Kerro jokin elämääsi tai ajatteluasi mullistanut oivallus!

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää kun ketju on täynnä "katsoin taivaalle ja tajusin syvällisesti pienuuteni" -settiä. Ei se tee elämässä helpommiksi jaksoja joita leimaa jatkuvien lamaavien vastoinkäymisten kokeminen. Minua juuri lamaa se etteivät asiat ole käsissäni, vaikka miten yritän niitä korjata!

Sama. Mulla ajatukset on menny tän ketjun perusteella vain takapakkia. Ennen olin rauhallinen ja melko stressitön, kun ajattelin, että mikään vastoinkäyminen ei ole lopullinen ja voin koska tahansa päättää kaiken. Sitten kun tajusin että elämän päättäminen eli viimeinen pakokeino onkin aika hankala homma, oon ollut vuosi vuodelta ahdistuneempi.

Luin jostain meditaatio-oppaasta ajatuksen "Mikä on ystävällisin teko minkä voit tehdä tällä hetkellä". Oivalsin että siinä on ajatus moneen ongelmaan tilanteeseen jossa ei tiedä miten tulisi toimia. Tehdä ystävällisin asia minkä voi. Todennäköisesti itselle tulee siitä parempi mieli kuin riidasta tai katkeruudesta, todennäköisesti tuo ympärille enemmän hyvyyttä ja sitä kautta uusia ystäviä. Ja tämä koskee myös itseä, on mietittävä mikä on ystävällisin teko myös itseä kohtaan ja vedettävä rajat kauniisti. Aion ottaa tämän käyttöön omassa elämässäni, aika näyttää miten toimii.

Että lapsuuden ei tarvitse määritellä aikuisuutta, huonosta lapsuudesta huolimatta voi rakentaa itselleen hyvän aikuisuuden.

Voi toki miettiä miten paljon helpompaa on ollut muilla, mutta tuo pohdinta on turhaa ajanhukkaa.

Ei pidä kysyä mikä on elämän tarkoitus vaan kuka on elämän tarkoitus!  Käännekohta ajattelussani oli kun tajusin, että olen syntinen, pahat tekoni erottavat minut Jumalasta  ja olen matkalla kadotukseen. Tuo synnintunto oli voimakas kokemus, Ikäänkuin näin edessäni hirveän liekkimeren. Sinä iltana sain tehdä parannuksen ja pyysin syntini Jeesukselta anteeksi ja Häntä elämäni Herraksi. Hän antoi rauhan ja ilon, ja sain yhteyden Luojaani ja itseeni. En ole ikinä katunut. takana yli 20 vuotta ihmeellistä seikkailua Herran johdatuksessa eri maissa. Hän antaa todellisen, mielekkään ja rikkaan elämän! Hän paransi myös parantumattoman kilpirauhasen vajaatoimintani, mitä lääkärit ovat ihmetelleet. Ennen jokapäiväinen lääkitys, nyt täysin ilman lääkkeitä yli 10 v! Kunnia Hänelle!

"Kiire on vain vääriä valintoja. "

Jos on jatkuva kiire, ja varsinkin jos syytät siitä muita, vilkaiseppa ympärillesi. Kuka teki ne kaikki valinnat, jotta olet tässä? Joku pakotti asumaan juurri tietynlaisessa asunnossa, ottamaan puolison, lapsia , eläimiä jne., hankkimaan muutaman trendikkään ja aikaa veivän harrastuksen, opiskelemaan ja käymään töissä samaan aikaan, viettämään aikaa baareissa tai erilaisissa kulttuuririennoissa jne.

Aika harvoin ne valinnat todella on kenenkään muun tekemiä. Tässä elämässä ei juuri mikään asia ole pakollista. Mä muutin elämäni, toisaalta kun jättää jotain takseen, niin saa usein jotain uutta tilalle. Kunhan s eei taas ole aikasyöppö, niin käy :)

Vierailija kirjoitti:

Sain helpotettua kroonista ahdistustani omaksumalla hivenen nihilistisen ajattelutavan. Aina kun joku asia alkaa tuntua liian ahdistavalta sietokyvylle, muistutan itselleni että tässä maailmankaikkeudessa minulla, minun ongelmillani, maapallolla tai ylipäänsä millään käsityskykyni sisälle mahtuvalla ei ole kirjaimellisesti yhtikäs mitään väliä.

Kärsin ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Itselleni on auttanut myös tuo nihilistinen ajattelutapa. Olen mitätön, millään ei ole mitään väliä ja se on hyvä asia. Tämä auttaa koska ongelmat paisuvat niin suuriksi omassa mielessä vaikkei ne olisikaan tärkeitä. Asiat tulee ja menee elämässä, mikään ei kestä ikuisesti, kuolema vie meidät kaikki joku päivä. On aika elää elämäni, ei murehtia turhista ja pyrkiä nauttimaan pienistä asioista. Maailmaan mahtuu murheita niin hyvällä omalla tunnolla vaalin myös nautinnollisia asioita. Pyrin välttämään turhaa stressiä. Ihmiset ovat yleensä stressin lisääjiä ja sen takia olen mielelläni yksin. 

Sillä mitä sanon itse itselleni yksin ollessani, omissa ajatuksissani,

on enemmän merkitystä kuin sillä, mitä sanon muille ääneen

tai sillä mitä muut sanovat minulle. 

Prostataa kannattaa hieroa - usein

Vierailija kirjoitti:

Laitan tähän tekstin, jonka juuri postasin toiseen ketjuun, mutta joka sopii tännekin.

Olen mies, ja noin 25 ikävuoteen asti olin ajatuksiltani liberaali. Olin sitä mieltä, että mitä enemmän ihmiset ylipäätään sekstaavat sen parempi, ja tieto senaikaisen tyttöystäväni (oikeastaan avovaimon, koska olimme monta vuotta yhdessä ja asuimmekin yhdessä) entisistä seksikumppaneista ainoastaan kiihotti minua. Sanoin hänelle, että hän voi panna muita jos haluaa, ja minäkin saatan tehdä niin. Tyttöystävä oli tätä vastaan ja pettynyt asenteestani, enkä ymmärtänyt miksi. Ajattelin, että yhteiskunnassa seksivastaisuus (se vähä mitä sitä on) johtuu uskonnosta jääneistä tottumuksista.

Sitten kerran kun ajatuksissa on fantasioin eräästä naisesta, ja ajatukseni harhailivat siihen, millaista olisi mennä hänen kanssaan naimisiin, ihan puun takaa yllättäen minulle nousi voimakas kieltävä tuntemus, että tuo nainen ei käy, koska hänellä on paljon entisiä seksikumppaneita. Tämä tuntemus on kuin yltyvä kipu, mahdoton kuvitella, että sitä vastaan pidemmän päälle mentäisiin. Leukani loksahti hämmästyksestä auki, ja maailmankuvani nyrjähti ympäri, kun yhtäkkiä oivalsin, miksi suurin osa ihmisistä käyttäytyy seksin ja parisuhteiden osalta niin kuin käyttäytyy nyt ja kautta historian. Tämä tuntemus on kerran ilmaannuttuaan jäänyt minulla toimintaan, ja se ilmaantuu nyt ennustettavasti.

Vaihdoin naista ja menin naimisiin. Yhdessä tämän tuntemuksen-jonka-nimeä-en-tiedä tuli myös halu perustaa perhe (ajatus että aiempi tyttöystäväni pamahtaisi minulle paksuksi oli minulle ennen hikoiluttavan karmea) ja terve mustasukkaisuus vaimoani kohtaan. Olen nyt perhettä koskevissa asioissa konservatiivi.

Miksi tätä on alapeukutettu? Tämähän on aivan järisyttävä ajatusten mullistus. 

Vierailija kirjoitti:

Hylkääminen, dissaaminen tai petturuus ei ole aina minun vikani. Ihailemani ihmiset voivat itse olla typeriä, ilkeitä tai kieroja. Ja jos joku hylkää minut, sitä ei tarvitse pitkään murehtia, koska en voi asialle mitään. Vietän aikaa vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka itse hakeutuvat seuraani ja ovat lojaaleja juuri minulle.

Mitäs sitten tekisit, jos kukaan ei hakeutuisi seuraasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laitan tähän tekstin, jonka juuri postasin toiseen ketjuun, mutta joka sopii tännekin.

Olen mies, ja noin 25 ikävuoteen asti olin ajatuksiltani liberaali. Olin sitä mieltä, että mitä enemmän ihmiset ylipäätään sekstaavat sen parempi, ja tieto senaikaisen tyttöystäväni (oikeastaan avovaimon, koska olimme monta vuotta yhdessä ja asuimmekin yhdessä) entisistä seksikumppaneista ainoastaan kiihotti minua. Sanoin hänelle, että hän voi panna muita jos haluaa, ja minäkin saatan tehdä niin. Tyttöystävä oli tätä vastaan ja pettynyt asenteestani, enkä ymmärtänyt miksi. Ajattelin, että yhteiskunnassa seksivastaisuus (se vähä mitä sitä on) johtuu uskonnosta jääneistä tottumuksista.

Sitten kerran kun ajatuksissa on fantasioin eräästä naisesta, ja ajatukseni harhailivat siihen, millaista olisi mennä hänen kanssaan naimisiin, ihan puun takaa yllättäen minulle nousi voimakas kieltävä tuntemus, että tuo nainen ei käy, koska hänellä on paljon entisiä seksikumppaneita. Tämä tuntemus on kuin yltyvä kipu, mahdoton kuvitella, että sitä vastaan pidemmän päälle mentäisiin. Leukani loksahti hämmästyksestä auki, ja maailmankuvani nyrjähti ympäri, kun yhtäkkiä oivalsin, miksi suurin osa ihmisistä käyttäytyy seksin ja parisuhteiden osalta niin kuin käyttäytyy nyt ja kautta historian. Tämä tuntemus on kerran ilmaannuttuaan jäänyt minulla toimintaan, ja se ilmaantuu nyt ennustettavasti.

Vaihdoin naista ja menin naimisiin. Yhdessä tämän tuntemuksen-jonka-nimeä-en-tiedä tuli myös halu perustaa perhe (ajatus että aiempi tyttöystäväni pamahtaisi minulle paksuksi oli minulle ennen hikoiluttavan karmea) ja terve mustasukkaisuus vaimoani kohtaan. Olen nyt perhettä koskevissa asioissa konservatiivi.

Miksi tätä on alapeukutettu? Tämähän on aivan järisyttävä ajatusten mullistus. 

Varmaan siksi, että tuosta ei käy ilmi, mikä se oivallus varsinaisesti oli. Siis että miksi sellainen nainen ei käy, jolla on paljon entisiä seksikumppaneita.

Kannattaa kohdella ihmisiä hyvin. Kun kuolet, jäät elämään vain toisten ihmisten muistoissa, ja toivon mukaan ne ovat hyviä muistoja.

Työelämän lopettaminen. Olen vahva oman elämäni kulkija, rehti äijä pitkällä työhistorialla.

Töiden loputtua kun en saanut enää oman alani töitä, koin että mikä pakko niitä on tehdä jos vilpittömästi olen hakenut ja en ole päässyt?

Elämä on ihanaa ja sanotaan että raha ei tuo onnea - mutta kyllä vaan tuo ! Se tuo sen onnen että tietyllä pääomalla YHDESSÄ pihin ja säästeliään elämäntyylin sä voit välttää hanttihommat ja työt mitkä eivät tuo sulle tyydytystä pitkällä aikavälillä.

Täällä Vauva -lehden nettisivuilla moni alapeukuttaa minua ja kateellisena kärsien tuntee mielipahaa siitä kun mun tyyppinen fiksu,päihteetön, hyväkuntoinen, moneen erilaiseen työtehtävään ja oppimaan kykenevä kielitaitoinen MIESHENKILÖ valitsee vapauden ja levon työelämästä.

Tajusin että ainutkertaista elämääni on noin 40 vuotta jäljellä ja en uhraa sitä työelämässä. yhtään enempää.

Ja kun mua usutetaan seuraavan kerran töihin, vastaan että laittakaa ensin ne juopot ja narkit, jopa laitoshoitoa vaatineet yhteiskunnalle kalliiksi tulleet huumehörhöt töihin ja sopeutumaan tiukkoihin työelämän sääntöihin ja aikatauluihin ja kehittymään...

Nyt on mun vuoro nauttia ja lupaan etten kuormita yhteiskuntaa rikoksilla tai kokeile ensimmäistäkään kertaa mitään huumetta.

Vaikka vähän työttömyskorvauksia nostankin, en varallisuuteni takia nosta toimeentulotukea.

Tajusin siis: Oman laadukkuuteni huomattuani - työttömydestä huolimatta - tajusin miten oikeutettu olenkaan elämään loppuelämäni ilman enempää työntekoa.

Katotaan tuleeko kateellisten alapeukutuksia ;)

Tilaisuuksiin pitää tarttua silloin kuin ne tulevat eteen. Ei kannata jäädä odottamaan jotain parempaa hetkeä, koska sitä ei välttämättä tulekaan, vaikka niin luulisi.

Varmaan se kun lopetin mielenterveyslääkkeet tajuttuani että ne jotenkin erkaannutti minua tunteistani ja teki minusta itselleni vieraan.  Tätä edelsi vuosia lääkkeiden syöntiä. Lisäksi sain suuren määrän haittoja vuosien mittaan, menettäen mm. libidoni lähes kokonaan ja saaden pitkäaikaisesta käytöstä pitkiä vieroitusoireita. Olin myös riippuvainen niistä, koska jotenkin paikkasin niillä epävarmuutta itsestäni ja mielessäni ne korjasivat jotain viallisuuttani. Pelkäsin etten pärjää ilman niitä ja jäin koukkuun olotilaan millaisen ne tekivät. Jäin myös koukkuun niihin sitä kautta kun ne oli niin hankala ajaa alas. Koukkuun lääkkeisiin mihin ei pitäisi tulla riippuvaiseksi. Ei se ihme ole että koukku oli niin paha kun ne niin nuorena aloitettiin. Minusta tuli kokemukseni perusteella lääkekriittinen.

Aloin myös suhtautua mielenterveysammattilaisiin ammattilaisten sijaan ihmisinä, jotka ovat vain ihmisiä, erehtyväisiä, itsekin saattavat kamppailla omien elämänongelmiensa kanssa, eivätkä ole mitään ylijumalia sanomaan mikä minulle on parasta. Aloin suhtautua kriittisesti siihen että joku ihminen joka ei minua tunne voi jo yhden tapaamisen perusteella kirjoittaa minusta diagnoosin ja jotain hyvin syväluotaavaa analyysia. Oikeastaan mielenterveysongelmien lääkehoito on sellaista jossa voi hyvinkin paljon tulla epäonnistumisia, mutta sitä ei potilaille sanota, kun usein ollaan vaan jo uutta reseptiä kirjoittamassa. Ja se lopputulos niistä pillereistä voi olla myös huono vaikka hoidossa olisikin ideana "parantua" - mitä ikinä se tarkoittaakaan tässä kärsimystäkin sisältävässä elämässä. Otin itselleni enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistani ja elintavoistani. Olen alkanut yhä lisääntyvissä määrin suhtautua lääkärien tietoon asioista kriittisemmin, koska he mielestäni hahmottavat asiat liian lääke- ja diagnoosikeskeisesti mielenterveyspuolella ja lääkkeissä on paljon riskejä hyvinvoinnille.

Noiden asioiden jälkeen olen oikeastaan tutustunut uudella tavalla itseeni, ja on ollut ihan mahtava tutkia omia sielunsa sopukoita kun on erossa lääkkeistä. Olen enemmän kuin se entinen minä ennen lääkkeitä kuin lääkitty minä, ja se on mahtavaa. Olen oppinut käsittelemään negatiivisia tunteita myös paremmin. Ennen ajattelin että jotenkin normaalitila on olla huoleton ja onnellinen, mutta nykyään minulle negatiivisten tunteiden tunteminenkin on rikkaus ja ne voi olla merkki jostain mitä pitää muuttaa. Suuren määrän kärsimystä jälkeen mieleni on aika seesteinen ja rauhallinen, ja minulla on oikeastaan ihan hyvä olla.

Ei tartte yrittää olla kiva kaikille.

Elämme madrixissa kus.päiden kanssa. Niiden kanssa on turha olla siis missään tekemisissä.

Dink Dink

Kaiken muun voin miehellä teettää paitsi synnyttämisen.

Huomasin, ettei minun tarvitse olla kaikkien kanssa paras ystävä. Ei edes ystävä. 

  Eivätkä kaikkien tarvitse haluta olla minun ystäviäni.

Että muilla ihmisillä on ja tulee olemaan ongelmia mutta minun ei tarvitse olla ratkaisemassa niitä vaikka haluaisinkin.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan se kun lopetin mielenterveyslääkkeet tajuttuani että ne jotenkin erkaannutti minua tunteistani ja teki minusta itselleni vieraan.  Tätä edelsi vuosia lääkkeiden syöntiä. Lisäksi sain suuren määrän haittoja vuosien mittaan, menettäen mm. libidoni lähes kokonaan ja saaden pitkäaikaisesta käytöstä pitkiä vieroitusoireita. Olin myös riippuvainen niistä, koska jotenkin paikkasin niillä epävarmuutta itsestäni ja mielessäni ne korjasivat jotain viallisuuttani. Pelkäsin etten pärjää ilman niitä ja jäin koukkuun olotilaan millaisen ne tekivät. Jäin myös koukkuun niihin sitä kautta kun ne oli niin hankala ajaa alas. Koukkuun lääkkeisiin mihin ei pitäisi tulla riippuvaiseksi. Ei se ihme ole että koukku oli niin paha kun ne niin nuorena aloitettiin. Minusta tuli kokemukseni perusteella lääkekriittinen.

Aloin myös suhtautua mielenterveysammattilaisiin ammattilaisten sijaan ihmisinä, jotka ovat vain ihmisiä, erehtyväisiä, itsekin saattavat kamppailla omien elämänongelmiensa kanssa, eivätkä ole mitään ylijumalia sanomaan mikä minulle on parasta. Aloin suhtautua kriittisesti siihen että joku ihminen joka ei minua tunne voi jo yhden tapaamisen perusteella kirjoittaa minusta diagnoosin ja jotain hyvin syväluotaavaa analyysia. Oikeastaan mielenterveysongelmien lääkehoito on sellaista jossa voi hyvinkin paljon tulla epäonnistumisia, mutta sitä ei potilaille sanota, kun usein ollaan vaan jo uutta reseptiä kirjoittamassa. Ja se lopputulos niistä pillereistä voi olla myös huono vaikka hoidossa olisikin ideana "parantua" - mitä ikinä se tarkoittaakaan tässä kärsimystäkin sisältävässä elämässä. Otin itselleni enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistani ja elintavoistani. Olen alkanut yhä lisääntyvissä määrin suhtautua lääkärien tietoon asioista kriittisemmin, koska he mielestäni hahmottavat asiat liian lääke- ja diagnoosikeskeisesti mielenterveyspuolella ja lääkkeissä on paljon riskejä hyvinvoinnille.

Noiden asioiden jälkeen olen oikeastaan tutustunut uudella tavalla itseeni, ja on ollut ihan mahtava tutkia omia sielunsa sopukoita kun on erossa lääkkeistä. Olen enemmän kuin se entinen minä ennen lääkkeitä kuin lääkitty minä, ja se on mahtavaa. Olen oppinut käsittelemään negatiivisia tunteita myös paremmin. Ennen ajattelin että jotenkin normaalitila on olla huoleton ja onnellinen, mutta nykyään minulle negatiivisten tunteiden tunteminenkin on rikkaus ja ne voi olla merkki jostain mitä pitää muuttaa. Suuren määrän kärsimystä jälkeen mieleni on aika seesteinen ja rauhallinen, ja minulla on oikeastaan ihan hyvä olla.

Voiko olla että lääkkeiden avulla paranit masennuksesta ja ajatus kulkee viimein kirkkaamin?