheista, jotka konkreettsesti on muuttanut omaa käytöstäni:

- Uskonto on mytologiaa. Kristinusko on lopulta samaa kamaa kuin joku Odysseia, Kalevala tai Lord of the Rings.

- Ketään ei kiinnosta mun mokat. Kaikki on liian keskittyneitä omiinsa.

- Mun lapsille monet eläimet, esim. sarvikuonot ja koalat tulee olemaan vähän kuin jotain mammutteja, entisaikojen eläimiä museossa. Niille vuodenajat tulee olemaan myös ihan erilaisia kun ne oli omassa lapsuudessa.

Se että olen itse vastuusta onnellisuudestani, ei muut.

Vierailija kirjoitti:

Oivallus siitä, että voin paremmin kun olen ihmisten (kavereiden varsinkin) kanssa tekemisissä harvoin. Viestitellä tykkään, kasvokkain en halua ketään, paitsi miesystävääni, tavata kuin kerran-kaksi vuodessa. Eihän tällästä voi myöntää tuttaville, ajattelevat että ihme erakko. Tykkään elää omassa kuplassani :)

Toivottavasti kuplasi ei puhkea jostain yllättävästä syystä

-Life happens-

Rakkaus ei ole vaikeaa.

Vihasin koululiikuntaa ja urheilua nuorempana. Opin, että urheilu voi olla kivaakin, kunhan sen tekee omilla ehdoilla. Salille uskaltauduin ja tajusin, ettei siellä kukaan muu oleta minun olevan täydellisessä kunnossa, asia on vain omassa päässäni. Nyt on astmakin hallinassa!

N21

Vierailija kirjoitti:

On ok olla introvertti.  Kaikkien ei tarvitse olla überhyperöversosiaalisia "hyviä tyyppejä".  Itse asiassa nämä über... jne sosiaaliset hyvät tyypit ovat yliarvostettuja.

Ja aika usein ihan h3lvetin ylimielisiä.