Kerro jokin elämääsi tai ajatteluasi mullistanut oivallus!

Tajusin että suurin osa ihmisistä on aika tyhmiä mielipiteineen, koulutustaustasta riippumatta. Näitä "älykköjä" olen pokkuroinut koko elämäni. Mitä tuhlausta.

Olen 40v ja työtön

Olen ollut parisuhteissa ja opiskellut ja tehnyt töitä. Kaikesta yrityksestä huolimatta olen tässä tilanteessa ja on aika todeta että tämä meni nyt näin. Joillekin se pallo ei veasn kovasta yrittämisestä huolimatta pompi. Tasan ei mene nallekarkit jne. On aika luovuttaa.

Lopetin murehtimisen etukäteen. Mitä jos rahat ei riitä? Mitä jos sairastun? Entä jos jään työttömäksi? Mitä jos lapset ajautuvat ongelmiin? Mitä minusta ajatellaan? Entä jos valisen väärin? Jne

SO what. Käsittelen asiat sitten kun ne tulevat eteen, enkä enää murehdi kaikkea etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Se hetki kun tajusin, että minun tulee itse vetää rajani. Että olen itse vastuussa siitä millainen elämäni on.

- Vaatiavat lapset. Tajusin, että voin aivan hyvin sanoa lapsilleni että "nyt sinun tulee mennä nukkumaan, minun ei kuulu nukuttaa sinua vaan sinun on itse otettava vastuu rauhoittumisestasi". Tai että "nyt sinun pitää hetki leikkiä itseksesi, koska minua väsyttää ja haluan laittaa ruokaa rauhassa". Toimii ihan pienillekin.

- Työ. Olen todella motivoitunut ja ahkera, mutta sanomalla ÄÄNEEN että minulla on myt sata rautaa tulessa enkä voi ottaa lisää duunia ennen ensi viikkoa, aiheutin sen että porukka auttaa nyt MINUA ja pomo ei syydä niskaan ylimääräisiä duuneja.

- Parisuhde. Sanomalla SUORAAN puolisolle että koska olen nyt kuormittunut niin haluan asiat x, y ja z, jotta jaksan taas, niin ihme kyllä kukaan ei kyseenalaistanut mitään vaan asiat tapahtuivat juuri kuten kaipasin.

Tajusin siis että ei kannata olettaa, odottaa, eikä etenkään nalkuttaa ja valittaa. Pitää vain hoitaa asiat valittamatta mahdollisimman hyvin ja kun joku on liikaa, niin asiallisesti vetää raja ja sanoa, että tämä ei käy nyt näin, vaan minä haluan........

Hienoa, että miehesi älyää sinun tarpeesi jaksamisesi suhteen. Minulla asia oli taas ihan päin vastoin joitakin vuosia sitten. Mieheni oli yrityksessään pomo, joka tuli ja meni miten halusi. Hänen elämänrytminsä oli se, että arkena nukkumaan noin klo 00 ja herätys klo 8. Minun rytmini taas oli se, että rauhoittumisaika (jolloin teen mitä haluan) klo 21-22 jonka jälkeen nukkumaan ja klo 6.45 ylös. MIEHENI mielestä meidän seksihommat taasen piti alkaa klo 22 ja kestää tunnin. Tyhmyyksissäni suostuin tähän alkuvuosina, kun voimakkaasti osannut sanoa, ettei tämmönen aikataulu mulle käy. Sain tosiaan unta vasta joskus 00 maissa sen rytyytyksen jälkeen ja olin jatkuvasti väsynyt liian lyhyiden yöunien takia. IHAN HULLUA.

Parin vuoden väännön jälkeen sain ukkoni uskomaan, etten ihan oikeasti voi valvoa ja sekstailla klo 22 jälkeen arkisin. Kylläpä muuten jaksoi valittaa asiasta. Kuulemma aivan EPÄNORMAALIA, ettei ihminen valvo 23 asti ja vielä epänormaalimpaa etteikö seksin jälkeen saa muka unta. HÄN PANEE mut nukkumaan! Ukkoni aktiivisesti unohti sen, että hänellä itsellä oli mahdollisuus mennä töihin vasta vaikka klo 9.30 ilman että kukaan asiaa ihmettelee. Itseni minun piti olla minuutilleen klo 8 töissä.

Ollaan edelleen naimisissa. Nykyisin menen nukkumaan vaikka klo 20 jos tarve on, yleisimmin klo 21 sänkyyn ja 22 valot pois. Ei enää valita. Mutta jälkikäteen ajateltuna oli kyllä häneltä uskomattoman itsekästä toimintaa. Olin meinaan aivan kuoleman väsynyt muutamana ekana vuotena ja sanoin asiasta kyllä hänelle monesti. Ei vaan välittänyt.

Minun ei tarvitse valita "kiltin" ja "tuhman" tytön muottien väliltä vaan saan olla nainen ja ihminen omalla yksilöllisellä tavallani. Ensimmäiseen rooliin minut perinteiseen tapaan kasvatettiin ja jos osoitin joitain poikkeamisen merkkejä siitä, esimerkiksi valtavirtaa epäsovinnaisempia mielipiteitä, minulle joko suututtiin tai vaihtoehtoisesti minut naurettiin hiljaiseksi. Nuorena aikuisena meninkin sitten sinne toiseen äärilaitaan, en kunnioittanut omia rajojani "tiukkapipoksi" leimautumisen pelossa ja käytökseni oli ajoittain niin karkeaa, että minua epäiltiin persoonallisuushäiriöiseksi.

Ylipäänsä pysyttelen tänä päivänä kohteliaan etäisyyden päässä ihmisistä, joilla on hinku tunkea muut johonkin tiukasti määriteltyyn lokeroon. Omat kokemukseni ovat opettaneet minulle myös sen, että on parempi olla itsekin maltillinen siinä, kuinka toisia määrittelee vai olisiko parempi olla määrittelemättä heitä lainkaan. Varsinkin lapset ja nuoret ovat haavoittuvassa asemassa ja voivat omaksua helposti heille haitallisia identiteettejä.

Vierailija kirjoitti:

Oivallus pienenä lapsena siitä, että aion itse olla täysin erilainen vanhempi omille lapsilleni. 

Siitä pidin kiinni, ja pidän edelleen: lapseni kasvavat turvallisessa, rakastavassa kodissa jossa ei läträtä nautintoaineilla, pidetä mykkäkoulua, opeteta syömään tunteisiinsa jne. 

Joka kerta kun muistelen sitä pettymyksen tunnetta, minkä koin kun mietin elämäni aikuisia, olen ylpeä siitä että kasvoin itse aivan toisenlaiseksi ja sain katkaistua sukupolvien kierteen. 

Sama täällä. Sain ensimmäisen lapseni ja päätin, että minuun se loppuu. Viinanhuuruinen, väkivallan täyttämä lapsuus, jossa vähätellään, alistetaan ja kaikin tavoin taotaan päähän, että sinusta ei tule mitään.

Nyt kun esikoinen kirjoittaa ensi vuonna, voin hiukan kehaista itseäni: mä tein sen. Lapset kasvavat turvallisessa ja kannustavassa kodissa, jossa ketään ei hakata tai kiusata. Alisuoriutuminen loppuu minuun ja lapsista tulee jotain tässä elämässä.

Tai voiko sitä kauheaksi alisuorittamiseksi kutsua, kun kuitenkin lasten kasvatus näyttää olleen onnistunut?

Että minun ei tarvitse haluta äidiksi tai vaimoksi. Pidin itseäni vuosia viallisena kun ajatukset omista lapsista tai avioitumisesta saivat mut sisäisesti irvisteleen kauhusta. Mut oli lapsesta asti kasvatettu siihen, että niin tehdään kun se on tapana. Että elämääni tulee ukko tai tuodaan ukko jonka kanssa naimisiin ja sitten mukuloita ja talovelka jne. Oli vapauttavaa tajuta ettei todellakaan tarvitse.

Kun luovuin kommunistisista ajatuksista/mielipiteistä joista sisimmässäni en edes oikeasti pitänyt. Minut tietyllä tavalla sukuni toimesta aivopestiin kannattamaan itänaapuria joka on vaikeuksista huolimatta parasta ikinä. Luopumisen jälkeen tuntuu kuin olisin päässyt jostain henkisestä takiaisesta eroon.

Uhriutumisesta luopuminen.

Moni ihminen ”sairastaa” uhriutumista huomaamattaan .

Uhriutumiseen kuuluu tunne siitä ettei elämä ole omissa käsissä ja on olosuhteiden uhri.

Kun tajusin ettei näin ole, koko elämä muuttui.

Se että Jeesus kuollut minunkin puolestani, en vaan ole tullut uskoon mutta tajuan tämän asian synkimmillä hetkillä jolloin tuntuu että kaikki kaatuu päälle, Jumala on hyvä ja rakastava aina, vaikka ihmiset ympärillä ovat pahoja, häijyjä, ilkeitä ja minä keskeisiä (en väitä olevani parempi, itsetunto kuitenkin nollassa)

Vierailija kirjoitti:

Istuin yhtenä päivänä lastenvaatekutsuilla ja muut kyselivät mitä tilaan. Kerroin tilaavani mekon (halvimmat, kunhan nyt jotain vain) muut alkoivat yksi toisensa jälkeen isoon ääneen toisiaan kompaten keskustella miten he eivät itse ja ”tämähän on vain minun mielipide, mutta” ei mekkoja tämän ikäiselle.

Sitten seuraamme liittyi talon emäntä, porukan selkeä pomo, joka nosti mekon ja sanoi tilaavansa niitä kaksi eri sävyissä.

Muut rupesivat heti komppaamaan tätä pomoa ja juttelivat miten söpöltä tyttö varmasti näyttää siinä.

Oivalsin, että

Olen kai aika itsevarma kaikesta huolimatta ja seison sanojeni ja mielipiteideni takana. Ehkä tämä juuri ärsyttää näitä lampaita ja saa heidät piilovttuilemaan minulle? Olen kuitenkin kiltti ja hyväntahtoinen myös, enkä lainkaan pomomainen. Siksi olenkin varmaan aina kolmaspyörä.

En ole pomo tai lammas, olen oman tieni kulkija, enkä tarvitse muita pitelemään minua pystyssä.

Taidan pohjimmiltani olla hyvin vahva ihminen, vaikka olen luullut itseäni heikoksi.

Kutsuilla olin, koska sain hetkeksi lapset pois jaloista ja hyvää ruokaa perhekerhon puolitutulla äidillä ;D

Hämmästyttävää, tajusin juuri että taidan olla itse melko samanlainen tyyppi. Vaikka olen kiltti, hyväntahtoinen ja ryhmässä hiljaisempi (koska tykkään valppaana katsella ja kuunnella muita), en mene muiden mukana ja tee kuten muut, vaan just niinkuin itse tahdon ja ajattelen. Ja mielipiteeni ovat perusteltuja eivätkä helposti hetkahda. En ole silti pomotyyppiä ja olen saanut kuulla muilta porukassa usein juuri tällaista piilovittuilua ja muuta hankalaa. Ja tunnistan myös tämän pomotyypin ja mietin usein että porukan pomo ei ole itseäni lainkaan fiksumpi tms. ja silti muut seuraavat perässä. Mikähän meissä ärsyttää noita lampaita niin kovin? :D

Vierailija kirjoitti:

Että minun ei tarvitse haluta äidiksi tai vaimoksi. Pidin itseäni vuosia viallisena kun ajatukset omista lapsista tai avioitumisesta saivat mut sisäisesti irvisteleen kauhusta. Mut oli lapsesta asti kasvatettu siihen, että niin tehdään kun se on tapana. Että elämääni tulee ukko tai tuodaan ukko jonka kanssa naimisiin ja sitten mukuloita ja talovelka jne. Oli vapauttavaa tajuta ettei todellakaan tarvitse.

Elin tätä samaa kauhua. Nyt jo naurattavat ne pienimmät vaatimukset, mitä muka jokaisen tytön pitää osata. 

Neuloa sukat, lapaset ja ainakin pipo, jos villapaita ei ihan onnistukaan.

Lyhentää housujen lahkeet ja päräyttää lakanansaumat, ja mielellään myös verhot. 

Kokata (sille tulevalle puolisolle ja lapsikatraalle) hyvää, maukasta ja edullista murkinaa.

Siivota joka perhanan perjantai. 

Tanssia humppaa ja valssia, varsinkin sitä häävalssia. 

Sitten tuli niitä isompia oletuksia juuri tuon miehen ja lasten suhteen. Käärin koko vaatimuspaketin vanhaan sanomalehteen ja heitin hittoon.  Sillä tiellä olen ja elän hitokseen helpottunutta elämää.

Vierailija kirjoitti:

Ettei kenestäkään voi eikä tarvitse tietää onko hän se ns oikea loppuelämän kumppani. Tajusin tämän, kun suhde josta olin varma että se kestää ikuisesti, kariutui. Ikinä ei tiedä mihin oma tai kumppanin elämä vie, ja tällöin ei välttämättä auta edes yhteinen päätös pysyä yhdessä ihan sama mitä tapahtuu.

Ystävät monesti kyselevät mistä tietää olevansa oikean ihmisen kanssa. Ei mistään. Tärkeintä on että suhde tuntuu sillä hetkellä oikealta.

Minä olen myös ajatellut näin. En välttämättä halua koskaan naimisiin sen takia, koska en halua luvata jotain niin suurta kuin loppuelämääni jonkun kanssa, eikä kukaan voi samaa minullekaan luvata. Jos se kestää loppuelämän, se kestää lupaamattakin. Jos ei kestä, ei kestä eikä tarvitse rikkoa lupauksia.

Ainoa asia, minkä voi luvata, on olla rehellinen. Näin ei ainakaan tarvitse elää onnettomassa suhteessa, ja valheessa.

Elämässä pärjää sosiaalisilla taidoilla, sillä että saa muut luottamaan itseensä ja osaamiseensa ja viihtymään seurassa. Tämä näkyy niin sosiaalisessa elämässä, parisuhderintamalla, työelämässä ym. Osaamisella on oikeasti lopulta aika vähän merkitystä.

Rikkailta vaikuttavat ihmiset eivät välttämättä tienaa merkittävästi tavan duunaria enemmän tai ole saanut isoja perintöjä tai vanhempien rahoja, he vain ovat todella tarkkoja oman rahankäyttönsä kanssa ja ovat saavuttaneet siksi hyvän taloudellisen tilanteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan se ettei tarvitse elää niinkuin opetetaan: kouluttaudu, saa vakityö jossa olet eläkkeelle saakka, osta talo, tee töitä, hoida puutarhaa ja siivoa, tee lapsia jne. Ei niin tarvitse elää. Voi elää ihan niinkuin itse haluaa.

Kyllä kunhan teet sen omalla kustannuksellasi.

Minua ei huvita maksaa sinun haahuiluasi verojen muodossa.

Hyvinvointivaltio perustuu siihen että kaikki kynnelle kykenevät tekevät töitä että ne jotka oikeasti eivät pysty, voidaan elättää.

Sitten on yhteiskuntia joissa ei niin paljon makseta veroja eikä ole tukiverkkoa yhteiskunnalta.

Jokainen tekee mitä haluaa ( = mihin on varaa).

En toivo sellaista mutta siihen se menee jos kovin yleistyy ajattelumalli jossa töitä tehdään vain jos se on tarpeeksi kiinnostavaa

Eikä siksi että elättäisi itsensä ja sairaat, vanhukset jne

Itsensä voi elättää vaikka ei olisi samassa vakityössä eläkkeelle asti. Nykyään on monenlaisia töitä, on pätkätöitä ja osapäivää ja projektia ja freelanceria ja pienyrittäjyyytä. Ei tarkota että loisii verorahoilla jos ei noudata tuota perinteistä "oikean elämän" mallia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Istuin yhtenä päivänä lastenvaatekutsuilla ja muut kyselivät mitä tilaan. Kerroin tilaavani mekon (halvimmat, kunhan nyt jotain vain) muut alkoivat yksi toisensa jälkeen isoon ääneen toisiaan kompaten keskustella miten he eivät itse ja ”tämähän on vain minun mielipide, mutta” ei mekkoja tämän ikäiselle.

Sitten seuraamme liittyi talon emäntä, porukan selkeä pomo, joka nosti mekon ja sanoi tilaavansa niitä kaksi eri sävyissä.

Muut rupesivat heti komppaamaan tätä pomoa ja juttelivat miten söpöltä tyttö varmasti näyttää siinä.

Oivalsin, että

Olen kai aika itsevarma kaikesta huolimatta ja seison sanojeni ja mielipiteideni takana. Ehkä tämä juuri ärsyttää näitä lampaita ja saa heidät piilovttuilemaan minulle? Olen kuitenkin kiltti ja hyväntahtoinen myös, enkä lainkaan pomomainen. Siksi olenkin varmaan aina kolmaspyörä.

En ole pomo tai lammas, olen oman tieni kulkija, enkä tarvitse muita pitelemään minua pystyssä.

Taidan pohjimmiltani olla hyvin vahva ihminen, vaikka olen luullut itseäni heikoksi.

Kutsuilla olin, koska sain hetkeksi lapset pois jaloista ja hyvää ruokaa perhekerhon puolitutulla äidillä ;D

Hämmästyttävää, tajusin juuri että taidan olla itse melko samanlainen tyyppi. Vaikka olen kiltti, hyväntahtoinen ja ryhmässä hiljaisempi (koska tykkään valppaana katsella ja kuunnella muita), en mene muiden mukana ja tee kuten muut, vaan just niinkuin itse tahdon ja ajattelen. Ja mielipiteeni ovat perusteltuja eivätkä helposti hetkahda. En ole silti pomotyyppiä ja olen saanut kuulla muilta porukassa usein juuri tällaista piilovittuilua ja muuta hankalaa. Ja tunnistan myös tämän pomotyypin ja mietin usein että porukan pomo ei ole itseäni lainkaan fiksumpi tms. ja silti muut seuraavat perässä. Mikähän meissä ärsyttää noita lampaita niin kovin? :D

Ehkä teistä näkyy se, että pidätte toisia lampaina?

Onpa positiivinen ketju. En odottanut ihan tätä.

Oma oivallukseni on, että niin kauan kun yritän olla samanlainen kuin henkilö, jota ihailen, se ei voi tulla toteen. Hän ei yritä olla kukaan muu enkä enää minäkään.

Vierailija kirjoitti:

Koko elämääni ja erityisesti ihmissuhteitani auttoi se oivallus, että ystävällisyys muita kohtaan ei ole kynnysmattoutta.

Voin olla ihan eri mieltä kuin joku muu ja silti olla hänelle ystävällinen. Vaikka en pitäisi jostain ihmisestä, voin silti käyttäytyä kauniisti häntä kohtaan. En ala enää vänkäämään mistään asiasta, voin kertoa oman kantani kauniisti ja toista kunnioittaen ja sen jälkeen kuunnella uteliaana ja arvostaen sen toisen näkökulmia vaikka ne olisi minusta miten käsittämättömiä tahansa. Jos minua kohdellaan huonosti, en enää mene siihen mukaan enkä vastaa samalla mitalla tai ylikin, vaan käyttäydyn itse hyvin siitä huolimatta. Olen vastuussa vain omasta käytöksestäni. Voin pitää henkistä ja fyysistä etäisyyttä johonkin ihmiseen ilman että katkaisen välejä kokonaan ja ilman että mun tarvitsee koskaan olla ilkeä.

Tällä tyylillä olen tullut toimeen missä vaan, kenen vaan kanssa. Sata(tuhatta) stressiä ja konfliktia on jäänyt tulematta. Ero entiseen on suuri, teräväkielisyys toi mulle vain huonoa, ystävällisyys on keino selviytyä missä tahansa, kenen kanssa tahansa. Ystävällisyydellä saa jopa arvostusta ja se tapahtuu paljon pidemmällä aikavälillä ja vaikutukset on pidemmät kuin äkkipikaisuudella saatu ristiriitainen "arvostus".

Tämä on yksi tärkeitä havaintoja itsellenikin - aikuiset ihmiset ovat vastuussa ainoastaan omasta käytöksestään. Ei ole merkitystä miten muut käyttäytyvät, voin itse silti käyttyä hyvin. "Mutta kun toikin teki näin ja noin" toimii selityksenä hiekkalaatikkoiässä, mutta ei enää sen jälkeen.

Työpaikasta voi lähteä, jos siellä ei viihdy. Ei kukaan tuu kotoa hakemaan uuteen duuniin.