Kerro jokin elämääsi tai ajatteluasi mullistanut oivallus!

Vierailija kirjoitti:

Hylkääminen, dissaaminen tai petturuus ei ole aina minun vikani. Ihailemani ihmiset voivat itse olla typeriä, ilkeitä tai kieroja. Ja jos joku hylkää minut, sitä ei tarvitse pitkään murehtia, koska en voi asialle mitään. Vietän aikaa vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka itse hakeutuvat seuraani ja ovat lojaaleja juuri minulle.

Voi kun tämän viisauden saisi taottua monien kalloon!

Että jokainen aiheuttaa itse omat tunteensa, minä en voi toisen mieltä pahoittaa. (kyllä, terapiassa ollaan)

En enää tieten tahtoen yritä miellyyttää ketään. Enkä jaksa käydä vääntämään sellaisten ihmisten kanssa jotka yrittävät puuttua ja arvostella minun elämääni, eivätkä ymmärrä missä raja kulkee. Kävelen vaan pois ja sanon heippa!! Niin kauan kun hoidan työni, kotini ja perheeni kunnialla, ei kellään ole nokan koputtamista minun asioistani.

Että terveiset vaan siskoille sinne vuosien taa, edelleenkään en teitä kaipaa. Jatkakaa vaan ihmisistä paskaa puhumista ja nyrkkitappeluita keskenänne. Mun kohdalla se on over and out!

Että kukaan muu ei muista tai ajattele toilailujani ikinä.

Että ei ole pakko tehdä melkein mitään jos ei jaksa. Helpotti paineita.

Mulla on aa-kupin tissit ja olin pitkään varma että yksi syy miksi olen masentunut on se, että olen tissitön. Nyt tajuan, että vaikka mulla olisi g-kupin riipparit, olisin silti masentunut.

Vierailija kirjoitti:

Miten hyvä olo tuli kun tajusin yli kolmikymppisenä, ettei minun tarvitse olla kenenkään sellaisen kanssa tekemisissä, joiden kanssa en halua. Isäni kuului tähän porukkaan.

Keneltäkään ei tarvitse ottaa kuraa jatkuvasti niskaan!

Elämä parani heti!

Tämä on ollut minullekin silmät avaava juttu, kun tämän tajusin.

Minulla se oli lapsuudenkaveri, johon katkaisin yhteydenpidon. Ei meillä mitään riitaa ollut tai muuta. Meillä oli ainakin minun mielestäni hauskaa silloin kun nähtiin.

Aikuisiällä vaan tuo yhteydenpito oli nihkeää, kun eri kaupungeissa asutaan. Hän ei ikinä ottanut minuun yhteyttä, vaan kaikki oli minun aloitteestani. Kun hänelle ei sopinut näkeminen kun ehdotin, ei hän vastavuoroisesti ehdottanut toista aikaa. Koin mielipahaa ja epäilin, haluaako hän edes olla tekemisissä. Kuitenkin joskus humalassa itki, kun on niin huono pitämään yhteyttä.

Tajusin, että kyllä hän ottaisi yhteyttä, jos oikeasti haluaisi olla tekemisissä. Turha minunkaan on kiusata häntä yhteydenotoilla. Nyt on helpompi olla, kun ei tarvitse potea mielipahaa tai katkeruutta.

Istuin yhtenä päivänä lastenvaatekutsuilla ja muut kyselivät mitä tilaan. Kerroin tilaavani mekon (halvimmat, kunhan nyt jotain vain) muut alkoivat yksi toisensa jälkeen isoon ääneen toisiaan kompaten keskustella miten he eivät itse ja ”tämähän on vain minun mielipide, mutta” ei mekkoja tämän ikäiselle.

Sitten seuraamme liittyi talon emäntä, porukan selkeä pomo, joka nosti mekon ja sanoi tilaavansa niitä kaksi eri sävyissä.

Muut rupesivat heti komppaamaan tätä pomoa ja juttelivat miten söpöltä tyttö varmasti näyttää siinä.

Oivalsin, että

Olen kai aika itsevarma kaikesta huolimatta ja seison sanojeni ja mielipiteideni takana. Ehkä tämä juuri ärsyttää näitä lampaita ja saa heidät piilovttuilemaan minulle? Olen kuitenkin kiltti ja hyväntahtoinen myös, enkä lainkaan pomomainen. Siksi olenkin varmaan aina kolmaspyörä.

En ole pomo tai lammas, olen oman tieni kulkija, enkä tarvitse muita pitelemään minua pystyssä.

Taidan pohjimmiltani olla hyvin vahva ihminen, vaikka olen luullut itseäni heikoksi.

Kutsuilla olin, koska sain hetkeksi lapset pois jaloista ja hyvää ruokaa perhekerhon puolitutulla äidillä ;D

Kun tajusin 40 vuotta täyttäessäni että olen elämäni puolivälissä, toivottavasti. Tajusin ensimmäistä kertaa oikeasti että kuljen (ja kuljemme kaikki) joka päivä kuolemaa kohti. Siitä alkoi loppuelämäni, teen haluamiani asioita nyt kun vielä olen elossa. Kuten vaikkapa matkustan, se on suurin intohimoni. Haudasta käsin ei enää matkusteta.

On olemassa läheisiä ihmisiä jotka rakastaa mua.

Väärin.

Se että on lähisukulainen ei automaattisesti tarkoita rakkautta eikä edes välittämistä.

Lakkasin piinaamasta itseäni ns. läheisillä jotka velvollusuudesta tapaavat. Se on ihan ok ettei olla tekemisissä. Tunteita ei voi pakottaa.

Minua on helpottanut yksinkertainen neuvo rentoutua ja olla pelkäämättä, kun olen muiden ihmisten parissa. Tämä kuulosti ensi kuulemalta itsestäänselvältä ja jopa typerältä ohjeelta, mutta sitten oivalsin konkretian sen takaa.

Olen aina jännittänyt vieraiden ihmisten seurassa ja toisinaan huomaan jännittäväni sanojani jopa tutumpien ihmisten kanssa. Kun jännitän, alan joko höpöttää nopeasti jotain, mikä myöhemmin nolottaa, tai vaihtoehtoisesti jäädyn, enkä pääse ollenkaan keskustelun rytmiin. 

Kun tietoisesti muistutan itseäni rauhoittumaan ja keskittymään rauhassa tilanteeseen, pystyn toimimaan siinä omana itsenäni. Otan aikani ja punnitsen lauseitani, pohdin mitä mieltä oikeasti olen keskusteltavista aiheista ja vastaan kiireettömästi ja rauhallisella äänellä. Tämä myös helpottaa minua kuuntelemaan ja keskittymään muiden puheeseen paremmin. Kun aikaisemmin jännitin omaa puheenvuoroani, olin huono kuuntelija. Nykyään nautin keskustelusta ja ihmisten tapaamisesta paljon enemmän. 

Jos rauhoittumisen ajatus ei riitä, vaan kyseessä on itsetuntoon liittyviä asioita, voi myös muistuttaa itseään siitä, että on aivan yhtä arvokas ihminen, kuin keskustelukumppanikin. Tässä ketjussakin on ollut paljon hyviä vinkkejä siihen liittyen.

Yritän elää juuri tässä hetkessä, jos tulee hermostunut olo niin ajattelen "juuri nyt minulla on kaikki hyvin" ja se saa oloni jälleen rauhalliseksi. Lisäksi tunne vapaudesta, mua ei omista kukaan.

Että rakkaus ei ole vaikeaa. Sen jälkeen löysin hyvän, tasapainoisen ja rakastavan miehen.

Tajusin ykskaks, että minun ei tarvitse omistaa rakastamaani miestä. Riittää kun tiedän, että hän on olemassa, jossakin. Tämä tajuaminen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja vapautti suhteemme ihan uuden intiimiyden tasolle. Pääsin eroon aiheettomasta kuristavasta mustasukkaisuudesta.

Se, että ei ole pakko tehdä 8-tuntista työpäivää. Nykyään teen 6-tuntista ja se on elämäni paras päätös, ei väsytä koko ajan ja aikaa sekä energiaa riittää kaikkeen mielenkiintoiseen.

Edelliseen liittyen se, että vähemmälläkin rahalla pärjää. Luovuin esim. autosta ja en sitä kaipaa. Pari kertaa vuodessa tulee tilanne että tarvitsen autoa ja silloin lainaan kaverilta korvausta vastaan.

Kaiken turhan shoppailun lopettaminen teki minusta paljon onnellisemman, kuin se lyhytkestoinen ilo mitä aiemmin roinan ostelemisesta sain. 

Se että ei ole pakko olla sosiaalinen, saa olla onnellinen yksin. Mulla on pari ystävää jotka asuvat kaukana, nähdään muutamia kertoja vuodessa ja se riittää. Väsyttäviä ja rasittavia sukulaisiakaan ei ole pakko nähdä, sellaisia joiden näkemisestä tulee aina paha mieli. 

Hetkessä eläminen.

En aiemmin tajunnut oikeasti mistä siinä on kyse. Aina murehdin mennyttä tai tulevaa.

Viimeksi tänään kokouksessa töissä kuunnellessani jotain valitusta meinasin naurahtaa ääneen koska minusta tuntuu jatkuvasti siltä kuin olisin voittanut salaa lotossa..

Vierailija kirjoitti:

Se, että saa uskoa Jumalaan eikä sitä ole kukaan kieltämässä minulta. Terkut ap:lle! <3

Jopas tuli suolainen vastaus

On ihan okei olla eristäytyvä ja yksin viihtyvä ihminen. Ennen minulla oli paljon paineita oppia nauttimaan sosiaalisuudesta ja olla siten normaali.

Vain 150 vuotta tästä päivästä, niin joka ikinen tänä päivänä elävä ihminen on mullan alla. Se on lyhyt aika.

Tajusin ettei elämässä olekaan kyse itsensä löytämisestä vaan itsensä rakentamisesta. Kiinnostuin tämän oivalluksen jälkeen pitämään paljon parempaa huolta sekä henkisestä että fyysisestä hyvinvoinnistani. Aloin syömään terveellisesti, harrastamaan liikuntaa ja opiskelemaan. Ennen vain maleksin masentuneena kotona tekemättä mitään, murehtimassa sitä millainen ihminen olen versus millainen haluaisin olla.